perjantai 12. maaliskuuta 2010

Treenausperinteistä. Ja kaatumisesta.

Minulla on melko tuoreena työkaverina henkilö, joka toimii osalla ajallaan myös kickboxingin kouluttajana. Hänen nuoruudessaan on ollut melkoista runtua. Hänen isänsä on ainakin paikallisesti melko kuuluisa itsepuolustusaktiivi, joka ei päästä itseään helpolla. Eikä lapsiaankaan. Esimerkiksi kaatumisharjoittelun seurauksena on päädytty lasarettiin. Koska heti alusta asti systeemiä tehdään kovalla. Sillä sitä oppii, virheistä ja kantapään kautta. Asenne on "If it hurt, you are doing it wrong. Do it again!"

Windsorin koululla periaate on aivan toinen. Toki meilläkin tehdään kaatumisharjoittelua betonilattialle. Syy tähän on "It doesn't hurt". Ideana kun ei ole kaatua suoraan seisaaltaan. Vaan aluksi ollaan istumassa ja tästä mennään makaamaan. Ja tätä tehdään yhä nopeammin. Jossain vaiheessa tämä näyttää kovatempoiselta vatsalihasliikkeeltä, jossa selkää läimitään lattiaan vähintään samalla voimalla, kun noustaan ylös. (Ideana on se, että luut eivät kolise lattiaan. Se on yllättävän vaikeaa jos painaa yhtä vähän kuin minä.) Tätä tehdään tietysti tämän jälkeen polvilta, ja lopulta osataan tehdä sitä seisaaltaankin. Ideana on se, että tehdään sitä mitä voidaan ilman että sattuu ja tätä tehdään niin kauan että näin voidaan tehdä enemmän. "If it hurt, you don't do it right. Don't do it".

Uskoisin että kovalla runnulla ja tuskallakin on saatu ihan hyviä tuloksia. Eikän kickboxingia muuten voisi kouluttaakaan, jos ei olisi varsin hyvä. Hänen taitonsa ovat varmasti omiani paremmat. Mutta toisaalta minulla on vähemmän harjoittelusta johtuvia arpia.

Ei kommentteja: