Kun katsoo kirkon viestintää ateismista, voi huomata että viestintä ei ole kovin ystävällistä. Se on tavanomaisesti jotain sellaista josta aiemmin valitin piispa Seppo Häkkisen kohdalla. Muutenkin viesti on suunnilleen sama ; On Piispa Jari Jolkkosta selittämässä että ateistien moraali on vain lainaa kristinuskolta. "Uskonnottoman henkilön on Jolkkosen mukaan siis pakko hakea etiikkansa jostain muualta kuin epäuskosta." On sellaisia ihmisiä kuin Martti Muukkonen jonka mukaan yhteiskunta pysyy pystyssä uskonnolla ja ateistit ovat siksi joko uhka jatkuvuudelle tai vapaamatkustajia muiden yhteiskunnassa.
1: Näissä on hämmentäviä huonosti osaamisia. Olen jossain määrin huvittunut siitä miten kommenteista havaitaan että Sartren ajatus ulkoisien merkityksien menettämisestä ymmärretään mutta samalla korostetaan että vain tämänlainen ulkoinen merkitys voisi olla merkitystä. On selvästi luettu Sartren "Inhon" oksennuskohtaus mutta ei mietitty mikä oli merkityksen suhde ulkopuolisiin ja sisäisiin asioihin Sartren vankikuvauksessa. Jos kaikki merkitykset ovat sisäisiä miten mikään ulkopuolinen kuten Jumalan olemassaolo jotenkin onnistuisi ohittamaan tämän? Tämänlainen aivan suora asiavirheily ja faktojen puolivalikoiminen synnyttää sellaisia iskulauseita kuin "Ne jotka ymmärtävät Sartren filosofiaa tutkivat sitä akatemiassa, ne jotka eivät osaa, opettavat sitä kirkon viestimissä". Jos Dawkinsia haukkuu siitä että ymmärtää kristinuskon huonosti ja väärin, ei ehkä itse kannata tehdä vastaavia alkeellisia virheitä filosofiassa. Virheiden tekoon filosofiassa on nimittäin aina vaihtoehtoja. Itse olen tupannut kysyä että jos Humen giljotiini kieltää naturalistilta etiikan koska siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden tulisi olla, niin miten Jumalan olemassaolo sitten ohittaa tämän varsin klassisen is-ought -ongelman? Kaikki metaeettiset perustat kohtaavat samantyylisiä vaikeuksia. Ja kaikkeen vastaus on "mulla on fiiliksiä siitä että tämä meidän mielivaltainen premissointi toimii paremmin kuin teidän mielivaltainen premissointi".
Tälläisessä maailmassa viitataan usein hyviin ateisteihin. Mutta ne ovat aina jätetty abstrakteiksi tai muuten sellaisiksi että nämä eivät ole mitään käsinkoskelteltavia konsepteja. Jolkkosella voi olla ikävä vanhoja ateisteja, sellaisia joita ei enää ole olemassa. Mutta nykyajasta löytyvänä sellaista ei henkilöön isketä. Teemu Laajasalon "fiksuilla ateisteilla" on tietenkin mielipiteistö jonka hän itse määrää. (Esimerkiksi häpeä jos joku pesee turhalla kasteenpoispesurituaalilla jotain jossain turhassa joukkokokoontumisessa.) Nämä kunnioitetut ateistit ovat abstraktio joilla on suunnilleen samanlainen rooli kuin Päivi Räsäsen puheissa joskus pilkahtavat "homoseksuaalit ystävät" ; Maininnoissa lähinnä siksi että voidaan siivota ennalta pois kritiikki siitä, että vastustettaisiin asioita niin asenteellisesti ja jyrkästi kuin oikeasti vastustetaan. ~ Erityisesti Piispa Jolkkonen ja Häkkinen ovat sanomallaan kertomassa aika suoraan sitä mikä on kirkon virallinen kanta tähän asiaan. Heidän kommenttinsa ovat kohtuu yleisiä, sanottu korkealla kirkollisella auktoriteetilla.
Tästä syntyy hyvin tietynlainen kuva. Kirkon viestintä ateismista ei ole koskaan ystävällistä. Ja ainut näkemäni ymmärrettävä selitys asiaan on se, että ateistit itse ovat kovin jyrkkiä myös. (Kaikki olisi mainiota jos tu quoque ei olisi argumenttivirhe. Valitettavasti se on.)
Kirkon viestintä onkin se, että ateistit ovat väärässä, eronneet kirkosta väärin syin (ja parhaimmillaan haukkuvat Häkkisen äidin lapsilleen antamaa kristillistä kasvatusta, eli röyhkeitä mummonkiusaajia. Tämänlainen äideistä pahastuminen olisi uskottavampaa jos Häkkinen itse ei haukkuisi jokaista ateistiäitiä lapsen heitteellejätöstä.) Ja kaiken tämän lisäksi ateismi on kuvattu aina heikkona ja huonona filosofiaa, sellaisena jossa ei voi mitään arvokasta sisältöä muuten kuin siten että se lainataan kristinuskosta. Tässä mielessä syntyy tilanne jossa kirkko laitetaan vastakkain "maallisen ja pinnallisen" elämäntavan kanssa. Tämä voi tuoda mieleen asioita joita nousi Alfa -kurssin mainoksen kanssa.
Tämä on kuitenkin vain puolitotuus.
Kirkon strategia on aggressiiivista mutta passiivista. Kirkko ei yleisesti ole kiinnostunut ateismista tai ateisteista. Aiheeseen palataan lähinnä kirkostaeroamislukujen yhteydessä. Ateismi, maallistuminen ja välinpitämättömyys kirkon jäsenyydestä ovat haasteita esimerkiksi Ilkka Luoman kannanotoissa. Tässä mielessä sävy on toki hyvä huomata. Etenkin kun se kattaa käytännössä kaiken ateismia koskevan viestinnän.
Mutta samalla on selvää että vaaditaan jokin poikkeustapaus että ateismi nostetaan esiin lainkaan. Tässä mielessä kirkon strategia eroaa vahvasti monien fundamentalistikristittyjen ja toisaalta aktivistiateistien lähestymistavasta. Heillä on asioihin, sanotaanko "perussuomalaisempi", suhtautumistapa ; He hakevat ennen kaikkea vastustajan jonka kritisoimisella korvaavat vähintäin jossain määrin sen oman sisällön laadun puutteet.. (Perussuomalaisissa oli pitkään sellainen puoli että ei ollut niin selvää että mitä he ajoivat. Sen sijaan oli sitäkin selvempää mitä he vastustivat.)
Toki tämä ei vielä tarkoita hirveän paljon. Olen nimittäin törmännyt usein ekumeniaa koskevaan mainokseen. Kirkossa tehdään usein yhteistyötä sellaisten uskontojen kanssa jotka ovat Häkkisen silmiin "pakanauskontoja". Tähän on vielä matkaa ateismin kohdalla. Ateismi on ilmeisesti olemassa vain sitä varten että on oltava vastustettava kohde silloin kun kirkko tarvitsee kriisiviestintää. Sellainen kohde jonka maailmankuvan latistaminen nähdään kunniakkaaksi sellaisella tavalla jota ei oikein nähdä minkään muun maailmankuvan kohdalle...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luoma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luoma. Näytä kaikki tekstit
tiistai 11. lokakuuta 2016
torstai 5. maaliskuuta 2009
Maailmankuva, mielipide ja tiede.
"Niin&Näin" -lehden numerossa 4/08 oli Kaisa Luoman esitys jonka nimi oli "Tutkimusprosessi väittelynä ja vuoropuheluna". Se oli ihan mielenkiintoinen. Sen sisältö oli suurelta osin kommentaaria, mutta otan esiin erään siinä nostetun idean.
Kyseessä on pohjimmiltaan siitä "tarvitaanko valheenpaljastusta". Ideana on se, että aikaisemmin oltiin esitetty, että tieteentekijän on oltava vilpitön asiassaan, eli hyväksyttävän totuudenetsinnän lähtökohta on se, että tiedemies itse luottaa asiaan ja tutkimukseen ja työtapaan jota harjoittaa ja uskoo näkemykseensä itse. Eli tieteen teon tärkein vaatimus olisi "vilpitön mieli". Luoma ehdotti, että tämä ei olisi välttämätöntä, ja että tiedemiehen ei tarvitse uskoa tutkimukseensa, kunhan tulokset ovat hyviä. Eli likimain että tutkimustulokset olisivat yhtä hyviä, vaikka tutkija ei luottaisi asiaan. Tutkijalle tehty valheenpaljastustesti ei tekisi tuloksista parempia. Tämä on tavallaan ihan hyvä asia muistuttaa.
1: Sillä tosiasiassa vaikka innostus ja oma maailmankuva taatusti inspiroivat ahkeroimaan asian parissa, sillä on myös heikkouksia. Nimittäin maailmankuva myös ohjaa assimilaatioon. Jos jokin näkemys on yksilölle rakas, hän luottaa siihen vaikka tulos olisi huonokin. Luottamus voi tuottaa myös pahaa.
2: Toisaalta paatunutkaan maailmankuvansa seuraaja ei välttämättä tee huonoa tiedettä, kunhan työtapa on oikea. Ja tätä kautta voidaan perustella, että maailmankuva voi olla sekä hyvä että paha, eikä valheenpaljastustesti tätä kautta ole mikään tärkeä aihe. Itse asiassa se on irrelevantti.
Tiedemiehen maailmankuvaan vihjaaminen on tätä kautta jopa suoranainen argumenttivirhe: Siinä kun lähdetään soveltamaan eräänlaista asiaa hämärtävää savuverhoa, joka johtaa keskustelun sivuraiteille niin että enää ei puhuta "siitä mitä episteemistä tietoa tutkimus tuo jostain asiasta & onko se esimerkiksi kriittinen testi taustateorialle vai ei" vaan sen sijaan puhutaan siitä että "tulos on joko väärä kun tutkija on maailmankuvallisesti sitoutunut" / oikeassa koska luottaa siihen".
1: Heittomerkeissä olevat ovat tavallaan toisissaan kiinni, joko sama tai käytännössä sama asia, joten niiden paikkoja voi huvikseen vaihtaa. Toinen on väärässä koska luottaa asiaansa ja oikeassa koska on siihen maailmankuvallisesti sitoutunut. Tämä paikanvaihto näyttää minkälainen manipulatiivinen ja tehokas kikka sanavalintaretoriikka on. (Ja siksi sitä käytetään paljon: Sillä hämätään erimielisiä ja ennen kaikkea itseä. Ei olla kyynisiä, vaan realisteja.)
Eli karkeasti sanoen: Ei pitäisi puhua tieteentekijöistä vakaumuksineen ja tunteineen (ihmisistä) vaan tutkimuksesta ja sen suhteesta taustateoriaan (asiasta).
Toki tähänkin näkemykseen saa lisävääntöä. Esittelen ja kommentoin tapauksen "tosielämästä". Marcus Ross sai Ph.D: -arvon tutkimuksellaan, jossa hän käsitteli mosasauruksia, jotka elivät 100 miljoonaa vuotta sitten. Ross käsitteli tutkimuksessaan normaalilla tavalla, ja puhui pitkistä ajanjaksoista. Hän oli kuitenkin myös kreationisti, joka jakoi "linjassa yleisen näkemyksen" että maa ja sen elämä olisi vain tuhansia vuosia vanhaa (YEC~Young Earth Creationism.) Tästä nousi tietysti kohua, koska hän ei itse uskonut tekemäänsä tutkimukseen. Tässä kohden minä olen Rossin puolella. Pääsyyni on se, että hän ansaitsi arvosanansa tekemällä kunnon työn. Minusta arviointi on tehtävä tehdyn työn, ei sen laatijan pohjalta. Ja työ oli ilmeisesti miljoonine vuosineen ihan hyvää materiaalia.
1: Toki myönnän, että Ross on malliesimerkki kyseisen aatteen piirissä olevasta strategiasta, jossa henkilö menee kouluun vain saadakseen tutkintopaperin. Kuuluisa esimerkki tästä on Jonathan Wells, joka meni yliopistoon koska hänen uskontonsa johtaja kehotti; Linja oli alusta lähtien selvä "destroying darwinism". Wells kävi koulun normaalisti, ei kieltäytynyt tekemästä evoluutioon liittyviä asioita joihin ei uskonut. Hän kritisoi valmistumisensa jälkeen kaikkea mitä oli opetellut, mutta tutkinto antaa silti auktoriteettiaseman maallikoiden keskuudessa.
___1.1: Toki on erikoista, että joku ensin opettelee mielestään väärää logiikkaa monta vuotta ja uskoo tämän virheiden opettelun olevan relevanttia. Mielestäni pitkällä virheellisen metodin opettelulla ei voisi oppia oikeaa toimintatapaa. = Taatusti on niin että jos ensin harjoittelee jonkun logiikkan ja sitten vaihtaa toiseen, ei käytä vanhaa logiikkaa ja harjoittelu menee hukkaan, tai jää ainakin soveltamatta, eikä uuteen ole koulutusta ja harjoitusta, jolloin puhutaan eri asiasta. (Joka tarkoittaa sitä että jos Kake opettee putkimieheksi, ja yrittä tämän jälkeen pitää suutariliikettä, ei putkimiestutkinnosta ole juurikaan hyötyä. Perusteluna paljon käytetty "vainokorttikin" on selvästi huono perustelu : Jos Kake selittää että hän opetteli putkimieheksi koska jos hän olisi mennyt kengäntekijän oppiin, Rane olisi lyönyt häntä turpaan. Sillä ei ole edes väliä onko tämä totta - sehän voi olla vain moite jolla menestynyttä suutarinliikettä pitävää Ranea mustamaalataan - Ratkaisevaa on se, että Kake ei ole ottanut sitä oppia jota käyttää. Pääasia, harjaannus, puuttuu joka tapauksessa.) Ratkaisevaa on kuitenkin se, että tiedeyhteisö on "autonomiassaan päättänyt" että toisessa on tehty hyvää metodia ja toisessa ei.
___1.2: Tämä on taatusti jonkin verran kaksinaamaista, koska arvosanan arvo on lähinnä auktoriteettiaseman saavuttaminen tiedemaailman ulkopuolisessa todellisuudessa, tarkemmin sitä kansoittavassa fundamentalistien joukossa. Mutta tämä on osa hänen persoonaansa. Vaikka itse Hitler menisi ja tekisi hyvää tutkimusta, ei tutkimus muuttuisi vääräksi vain siksi että hän "tappoi kuusi miljoonaa juutalaista".
Mutta loppujen lopuksi: Esittelemäni tutkinnot on hyväksytty, mutta muu asia ei ole saanut vastakaikua tiedeyhteisössä - saati sitä uudelle ja "nousevalla paradigmalle" tyypillistä uusien tutkimusaiheiden löytymistä ja runsasta tutkimusmäärää ylipäärään. Sen sijaan maallikoiden parissa, epäakateemisissa piireissä, ne ovat saaneet yllättävänkin laajaa suosiota. Ne eivät siis ole tiedettä, mikäli luotamme esimerkiksi "tiedemaailman autonomisuuteen", johon liittyy olennaisesti esimerkiksi "akateeminen vapaus". Toisin sanoen: Jonathan Wellsin tai Rossin tutkinto on pätevä, vaikka hän esittääkin tieteellisinä asioita jotka eivät ole tiedettä. Sillä se olisi viittaamista hänen arkielämäänsä akateemisten piirien ulkopuolella. Heidän muita näkemyksiään ja esityksiään vaan ei ole pakko ottaa vakavasti vain sen takia että heillä on tutkinto suoritettuna.
