Harjoittelun kannalta ensimmäinen lähestymistapa on tietyllä tavalla turvallisempi. Esimerkiksi teräaseiden kanssa toimiessa voi helposti sattua onnettomuuksia.
Käytännön taistelusta selviämisen tasolla ajatellen on järkevää pyrkiä varustautumaan ensin. Jos olet vaikka kylässä, johon hyökkää hunni, on viisasta ensin ottaa vaikka terävä keppi ja vasta sitten hyökätä.
Historiallisen miekkailun kohdalla tilanne on melko mielenkiintoinen. Esimerkiksi Fiore dei Liberin kirja "Flos Duellatorum":in sisällysluettelo kertoo omaa kieltään järjestyksestä. Kirja alkaa painista (abrazare), jatkuu sen jälkeen patukalla (bastoncello). Tästä siirrytään tikariin (daga). Sitten tulee yhden käden miekka (spada), ja pitkämiekka (spada longa), josta on ensin taistelu ilman haarniskaa (gioco sença arme) ja sitten haarniskan kanssa (spada longa in arme). Tämän jäljeen tulee varsikirves (azza), keihäs (lanze), ja viimeinen vaihe on "Lanza e di Spada a Cavallo" , jossa käytetään miekkaa ja keihästä ratsailta.
Mielenkiintoista on, että kirjassa tikariosuuden roima pituus - 81 kuvan verran, vrt. lyhyt miekka 18 kuvaa ja pitkä miekka 60 kuvaa - ei johdu siitä että tikari olisi kaikista kompleksisin ase. Kuvamäärä johtuu siitä että "samoja juttuja käytetään myöhemmin miekassa", mikä on selvä indikaattori siitä mitä harjoitellaan mitenkin ja missä järjestyksessä.
Yksi syy tässä on se että toiset asiat on helpompi oppia ensin. Tätä kautta Fioren järjestys on tavallaan korostetusti "pedagogisesti järkevä". Taistelukentille laitetaan sellaisia kavereita joilla on takana useampi kuin "viikon treenipätkä itsepuolustusta". (Toisin kuin Suomen Armeijassa, jossa kiväärijumppa oli harjoitetumpaa kuin kiväärin käyttö aseena. Ilmeisesti kammotamme satunnaisesta ilmansuunnasta nimeltä itä hyökkäävän vihollisen haaraperushypyillä.)
Sain esimerkiksi kuulla, että miekkamiehen tekeminen ei vaadi läheskään yhtä paljon harjoittelua kuin ratsumiehen tekeminen. Ratsastus on vaikea taito. Tätä kautta se, että turnajaisissa esiintyi ratsailla olevia ritareja ei johtunut siitä että taito olisi erityisen helppo - toki elokuvia seuratessa tästä voi syntyä tälläinen vaikutelma, mutta se on illuusio. Turnajaisissa oltiin ratsailla juuri sen vuoksi että se oli vaikeaa - siinä törmäillessä esiintyivät siis oikeat uroiden uroot.Käytännössä treenaaminen ei tietenkään ole näin yksioikoista. Esimerkiksi Windsorin salilla saimme jo ensimmäisellä tunnilla miekat. Tosin emme lyöneet niillä toisia kohti ilman että välissä olisi useita metrejä tilaa.
Kuvassa on yksi opetetuista tekniikoista, joka itseäni jaksaa ihmetyttää. Kun ratsumies on ensin opetellut sellaisia tekniikoita kuin lyömään erilaisilla tavoilla keihäällä ja miekalla. Opittuaan heittämään vihollisen hevosta keihäällä ja sitten ottamaan miekan esiin, ja että jos itsellä on keihäs ja toisella on miekka, on muistettava keihään suurempi pituus ... hän on lopulta niin kyvykäs että hänen on syytä opetella miten heitetään vastustajan hevonen maahan paljain käsin kun itse ollaan ratsailla. Jostain syystä se, miten useita ratsailla olevia keihäsmiehiä vastaan puolustaudutaan maasta keihään avulla ei tunnu yhtä "superhumanilta". Sekin tietysti löytyy samasta teoksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti