Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

"Naurettava tieteen määrittely", NOT.

Tämän blogauksen takana on tarve. Nimittäin monet esittävät että kun tieteelle ei ole kunnon määritelmää, ei normatiivisella tieteenfilosofialla olisi tilaa, tieteen määrittelystä pitäisi kokonaan poistua ja sen sijaan korostaa relativistisia näkökantoja. Olen hyvin erimielinen, ja tiedän että en ole tässä asiassa ollenkaan yksin.

Aloitan jutun alusta.

Termi "science" tuli englannin kieleen 1300 -luvulla. Sanan etymologia oli latinan sanassa scientia, tieto. Nimeämisen takana oli silloin tietysti eräänlainen määrittely, joka kertoisi mistä asiassa on kyse. Tässä siis korostettiin että se liittyy vahvasti tietoon, se on ns. "knowledge". 1600 -luvun lopulla ajattelun ja päättelyn teko nimenomaan kokeenomaisesta tiedosta sai suosiota. Kuitenkaan ennen vuotta 1775 ei ihmiset kuvanneet toimintaansa tuolla nimellä. Eikä kukaan esittänyt yleistyksiä siitä mitä tiede oli. Tieteentekijöitä kutsuttiin varhaisemmilla ajoilla esimerkiksi virtuooseiksi. Ja ennen kaikkea tiedettä ei määritelty, ja jokaisella tutkijalla oli yksityiset syytä uskoa että he olivat tekemässä tietoa, että kokeet käsittelivät totuutta ja perustelua, uskomisen oikeuttamista, kokeellisella menetelmällä.

Vasta Auguste Comte ja Ernst Mach miettivät demarkaatiota. Eli he alkoivat miettimään mikä erotti heidän toimintansa muusta toiminnasta. Tieteen ja "muun" eroa.

Tämän jälkeen tieteen määrittely muuttui tärkeäksi. Ja esimerkiksi Popperin työn tuloksena syntyi formaali kriteeri tieteelle ; Saatiin abstrakti ominaisuuskokoelma, jonka avulla voidaan erottaa mikä on tiedettä ja mitä ei.

Mielenkiintoista kyllä, Popper löysi kriteerinsä juuri halunsa "sulkea näkemyksiä ulos tieteestä" -kautta. Eli melko ideologisesti. Hänhän etsi kriteerejä psykoanalyysin ja kommunismin kieltäminen mielessään: Hän halusi sulkea ne tieteen ulkopuolelle, vaikka niitä kutsuttiinkin siihen aikaan tieteeksi. (Popper halusi kieltää tieteen asemasta myös astrologian, jota taas väitettiin tieteeksi, mutta tätä ei otettu vakavasti.) Tämä ei tietenkään vaikuta kovin reilulta tavalta!
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että määritelmää hakiessa on kuitenkin tavallista että haetaan sekä asioita jotka ovat ja asioita jotka eivät ole. Ja näiden välille etsitään eroja. Tätä kautta elämän määritelmää voidaan katsoa valitsemalla eloton kivi ja miettimällä mikä sen erottaa elävistä olennoista. Tässäkin, kuten tieteessäkin, määritelmät ovat vaikeat. Formaalia ja hyvää muotoa on vaikeaa löytää. Silti kummankaan kohdalla kyseessä ei ole "turha määritelmä". "Epämääräinen" tai "ei valmis" ei ole käsky heittää rukkasia naulaan, on vain hyväksyttävä että "hei, me ei aikusten oikeesti olla valmiita". (Tämän myöntämättömyys olisi myös typeryyttä.) Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä että joskus ei voitaisi olla varmoja, ja että epätäydellistä ja hiomista vailla olevaa määritelmää ei voitaisi joskus käyttää. (Koira on elävä ja kivi kuollut, vaikka elämän määritelmä itsessään onkin harmaasävyinen ja kaikkea muuta kuin valmis.)

Yleinen ongelma tieteen määritelmissä on se, että se joko sulkee sisäänsä "liikaa" tai sulkee "liikaa ulkopuolelleen". Eli ollaan liian leppoisia ja sitten huomataan että minun iltaiset masturbaatiotoimet täyttäisi tieteen määritelmän. Tai sitten niin tiukkoja että käytännössä mikään ei täyttäisi sen vaatimuksia. Joskus määritelmät ovat jopa molempia: Vääriä asioita pääsee sisään ja vääriä ulos.

Tietenkin se, että näin voidaan sanoa, perustuu siihen että me kuitenkin jotenkin tietäisimme mitä tiede on. Tietäisimme jo ennalta mikä kuuluu ja mikä ei. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme perustella tämän ... meillä pitäisi olla suuntaviivat sille mitä tiede on. Muutenhan erottelua voitaisiin nähdä vain mielipidekysymyksenä.

