"Jokaisella on järjestelmänsä, joka ei toimi."(Howen laki)
Siinä missä aikaisempi esitykseni oli sävyltään melko leppeä, on sille tietysti toisenlainen filosofin asenne. Tässä keskustelu muuttuu vahvemmin sävyltään debatoinniksi, väittelyksi. Jopa riitelyksi.
Tätä edustaa esimerkiksi Karl Marx, jonka mielestä filosofit ovat tähän asti vain esittäneet todellisuutta jollain tavalla, kun tehtävänä olisi sen muuttaminen. Tätä kautta on luonnollista että poliittiset agendat ja erilaiset utopiat astuvat mukaan kuvioihin. Tämänkaltainen filosofia liittyy vahvemmin politiikkaan.
Toisaalta myös Nietzsche on edustanut näkemystä, jossa filosofin tehtävänä on olla järisyttävä. Hän esitti jopa seuraavaa: "What I understand by "philosopher": a terrible explosive in the presence of which everything is in danger".
Tätä kautta mukaan astuu se, että filosofien on uskallettava astua vastarintaan. Sokrates oli ärsyttävä, niin ärsyttävä että hänet tuli itsemurhauttaa. Joten selvästi hän ei ollut mikään "mukavan suvaitseva olento", vaikka hän esittikin että hän ei tiennyt mitään. Ja vaikka hän oli kova keskustelemaan, ja luotti keskustelukumppaniensa kykyihin, kaikkien ihmisten järjenlahjoihin.
Usein tässä nousee korostetusti esiin se, että on vastustettava nimen omaan vallitsevia näkemyksiä, hegemonioita.
Siinä missä Ojanen pitää "Mitä Aristoteles on minulle opettanut" -kirjassa "viehättävänä" sitä miten Aristoteleen aikana Jumala oli itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaistettu joten sitä voitiin lähestyä kiihkottomasti, on tämä näkemys korostetusti kriittisempi. Ojasta montaa astetta ärtsympi, hegemonioita vastustava näkemys korostaa sitä että itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta johtaa toki passiivisuuteen, mutta se ei ole hedelmällistä filosofiaa - olipa se sitten miten suvaitsevaa, pörröistä tai viehättävää.
Tämä näkemys taas on kantanut sävyjään muun muassa tasa -arvokeskusteluun. Malliesimerkiksi nostan Kuittisen blogissaan esiinnostaman jutun, jonka kritisoima lähdekin kannattaa lukea. Aihe on tunnettu. Tyttöjä korostetaan olemaan rohkeita, ja "Kerro pojalle, ettei ole aina helppoa olla rohkea." Tässä on takana idea, että samanarvoisuutta tavoitellaan hyökkäämällä taustalla olevaa sukupuolten erilaisuutta vastaan. Kun peruskuvassa tytön tulee olla kiltti ja hiljainen, ja pojan rohkea, tasa -arvoa lähestytään kun nätä kohtia muutetaan. Kun poikia kehotetaan ja kannustetaan olemaan rohkeita, poikia ikään kuin sorretaan hylkäämään pelontunteensa. Siksi tässä näkökulmassa on vapauttavaa muistuttaa pojille tästä tilanteesta. Tyttöjä sen sijaan kannustetaan passiivisuuteen ja arkuuteen, joten tätä ei tarvitsisi muistuttaa heille.
Toki tämä johtaa helposti diskurssiin, jota voidaan käyttää "telaketjufeministisesti". Eli tytöt nähdään sorrettuina. Heidän tulee vapautua kiltteydestä, heitä tulee aktivoida. Poikia sen sijaan tulee passivoida. Kun asetelma on tämä, on hyvin helppoa rakennella kirjoituksia joissa "tytöt ovat erikoisempia ja huomionarvoisempia lapsia kuin pojat ja voivat olla yhtä aikaa olla niin tyttö ja kuin poika." Toisaalta asiallinenkin teksti sekoittuu tämän samankaltaisuuden vuoksi helposti, ja joskus voidaan rakentaa jopa syytöksiä jotka ovat perusteettomia koska ei osata erottaa onko kyseessä "aito tasa -arvoa hakeva feministi" vai "sortopuheella marttyyrinkruunua omalle ryhmälleen keräävä telaketjufeministi".
1: Omasta mielestäni tässä unohdetaan itse pääasia. Tuijotetaan sukupuolta eikä yksilöä. Jos tyttö on "Peppipitkätossu", häntä tulee kohdella juuri samalla tavalla kuin riehuvaa poikaa. Onhan hänenkin "minäkuvansa rakennettu" samanlaisen aktiivisuuden ja remuamisen/toteuttamisen varaan.
Vaikeutena tässä on tietysti se, että ihanteena hegemonioiden kumoaminen on hieno ajatuksena. Sillä ilman tälläistä pyrkimystä itsekriittisyyteen, olisimme vahvasti assimilaation varassa. Esimerkiksi Drew Westin tutkimuksissa havaittiin miten oman mielipiteen vastainen aineisto sammuttaa aivojen järkeilyosan, kun taas omaa mielipidettä hivelevä sytyttää sen. Tätä kautta meillä on vahva taipumus pyrkiä vahvistamaan omia ennakko/harhaluulojamme. Voimme olla tässä vahvistamisessamme jopa hyvin ovelia. (Aivommehan tekevät meille cherry-pickingiä!) Vaikeutena tässä on tietysti se, että omia kohtia on vaikeaa huomata, ja keskustelu siirtyy helposti erimielisten kanssa riitelyyn, osoitetaan muiden hegemonioita omien sijasta. Ja tässä on helppo nähdä rikka toisen silmässä mutta ei ortta omassaan. Eikä erilaisilla ideologioilla ole tässä ainakaan vähentävä vaikutus.
Kaiken kaikkiaan tässä aktiivisessa filosofiassakin kommunikoidaan, mutta sen henki on hyvin erilaista. Suvaitseva keskustelu tuntuu eettisesti hienolta ihanteelta. Samoin kuin itsekriittisyyteen kykenevä ihanne tuntuu hienolta. Mutta käytännössä olemme helposti taipuvaisempia jonkin asteiseen aggressiivisuuteen, joka on lievimmillään sarkasmia ja suurimmillaan murhia, uhkauksia ja muuta ärhentelyä. Kaksi ihannetta voivat kohdata, mutta käytännössä se on vaikeaa. Yllättävän usein kumpaakaan ei kohdata, vaikka molempiin tietysti vedotaan ahkerasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti