Nimittely.

Koulukiusaamisessa on yleistä keksiä erilaisia haukkumanimiä. Pilkkanimistä tulee helposti jopa kutsumanimiä, jolloin pilkasta on hyvin vaikeaa päästä eroon. Vaikka sanonta sanookin että "Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä", niin haukkumanimillä on vaikutusta. Ne ovat sosiaalinen muuri, ja ne osoittavat ryhmärajojen paikat. Kiusatun kaverit joutuvat myös helposti kiusatuiksi.

Pilkkaaminen on aikuisillakin yllättävän yleistä. Laajemmin katsoen ad hominem on myös aina pilkkaamista. Se on eräänlaista haukkumanimillä kutsumista, sitä että ihmisen näkemyksen arvo kiistetään siksi että hän edustaa jotain, sen sijaan että katsottaisiin onko hän oikeassa vai väärässä.

Erikoista tässä on se, että sen rakenteessa ei vaadita loukkaantumista tai tarkoitusta loukata. Esimerkiksi jos ollaan erimielisiä ATK -asioista ja toisen lausuma on että "Työtön pummi ei voi ymmärtää tietotekniikasta mitään" on kyseessä asiaton argumentaatio. Ja tässä kohden on irrelevanttia (1) onko työtön pummi oikeassa (2) loukkaantuuko työtön pummi asiasta (3) tarkoittaako lausuja lausunnon loukkaavana tai (3) onko keskustelukumppani edes työtön pummi vai ei. Siinä keskustellaan henkilöstä eikä asiasta.
1: Yksi yleisimmistä tavoista pilkata on natsikortti. Ongelmana on tietysti se, että jotkut ovat oikeasti natseja. Ja natsin kutsuminen natsiksi ei ole pilkkaa, vaan sosiologinen kannanotto. On olennaista huomata ero lauseen "kansallissosialistit ovat natseja" ja "kansallissosialistit ovat natseja, joten kansallissosialistien varoittelut maahanmuuton riskeistä ovat automaattisesti vääriä." Natsi voi olla oikeassa jopa tälläisissä asioissa, vaikka hän taatusti onkin mahdollisesti vahavsti ideologiansa sumentama tässä kohden. Ideana keskustelussa on kuitenkin keskittyä siihen onko natsi väärässä ja jos on, miksi on väärässä. Tämä on yleinen perustelun kulttuuri. Sen ulkopuolella on vain ideologioita ja "namecallingia".

Ad hominem on ad hominem vaikka siihen ei reagoisi. Ja tässä reagoinnissa on kaksi puolta. On hyvä olla paksunahkainen, jotta ei loukkaannu kaikesta. Sillä jokainen joka loukkaantuu, loukkaantuu siksi, että hänen ylpeyttään on loukattu. Nöyryyttä ei voi loukata. Toisaalta jos nimittely satuttaa, se kertoo siitä että ihmiselle on jokin asia vielä tärkeää, hän ei siis elä arvottomassa nihilismissä. Se, että loukkaantuu kertoo siitä että ihminen välittää jostain. Tärkeintä on ymmärtää että ad hominem on aina jonkinlainen epäkunnioituksen osoitus sanojaltaan. Jos toisen ylpeys huononee, tämä ei tee hänen rikoksestaan pienempää, vaan kenties jopa vakavamman, koska siinä satutetaan asian sijasta ihmistä vain jotta voitaisiin kokea voitonhuuma väittelyssä ja/tai muu oma paremmuuden ja "enemmän oikeassa olemisen" tunne elämässä.

Nimittely on yllättävän yleistä, eikä se jää koulujen pihoille. Otan tästä esimerkiksi tapauksen, joka minulla oli muutama päivä sitten. Sain facebook -kaverikutsun. Saan niitä toki melko usein. Yleensä syy on se, että henkilöt saavat lisää jäseniä erilaisiin naksuttelupeleihin, joissa usea liittynyt kaveri lisää "bittitestosteronitasoa", eli tekee hahmoista kovempia.

Tässä tapauksessa kyseessä oli fundamentalistikristitty, joka oli sydämessään huolestunut minusta. (Get a known reputation as active sceptic and these just start to pop up from nowhere.) Ja otti minut tätä kautta jonkinlaiseksi projektiksi. Kestin miltei kaksi päivää, ja tämän jälkeen seppuku tylsällä voiveitsellä alkoi tuntumaan mukavammalta vaihtoehdolta kuin yhden hänen lähettämänsä rivin lukeminen. Jouduin nimittäin koko ajan kommentoimaan siitä miten hänen lauseissaan on ad hominem -rakennetta. Hänestä se oli vain minun mielipide asiasta, ja että hän ei tarkoittanut sitä loukkaukseksi.

Esimerkiksi hän kommentoi sitä miten nykymaailmassa ihmiset ovat huolestuttavissa määrin kiinnostuneita "ihmisten viisaudesta", "maallisesta viisaudesta" ja muusta vastaavasta. Että taivaallinen auktoriteetti on parempi viisauden lähde. Kommenteissa oli esimerkiksi se, että hän oli luopunut yliopistounelmista ja vastaavista koska sielun pelastus on aina tärkeämpi kuin akateeminen viisaus. Juttuja sävytti se, miten minun kiinnostuksen kohteeni irrelevantisoitiin. (Niinkin asiallisella argumentilla kuin auktoriteettiin vetoamisella - "mulla on parempi auktoriteetti kun sulla" - mutta argumenttivirheetkin on tietysti sitä maallista ja akateemista viisautta.) Olennaista oli se henki, että ensin pilkataan asioita joita minä pidän kiinnostavina ja tärkeinä, irrelevantisoidaan ne. Ja tämän jälkeen vaaditaan kunnioitusta ja mielenkiintoa hänen tärkeisiin asioihin.

Maininnat epäkunnioituksen kokemuksesta eivät menneet läpi. Vastareagointi oli vain sitä että olin joko yliherkkö tai sitten sydämessäni vastustan koko asiaa, joka kertoo siitä miten todellinen ja voimakas viekottelija Saatana on. Tämä on yksi nihilointistrategia: Eli jos olen samaa mieltä, tämä todistaa Jumalan mahdista. Jos taas olen hiljaa ja sivussa, olen ignorantti typerys joka ei tiedä mikä on tärkeää. Ja jos olen erimielinen, se todistaa Saatanan mahdin. Tällä tavalla saadaan helposti generoitua se piirre jonka "Ylioppilaslehti 5/2010" sisällytti yliopistossa tapahtuvan kiusaamisjutun kohdalle. "Kiusattu kokee että ei voi vaikuttaa asiaan mitenkään."

Faceboolstalkanneen uskovaisen ideana oli selvästi se, että kelpaan potentiaalisena käännynnäisenä sellaisenaan - ja minä saan hyväksyntää jos ja vain jos mukaudun juuri hänen malliinsa. Muuten minulle oli varattu retoriikassa "typerän väärässäolijan rooli". Hän oli oikeassa oleva opettaja jonka ei tarvitse kyseenalaistaa vaan opettaa Totuus. Minä taas sain valita olinko "uppiniskainen numeroa pyörittävä tylsä munapää" vai "kuuliainen ja älykäs uusi Herran karitsa". Henkilö oli harvinaisen pitkäjänteinen ja jouduin käyttämään koko julmuus ja ilkeysrepertuaarini yhdistettynä facebookin tarjoamaan maagiseen kykyyn lopettaa ystävyysketjut. (On selvää että tämä ei lähentänyt minua Jeesukseen, vaan aivan varman taatusti loitonsi.)