Demarkaation, tieteen erottamisen epätieteestä ja eitieteestä, takanahan on yksinkertaisesti se, että kun asioille haetaan perusteluja, täytyisi olla jotain periaatteita, joilla me voimme tunnistaa että väitteillä on mitään luotettavuutta. Eli että voimme luottaa että ne ovat totta (ja miten vahvasti). Pelkkä leima "naurettavaa bullshittiä" ei ole perustelu, vaan väite. Tätä kautta seuraa se, että meidän on itse asiassa pakko kohdata demarkaatiokriteeri. Sitä ei voida lakaista maton alle : Kun demarkaatio käsittelee perusteluja, on joka ikinen datan analysointi, jossa haetaan "oikeaa ratkaisua" sellainen että siinä on joko ääneen lausuttuja (formalisoituja) tai hiljaisia (implisiittisiä), demarkaatioväitteitä.

Jos joku vaikka esittää että valta pitäisi siirtää formaalista tieteen määrittelystä tieteen tutkimusohjelmille jotka ovat hedelmällisiä ja konsistentteja, on sitä mieltä että demarkaatio tarkoittaa tutkimusta, joka on sisäisesti yhdenmukaista ja joka tuottaa paljon tutkimusta. Tätä kautta myös demarkaatiota vihaavienkin tieteensosiologisissa versioissa (kaikki tieteensosiologit eivät siis vihaa demarkaatiota!) on mukana tieteen määrittelyä : Siinähän valikoidaan "kohde jolle ollaan antropologeja", eli tarkkaitlava kohde sekä valitaan, rajataan sekä määritetään tiedeyhteisöön kuuluvaksi. Vaikka tieteensosiologiaa usein kuvataan erillisenä tieteen määrittelystä, näin ei siis itse asiassa ole. Sen mukaan demarkaatio vain kulkee enemmän sosiaalisen suhdeverkon ja työskentely -ympäristön ja muiden vastaavien piirteiden kautta.

Liian moni luulee että demarkaatio voidaan kokonaan välttää, mutta kuten näytetty, se on itse asiassa mahdotonta. Joko demarkaatiot ovat esillä, jolloin kaikki tietävät mitä ne ovat. Tai ne ovat implisiittisesti, jolloin ne ovat ideologisesti salakuljetettuja, ja jopa sellaisia joita väittäjä ei ole itse edes huomannut. Tosiasiassahan tämä tarkoittaa sitä että normatiivisen tieteenfilosofian kieltäjät haluavat lakaista reagointinsa maton alle, tehdä omista tieteen määritelmistään tabuja sillä ovelimmalla tavalla, jolla se on mahdollista. Eli määrittelemällä ne olemassaolemattomiksi. Mitä ei ole, siitä ei voida puhua. Kuitenkin on selvää että demarkaatio on mukana heidänkin käsittelyssään. Siksi herääkin kysymyksiä siitä miksi tälläinen epäfilosofinen tabu tulisi sallia?
1: Lisäksi syntyy kysymyksiä siitä miksi ne halutaan jättää käsittelemättä, ja tästä päädytään helposti mielenkiintoisiin ideologis -maailmankuvallisiin kysymyksiin. Entä jos tässä onkin haluna vallankäyttö : Kun määritelmän tekemisen yrittämistäkin kutsutaan vallankäytöksi ja omat selvästi olemassaolevat määritelmät kätketään jotta niistä ei puhuttaisi, voidaan tästä vetää tiettyjä persoonaa ja ideologiaa koskevia päätelmiä.

Tiivistetysti voisi siis sanoa että nykyisin vain likimain yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä. Ja se on se, että tieteenteko liittyy jotenkin tietämiseen. (Tosin tässäkin on näkemyksiä joissa tiede on vain tietty instituutio joka harjoittaa tällä hetkellä vallankäyttöä, joka ennen kuului papeille.) Eli paljon on vettä virrannut, ja yhä ollaan tieteen alkuperäisessä määritelmässä ja sen ympärillä pyörimisessä.
1: Näkökulma on kuitenkin muuttunut tieteenfilosofian seurauksena, aika paljonkin. Ennen oletettiin että kun puhutaan "tieteellisestä tiedosta" puhuttiin "totuudesta". Ennen tiede "todisti". Nykyisin taas ajatellaan että puhutaan enemmänkin "oikeuttamisesta", jossa korostetaan sitä että tiede on "toistaiseksi paras selitys". Minkään nykyään vallitsevan teorian ei siis enää väitetä edustavan sellaista aristoteelista varmaa ja oikeassaolevaa ja lopullista tietoa, johon tieteen nimessä sen alkuaikoina viitattiin.