Tarve ja kauneus

"vanitas, vanitatum omnia vanitas."(Ecclesiastes) ... "Major e longinquo reverentia" (Tacitus)

Unkurissa kirjoitettiin turhakkeista. Perinteisesti turhakkeet ovat eräänlaista asketismin ylistystä, jossa on toimiva tavara, mutta se ei ole kovin hyödyllinen, ja jota myydään ylihinnalla. "tänään kuitenkin löysin yhdestä sisustuslehdestä kaikista maailman turhakkeista sen ylivoimaisesti turhimman. vai mitä mieltä olette keilan muotoon muotoilluista tikuttomista haloista, 75 euroa / 10 kpl?"

Sipura tosin muistutti kommenteissa asiasta omaan tyyliinsä "niinhän se turhakkeen määriteltä kai virallisesti kuuluu - ettei sitä tarvita. Sellaisia on kuitenkin olemassa vain äärimaterialisteille, joiden mielestä mielihyvää tuottava on turhaa. Toivotan materialistit hyötyajatteluineen tervemenneeksi, joten en hyväksy turhakkeen määritelmääkään. Turhakkeen määrittelevät luonnonsuojelijoiden kaltaiset arvojohtajat. Citymaasturi (jonka tapauksessa perustelut eivät osuneet edes likimain kohdalleen) ja ilotulitteet ovat heille merkityksettömiä. Sen sijaan on vaikea kuvitella että runokirjat valittaisiin joskus vuoden turhakkeeksi. Niitähän ei kukaan lue, mutta kirjastoihin museoitavine lärpyköiden valmistamisen ja runoilijoiden taloudellisen tukemisen hiilijälanjälki lienee käyttöön suhteutettuna melkoinen." Kaikki tuotteet jotka tuottavat vain iloa eivät ole nykyisessä kapitalistisessa maailmassakaan hyödyllisiä. Ja myös mielipiteille on vaikeaa keksiä käyttöä. Oma dekonstruktioni tähän oli esittää että "Turhuus on tässä minusta hyötynäkökulmaan sidottu, eikä tarkoita samaa kuin toinen sana, "tärkeä"."

Aina ei tarvitse miettiä, onko toiminta niin tuottavaa ja kannattavaa. Esimerkiksi kun kävin miekkailukoulun vuosijuhlissa, en harjoittanut kovin tärkeitä asioita, vaan juopumista. Bileet olivat kuitenkin hauskat, joten sain jotain. (Jos en muuta niin hämäriä kuvia.) Ilotulite on iloa aiheuttava turhake, samoin kuin bileissä isoissa määrissä kuluttamani varsin hinnakas viini.

Otan tässä Mutkimus -blogissa tapaa kohdata kauneus ja rumuus. Siellä nimittäin katsottiin vertailua "Voiko ihminen olla kaunis ilman rumuutta? Tai rohkea ilman pelkuruutta? Tai rikas ilman köyhyyttä? Entä jos olisi tyytyväinen itseensä sellaisenaan? Olisiko se keneltäkään pois? Vesipuhveliteema jatkuu. Vanhalla, lihavalla ja rumallakin vesipuhvelilla on vielä kovasti käyttöä:" Mukana on kauneusnäkökulma, joka syntyy vertailussa toisiin.

Turhake on tärkeä, koska sen nimeämällä saadaan itse kokea moraalista ylemmyyttä. Emme ole niitä "raketinpössäyttäjiä" jotka tuhlaavat (luonnon)varojaan askeettisen periaatteen vastaisesti ja jotka... Vertailu tuottaa häviäjiä jotka ovat "niitä" ja voittajia, jotka ovat tietysti "meitä".

Siis hieman kuten jalostustyössä on tavallista sekä mitata ominaisuudet ja verrata niitä koko populaation keskiarvoon, sekä siihen kuinka moni ylittää tämän. Tätä kautta vaaditaan vertailua, jokin toinen lehmä johon nähden joku on parempi lypsäjä. (Itse asiassa tässä on takana myös se vinha totuus että jos sinulla on vain yksi lehmä ja yksi sonni, ei sinulla ole mitään tarvetta jalostussuunnitelmalle, joten siitä ei tule käytännössä ongelmia.) Jalostuksen idea on valita ja karsia. Tässä on konkreettisesti ikään kuin "voittajia ja/tai häviäjiä". Samoin käy jos kauneutta tai turhuutta mitoitetaan jollakin tavalla.

Toinen tapa katsoa asiaa voisi olla esimerkiksi katsoa kauneutta abstraktien totuusehtojen kautta. Tämä on mahdollista etenkin ajatuskokeita - ja joskus jopa matematiikkaakin käytettäessä. Totuusehtojen kautta voidaan kuvitella minkälainen maailma olisi. Jos logiikan totuusehdot sanovat että "jos A tai B" niin "lumi on veden muoto helteessä", ei tilanteen tarvitse toteutua jotta voisimme sanoa mitä A ja B olisivat. Selvästi totuusehdot ovat väärin, mutta silti voisimme kuvitella tuollaisen maailman. Tässä ei tarvita konkreettisia voittajia ja häviäjiä jotka toteutuisivat oikeasti. Tässäkin on kuitenkin mukana vertailukohta. Jokin epätosi joka ikään kuin "voittaa ja/tai häviää".
1: Tulkinta ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi vanitas -taide korostaa miten elämä oli väliaikaista ja tämä oli kaunis asia, joka korosti tuonpuoleista. Siksi se käytti kuihtuvia kukkia ja pääkalloja symboleina. Omalla kohdallani vanitas -symboliikka toimii "carpe diem" -muistutuksena, se kannustaa elämään hetkessä koska sitten sitä ei enää ole.

Tässä kohden idean eron saa katsomalla kristillistä teologiaa.: Ensimmäisen tapaista vertailunäkökulmaa käytetään yllättävän usein ratkaistaessa pahan ongelmaa. Ilman konkreettista mahdollisuutta todelliseen ja konkreettiseen pahantekoon ei olisi eettisiä valintoja. Tai itse itseäni lainaten: "Että todellinen valinnanvapaus hyvän ja pahan välillä vaaditaan että hyvyydellä olisi väliä (voluntarismin hengessä). Kuitenkin sitten kuvitellaan samanaikaisesti paratiisi, jossa näitä asioita ei tapahdu lainkaan koskaan missään ikinä. Paratiisi on näiden ikävyyksien ja pahuuksien puutteiden kautta määritelty. Taivaassa kaikki on kaunista ja ihanaa ja hyvää. Pahan ongelman perustelu katoaa tässä vaiheessa ja sitä ei ikään kuin olekaan juuri kappaletta aikaisemmin mainittu."

Moni voisi tietysti nähdä ideaalin aina vain jonkinlaisena vallankäyttönä. Kuitenkin jos ajatellaan että kauneudesta puhuminen on mielekästä, on kyse hieman samasta kuin jalostusarvojen vertailusta. Toki ideaalinen lehmä on ihmisen kulttuuriin sopiva: Se, halutaanko lypsäjiä, lihavia, lihaksikkaita tai hassun värisiä ja pieniä lehmiä on jalostussuunnitelman laatijan valinta, joka riippuu esimerkiksi siitä halutaanko sillä taloudellista voittoa - joka taas heijastaa yhteiskunnan arvoja. Jos tämä hylätään, ei voida puhua lehmän hyödystä kovinkaan jaettavasti tai tasolla. Kauneudesta tulee tätä kautta jojo täydellinen turhake. Tai sitten se on se asia "joka on katsojan silmässä" ja vain siellä.