"Kiitos niiden puolesta, jotka kaatuivat parempien mekaanisten huvitusten ja kaupallisten mahdollisuuksien nimeen. Herra McCabe ottaa vastaan tilauksia. Jumalan siunausta kaikille."
("Viimeinen Samurai")
Historiaa lukiessa tulee selväksi, että kaikkina aikoina ollaan oltu huolestuneita samoista asioista. Esimerkiksi nuorison turmeltuneisuus on herättänyt aina huolta. Toinen vastaava ikuisuusaihe on huoli pyyteiden vaikutuksesta yhteiskuntaan. Näillä tietysti saadaan korostettua ikävää "kultaisia aikoja" kohtaan.
Esimerkiksi Platon luokitteli ihmiset epityymisiin ja filosofisiin.
1: Filosofinen ihminen on keskittynyt ymmärtämään todellisuutta luonnonilmiöistä yhteiskuntaan ja etiikkaan ja pyrkii elämään järkevästi.
2: Epityyminen ihminen taas on kiinnostunut mukavuuksista ja nautinnoista. Hän haluaa saada mitä haluaa, nopeasti ja helposti.
Tiedon tuottamisessa on tällä hetkellä vallalla perinne, jonka mukaan:
1: Tiedon on oltava hyödyllistä. Tieto on väline jonkun asian valmistamiseksi. Syntyy tarvikkeita.
2: Tiedon on oltava viihteellistä ja jännittävää, jolloin se tuottaa iloa ja hupia.
Tätä kautta syntyy asioita joiden synnyttämistä perustellaan sillä että ne myyvät. Tiedolla ja esimerkiksi journalistisella julkaisulla on oltava viihdearvoa. Ja jopa tutkimusten olisi oltava paitsi "hyvin tehtyjä", myös "kiinnostavia". Ja jälkimmäinen on usein välineellistä kiinnostusta, tutkimus esimerkiksi pönkittää tai moittia jotain ideologiaa ja tällä voidaan vaikuttaa politiikkaan.
Tämä on käytännössä juuri sitä epityymistä ajattelua jota Platon piti ongelmallisena. Tämä asetelma on nykyisin eräänlainen itsestäänselvyys, filosofinen elämänasenne nähdään ihanteena lähes yhtä vahvasti kuin eletään epityymistä elämää.
Siksi tätä asetelmaa vastaan onkin kiva sanoa jotain, ihan vain että (1) toistemme selkäänpaukuttelu esitetyn ihanteen kohdalla ja (2) tekopyhyytemme elämäntapamme valinnan kohdalla saisi uusia sävyjä. Kenties jopa sellaisia joissa ei olisi niin pirusti sitä kuulua moraalista närkästystä ja ylenkatsetta. Ääneen lausuttuna ristiriita kun saa helposti sellaisen sävyn että "en minä vaan ne kaikki muut". (Ja kyynisenä optimistina laitan toivoni siihen että riittävän moni huutaa tämän sloganin.) Kysymys on kuitenkin enemmän sitä mallia joka alkaa sanoilla "Jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon..."
Tässä voidaan ottaa esiin Platonin oppilas, Aristoteles.
Aristoteleksen mimesis on jäljittelyä. Aristoteleestä tärkeä ihmisen perusrakenne on matkia, sekä ulkoiseti että etenkin sisäisesti. Ilman tätä hän ei voi ymmärtää maailmaa eikä toisia ihmisiä.
Ihminen voi Aristoteleen mukaan tietää vain siksi että hänen mielensä rakentaa yhteyttä maailman ja itsensä välille, hänestä ihminen ja ulkomaailma ovat samaa todellisuutta ja ihminen ikään kuin liikkuu sen sisällä ja jäsentää sitä. Tilannetta voi verrata helposti samastumiseen ja tunteisiin: Jos samastumme toiseen, saamme samanlaisia tunteita, koska jäsennämme todellisuutta ja tulkitsemme sitä ikään kuin toinen ihminen ja me itse olisimme yhtä. Samastumisen kautta voidaan ikään kuin ottaa tilanteita haltuun, ja ymmärtää niitä. Aristoteles laittaa saman mimesiksen on myös draamassa sen tärkeimpään ytimeen.
Suomeksi voidaan sanoa että ihminen oppii hyvin tarinoista, ja ymmärtäminen on eräällä tavalla tarinankerrontaa. Tätä kautta esimerkiksi tieteen popularisoinnissa vaikeita asioita tehdään ymmärrettäväksi ja helppotajuisemmaksi. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä että ihminen on myös harhaanjohdettava tarinoiden avulla. Selityksenä UF- ja kummituskertomukset ovat jännittäviä ja siksi ne usein jäävät mieleen paremmin kuin skeptikoiden tylsät selitykset asioille. Siksi pseudotieteet saavat paljon suosiota. Ne tuntuvat sellaisilta että "lapsikin ne tajuaa" - juuri koska niihin on rakennettu ymmärrettävä ja dramaattisen jännittävä rakenne, joka on jo saduista tuttu ja mieleenjäävä.
Ongelmana on vain se, että todellisuus ei aina ole teatteria. Eikä asioiden ymmärtäminen usein ole helppoa. Pienet lapset ovat toki nokkelia, mutta hekin erehtyvät usein.
Eli tätä kautta viihteellisyys on olennaisesti samanlainen kun retoriikka. Puhetaidolla voidaan saada poliittista valtaa mielipiteille jotka muuten eivät olisi perusteltuja ja suosittuja. Ja samanaikaisesti retoriikka on tärkeää perusteltujen asioiden perillemenemisen saattamiseksi. Platon keskittyi sen ajan poliitikkoihin, joiden kaunopuhetaidot häikäisivät yksinkertaista kansaa. Lyhytjännitteiset tavoitteet johtivat lyhytjänteiseen valtionpitoon ja Platon piti tätä vakavana ongelmana. Nykyään viihdemaailma on eräällä tavalla ottanut retoriikan paikan - politiikka on sen sijaan useille EVVK -asia, kun taas uudet pelit ja kuumimmat televisio -ohjelmat ovat lähes kaikille jokseenkin tärkeitä.
Tätä kautta nousee tietysti esiin sana "arvomaailma". Se on erilainen. Tätä kautta onkin tavallaan selvää että välineellisyys on läsnä kaikessa. Platonin yhteiskunnassa tähtäimenä oli harmonia, ulkoinen järjestys jossa kansa koostuu tietystä roolijoukosta joista jonkin tietyn jokaisen yksittäisen kansalaisen tulisi täyttää. Se on samanlainen itseisarvoksi asetettu tavoite kuin vaikkapa tuotteen tekeminen. Yhteiskuntajärjestys ja muut asiat välineellistetään, samoin kuin ihmiset.
Tosin sillä erolla että tuote voi olla itseisarvon lisäksi myös "pelkkä väline". Ja tuotantoon keskittyvä yhteiskunta vain antaa yksilön antaa oikeuden käyttää sitä välineenä haluamiinsa asioihin. Jos tässä kohden on mukana Nietzscheläisiä "rahvaanomaisia iloja", jolloin on vain tuote ja arvostus ulkoistetaan. Eli odotetaan että Platoniseen malliin järjestys on itsen ulkopuolella määrätty ja oma rooli on vain olla rattaana tukemassa tätä järjestystä. Tällöin voi syntyä nihilistisiä asenteita, jolloin tuotteille jää vain sen välinearvo.
Kun kukaan ei ota vastuuta, ei kenelläkään ole vapautta, voisi vaikkapa Sartre lohkaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti