Eikä siinä vielä kaikki!

"Onnellisuus on velvollisuutenne"
(Paranoia -roolipelin sääntökirja)

Varsin tavallinen - jopa toistuvuutensa vuoksi mielikuvitukseton ja tylsä -kristittyjen harjoittama konvertoimispuhe sisältää sen että uskonto tekee onnelliseksi. Tässä puhutaan usein "omasta kokemuksesta". Mutta tätä ollaan valmis yleistämään. Ja jos joku on onnellisempi ilman uskontoa, se johtuu siitä että "hän ei ole kokenut uskontoa kunnolla". Kun Jeesus koskee joka sopukkaan on uskosta pois kääntyminenkin mahdotonta. Tätä kautta eronnut kohtaa helposti hämmennystä, kun aikaisemmin hän toimi vaikkapa hyvänä esimerkkinä siitä miten usko tekee kohteliaita ja hyvätapaisia nuoria miehiä, ja näyttää miten uskovaisuus tekee hyvää verrattuna muunlaiseen elämään. Mutta pian saa kuulla että ei ole koskaan "aidosti ole uskossa ollutkaan".

Kuitenkin kun katsotaan kristillisyyttä historiassa taaksepäin, on se korostanut kompensaatiota. Kristittyjen on suorastaan odotettu kohtaavan vaikeuksia ja kärsimyksiä. Näistä marttyyreistä kuulemme koulujen uskontotunneilla. Kristinuskossa näiden rohkeiden miesten ja naisten kuolema ja kärsimys ei ole onnellisuutta. Mutta niillä on tärkeä rooli.

Kristinusko ei siis itsessään sisällä vaatimusta onnellisuudesta. Onneton, sureva tai huonoa omaatuntoa poteva kristitty ei ole huono kristitty. Publikaani joka häpeissään ja suruissaan hakkaa nyrkillä rintaansa ei Jeesuksen tarinoiden mukaan ollut huono uskova (vaikka olikin tietysti juutalainen.) Hyvästä itsetunnostaan nauttiva fariseus joka kirjaviisaudessaan sai onnellisuuden ja itsetyytyväisyyden sen sijaan ei.

Itse asiassa kristinuskon sisältö sisältää hyvin synkkiä sävyjä. Perisynnin idea on että ihminen on niin huono, että ei kykene mihinkään hyvään ilman Jumalaa. Ja ihminen on niin huono, että mikään mitä hän tekee on vain arvotonta saastaa ja sontaa jolla ei voi ansaita pelastusta. Tämän sisäistäminen kunnolla ei tuota onnellisuutta. Sillä armo muuttuu tätä kautta eräänalaiseksi mielivallaksi. Kristinuskon pelastuskuva on ehkä ruusuinen, mutta sen ihmiskuvan ei voi katsoa korostavan iloista mieltä ja hyvää itsetuntoa.
1: Tähän kristinuskon kohdalla mielenkiintoinen ja olennainen teema on hyvitys itserankaisun kautta: Siinähän paha teko kompensoidaan pahalla teolla. Eli sen sijaan että tehtäisiin samanarvoinen hyvä teko, noudatetaan itsekidutusta. Katolisessa kirkossa tätä on jonkin verran harjoitettu historian aikana. Pienemmässä määrissä kieltäymykset ja askeesi ovat samaa teemaa. Tätä aihetta on tutkittu. On havaittu että itserankaisun tarve kasvaa jos tekoa ei voida sovittaa. Kun perisynnin rooli tunnetaan, ei ole ihme, jos ihmisille syntyy pahoja tunteita. Ja miten esimerkiksi minä olen juuri kristillisen teologian sisällä olevana ymmärtänyt seppukun kauneuden - ilman tätä se olisi jäänyt vain ulkomaanelävien kuriositeetiksi jonka voi tietää mutta ei ymmärtää emotionaalisesti. Se yksinkertaisesti näyttää, miten ollaan "todella aidosti pahoillaan".

Toisaalta uskontoon ja onnellisuuteen liittyy "there is no atheist in foxhole" -argumentaatio. Tämä tarkoittaa sitä että jos uskovaisista koostuva yhteiskunta on onnellisten yhteiskunta, ovatkin juuri sodassa ja vaikeuksissa olevat ihmiset ja yksilöt uskovaisia. Köyhiä ja kipeitä varten Jeesuskin levitti sanomaansa korostetusti. Tässä on itse asiassa yllättävän paljon perää. Yhteiskunnallisesti heikossa osassa olevat ovat uskonnollisia, ja vain harva hyväosainen on. Tutkimuksien kautta tiedetään esimerkiksi että hyväosaiset jotka käyvät kirkossa ovat uskovaisia, mutta ei tiedetä johtuuko se siitä että kirkossakäynti on vahvan uskon markkeri, vai se että ryhmään kuuluminen estää hyväosaisia kääntymästä.
1: Tässä kohden on ihan pätevää sanoa että uskonto ei aiheuta köyhyyttä, vaan että köyhät liittyvät muita mieluummin uskontoon - esimerkiksi koska se on suunnilleen ainut lohtu mitä he voivat saada parempien korvikkeiden sijasta. Mutta uskonnon tuoman onnellisuuden kohdalla ateisti ei voi käyttää vastaavanlaista logiikkaa. Uskovaisilla on Totuus, he ovat Rakastettuja ja he ovat Onnellisia ja Elävät Parempaa Elämää. Uskonnottomat sen sijaan ovat näissä esityksissä väärässä, tyhmiä, onnettomia ja moraalittomia. Vaikka nämä itse sanoisivat vastaan, tätä ei hyväksytä. Esimerkiksi kun minä esitin että olen onnellisempi ilman uskontoa - omien kokemusten kautta - selitys oli että en ole "aidosti onnellinen" ja jopa "teeskentely" -sana esiintyi vasta -argumentoinnissa. Uskovan oma kokemus omasta uskostaan elämänsä ilostuttajana on siis laajennettavissa, mutta erimielinen ei vain ymmärrä koko asiaa "koska ei ole uskossa". Tälläistä asennevammaa on tietysti vaikeaa ymmärtää ja se tarjoaa loputtoman väistelytanssin ad hoc forte fortissimo. (Ja uskovainen pääsee tietysti esittämään itseään maestro kapellimestaria - ja kädet heiluu!)

Onnellisuus on itse asiassa varsin uusi puheenparsi. Ja se on suosittua nyt koska elämme hedonistisia aikoja. Uskonnon on perusteltava itsensä tämänpuolisella. Siksi uskovaiset saavatkin omissa puheissaan ihan kaiken ja vielä bonukset päälle. Sillä kristinusko on perinteisestikin ottanut yhteiskunnan vallitsevat teemat ja sovittanut ne käännytyspuheeseen. Sillä kristinuskossa ei ole loppujen lopuksi kovin paljoa sellaisia asioita, joista ei voitaisi luopua. (Joitakin asioita tietysti on, joita ilman kristinusko ei ole kristinuskoa).

Monilta osin sen piirissä keskitytään ensisijassa käännyttämiseen, jäsentenhankintaan. Ja mikä tahansa strategia joka toimii tässä, on hyväksyttävää. Tämä johtaa siihen että kristinuskon historia on asenteiltaan hyvin monisyistä. Ja se on tavallisesti heijastellut ympäröivän yhteiskunnan yleisiä arvoja.

Totuuden hakeminen ja etiikka kuuluvat kuvioihin tämän vuoksi vähemmän kuin voisi luulla.