Mutta tämä koskee kaikkia muitakin tiedemiehiä: Pelkkä tohtorintutkinto on vain näyte siitä että osaa harjoittaa metodia ja on sillä tuottanut tutkinnon. Sen ei tarvitse olla pakote siihen että kaikki mitä hän esittää olisi yhtä hyvää tai edes luotettavaa. Siksi esimerkiksi John E. Mack joka uskoo avaruusolentoihin, ei ole sen parempi tuki UFO:ille, kuin minun naapurini kannanotto niistä. Syy: He ovat tehneet yhtä paljon "tiedemaailman hyväksymiä tutkimuksia juuri tästä aiheesta". Toki maallikoita voi hämmentää jos tämän tittelin laittaa johonkin nimilistaan. Mutta se kertoo enemmän heidän arkielämästään ja siitä miten maallikot eivät välttämättä ole fiksuja. Toki minäkin voin maallikkona uskoa että UFOt ovat totta ja tiedettä. Se ei vain vaikuta asiaan. Edes professorien luottamushan ei ollut mikään asia sinällään. On irrelevanttia uskooko Mack UFOihin vai onko hän niiden kriitikko, jos hän tuottaa saman paperin, siitä tehtävä tulkinta olisi syytä olla sama katsoi sitä "UFO -uskova" tai "UFO -skeptikko".
Mutta maallikoiden ojentaminen ei olekaan tiedemiesten homma. Sitä varten meillä on poliisi. Ja lakisysteemimme antaa ainakin toistaiseksi meille sen mainion edun, että saamme ihan luvan kanssa olla typeriä, ja pitää totena epätieteellisiä, epäloogisia ja outoja asioita. Väärässäolosta - tai edes lähes kaikesta valehtelusta - ei ole tehty rikosta. Toki perusteltuja asiat eivät ole. Mutta joskus tekee mieli kysyä: So F* What?
Kyseessä on pohjimmiltaan siitä "tarvitaanko valheenpaljastusta". Ideana on se, että aikaisemmin oltiin esitetty, että tieteentekijän on oltava vilpitön asiassaan, eli hyväksyttävän totuudenetsinnän lähtökohta on se, että tiedemies itse luottaa asiaan ja tutkimukseen ja työtapaan jota harjoittaa ja uskoo näkemykseensä itse. Eli tieteen teon tärkein vaatimus olisi "vilpitön mieli". Luoma ehdotti, että tämä ei olisi välttämätöntä, ja että tiedemiehen ei tarvitse uskoa tutkimukseensa, kunhan tulokset ovat hyviä. Eli likimain että tutkimustulokset olisivat yhtä hyviä, vaikka tutkija ei luottaisi asiaan. Tutkijalle tehty valheenpaljastustesti ei tekisi tuloksista parempia. Tämä on tavallaan ihan hyvä asia muistuttaa.
1: Sillä tosiasiassa vaikka innostus ja oma maailmankuva taatusti inspiroivat ahkeroimaan asian parissa, sillä on myös heikkouksia. Nimittäin maailmankuva myös ohjaa assimilaatioon. Jos jokin näkemys on yksilölle rakas, hän luottaa siihen vaikka tulos olisi huonokin. Luottamus voi tuottaa myös pahaa.
2: Toisaalta paatunutkaan maailmankuvansa seuraaja ei välttämättä tee huonoa tiedettä, kunhan työtapa on oikea. Ja tätä kautta voidaan perustella, että maailmankuva voi olla sekä hyvä että paha, eikä valheenpaljastustesti tätä kautta ole mikään tärkeä aihe. Itse asiassa se on irrelevantti.
Tiedemiehen maailmankuvaan vihjaaminen on tätä kautta jopa suoranainen argumenttivirhe: Siinä kun lähdetään soveltamaan eräänlaista asiaa hämärtävää savuverhoa, joka johtaa keskustelun sivuraiteille niin että enää ei puhuta "siitä mitä episteemistä tietoa tutkimus tuo jostain asiasta & onko se esimerkiksi kriittinen testi taustateorialle vai ei" vaan sen sijaan puhutaan siitä että "tulos on joko väärä kun tutkija on maailmankuvallisesti sitoutunut" / oikeassa koska luottaa siihen".
1: Heittomerkeissä olevat ovat tavallaan toisissaan kiinni, joko sama tai käytännössä sama asia, joten niiden paikkoja voi huvikseen vaihtaa. Toinen on väärässä koska luottaa asiaansa ja oikeassa koska on siihen maailmankuvallisesti sitoutunut. Tämä paikanvaihto näyttää minkälainen manipulatiivinen ja tehokas kikka sanavalintaretoriikka on. (Ja siksi sitä käytetään paljon: Sillä hämätään erimielisiä ja ennen kaikkea itseä. Ei olla kyynisiä, vaan realisteja.)
Eli karkeasti sanoen: Ei pitäisi puhua tieteentekijöistä vakaumuksineen ja tunteineen (ihmisistä) vaan tutkimuksesta ja sen suhteesta taustateoriaan (asiasta).
Toki tähänkin näkemykseen saa lisävääntöä. Esittelen ja kommentoin tapauksen "tosielämästä". Marcus Ross sai Ph.D: -arvon tutkimuksellaan, jossa hän käsitteli mosasauruksia, jotka elivät 100 miljoonaa vuotta sitten. Ross käsitteli tutkimuksessaan normaalilla tavalla, ja puhui pitkistä ajanjaksoista. Hän oli kuitenkin myös kreationisti, joka jakoi "linjassa yleisen näkemyksen" että maa ja sen elämä olisi vain tuhansia vuosia vanhaa (YEC~Young Earth Creationism.) Tästä nousi tietysti kohua, koska hän ei itse uskonut tekemäänsä tutkimukseen. Tässä kohden minä olen Rossin puolella. Pääsyyni on se, että hän ansaitsi arvosanansa tekemällä kunnon työn. Minusta arviointi on tehtävä tehdyn työn, ei sen laatijan pohjalta. Ja työ oli ilmeisesti miljoonine vuosineen ihan hyvää materiaalia.
1: Toki myönnän, että Ross on malliesimerkki kyseisen aatteen piirissä olevasta strategiasta, jossa henkilö menee kouluun vain saadakseen tutkintopaperin. Kuuluisa esimerkki tästä on Jonathan Wells, joka meni yliopistoon koska hänen uskontonsa johtaja kehotti; Linja oli alusta lähtien selvä "destroying darwinism". Wells kävi koulun normaalisti, ei kieltäytynyt tekemästä evoluutioon liittyviä asioita joihin ei uskonut. Hän kritisoi valmistumisensa jälkeen kaikkea mitä oli opetellut, mutta tutkinto antaa silti auktoriteettiaseman maallikoiden keskuudessa.
___1.1: Toki on erikoista, että joku ensin opettelee mielestään väärää logiikkaa monta vuotta ja uskoo tämän virheiden opettelun olevan relevanttia. Mielestäni pitkällä virheellisen metodin opettelulla ei voisi oppia oikeaa toimintatapaa. = Taatusti on niin että jos ensin harjoittelee jonkun logiikkan ja sitten vaihtaa toiseen, ei käytä vanhaa logiikkaa ja harjoittelu menee hukkaan, tai jää ainakin soveltamatta, eikä uuteen ole koulutusta ja harjoitusta, jolloin puhutaan eri asiasta. (Joka tarkoittaa sitä että jos Kake opettee putkimieheksi, ja yrittä tämän jälkeen pitää suutariliikettä, ei putkimiestutkinnosta ole juurikaan hyötyä. Perusteluna paljon käytetty "vainokorttikin" on selvästi huono perustelu : Jos Kake selittää että hän opetteli putkimieheksi koska jos hän olisi mennyt kengäntekijän oppiin, Rane olisi lyönyt häntä turpaan. Sillä ei ole edes väliä onko tämä totta - sehän voi olla vain moite jolla menestynyttä suutarinliikettä pitävää Ranea mustamaalataan - Ratkaisevaa on se, että Kake ei ole ottanut sitä oppia jota käyttää. Pääasia, harjaannus, puuttuu joka tapauksessa.) Ratkaisevaa on kuitenkin se, että tiedeyhteisö on "autonomiassaan päättänyt" että toisessa on tehty hyvää metodia ja toisessa ei.
___1.2: Tämä on taatusti jonkin verran kaksinaamaista, koska arvosanan arvo on lähinnä auktoriteettiaseman saavuttaminen tiedemaailman ulkopuolisessa todellisuudessa, tarkemmin sitä kansoittavassa fundamentalistien joukossa. Mutta tämä on osa hänen persoonaansa. Vaikka itse Hitler menisi ja tekisi hyvää tutkimusta, ei tutkimus muuttuisi vääräksi vain siksi että hän "tappoi kuusi miljoonaa juutalaista".
Mutta loppujen lopuksi: Esittelemäni tutkinnot on hyväksytty, mutta muu asia ei ole saanut vastakaikua tiedeyhteisössä - saati sitä uudelle ja "nousevalla paradigmalle" tyypillistä uusien tutkimusaiheiden löytymistä ja runsasta tutkimusmäärää ylipäärään. Sen sijaan maallikoiden parissa, epäakateemisissa piireissä, ne ovat saaneet yllättävänkin laajaa suosiota. Ne eivät siis ole tiedettä, mikäli luotamme esimerkiksi "tiedemaailman autonomisuuteen", johon liittyy olennaisesti esimerkiksi "akateeminen vapaus". Toisin sanoen: Jonathan Wellsin tai Rossin tutkinto on pätevä, vaikka hän esittääkin tieteellisinä asioita jotka eivät ole tiedettä. Sillä se olisi viittaamista hänen arkielämäänsä akateemisten piirien ulkopuolella. Heidän muita näkemyksiään ja esityksiään vaan ei ole pakko ottaa vakavasti vain sen takia että heillä on tutkinto suoritettuna.
Mutta tämä koskee kaikkia muitakin tiedemiehiä: Pelkkä tohtorintutkinto on vain näyte siitä että osaa harjoittaa metodia ja on sillä tuottanut tutkinnon. Sen ei tarvitse olla pakote siihen että kaikki mitä hän esittää olisi yhtä hyvää tai edes luotettavaa. Siksi esimerkiksi John E. Mack joka uskoo avaruusolentoihin, ei ole sen parempi tuki UFO:ille, kuin minun naapurini kannanotto niistä. Syy: He ovat tehneet yhtä paljon "tiedemaailman hyväksymiä tutkimuksia juuri tästä aiheesta". Toki maallikoita voi hämmentää jos tämän tittelin laittaa johonkin nimilistaan. Mutta se kertoo enemmän heidän arkielämästään ja siitä miten maallikot eivät välttämättä ole fiksuja. Toki minäkin voin maallikkona uskoa että UFOt ovat totta ja tiedettä. Se ei vain vaikuta asiaan. Edes professorien luottamushan ei ollut mikään asia sinällään. On irrelevanttia uskooko Mack UFOihin vai onko hän niiden kriitikko, jos hän tuottaa saman paperin, siitä tehtävä tulkinta olisi syytä olla sama katsoi sitä "UFO -uskova" tai "UFO -skeptikko".
Mutta maallikoiden ojentaminen ei olekaan tiedemiesten homma. Sitä varten meillä on poliisi. Ja lakisysteemimme antaa ainakin toistaiseksi meille sen mainion edun, että saamme ihan luvan kanssa olla typeriä, ja pitää totena epätieteellisiä, epäloogisia ja outoja asioita. Väärässäolosta - tai edes lähes kaikesta valehtelusta - ei ole tehty rikosta. Toki perusteltuja asiat eivät ole. Mutta joskus tekee mieli kysyä: So F* What?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)