En ole kokemuksieni kanssa yksin. Esimerkiksi teologiaan keskittyneessä "Insight" -blogissa kerrotaan "ulkopuolisen" kohtaamisesta "evankeelisen sisäpiirin" kanssa. Asenne on se, että teologisia erimielisyyksiä ei hyväksytä, koska evankeelikoilla on ennakkokäsitys siitä että juuri he tietävät Jumalan ja mitä Jumala haluaa ja odottaa ja että erimieliset ovat siksi väärässä. Blogissa kirjoitettiin kohtaamisesta näin: "The manipulation (and self-absorption) was palpable. I was astonished that even after I had made my statements he went ahead undaunted. I felt disrespected (and ignored...or disregarded). It was all about getting me to come to his church. All about him. Of course it was for God, of whom the pastor knows very well."

Laajemmin vastaava nimillä kutsuminen on universaalia. Tästä on hauska ottaa esimerkiksi ateistit. John Wilkins, joka on minun tapaani agnostikko, on kirjoittanut siitä miten viime vuosina suosiota saanut ateismin muoto on nimetty "vihaisiksi ateisteiksi" tai "militanteiksi ateisteiksi". Ateismia ei kuitenkaan kuvaa se, mikä "militanttiin" kuuluu määritelmällisesti. Eikä vihakaan ole oikea sana. Olennaista onkin, että "angry atheist"... tavara on pilkkanimikokoelma, jonka näiden ateistejen vastustajat ovat kehittäneet jotta nimi olisi pahan kuuloinen ja loukkaava. Niitä käytetään yleisesti, ja niistä tulee "miltei virallisia termejä". Koulukiusaajien tapaan pilkkanimi yhdistää ja sillä tunnistetaan "oma jengi". Jos joku käyttää sanaparia "angry atheist" fundamentalisti tietää että tämä sanoja on samalla puolella kuin hän ja on siksi ajamassa Hyvää Asiaa.

Yleensä liikkeet määrittelevät itsensä tai ne ovat muuten toimivia, kuvailevia. Wilkins korostaa sitä että jos käytetään kuvailevia määritelmiä määritelmässä kahta asiaa. "we need a term for them that is both descriptive and true." Kuvaileva ja tosi. Nykyisen ateismin laajaa kirjoa ei kuvaa vihaisuus : Moni toki loukkaantuu esimerkiksi ateistejen bussikampanjamainoksista. Mutta tämä kertoo vastaanottajasta. Aivan samoin kuin se, jos kadulla on uskonnollisen lapunjakaja, jonka lähelle tuleminen ja lapun tyrkkääminen vituttaa : Tämä ärsytys ei kerro että lapunjakaja olisi vihainen tai militantti. Hän vain jakaa asiaa jota itse ptää tärkeänä. "Innokas" olisi oikeampi ja kohteliaampi sana. Itse asiassa tämä loukkaantuminen kertoo enemmän siitä lapun vastaanottajasta. Jos ateismin sanominen ääneen on "vihaista", on fundamentalismi, sori nyt vaan rehellisyydestäni, raivohulluutta.
1: En usko että näin on, kummankaan kohdalla. Eli en usko että ateisti on vihainen tai fundamentalisti raivohullu. Itse asiassa olen melko varma että facebookstalkerkin yritti vain ohjata minua sydämessään oikeaksi näkemälleen tielle. Hänen perustelutapansa oli vain sitä mitä fundamentalisien yleensä: Rakennetaan leiri ja ad hominemitetaan ulkopuoli huonommaksi: Vääräuskoiset ovat pahoja, eivät ymmärrä mikä on tärkeää ja vähän tärkeää, he ovat tyhmiä kun uskovat maallista viisautta, heillä ei ole moraalista kompassia ja he ovat lisäksi helvetin onnettomiakin. Tälläistä vain on hemmetin raskasta sietää, jos ei satu olemaan siinä "samassa jengissä". Siksi jo ajatus siitä että tuollaista kontaktia harrastavaan liittää edes facebookpinnallisen "friend" -leiman, on minulle nyt varsin vastemielinen.

Miten se vanha lasten osaama hokema sanoikaan? "Se joka toista haukkuu, on ite!" Tässä oppitunti minulle ja muille.