Suomessa ihmiskunta on elänyt kauan, ja se on käynyt monenlaisia vaiheita.
1: Varhaisin on ollut metsästäjä-keräilijöiden toimea. Tässä taloudellinen perusta on ollut ihmisen lihasvoimalla tehty työ, jossa kerätään luonnossa olevaa. Luontosuhdetta kuvaillaan tässä kohden myyttiseksi.
2: Maanviljelykulttuuri sen sijaan perustuu karjanhoitoon, käsityöhön ja kauppaan. Siinä energianlähteenä ovat erilaiset uusiutuvat energianlähteet. Luontosuhde on omistettu. Luonto on jotain, jonka hallinnan ja omistamisen kautta saadaan asioita.
3: Teollisessa kulttuurissa taas asioita muokataan, ja energiaa otetaan paljon uusiutumattomista energianlähteistä. Luontosuhde on tätä kautta välineellinen. Luonto on resurssi, jota voidaan manipuloida.
4: Modernissa kulttuurissa keskiössä ovat informaation avulla hallitut teolliset tuotantoprosessit. Tuotantoa korostaa globaalisuus: On tärkeää paitsi tuottaa asioita, myös olla verkostoitunut globaalisti. Luontosuhde on tässä kohden kehityspohjainen. Hallinnan tehostamisen uskominen on hallinnan sijasta tärkeämpää.
Nostan tässä kohden esiin omistusasioita nimen omaan Suomen kannalta. Keskityn maatalouspuoleen, etenkin siihen liittyvään omistamiseen. Luonnon käyttäminen on tietysti jokaisessa kohdassa mukana.
Omistaminen oli itse asiassa hyvin tärkeää.
Alkuvaiheessa oli erilaisia metsästys-, kaski-, niitty- ja peltomaita. Niihin oli saatu omistusoikeus valtaamalla ne käyttöön. Muut alueet olivat vapaita, niitä sai kuka tahansa vallata.
Asutuksen tihentyessä muodostui kyliä, joille laitettiin rajoja. Rajoihin suhtauduttiin hyvin vakavasti. Tätä kautta syntyi jakokuntia joilla oli yhteinen metsä ja kalavesi. Tässä kunnassa saattoi olla vain yksi kylä, mutta siihen saattoi kuulua useampikin kylä.
Valtaamiseen perustuva omistus ja hieman myöhemmin yhteisomistus oli hyvin tärkeä asia. Jopa tunnettu sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka" on ollut alun perin nimen omaan omistusoikeutta koskeva sääntö. Mansikkamaa kuului vielä kaskeajalle, kun taas mustikkamaa oli jo kenen tahansa haltuun otettavissa. Sanonta on sittemmin saanut erilaisia, kansallishenkisempiä, merkityksiä. Yhteisöllisyyden kautta saman pellon satoja alettiin jakamaan eri tavoin. Yksi tapa oli tietysti käyttää työtä ja koko yhteisön saamaa hyötyä mittarina. Paljon aikaansaava sai isomman siivun. Tätä kautta voisi sanoa että:
1: Pellot olivat ensisijaisesti raivaajan omia. Niityt sen sijaan omistettiin tavallisesti yhteisesti. Niityt vallattiin, ja heinät jaettiin sen mukaan miten sen eteen oltiin tehty työtä.
2: Riistaa ja petoja ja turkiksia pyydettiin vapaasti muodostetuilla pyyntiseuroissa. Tässäkin mukaan tuli valtausta ja vähitellen valtauksista tuli periytyvä ominaisuus. Metsästysmaat olivat myös ikään kuin tiettyjen henkilöiden omistusta.
3: Kalojen kohdalla tilanne oli alueriippuvainen. Länsi-Suomessa kalavedet vallattiin, eli ne olivat yksityisomistuksessa ja kylien yhteisomistuksessa. Savossa sen sijaan sai kalastaa missä vain, vettä ei otettu haltuun.
+: Lappalaisten omistus oli tärkeää. Pirkkalaisten kauppaseuralla oli vuodelta 1277 yksinoikeus lapinkauppaan ja lapin verotukseen. Tässä tietyn talon omistukseen kuului tietyt lappalaiset.
Varhain oli tavallista että sato jaettiin kirveslukuna, syynä oli kasken viljely. Kun 1500 -luvulla tuli lakimuutoksia, maasta tuli pysyvää talo-omitukseen, ja kaskimaita vuokrattiin..
Tietenkin omistukseen suhtautuminen muuttui ajan mittaan, tai ainakin siihen liittyvät käytänteet tekivät niin. Yksi tärkeä askel tässä oli verotuksen aikaansaama. Aluksi kaikki verot olivat kirkollisia. (Kirkollisvero on nykyisin vain yksi pieni vero.) Verotus laajeni kuitenkin myös Ruotsin kuninkaalle, koska vuonna 1250 piispa Bero lahjoitti kuninkaalle veron. Tätä kautta tuli erityinen kruununvero.
1: Verot kohdistuivat yleensä ottaen maaomistukseen. Savossa ja Karjalassa verotuksen perusteena oli jousi. Mittayksikkönä oli eräänlainen normittava tila johon tiloja verrattiin. Tätä mittaava yksikkö oli nimeltään koukku.
Verotuksen myötä luotiin erilaisia veroperusteita ja tätä kautta syntyi sarkajako. Tämä oli peltoa koskeva verotus. Tässä keskiössä oli manttaali, joka oli miesluku. Kun tila jaettiin sai uusi tila oman manttaalinsa. 1500 -luvulla menetelmää kalibroitiin ja maan lisäksi alettiin katsomaan myös maan tuottavuutta.
1: Jos jokin tila ei maksanut veroja, siitä tuli autio. Autiotalo saattoi varsin hyvin olla aseuttu. Maksamatta jättänyt talonpoika menetti omistusoikeuden tilaan, ja tätä kautta tilojen yhdistymisiä tapahtui. Tätä kautta saattoi syntyä suurtiloja, joissa oli usean autiotalon maat.
Tilojen minimikokoja alettiin säätelemään. Kaarle XI rajoitti vuonna 1684 niin että tilan sai jakaa korkeintaan neljään osaan. Myös talonpoikaistalojen yhdistäminen toisiinsa kiellettiin. Kantatilojen yhdistämisellä ajettiin maksimaalista tuloa. Talonpoikaistalon koko määrittyi tässä käytännössä sellaiseksi että talonpoika perheineen tuli siinä toimeen, mutta ei juuri yhtään enempää. Myös tilan lohkominen kiellettiin koska se olisi vähentänyt veronalaista maata.
Toinen tärkeä muutos oli 1757 alkunsa saanut isojako vuodelta 1757. Se alkoi pohjanmaalta. Poliittinen tarve tälleä jaolle oli asuttamiseen liittyvät tavoitteet: Talolle annettiin maata aikaisemman manttaalin mukaan (1 manttaalilla noin 300-800 ha maata) ja kaikki muu maa erotettiin kruunulle, tätä tarvittiin uudisasutusta varten. Isojako levisi ja 1870 luvulla leijonan osa Viljely-Suomen tiloista oli jaettu. Samalla vainiopakko loppui. Isojako helpotti erilaisten uudistusten läpimenoa, ja vasta se vakiinnutti yksityisoikeuden. Isojaon seurauksena kylärakenne muuttui. Muutettiin lähemmäs peltoja ja laitumia. Yhteismaalla asuneet mäkitupalaiset muuttuivat tilojen vuokralaisiksi.
Mielestäni tässä kohden on yhdentyyppinen rajanveto. Tämän jälkeen voidaan alkaa puhumaan modernisoituvasta maataloudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti