Olejnkortta veistämässä kertoo olennaisia asioita siitä miten neurologinen tutkimus uskonnon kohdalla on vaikeaa. "Ensimmäiset neuroteologiset tutkimukset olivat juuri materialistisia perusluonteeltaan, mutta tilanne on Brooksin mukaan muuttunut. Tällaisia materialistisia tutkimuksia olivat esimerkiksi Michael Persingerin 1980-luvulla rakentama Godhelmet, jossa kypärään asennettujen solenoidien tuli tuottaa läsnäolokokemuksia, jotka Persinger tulkitsi uskonnollisiksi. Kysymys tietenkin kuuluu ovatko uskonnolliset kokemukset juuri läsnäolokokemuksia? Tähän on tietenkin helppo vastata kieltävästi."
Yhtenä ongelmana on tietysti se, että jotta jotain tunnetta voidaan tutkia, täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä mitä tutkitaan. Ja kun uskonnollisissa kokemuksissa yleinen termi on transsendenssi, on selvää että sitä ei voida kuvailla olemassaoloväitteillä. Tätä kautta esimerkiksi lausuma "uskonnollinen kokemus on läsnäolokokemus" on selvästi väärä. Valitettavasti aivan yhtä epälooginen on väite "uskonnollinen kokemus ei ole läsnäolokokemus." Siksi tutkimuksissa onkin tarkasteltu esimerkiksi meditoivia ihmisiä. Tällöin ei tarvitse tietää muuta kuin että ihmisellä on omasta mielestään transsendentti kokemus. Ei edes tarvitse tietää onko se "aidosti transsendentti" tai onko se vain jotain muuta.
Toisaalta läsnäolokokemus ei nimittäin tunnu täysin väärältä kun puhutaan uskonnollisista kokemuksista. Esimerkiksi Riku Rinteen "Kuolemankauppias" -kirjassa on hallusinaationsävyisiä kokemuskuvauksia, joissa läsnäolon henki on vahvasti läsnä. Ja olen kuullut useamman kuin yhden uskovaisen kertovan siitä läsnäolon tunteesta joka Jumalan kohtaamiseen liittyy - ja että poissaolokokemukset ovat vain kaipuuta tähän kohtaamisen tarpeeseen.
Voi olla myös niin että mitään yhtä uskonnollista kokemusta ei edes ole. Eli godhelmet antaa vain rajatuntyyppisen uskonnollisen kokemuksen, kun taas meditaatiossa voi saada vahvasti erilaisen fiiliksen. Tätä ajatusta tukee se, että "Oljenkorressa" ollut toinen neuroteologian juttu sisälsi jotain uskonnollisten kokemusten eroja. Lainaan röyhkeästi: "Buddhalaisten meditoijien otsalohkoissa näkyi selviä muutoksia meditaation aikana. Heillä otsalohkojen (keskittyminen) toiminta vilkastui, mikä on selitettävissä sillä, että meditaatiossa keskitytään tarkkaavaisesti johonkin mielikuvaan tms. Oikean aivokuoren takaosassa sijaitseva orientaatioalue kuitenkin vaimeni, mikä puolestaan liittyy minä-tunteen intensiteetin vähenemiseen. Tätä meditoijat kuvaavat "minuutensa kadottamiseksi" ja "sulautumiseksi maailmankaikkeuteen". Fransiskaaninunnilla aivoaktivaation lisääntymistä tapahtui erityisesti vasemman aivokuoren takaosassa IPL-alueella, mutta myös otsalohkoissa kuten buddhalaisilla munkeilla. IPL-alue huolehtii abstaktista ja kielellisestä ajattelusta. Aktivaation vähentymistä tapahtui myös samalla alueella kuin buddhalaisen meditaation harrastajilla. Karismaatikoilla aivojen otsalohkon toiminta vaimeni kielillä puhuttaessa, minkä Newberg liittää karismaatikkojen kuvaukseen siitä, että "Jumala puhuu heidän kauttaan" eli he "antavat sanojen vain tulla". Karismaatikot eivät siis keskity meditaation aikana kuten fransiskaanit ja buddhalaiset tekevät."
Koska aivojen käyttämättömyysvitsit ovat paitsi loukkaavia, kenties osuvuudessaankin, ja tätä kautta myös käytettyjä, on parempi muistuttaa vain siitä että mitään yhtä tiettyä uskonnollista kokemusta ei ole, ja sen seurauksena on ehkä helppoa sanoa että jokin asia ei ole jotain tai on jotain. Mutta vaikeampaa olla sitä perustellusti.
Ajattelin kuitenkin heittää jotain pöydälle. Otan lähtökohdaksi sen, että uskonto ja maallisuus on keinotekoisesti erotettu toisistaan.
Oljenkortta lainaten "Uskonnon näkökulmasta neuroteologisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se hämärtää uskonnon aluetta suhteessa elämän muihin alueisiin ja osoittaa tiukat käsitejaottelut - kuten uskonto vs. maallinen - keinotekoisiksi. Uskonnon alueella palataan siis samantyyppiseen näkemykseen, joka ihmisillä on jo kauan sitten vallinnut elämästä. Varhaisilla ihmisillä ei ollut käytössä termiä "uskonto", eikä sitä rajattu omaksi alueeksi muun elämän ulkopuolelle. Monille kansoille uskonto merkitsikin yksinkertaisesti elämää."
Olen ehdottomasti samoilla linjoilla tässä asiassa. Jumalakäsitykset on liitetty uskonnollisiin kokemuksiin hyvin vahvoilla mielikuvilla. Mutta entäpä jos uskonnollinen kokemus onkin jotain jota on kaikilla, ja joita eri ideologioita seuraavat ihmiset vain selittävät eri tarinoilla?
Tällöin voidaan ottaa lähtökohdaksi vaikkapa ihmisen vihantunteet. Hannu Lauerman mukaan ne ovat varsin tavallisia kaikilla ihmisillä. Kuitenkin olemme ulkoisesti hyvinkin väkivallattomia. Ihminen on siis pahempi kuin myöntää, mutta parempi kuin voisi luulla. Tässä kohden väkivalta on vain "ikään kuin vaihtoehtolistoilla mukana".
Se on siis hieman kuten maaseutuyrittämisen taloudellista arviota tehdessä mukana on aina mahdollisuus siihen että firma kannattaa ajaa konkurssiin, ja tähän voi olla monia syitä. Tämä ei tarkoita sitä että ihmiset jotka laskevat kannattavuutta olisivat vetämässä puljua konkurssiin, ja että vain ulkopuolinen säätö estää heitä tekemästä näin. Tosiasiassa konkurssi on ekstreemi keino, joka on mietinnöissä vain potentiaalisena ja äärimmäisenä vaihtoehtona.
Kuitenkin kun ihmisellä on aggressioita ja jokainen myös jättää niitä toteuttamatta hyvin paljon, on selvää että ihminen tunnistaa nämä ikävät tunteet itsessään. Tässä vaiheessa teosta on helppo antaa ansiot vaikkapa omalle ideologialle tai vaikka kasvatukselleen. Ja tämän tarinan kautta ne jotka eivät jaa tätä samaa asiaa, näyttävätkin potentiaalisesti vaarallisilta. Koska unohtuu että tarina on helposti vain ad hoc -selitys. Kaikki ovat toteuttamatta aggressiviisia mielihalujaan, ja se että ideologia opettaa että vain sen kautta tämä aggressio on mahdollista ei tarkoita että ideologian hylkääminen todella poistaisi tämän kyvyn.
Tätäkin kautta voidaan vakavasti kysyä että onko meditaation hyödytkin liian suoraan liitetty Jumalatarinaan, ja uskontotarinaan. Entä jos meditaation hyvinvointivaikutus ei vaadikaan uskontoa? Itse aloin miettimään tätä hyvin vakavasti tällä viikolla. Syynä on tietysti se, että kävin Windsorin salilla harjoittelemassa ensimmäisen kerran. Windsorin jalona tavoitteena oli että salilla joka ikinen lähtee paremmassa kunnossa kuin millä on sinne tullut. Kohdallani tämä toimi oikein hyvin. Tietenkään minä en tiedä mitä aivoni ovat tehneet keskittymisen ja venyttelyn ja treenin aikana ja jälkeen. Mutta kykenen samaistumaan sellaisiin sanoihin kuin "rauhoittuminen", "ahdistuksen väheneminen" ja "positiivisten tunteiden lisääntyminen". Itse asiassa tunsin olevani pirteämpi treenien jälkeen kuin ennen niitä, vaikka siellä oli liikuntaa.
Jos maallisen ja taivaallisen välinen ero hämärretään, en ymmärrä miten uskonto oikeastaan enää liittyy siihen. Kunnes muistan lausuman Buddhalaisista: "Buddism, what can I say? Religion without God? Magnificent - like prison with no walls."
Newbergin kysymykseen "miksi jotkut ovat ei-uskonnollisia: puuttuuko heiltä joitakin kokemuksia vai kieltävätkö he niiden olemassaolon?" minulla on yksi hypoteesi. Se on se, että koko kysymys on eräällä tavalla asenteellisesti väärä ja heijastaa erinäköisiä "hallitsevia tarinoita". Ehkä osa on ei-uskonnollisia koska he yhdistävät kokemukset muuhun, vaikka treenaamiseen, joka on tuntemuksille syntymekanismi samaan tapaan kuin joku meditaatiokin. (Toki tässä on mukana mielenkiintoinen kysymys siitäkin hallusinoivatko uskovaiset vai ovatko ateistit sokeita. Mutta tämän jutun pääpointti on se, että tämä kahtiajako ei ole välttämätön.)
Tässä mielessä uskonnollisuus on sana, joka on ikään kuin vanha sana "luomakunta". Se viittasi olemassaolevaan maailmaan mutta siinä on vahva henki selitystarinasta, että todellisuus olisi myös Jumalan tekemä. Jos sanoo sanan "luonto", siinä on vähemmän tätä "tarinallista painolastia". Tosin kun mustetaan mitä mieltä olen samasta ateistien termiin "bright" kohdalla, on selvä että rikos ei ole kovin suuri. (Tosin tietty ambivalenssi asenteissa siinä kuka esittää saman argumentin on ilmassa, tässä kohden moneen suuntaan.)
Jos sanoisin että Jeesus on vain miekkailun korvike, minua pidettäisiin asenteellisena. Jos miekkailusta saatua uskonnollista kokemusta sanotaan projektioksi johon tuhraan turhautumiseni uskontoon, niin jotenkin tämä ajatus saa paljon sympatiaa. Koska oikeasti perustelu ja argumenttien totuusarvo ei ratkaise mielipidettä. Vaan se että toisen takana on kulttuurillinen tarina, joka ikään kuin automaattisesti eettisenä ja hyvänä opetetaan lapsille, esimerkiksi koulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti