tiistai 31. maaliskuuta 2009

Pieniä ajatuksia itsensä kultivoinnista.

Tämä syntyi siitä, että juttelin kirjallisuudesta, ja kanssaeläjä huomasi että dissaan itsehoito -oppaita. Heräsi kysymys siitä, että miksi toiseutan nämä? Eikö fundamentalismikristityt ja New Agelaiset olisi riittävästi? Mistä tuo kaikki kiukku kumpuaa?

Kaupoissa on tarjolla monenlaisia itsehoitokirjoja. Niitä kirjoittavat varmasti kovasti epäitsekkäät kirjailijat, koska he tarjoavat keinoja joilla voisi pärjätä elinkeinoelämässä ja jakavat ne muiden käyttöön sen sijaan että antaisivat niiden tuomat edut omaan käyttöönsä. Tosin nämä ovat tietenkin niin hyvä bisnes, että on vaikeaa sanoa, onko viisaampaa myydä kirjoja vai noudattaa omaa neuvoa, etenkin jos ohjeet ovat vähän vajavaisia. Tätä kautta itsekasvukirjat rinnastuvat niihin "näin voitat lotossa" -kirjoihin, joiden kirjoittajat kirjoittavat kirjoja sen sijaan että lottoaisivat. Toki minäkin osaan antaa muutamia ohjeita lotonpeluuseen: Kun kaikilla riveillä on yhtä suuret voittomahdollisuudet, kannattaa panostaa sellaisiin riveihin joita kukaan muu ei ole pelannut niin että voitto ei mene jakoon. Tämä taas tarkoittaa sitä että suosittelen että sen sijaan että laitat syntymäpäivistäsi rivin vetämään, annat sen R -kioskin automaatin arpoa sen rivin. Tällöin syntyy satunnainen rivi ja olisi aika epätodennäköistä että se osuisi juuri "suositulle alueelle".

Itse asiassa kehittämiskirjoissa on sama asia. Ei ole sellaista yleispätevää kaikille sopivaa ohjetta, joka tuottaisi kaikki tavoitteet kaikilla, tai edes auttaisi pääsemään niissä lähemmäs. Siksi kirjoissa tarjotut keinot tuntuvat yksioikoiselta. Hengellisyys toimii ehkä joillakuilla, mutta minulla se ei selvästi toimi (been there done that ; Yrityksen määrästä ei ainakaan voida syyttää.) Toisin sanoen, niin kummalliselta kuin se minun sanomana kuulostaakin, ne ovat selvästi liian reduktionistisia. Ne ajattelevat että jokin asia tekee ihmisen elämästä hyvän ja kehitys tapahtuu tätä asiaa kasvattamalla. Yhden asian puute johtaa huonoon elämään.

Minulla on tullut vastaan kirjoja, joissa hengellisyys pelastaa, "out of box -ajattelu" pelastaa, sosiaalinen verkostuminen pelastaa... En siis väitä, että olisi aivan väärin lukea näitä kirjoja. Jos esimerkiksi "näin hankit menestystä ja vaikutusvaltaa" ovat niitä asioita, joita tavoittelet, niin silloin tätä käsittelevä itsehoito -opas voi ehkä jopa tarjota ratkaisuja. (Kunhan kirja ei ole vain myynnin vuoksi kirjoitettu. Sitäkin varmasti tapahtuu.) Mutta en usko että on mitään taikaluotia.

Siis, niinpä järkyttävää kuin se minun sanomana onkin, itsehoitokirjoista
1: tavoitteenmuodostus on käsitelty puutteellisesti. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että ihmiset haluavat tiettyjä asioita.
2: Tavoitteen saavutuskeinot on yksinkertaistettuja. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että se menetelmä joka ehkä toimii joillakin toimisikin kaikilla tai useimmilla.

Toisin sanoen ei voida sanoa että päämääräsuuntautuneisuutta ei olisi. Kirjoissa on mukana teleologisia piirteitä reduktionistisuuden lisäksi. Ilman sitähän olisi niin että olisi vain muutosta muutoksen vuoksi. Päämäärät ovatkin välttämättömiä, jotta osataan suunnata toimintaa ja voidaan ylipäätään sanoa että mitä kohti sitä ollaan kasvamassa ja kehittymissä. Ja reduktiotakin tarvitaan, koska se tarjoaa konkreettisia keinoja joilla voidaan varmistaa että päämäärää kohti ollaan menossa. Ilman välineitä päämäärä on melko saavuttamaton asia. Tarvitaan siis päämäärä ja keino. Ja kirjat antavat aina kyllä molemmat.

Ongelma onkin kohdentamisessa. Niissä on vain "yksi maali ja yksi ase, jolla siihen ammutaan." Analogiani on tarkoituksellisen aggressiivinen.

Sitten aloitan pelleilyn asian tiimoilla. Jos minut tänään nyt pistettäisiin kirjoittamaan itsehoito -opas, vaikka aseella uhaten, mistä sitten lähtisin kehittelemään sitä? Puskasta on helppo huutaa. "Tee itte parempi" on joskus ihan asiallinen kommentti. Voi olla että "maito on hapanta", mutta tosiasiassahan itsekasvua kaipaavat vain ne, jotka ovat elämäänsä jollain tavalla tyytymättömiä.

Mielestäni tähän ongelmaan on olemassa ratkaisua. Tarvitaan jokin tapa valita päämäärä joustavasti yksilöön. Lisäksi tarvitaan itsetuntemusta. Itsetuntemusta voidaan saada ainakin seuraavilla tavoilla:
1: Itsepresentaatioon keskittyminen, eli omien ajatusten ja tunteiden tarkkailu.
2: Sosiaalinen vuorovaikutus, kommunikaatio, eli muilta kysyminen. Tämä on hieman yllättäen tehokas väline esimerkiksi omien tunteiden kartottamiseen.
3: Omaa ajattelua painottavien kysymysten käyttäminen. Esimerkiksi sanalistat tai kysymykset voivat ohjata asioihin, joita ei muuten tulisi mieleen ja tämä laajentaa itsetarkkailun alueita.

Tietenkin jos henkilö on esimerkiksi ujo tai epäsosiaalinen, hän ei voi kysyä muilta, ainakaan aluksi.

Se, mitä näillä keinoilla voitaisiin kartoittaa on ainakin omat vahvuus ja heikkousalueet. Tämä voidaan sovittaa sekä mekaanisiin taitoihin, ajatteluun, sosiaalisiin taitoihin tai vaikkapa pyykkäämiseen. Tässä kohdassa on mietittävä mitkä asiat ovat relevantteja ja mitkä eivät. Tässä on selvää yksilöllisyyttä ; Toisesta on hyvä osata taitoja ja osa pitää niitä itselleen turhina. Sitten tarvitsisi vain valita se, miten suhtautuu vahvuuksiin ja heikkouksiin: Osa haluaa poistaa heikkouksia, kun taas osa haluaa olla ekspertti, joka taas vaatii yleensä kohdentamista. Tällöin heikkouksia on yleensä jossain muualla. Tässä on ehkä minun kyynisyyttä, mutta tosiasia taitaa olla aika lailla tämä. Kaikkea ei voi saada. Mutta jotain voi. Ja olisi kiva, jos se on sitä mitä pitää relevanttina. Tässä kohden on hyvä muistaa että Aristoteles sanoi että jokaisen ihmisen luonnollinen päämäärä on onnellisuus. Tällöin hyvä elämä tulee onnellisuuden kautta. Moni saattaa pitää tätä hyvänä, mutta itse sallisin tilaa myös Nietzscheläiselle ajattelulle, jossa hyvä elämä tulee siitä että tehdään ja kehitytään, mikä taas tarkoittaa verta, hikeä ja kyyneliä. Hyvä elämä sisältää siis pakosti myös onnettomia asioita. Toisin sanoen onnellisuusfiksaatioon ei ole mitään syytä. Vaikka itsehoito -oppaissa se onkin aina "juuri se lähestymisnäkökulma". Toki tämä ei tarkoita että onnellisuus olisi huono maali. Se ei ole vain ainut.

Tässä tarvitaan kuitenkin myös kipupisteiden kartoittamista. Itse olen hämmentänyt ihmisiä kysymällä heiltä seuraavaa kysymystä: "Mainitse kansanryhmä jonka katoaminen ei haittaisi ketään." Tämän jälkeen voi saada selville miten vaikeaa vastaaminen on, ja keitä lopulta valitaan ja miksi.
1: Jos kansanryhmän katoamista vältellään tuhoamiseen viittaamalla, tämä viittaa esimerkiksi tiettyyn, aggressiiviseen tapaan, ajatella. Se kertoo mitä "kansanryhmän katoaminen" tarkoittaa. Tarkemmalla keskustelulla selviää onko "ateistien katoaminen" kaasukammiojonoa, tyhjiin taikomista siten että niitä ei ole koskaan ollut eikä koko aatetta keksitty vai vaikkapa kristityksi kääntymistä. (Kunhan toinen on autuaan tietämätön että mitä ajan takaa. Jos hän tietää että hänellä on vaihtoehtoja, hän todennäköisesti kusettaa. Nimittäin itseään.)
2: Ja ennen kaikkea selviää se, minkä tahon henkilö on toiseuttanut. Tästä esimerkkinä on uskovainen, joka vihaa ateisteja tai evolutionisteja. Hän on tällöin toiseuttanut nämä, he ovat hänelle täysin toinen, erilainen, jotain jota hän itse ei ole. Oikeasti olennainen asia tässä kohden ei ole itse kysymys Jumalan tai evoluution olemassaolosta. Kyse on aina siitä mitä arvoja(ought) henkilö on liittänyt siihen toisen olemassaolokannanottoon (is) väitteeseen, sekä siitä mitä arvoja(ought) hän on liittänyt siihen omaan näkemykseensä (is) jota toinen on jotenkin halveeraamassa.

Tämä tuo vähintään esiin sen, mitä asioita hän pitää tärkeänä. Suoraan kysymällä asiasta ei saa selvää. Siksi esimerkiksi sofia -testissä minua kiinnostaa myös se, kenen ajattelua oma näkemys edusti vähän. Se kertoo minkä edessä hän todennäköisesti on "toinen". Tämän jälkeen olisi mielenkiintoista vain kysyä "miksi". Tämä on hyvä keino, koska sekä sympatiat että vihantunteet kohdistuvat aina jostain syystä johonkin. Ingoraatioon ei sen sijaan välttämättä ole sen kummempaa syytä.

Toinen mikä itseäni kiinnostaa on "kanan päivä" -ilmiöiden selvittäminen. Tässä ideana on se, että aivan kuten Humen kanaesimerkissä kana luuli että isännän kävely tarkoittaa siemeniä, koska siten universumi on aina näyttäytynyt sille, on väärin koska eräs päivä isäntä tuleekin kirveen kanssa. Näin kanan universumi muuttuu. Jokainen ihminen on varmasti muuttunut jollain tavalla. Se, mitä, miten nopeasti ja miksi tämä muutos on koettu ovat mielenkiintoisia asioita, jotka avaavat erilaisia kysymyksiä. Lisäksi tärkeää on se elämäntilanne, eli mekanismi, jolla tämä muutos on tapahtunut. Koska henkilö kertoo asian, se on luultavasti jokin tärkeä. Minä en esimerkiksi kertoisi siitä kuinka joskus luulin jotain minulle turhaa asiaa jostain historian henkilöstä, vaikka tämä virhe korjattiin ja elän sen kanssa.

Itsetuntemuksen ongelma on tietysti se, että siinä on selvillä vasta se, mitä on.
1: Mutta "toiseus" kartoittaa myös arvoja, joita voidaan käyttää apuna kun mietitään mitä halutaan. Että mikä on se "jotain" jota halutaan. Se luultavasti liittyy tärkeinä pitämiin asioihin. Toisaalta kipupisteiden paikat tiedetään, joten jos ne ovat tavoitteen saavuttamisen tiellä, niiden parantaminen luultavasti tarjoaa hedelmällisimmän maperän. Jos ne taas ovat irrelevanteilla alueilla ne voidaan vain hyväksyäkin ja jättää ne silleen. Tiedämmepähän sen että ne ovat siellä. Ei kai sitä rupeakaan välttämättä aina tarvitse tökkiä.
2: Ja "kanan päivä" kartoittaa sitä, miten henkilön tapa muuttaa itseään on. Selvästi hän on muuttunut jotenkin, koska hänellä on jotain näkemyksen tai luulon vaihtumisia elämässään. Se, onko muutos tapahtunut miten, vihjaa siihen miten asiaa voi ainakin kokeilla lähteä lähestymään. Se kertoo siitä onko hän hidas puurtaja, toimimalla, lukemalla vai meditaatiolla asioita muuttava, vai tarvitseeko hän tukiryhmää.

Ei hitto, ehkä niiden itsehoito -oppaiden kirjoittaminen ei sittenkään ole niin helppoa. Voit kokeilla samaa haastetta vaikka itse. Tee itte parempi!

Itse asiassa jo se että tämän haasteen vastaaminen voi olla itsensä tuntemiskysymys. Se, minkälaisen itsehoito -oppaan henkilö kirjoittaa kertoo siitä mitä hän haluaa elämästään. Jos korostat menestystä ja vaikutusvaltaa, pidät niistä itse. Tämän pohjalta itse olen paatunut individualisti, josta passiivinen muuttumattomuus ja päämäärättömyys ovat ensisijaiset itsekasvun esteet. Lisäksi on jonkinlainen fiksaatio negatiiiviseen ; Siihen mitä vihaa, mikä on ikävää korostuu sen yleisen "mistä pidät" -asioiden kautta. Arvot saadaan sekä hyvässä että pahassa. Toisten puolesta sanomista pidetään pahana, mikä kertoo kenties siitä että en usko että ymmärrämme toisiamme kovinkaan kattavasti näissä asioissa. Lisäksi itseni tuntien tässä heijastuu jonkinasteinen kusetetuksi tulemisen pelko: Itselle yksi kauheimmista asioista on se, että hyvä myydäänkin valheella ja näin minut saadaan mukaan johonkin valheelliseen tai pahaan asiaan ... Onko tämä nyt sitten haasteeseen vastaaminen potenssissa kaksi?

LUBH

Kirjoitin aiheesta aikaisemmin. Tämä on asian ympäriltä kaartelua hieman eri tavalla.

Kreikkalaista jakoivat rakkauden kolmeen osaan, oli eros, filia ja agape.
1: Agapella, eli veljellisellä rakkaudella oli kaksi tärkeää vaikutusaluetta: (1) Jumalallinen rakkaus ihmistä kohtaan. (2) Ihmisen erityisen vahva ystävyys Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan. Agape on sitä rakkautta, jota kristittyjä kehotetaan tuntemaan Jumalaa kohtaan. Tämä tiedetään sitä kautta että Paavali seikkaili kreikkalaisten parilla ja tartutti kristinuskon sanomaa. Sama koskee myös ihmisen rakkautta lähimmäisiä kohtaan kuten itseään kohtaan. Tämä rakkauden versio on ollut keskeinen kristinuskossa. Toisaalta myös David Hume ajatteli että ihmisillä on yhteisöllinen tunne, sympatia ja lämpö jota tunnemme muita kohtaan. Hänen tapansa käsitellä tätä tunnetta on myös agape -rakkautta.
2: Eros on nähty muutamallakin tavalla. Platon näki että se oli hyvä asia, se oli ihmisen suuntautumista kohti kauniin ideaa. Tällöin rakkauden kohde ei ole rakastettu itsenään, vaan välineenä: Hän heijasti kauneuden ideaa. Eros on tällöin kauneuden kaipuuta, joka kohdistuu materiaalisen maailman ulkopuolella. Platonista siis rakastettu on eräänlainen väline: Tämä ajatus on sitä että esimerkiksi jonkun ryntäät voisivat olla mitä hienoimmat, mutta ne olisivat kuitenkin vain kalpea aavistus täydellisistä rinnoista. Ja sama koskee tietysti muitakin ominaisuuksia. Platon perusteli tätä sillä, että meillä on kyky asettaa ihmisiä jotenkin kauneusjärjestykseen ; toki voi olla vaikeaa erottaa lähes yhtä kauniita toisistaan, mutta hot-not -linja ei ole kovin satunnainen. Kun voimme tehdä tämän, se tarkoittaa että meillä on mielessämme ajatus jostain mitä lähempänä hotit ovat kun notit taas eivät. Tässä perustelussa on se ongelma, että jos kohteet muistuttavat kauneutta, kauneudella on muoto, ja silloin se selitetään itsellään. Tai sitten tarvittaisiin toinen kauneuden muoto, kauneus nro 2. Mutta tällä olisi samat ongelmat. Platon itsekin huomasi tämän vaikeuden, eikä keksinyt sille vasta -argumenttia. Joten hän teki kuten kaikki ihmiset, eli "kun parempaakaan ei keksitty, pitäydytään vanhassa." Kenties tätä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Platonin eros ei ole sama asia kuin halut, jotka hänen persoonassaan olivat olennainen osa ihmistä. Sillä eros oli astetta ylevämpää. Nykyisin eros taas liitetään melko suorasukaisesti seksiin. Sanassa erotiikka se on jo nimessäkin mukana ja pornografiassa ei. Tavallaan tämä eros -sanan puute sanoissa valaisee hieman sitä, mikä ero haluilla ja eroksella oli Platonille. "Sitä voi olla vaikeaa nähdä, mutta sen tunnistaa kun sen näkee".
3: Filia taas on eräänlaista kiintymystä toiseen ihmiseen. Tämä ei ole sama asia kuin agape: (Kristinuskossakaan ei siis esitä että meidän pitäisi tuntea sympatiaa vihamiehiämme kohtaan ja pitää heitä samoin kuin kavereita.) Aristoteles esitti että filia oli mahdollista vain samanarvoisten ihmisten kesken, ja jotka tekevät meitä kohtaan ystävällisiä tekoja : Toisin sanoen filia onnistui sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli suunnilleen sama asema, samoja päämääriä, joilla oli samanlaisia kaipuun alueita, joilla oli sama arvomaailma, jotka olivat tyyniä, rauhallisia ja jotka olivat reiluja, tasapuolisia ja oikeudenmukaisia sekä ystävällisiä. Aristoteleestä parhaat ihmiset olivat samalla myös parhaita ystäviä.

Lisäksi näiden lisäksi tunnetaan fin amour, jolla tarkoitetaan ritarillista rakkautta. Idea ei toki ole kristillinen ajatus, vaikka se saikin suosiota keskiaikana. Tämäkin idea on peräisin Platonilta Erikoista kyllä "platoninen rakkaus" ei muutoin suinkaan ollut epäseksuaalista, vaikka Platoninen rakkaus tarkoittaakin yleensä puheessa juuri fin amourin kaltaista seksuaalisesta vedosta vapaata rakkautta. On hyvä muistaa että monissa asioissa keskiaika, etenkin sen alkupuoli, oli filosofisesti melko pysähdyksissä. Se on puhtaasti seksivapaata, ja se ilmenee vain epäitsekkäin teoin ja hienolla käytöksellä. Eri tulkinnoissa tätä katsotaan joko hyvänä tai huonona asiana.
1: Nähdä tämä sublimaationa, jolloin voimavarat siirretään muualle. Tällöin ne voimavarat jotka muuten kuluisivat seksuaalisiin asioihin kanavoidaan muualle ja saadaan aikaan kasvua ja tulosta muualla.
2: Nähdä se tukahduttamisena, jolloin voimavaroja ei vapaudukaan vaan niitä käytetään itse asiassa säätelyyn ja ajatusten piilotteluun, jolloin itse asiassa ei saada aikaan kasvua ja tulosta muualla, vaan päinvastoin.
3: Kolmas tapa on nähdä se vain yhteiskunnallisena ilmiönä, perinnetapana. Tällöin se on neitsytkultti, jossa naisen seksuaalisuutta on pelätty ja se on kahlittu tätä kautta.

Tietenkin voidaan ajatella että ensimmäinen on "aitoa" ja toinen "yritettyä", ja kolmas "pakotettua" ja että ulkopuolinen ei kovin hyvin voi erottaa niitä toisistaan. Jokainen niistä voisi toteutua joskus, ja joskus ne olisivat toisiinsa sekoittuneinakin. Mutta se ei tarkoittaisi sitä että ne eivät toteutuisi tai että ne eivät olisi hyödyllisiä elementtejä asian ymmärtämisessä.

Modernissa maailmassa rakkaus on ollut mutkikas. Jos yksilön sisäinen on persoonaa, rakkauden kohde on vain heijaste tästä. Monesti rakkautta selitetään biologisena ilmiönä, joka selitetään vaikkapa evoluution luomana lisääntymisenvarmennusmenetelmänä. Tämä selittää miten se on ilmaantunut, mutta ei kuvaa itse rakkautta. Olennaisin kysymys on kuitenkin se, onko rakkaus itse asiassa pelkkää himoa, vai liittyykö siihen vain himon tunteita.

Jos vastaat että se on jotain muutakin, voit noudattaa esimerkiksi Platonin viitoittamaa tietä. Mutta jos rakkaus on sinusta vain himoa, et ole välttämättä mikään "Playboyn vakiotilaaja". Tässä lehdessähän korostetaan seksuaalisuuteen liittyvää iloisuutta, sitä kuinka se liittyy tietyllä tavalla moderniin elämäntapaan, ollen jonkinlaista aikuisten leikkiä ja sinällään iloinen asia. Mutta otan kuitenkin esiin niinkin masentavan tyypin, kuin pessimismistään tunnetuksi tulleen Schopenhauerin. Hänen elämäntahtonsa oli sokea voima, joka pyrki vain siihen että hankit sellaisia puolisoita, että saat mahdollisimman normaaleja jälkeläisiä. Tällöin poikamaiset etsivät tyttömäisiä, aggressiiviset rauhallisia, aktiiviset passiivisia ja niin edes päin. Tällöin ihmiset saavat mahdollisimman erilaiset puolisot kuin mitä he itse olivat ja tätä kautta heidän parisuhteensa oli onnistunut. Mutta onnellisuus ei kuulunut kuvioihin alun perinkään. Potra ja elinkykyinen jälkeläinen oli tärkeämpää. Schopenhauer korosti että tätä ei tehdä tietoisesti, vaan että jos esimerkiksi rakastumme ihmisen rahoihin, elämäntahto huijaa meidät luulemaan että rakastamme niiden omistajaa. Tätä kautta rahojen omistaja ei tule huomaamaan vilppiä ja jälkeläisesi saa käyttöönsä rahaa, joka auttaa tämän hengissä pysymisessä. Joka oli elämäntahdon tavoite. Schopenhauerin teesi lisääntymisen ja pessimismin vuoksi on tiivistettävästi ronskisti lauseeseen "Kaikki menee päin vittua." Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.

Itse asiassa itseäni hieman häiritsee lähes kaikissa rakkauskäsityksissä, etenkin naisen ja miehen parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen liittyvässä rakkaudessa, se että niissä ei juurikaan ajatella että rakastettaisiin kohdetta. Rakastetut tuntuvat aina olevan välineitä, eivät itsessään arvokkaita. Platonilla kauneuden tavoitteluun, Schopenhauerilla rakastettu on elämäntahdon toteutumisen välikappale, jolla on vain oikeat ominaisuudet, eli keinot päämäärään. Miltei tuntuisi siltä että filia, ei eros olisi lähempänä sitä romanttista rakkautta, jota ainakin viihde pursuaa. Ehkä se johtuu siitä että ainakaan perinteiset filosofit eivät ole saaneet tarpeeksi - toisin kuin elokuvaohjaajat, jotka ovat "lööpeistä tuttuja" aiheeseen liittyvistä elämäntavoistaan.
Sanskriitin sana lubh on likimain samaa kuin suomen sana kaipaus. Se on kuitenkin esimerkiksi englannin kielen love -sanan kantamuoto. Ismo Alanko ei liity asiaan tämän kummemmin.

maanantai 30. maaliskuuta 2009

Was? Schadenfreude?

Markus Kajon "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja" aloittaa luvun "XIX Luku: Moraalista, etiikasta ja sosiaalista" kertomukssella, jossa resuinen ja mustelmainen haltija antaa toiveita. Ei toki ilman ehtoja ""Sillä ehdolla ja hinnalla", sanoo haltija, "että samalla hetkellä kun liukastumis-, ripuli- ja päänsärkyalttiutenne häviävät ja kantamuksesi alkavat tuntua keveämmiltä, samalla hetkellä tuttavasi N.N., jonka nimeä äsken ajattelit, muuttuu koiraksi. "" Suostut ehtoon ja toivot itsellesi mukavia asioita, terveyttä ja sitä että taakka ei koskaan ole liian raskas. Naapurisi muuttuu koiraksi. Selität kuinka hyvää koiran elämä on, kuinka läski ämpäristä on parempaa kuin hieno ranskalainen ateria ja niin edes päin. Ja teet parhaasi että koira elää hyvää koiran elämää. Sitten haltija tulee uudestaan ja kysyt tältä että "Miksi muuten minä sain tilaisuuden muuttaa ystäväni koiraksi eikä päinvastoin?" Haltija vastaa että "Kysyin ensin tuttavaltanne haluaisiko hän elämänsä helpommaksi sillä hinnalla että teistä olisi tullut koira. Mutta siitä paikasta hän tinttasi minua keskelle turpaa." Tämän kuultuanne "Silmä kosteana katsotte koiraystäväänne, joka hotkii vetistä puuroa. Voi Musti!"

Toki elämässämme olemme tekemissä vähemmän ihmeellisten päätösten kanssa. Mutta niihin liittyy usein muita ihmisiä. On ryhmätyötä ja ties mitä palvelustentekorinkejä. Jotta olisimme reiluja ja rehtejä, emmekä ilkeitä, olisi jotenkin tiedettävä mikä on oikeudenmukaista. Muutenhan emme voisi sanoa ketään kelmiksi, tai hyväksi.

Individualistisessa maailmassa tässä ongelmana on oikeuslaitos ja yhteiskunta. Jos jokainen kehittää itseään, tämä tarkoittaa sitä että usein tulee yksilöiden keskeisiä ristiriitatilanteita. Ja heidät on määritelty samanarvoisiksi, joten tehtiinpä miten vain, jonkun kanta on väärässä ja toisen taas ei. Joskus tekoja kutsutaan esimerkiksi rikoksiksi. Mutta kenen puolella oikeuslaitos voisi olla? Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä ennen moraali määritettiin kuuliaisuudella, tarvittiin vain lakeja ja normeja joita oli toteltava. Nyt tilanne ei ole näin, koska yhteiskunnan ei katsota olevan monissakaan asioissa määräysvaltainen. Toisin sanoen on erotettava yksilö ja yhteisö. Molemmille tarvitaan käsittelyä. Individualismissa tämä on tehty rakentamalla erillinen oikeudenmukaisuuden idea.

Varhaisimmissa versioissa oikeudenmukaisuus ajateltiin yksinkertaisesti velanmaksuanalogian kautta: Oikein on se, mikä voidaan katsoa oikeutetuksi hinnaksi jostain asiasta. Tämä perustuu siis siihen että jäädään konkreettisesti kiitollisuudenvelkaan.

Individualismissa oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä että oikeuslaitos on tasapuolinen, reilu ja molempia osapuolia kuunteleva. Se ei tietenkään voi mystisesti poistaa ristiriitoja, mutta tästä tulee puolueettomuuden vaatimus. Toisin sanoen individualistinen näkemys eräänlaisen samanarvoisuuden, tasa -arvon ja muiden vastaavien ympärille. Tämäkään ei tietenkään ole aivan yksinkertaista. Asiasta on monia hyviä näkemyksiä, jotka vaikuttavat hyviltä. Siispä minun on, jotain selkoa asioista saadakseni, lähestyttävä niitä negatiivisen kautta. Niiden heikkouksien tarkastelu paljastaa niistä asioita. Pelkkä positiivinen ei sen sijaan eroja toisi tässä kohdassa esiin.

Nimittäin ensimmäinen kompastuskivi tulee jo niinkin aikaisin, että on mietittävä oikeuttaako päämäärä keinot? Tähän kysymykseen on kaksi vaihtoehtoa, ja näiden välinen harmaa alue. Niitä kaikkia on kannatettu. Molempien ympärille voidaan rakentaa erilainen systeemi. Esimerkiksi jokin maa voisi oikeuttaa kiduttamisen, jotta terroristit saadaan tunnustamaan. Toinen voisi sanoa että oikeus on yhtä kuin keinot tai vähintäänkin että keinot ovat konkreettisesti olevia ja ne painavat vaa -assa paljon, jolloin kidutusta ei tietenkään tule sallia.
1: Jos ajatellaan että päämäärä oikeuttaa keinot, ajatellaan kuten jesuiitat aikanaan. Mutta tähän on tietysti toinenkin näkemystapa. Utilitarismi. Sen idea on siinä että se, mikä tuottaa onnea enemmistölle on hyvä asia. Se pyrkii maksimoimaan onnen. Siinä on kuitenkin melko julmia pohjasävyjä, koska siinä rikoksesta rankaiseminen oikeutetaan sillä että se tuottaa hyvää mieltä tai sen jättämättä tekeminen tekisi pahaa mieltä kokonaisuuden kannalta eniten. Tästä seuraa se, että syytöntä voitaisiin piestä jos siitä tulisi enemmistölle iloa enemmän kuin harmia tälle yksilölle. Ja itse asiassa tämä on vielä pahempi: Utilitarismin mukaan jos tilanne on mainitsemani, kyseinen ihminen olisi oikein piestä. Olisi väärin jättää tämä syytön pieksemättä. Tätä kautta utilitarismi itse asiassa tuhoaa yksilön oikeuksia: Hänet nähdään vain osana laajempaa peliä. Utilitaristeilla on lisäksi tiettyjä määrittelyvaikeuksia. Onnellisuutta tulisi voida mitata. Tämä on mutkikasta, koska onni joka yhdelle tulee mansikan syönnistä tulisi voida verrata vaikka iloon joka toisella on kun hän saa telkkarin. Lisäksi utilitaristeja on karkeasti kahta leiriä, joista ensimmäinen edustaa Benthamin edustamaa näkemystä jossa eläimen ja ihmisen onni ovat samanarvoisia. Olisi siis parempi olla onnellinen sika kuin onneton ihminen. John Stuart Mill taas kannatti toista näkemystä: Hänestä on korkeita ja matalia mielihyvän aikaansaajia, jolloin hänestä olisi parempi olla onneton ihminen kuin onnellinen sika.
2: Sen sijaan jos olet sitä mieltä, että keinoja ei voi oikeuttaa päämäärillä, edustat kenties Kantilaista kategorista imperatiivia tai Sartrelaista ajattelua siitä miten kannanotoista tulee yleispäteviä moraalilakeja. Tämä tiivistyy myös kultaisen säännön monissa versioissa. Ja tietenkin Hammurabin laissa (silmä silmästä - hammas hampaasta.) Tämä on hyvin lähellä sitä vanhaa ajattelua, jossa on sääntö jota on toteltava. Et voi kiduttaa ettei sinua kidutettaisi. Tämänkaltainen moraalinäkemys on persoonaton, ulkopuolisen tuomarin moraalinäkemys: Tässä esimerkiksi läheisiä ihmisiä tulee kohdella juuri samoin kuten muitakin. Sinä et saa antaa henkilökohtaisten uskollisuuden vaikuttaa. Lojaaliudesta tulee rikos, koska se asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi tämän vuoksi moni ei ole vakuuttunut siitä että tämäkin olisi oikein.
3: Lojaaliuden näkemyskin on tässä kohdassa tärkeä ja selvästi omanlaisensa näkemys. Siinä ajatellaan yksinkertaisesti sitä, että pidämme toisista, vihaamme toisia ja (suurimmasta) osasta emme välitä. Tällöin perheen puolustaminen yli muita ihmisiä on hyve. Tässä versiossa ystävyys, lämpö ja sympatiantunne korostuvat. Moraalisuus tulee tunne -elämästä eikä niinkään kylmän etäisistä laeista. Tämä on, monesta ehkä hieman yllättäen, skeptikkon ystävänä tunnettu Hume: Moni tuntuu ajattelevan että skeptismi olisi sellainen aate, että se olisi jotenkin kylmä ja sympatiat poistava. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että eikö sitä todellakin olla velkaa ystäville, koska heidän mukavuudellaankin on arvo? Ongelmana on tietysti se, että asiaan liittyy sellaisia mielipiteenjakajia kuin nepotismi, eli sukulaisten suosiminen. Samoin työpaikkojen antaminen suhteilla, ja se että oikeuden edessä pärstäkerroin ratkaisee tuomion ei ole monista moraalin korkein ilmentymä.

Entä jos olisi pakko valita? Pitäisikö valita yhteiskunta, jossa noudatetaan utilitarismia, moraalilakeja vai lojaalisuutta? Ongelmana on se, että näitä olisi voitava vertailla. Vain siten niitä voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen jossa sanotaan että tuo on parempi kuin toiset. Tästä seuraas että on valittava näkökulma. Ja tässä kohden käy valitettavasti niin, että jos esimerkiksi haluat perustella lojaalisuutta, sinä et saa sitä moraaliseksi ennen kuin päätät että lojaalisuus on tärkeämpi kuin ne toiset. Tällöin teet kehäpäätelmän: Teet alkuoletuksesta loppupäätelmän. Sama koskee kaikkia muitakin versioita: Utilitarismia pitäisi perustella moraalin kautta, jolloin on valittava näkökanta jossa päätetään jo valmiiksi että utilitarismi on oikein.

Siksi Markus Kajon toiveen halunneen toiminta on moraalista tai moraalitonta, riippuen täysin siitä mikä oikeudenmukaisuuden perustelusysteemi valitaan. Toki suuressa osassa asioita ristiriitoja ei tule. Tällöin näkemykset eivät tietenkään tuota mitään "valinnan ongelmaa". Niistä kaikista tulee kuitenkin samat toimintaohjeet. Mutta tässä yritettiin punnita, joten näitä en ottanut käsittelyn piiriin.

Toki valinnankin jälkeen olisi avoimia kysymyksiä: Esimerkiksi mikä tarkalleen ottaen on oikeudenmukaisuuden yhteys moraaliin. Ovatko ne itse asiassa sama asia vai ei? Onko termin nimeäminen turhaa redundanssia joka hämärtää ihmisen käsitesotkun alle? Eli onko oikeudenmukaisen maan eläjän lainkuuliaisuus aivan sama asia kuin hyvyys? Osasta on, koska jos antaisin almun köyhälle koska saisin siitä hyvän mielen, olisin itsekäs. Parasta on tällöin viileä lain noudatus. Osasta taas aito hyvyys on juuri sitä että saa sen hyvän mielen siitä antamastaan almusta.

Nämä ovat mutkikkaita ja liittyvät suoraan politiikkaan. Siihen mitä pitäisi tehdä. Joskus kuitenkin kuuluu hyviä kiteytyksiä, jotka pelastavat monelta. Kuten isäni sanoi: "Politiikka ei ole monimutkaista. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Ehkä se on tässä kohdassa vähän sama asia. Ei pidä miettiä liian mutkikkaita, vaan ajatella että oikeudenmukaisuus on yhteisten asioiden ruotimista. Se ei toki tuo vastausta siinä mielessä, mitä tässä haetaan. Mutta se antaa lupaa "mogailla". Se, lupa perseillä, antaa ainakin minulle tiettyä lohtua. Moraalifilosofisesti ero on pieni, ja itse asiassa perusteluna irrelevantti, mutta minulle konkreettisessa elämässä se on suuri.
Schadenfreude tarkoittaa sitä, että iloitsee toisen epäonnistumisesta. Tälle on siis siisti saksankielinen sana. Vahingonilo on melko hyvä käännös. Sekin on yksi sana. Mutta ei saksaa. Valitsin sen otsikkoon, koska se vaikuttaa eri näkemyksissä hyvinkin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi utilitarismissa se on "hyvää jota seuraa", ja jopa tunteisiin perustuvissa näkemyksissä sen arvo vaihtelee: Osa tulkitsee sen hyväksi ja osa pahaksi.

Tietoa.

"Do you know?"
(DJ Melody, "Do You know")

Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse paljoa miettiä siitä mikä asia on tieteellisestu perusteltua ja mikä ei. Se ei ole heidän murheensa. He ovat järjestäneet koulutettuja eksperttejä niihin asioihin. Koska tiedemaailmassa on autonomisuusehto, oikea keskustelukenttä ei ole esimerkiksi maallikoiden foorumi. Siellä ei ole väliä voittaako vai häviääkö. Siellä mikään ei muutu koskaan.

Joskus on kuitenkin hyvä miettiä perusteltavuusasioita. Yleensä asioihin liittyy evidenssi, jolloin ajatellaan että tieto tulee siitä mitä saadaan testattua.
1: On hyvä katsoa ensin millä se selittää: Mitä se esittää tutkivansa. Tutkimuksella on aina kohde. Tällöin on katsottava ovatko ne luonteeltaan ymmärrettävissä. Tämä ei tarkoita sitä että ne tulisi havaita suoraan, myös epäsuorat todistamiset kelpaavat. Tärkeintä on, voidaanko ilmiöt jotenkin kaavoittaa. Kyllä tässä kohdassa puhun matematiikasta. Jos tämä ei onnistu, on syytä ruveta epäilemään asioita. Sillä esimerkiksi astrologia, eli horoskooppien tekeminen täyttää tämän ehdon: Sehän esittää että taivaankappaleilla on yhteys onneen. Se väittää että tässä välissä on kaava, jonka mukaan esimerkiksi vesimiehet ovat tietynlaisia ja kalat päätyvät usein niihin töihin mihin ovatkin liittyneet. Näin mystisestä ulottuuvuudesta jäisi jälki, vaikka itse ilmiö olisi yliluonnollinen. Sekä ammatinvalintataipumukset, että taivaankappaleiden paikat kyetään pistämään tutkimuksen kohteeksi. Siksi jos tämä ehto ei täyty, se kertoo itse asiassa harvinaislaatuisesta puutteesta. Monissa UFO -uskonnoissa ja muissa vastaavissa älykkäisiin toimijoihin keskittyvässä ilmiöissä tämä ilmiö usein puuttuu. "Ihmeellisiä ovat avaruusolentojen tiet".
2: Toinen asia on se, mitä kohteita se yrittää selittää. Onko selitettävä asia totta. Onko se sellainen asia joka tiedetään olevaksi. Astrologiakin täyttää tämän ehdon, koska se selittää ihmisten käyttäytymistä. Tämä taas ei ole mitenkään erityisen mystistä. Monissa ihmistieteissä etsitään yhteyksiä ihmisten mieltymyksiin ja esimerkiksi syitä sille miksi ihmiset ovat uskonnollisia voidaan tutkia - riippumatta siitä onko Jumalaa sitten olemassa tai ei. Sen sijaan esimerkiksi New Agen energiakenttä ei täytä tätä ehtoa. He voivat esimerkiksi selittää energiakenttien muutoksilla kummituksia, jolloin he selittävät 1 kohdan rikkeen 2 kohdan rikkeellä. Tämänkaltainen toiminta ei vie pitkälle.
3: Synnyttääkö se testattavia ideoita. Tämä tarkoittaa usein samaa, kuin kyky itsekriittisyyteen. Tämä syntyy siitä, miten tiukkoja ennusteita todellisuudesta se tekee. Tämä liittyy melko lujasti edellisiin vaiheisiin, sillä tämä on se joka liittää nämä kaksi asiaa yhteen. Tämä on kuitenkin todella mutkikas asia, koska astrologia sekä täyttää että ei täytä tätä ehtoa: Jos puhutaan astrologiassa jossa selitetään miksi ennuste ei toteutunutkaan: Esimerkiksi henkilö on vastustellut "oikeaa minäänsä vastaan". Tällöin se ei täytä testattavuuden ehtoa. Sen sijaan astrologia täyttää tämän ehdon, jos se ennustaa todella että jos kalat eivät keskimäärin useammin tee niitä asioita mitä heidän pitää tehdä, niin se kumoutuu ja osoittaa astrologian vääräksi. Tämä tarkoittaa sitä että ennusteen osoittautuminen oikeaksi tukisi astrologiaa.
4: Ja vasta tämän jälkeen kannattaa ruveta miettimään sitä, mikä jokaisella tulee ensimmäisenä mieleen: Sopiiko se havaintoihin ja tutkimuksiin. Jos tässä oiotaan, käy helposti niin että mietitään vain sitä miten aineisto sopii, eli ei ole ristiriidassa asian kanssa. Tällöin perustelua ei ole, asia ei ole "hyvin perusteltua" vaan saivartelua "voi ollalla". Nämä ovat kuitenkin aivan eri asia. Kun koko ketju käydään läpi, on selvää että vain ne aineistot jotka täyttävät ennusteen, eli teorian riskinotot, ovat "todisteita". Kuten huomataan, tämä kriteeristö ei ole kovin ilkeä, koska astrologiakin selviää sen monista kohdista. Tässä kohdassa se kuitenkin kaatuu, koska tutkimukset eivät näytä että astrologian ehdot toteutuisivat. On kuitenkin hyvä huomata, että astrologia pärjää paremmin kuin monet muut näkemykset. Sillä on parempi tehdä sellaisia arvauksia, joissa sitten paljastuu että asia on väärin. Sillä näistä asioista opitaan jotain. Sen sijaan asiat, jotka eivät ennusta mitään maailmasta eivät tietenkään kumoudu mistään. Ne ovat kuitenkin vielä huonompia kuin astrologia. Ne eivät ole niinkään vääriä. Ne ovat turhia.

Tämänkaltaisia mietintöjä luonnollisesti vastustetaan usein. Niiden toimesta, jotka eivät niitä täytä. He moittivat usein että tässä on takana skientistin ylpeyttä. Minun on kuitenkin vaikeaa nähdä tätä ylenkatsetta ja arroganssia, koska loppujen lopuksi skientistit vaativat vain todisteita. Se, että joku ei niitä kykene antamaan - eikä halua antaa niitä koska moittii tätä vaatimusta - tarkoittaa sitä että he väittävät että heillä on tietoa jota ei voida saada ellei ole jokin erikoisihminen. Tämä on ylpeyttä. Mielestäni perustelun vaatiminen ei ole ylpeyttä. Sillä nakkikioskin pitämistäkin valvotaan, otetaan hygieniapassia ja vaikka mitä. Tämä ei ole ylenkatsetta eikä välttämättä edes epäluottamusta kioskinpitäjiä kohtaan. Sen sijaan se, että kioskinpitäjä ei suostuisi hygieniapassia käymään eikä suostuisi valvontaan ja vaatisi silti kioskin pitämistä. Tätä voisi sanoa ylpeydeksi. Ja tästä voisi herätä tiettyjä epäilyjä.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

o==(----- Miekat ristissä -----I==+

Italialaisessa miekkailussa ristin käsite tulee toistuvasti esiin. Toki näitä periaatteita voi jonkin verran soveltaa saksalaisessakin miekkailussa, mutta italialaisessa se on vielä tärkeämpää. Risti näkyy keskeisesti seuraavissa asioissa:
1: Itse miekka on väistimineen ristin muotoinen. Tämä korostaa väistimen merkitystä. Kun pistät väistimen vihollisen hyökkäyslinjan kanssa ristiin, (tavoite: siten että vihollisen kärki osuu sille), hän ei voi lyödä sinua.
2: Henkilön jalat voidaan kuvitella muodostavat suoran. Kun vedät viivan jalkojen välille, hän on tukevasti tämän viivan suuntaisten asioiden kanssa. Mutta jos hyökkäät ristiin tämän kanssa, hänen tasapainonsa on heikoimmillaan.
3: Torjuessa toisen hyökkäystä miekat tulee ristiä. Paras risti on mahdollisimman lähellä 90 astetta. (Saksalaisessa miekkailussa tätä ei pidetä niin keskeisenä. Italialaiselle taas torjuntaan pohjautuva toiminta on tärkeää.)
4: Kun miekat kohtaavat, tulisi muistaa lape-terä -kontakti. Tällöin kontaktikohta on T -kirjaimen muotoinen, eli terien linjat muodostamat kontaktissa ristin, lape ja terä risteävät.
5: Miekkojen hyökkäyslinjojen tulisi aina ristetä. Tämä on italialaisessa miekkailussa erittäin keskeistä, koska sen ensimmäinen perusperiaate on, että "älä joudu osutuksi". Saksalaisessa miekkailussa tämä ei ole niin tärkeä, koska se keskittyy ememmän siihen että toisen puolustuksessa olevaan aukkoon lyödään tai sitten luodaan tämä aukko, josta lyödään läpi siten että toinen ei ehdi reagoida samalla tavalla (joko nopeus, se että hyökkäys samalla siistii toisen mahdolliset hyökkäyslinjat. Torjunta on vasta viimeinen vaihtoehto.)

(Tunne)tila ja päämäärä.

"To be a part of this / to know this love is true / to feel the touch I lust / Baby all I want is this / All I want is this / All I want, all I want is this"
(DJ Melodie, "All I Want")

Onnellisuuden tavoitteleminen on aika keskeisessä osassa elämää. Kaupalliset ilmoitukset esittävät että tulee onnelliseksi kun ostaa heidän tuotteitaan. Uskonnot esittävät että tulee onnelliseksi kun liittyy heihin. Ja niin edes päin. Hyvän elämän filosofiatkin selittävät millä keinoin onnellisuus saavutetaan.

Yleisesti tavoittelu tiivistyy siihen, että joko (1) ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on. Tätä korosteaan esimerkiksi buddhalaisuudessa ja epikurolaisuudessa. Toinen tapa taas on se, että (2) Ei olla tyytyväisiä siihen mitä on, vaan tavoitellaan jotain ja saadaan tätä kautta tulosta ja elämyksiä. Modernistiset näkemykset edustavat tätä.

Yhteistä näille kaikille on se, mitä Aristoteles esitti. Hänestä onnellisuus oli ihmisen luontainen päämäärä. Hänestä ihmisen innostuksella ja pyrkimyksellä tuli olla tämä päämäärä. Mitä järkeä sitä olisi muuten tehdä? Aristoteleestä kaikki keinot ja toiminta, rahanahneus ja muut olivat vain välineitä, joilla tätä onnellisuutta tavoiteltiin. Hänestä oikea onnellisuus tuli olemalla kohtuullinen. Eli välttämällä äärimmäisyyksiä saadaan paras tulos. Aristoteles vastusti toisin sanoen sekä "hillittömyyttä ja askeesia".

Kuitenkin tässä onnellisuus on maalitaulu. Mutta ei itse asiassa olla kerrottu mitä se maalitaulu on. Tästäkin ollaan tietysti oltu erimielisiä eri aikoina.
1: Vanhin näkemys onnellisuudesta on kreikkalainen eudaimonia. Tämä taas oli enemmänkin olotila, kuin tunne. Tunteet olivat tavallaan vain merkkejä, ja sinällään irrelevantteja. Ne ehkä kertoivat, että onnellisuus on tavoitettu, mutta ne eivät olleet onnellisuus. Eudaimonia oli hyvinvointia. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan järjen mukaan eläminen on ihmisen luontainen tila, jossa hän tulee onnelliseksi. Järki oli siis tärkein onnellisuuden saavuttamisen väline. Aristoteleellä luonnollinen oli myös hyvää, joka tarkoitti yksinkertaisesti sitä että hyvä ihminen oli onnellinen. Tämä on yksi varhainen versio onnellisuuden medikalisaatiosta: Terve ihminen on järkevä ja onnellinen ja moraalinen samanaikaisesti. Aristoteles tosin edusti sellaista melko erikoista ja aikanaan hyvinkin uutta (jopa nyt uutta) näkemystä, jossa tunteet ovat nekin tavallaan järkeviä. Hän ei korostanut sitä miten järjen olisi painettava tunteet alas, kuten Platon teki. Hän ei esittänyt torjuntoja kuten Freud myöhemmin. Toisin sanoen halut ovat itsessään järkeviä, joten ne eivät ole järjen kanssa ristiriidassa.
2: Descartes piti pakkaa uusiksi "kehittämällä mielen". ٭Descartesin mukaan mieli tuotti haluja. Sielu, mieli ja tahto ovat tämän elimen aikaansaannoksia. Onnellisuus oli hänestä päämäärän saavuttamisen tila, joka vaati monenlaisia asioita. Oli oltava onnellinen sekä mielellisesti että ruumiillisesti. Todellinen minä, ja onnellisuus on itsen sisällä, eikä sitä voi nähdä ulos päin. Onnellisuuteen ovat tästä asti kuuluneet mielentilat. Onnellisuus muuttui tätä myötä olemisesta tuntemiseksi. Onnellisuus oli ihmisen tila eikä tila jossa on ihminen ; Ero on yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän vaikeaa tajuta, koska kielenkäyttö on määritelty hyvin eri tavoin.
3: Kolmas keskeinen tapa rakentuu sosiaalisuuden ympärille: Kaikki tapahtuu näiden kohtaamisessa. Tämä eroaa Descartesin näkemyksestä paljon:
___3.1: Perinteisesti oli mieli, joka voi olla onnellinen riippumatta ympäröivästä maailmasta, tässä versiossa onnellisuus riippuukin lujasti ulkomaailmasta, kuten interaktiosta muiden kanssa.
___3.2: Emme vain vaikuta ulkomaailmaamme ja hallitse tunne ja järkielämäämme, vaan itse asiassa maailma myös vaikuttaa muiden kautta meihin ja saa meidät esimerkiksi ajattelemaan jotain. Toisin sanoen tunteet eivät vain tule sisältä ulos, vaan myös ulkoa sisään.
___3.3: Perinteisissä näkemyksessä ihmisen ominaisuuksiin suhtauduttiin eri tavoin: Esimerkiksi se, onko luonteesi hersyvä, oletko vilkas tai mitä muuta, ei ole juurikaan merkittävä asia onnellisuuden kannalta. Sosiaalisuuteen keskittyvässä näkemyksessä taas ihmisen onnellisuus riippuu olennaisesti näistä, sekä siitä mitä piirteitä hän pitää tärkeänä. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että perinteisemissä ajattelutavoissa on ajateltu että ihminen olisi rasitteeton minuus : Jos hän on nainen, hän olisi voinut syntyä mieheksi (vain eri siittiö, pieni kromosomiero.) Hän olisi silti onnellinen. Samoin jos hän pettyy rakkaudessa, hän voisi olla tapaamatta kyseistä ihmistä ja olla silti onnellinen. Näissä siis korostetaan että nämä ominaisuudet ovat kontingentteja: Ne toki tuntuvat tärkeiltä, mutta ne ovat kuitenkin vain ominaisuuksia jotka meillä on sattumalta, ja jotka eivät pohjimmiltaan määritä ihmisyyttä tai minuutta. Näissä on ajateltu että suhteet joita meillä on muihin eivät vaikuta persoonaamme. Sosiaalinen taas pitää näitä keskeisen tärkeinä. Pakka käänentään siis ympäri ja se, mikä ennen oli irrelevanttia onkin nyt kaiken ydin.
___3.4: Tosin on hyvä nähdä että esimerkiksi monissa eksistentialismin linjoissa minuus on nähty irrallisena, ikään kuin vaatteena joka ei liity ulkopuoliseen. Tällöin minuus on aina yksin. Tätä kutsutaan vieraantumiseksi. Ruumis on vain haamunkaltainen olento, joka toimii maailmassa, mutta ei voi koskaan täysin ymmärtää toista. Tästä taas seuraa tietenkin ahdistusta. Modernismi, joka korostaa individualismia pitää ihmistä usein yksilönä myös minuutensa kautta, mutta se ei vielä tarkoita että se kiistäisi toisen ymmärtämisen. Moni kuitenkin kannattaa tätä näkemystä.

Onnellisuuden sitominen sisäiseen tilaan tuottaa erikoisia lopputuloksia, jos onnellisuutta pidetään päämääränä. Tässä kohdassa mukaan astuu meidän kaikkien suuri sankari Jack Smart, hän lanseerasi tähän sopivan ajatuskokeen, tässä tapauksessa sellaisen ajatuskokeen, joka ei niinkään tee "miten on" esityksiä, kuin "miten pitäisi" esityksiä. Tämän vuoksi se ei ole hypoteesintestauskone, vaan eettinen mietintö. Hän kehitti kokemuskoneen. Se on sellainen masiina, joka tottelee siihen kytketyn ihmisen tahtoa. Se luo äärimmäisen todentuntuisia illuusioita todellisuudesta. Ihminen saa siitä irti juuri niitä asioita, mitä hän haluaa. Koska kone ei tee reaalisia asioita, tämä ei tietenkään tuhoa ulkona olevien elämää. Eli jos vaikka haluat naida jonkun, voit tässä illuusiomaailmassa tehdä sen sormia napsauttamalla, eikä sinun tarvitse kokea syyllisyyttä halusi kohteen puolisolle. Sama koskee tietysti kostofantasioita. Toisin sanoen saat kokea juuri mitä haluat. Ainut ongelma on se, että et kykene irrottautumaan koneesta. Jos irrottaudut, se toki näyttää illuusion siitä, mutta olet kuitenkin kiinni laitteessa. Ulkopuolinen ei voi irrottaa sinua koneesta ilman että kuolet siihen paikkaan. Täytyy siis tehdä valinta: Joko kytkeydyt laitteeseen koko loppuelämäksesi, tai olla liittymättä siihen. Kone kirjaimellisesti toteuttaisi kaikki toiveesi, joten voisit olla siinä onnellinen. Kauhut ja jännitys katoaisivat heti jos et pitäisi niitä, mutta voisit toivoa niitäkin. Jos kysymys on vaikea, se tarkoittaa että onnellisuuden asettaminen ihmisen korkeimmaksi päämääräksi olisi kyseenalainen. Jos haluat elää reaalielämää, jokin muu asia kuin onnellisuus on tärkeämpää.

Kuitenkin toisaalta päämäärät selvästi tuntuvat liittyvän onnellisuuteen. Onnistumisista tulee iloa, epäonnistumiset murehduttavat. Nämä taas määritetään halutun suhteella todellisuuteen. Tätä kautta onnellisuuteen liittyy myös oleminen ja tekeminen ; Kun tunteet ovat yksi ja teko tai olotila toinen, ollaan onnettomia. Näin siitä riippumatta haluatko panostaa siihen että tyydyt siihen mitä on, vai siihen että pyrit parempaan: Ideana on se, että halun ja toiveen välillä on kuilu. Kuilua voidaan kaventaa joko poistamalla toteutumattomia haluja, jolloin halu ja toiveet täsmäävät. Tai sitten kavennetaan yrittämällä poistaa asiantilasta niitä toteutumattomia haluja, jolloin niistä tulee toteutuneita haluja. Ongelmana on tietysti se, että aina emme pysty erottamaan mikä on sellaista halua joka toteuduttuaankin on hyvä asia. Joskus petymme esimerkiksi heräteostoksiin.
٭Hänestä mieli oli esine, jolta vain puuttui paikka. Mieli ajatteli, se oli siis ajatteleva elin. Descartesin mukaan aivot eivät ole sama kuin mieli, koska sillä oli paikka. Tosin hän sijoitti mielen myös käpylisäkkeeseen, koska hän ei tiennyt tälle funktiota -Mikä ei kyllä ole kovin hyvä perustelutapa, koska se rakentuu tietämättömyyden, ei tiedon, varaan. Erikoista oli tietenkin se, että mielellä sittenkin oli paikka. Tosin hän vihjasi että sielu vain sattuu olemaan ruumiissa, ja se voisi olla myös sen ulkopuolella, jolloin sillä olisi paikka joka voisi olla sisäinen tai ulkoinen, mutta se on paikka? Descartes ei siis ollut kovin konsistentti tämän jutun kanssa.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Nokkis.

Jotkut asiat sisältävät kieroa sisäistä ironiaa. Yksi paljon käyttämäni esimerkki tästä on:
1: Antibioottikuurit, joilla yritetään poistaa sairauksia. Kuitenkin niiden käyttö liiallisena tai ei loppuun asti käytettynä johtaa evoluutiovoimien vuoksi multiresistenttejen bakteereiden syntyyn, jolloin ne itse asiassa tuottavat pahempia sairauksia. Eli pitkä tähtäin kostaa lyhyen tähtäimen hyödyn.
2: Sama on huomattavissa myös hyönteismyrkyissä. Kun ostamme hyönteissuihketta, sen sisällä on aerosoleja, jotka puhkaisevat suurissa määrin käytettynä otsonikerrokseen aukon. Säteily tappaa suunnilleen kaikki, paitsi ne hyönteiset.
3: Edellistä hieman konkreettisempi ilmiö löytyy Kiinasta: Kommunistikaudella päätettiin että sato kasvaa kun linnut tapetaan syömästä siemeniä. Saatiinkin paljon hyönteisiä, kun lintuja ei ollut syömässä niitä. Hyönteiset söivät satoa.

Näissä tilanteissa ei voi sanoa kuin yhden sanan. hups.

Omalla kohdallani tätä samaa on tuottanut nokkahuilu. Olin musiikkiluokalla. Sinne päästiin vapaaehtoisella pääsykokeella. Kun ensimmäinen kohta varmistaa että innostusta asiaan on, ja toinen kohta että on myös lahjoja tai potentiaalia musiikkiin. (Paitsi että osa vanhemmista pistää lapsensa pääsykokeeseen koska siitä tulee "elite" -leima otsaan.) Pääsin läpi. Mitä se tarkoittaa? Enemmän musiikkia, ja ennen kaikkea enemmän nokkahuilua. Tässä vaiheessa on hyvä ottaa huomioon muutama asiaan liittyvä relevantti linja, joista vedetään eräänlainen analogiaa, induktiota ja vittuilua soveltava yhteenveto:
1: Nokkahuilu on hyvin soitettuna hyvän kuuloinen soitin. Se on kuitenkin väärin soitettuna aivan kauhean kuuloista vinkunaa. Esimerkiksi kitara on sellainen, että se ei kuulosta suhteessa yhtä kauhealta, huono rämpytys on sellaista että sitä voi harjoittaa vaikka baarissa, eikä se ketään haittaa. Jos nokkahuilusooloa ryhdyt treenamaan baarissa, joko lennät pihalle tai baari menee konkurssiin. Luokka ei osaa soittaa nokkahuilua kovin hyvin. Ja soittajia on monta, eli vaikka joku osaisikin, sieltä löytyy aina säröääniä. Tulos on piipityskakofoniaa.
2: Nokkahuilunsoiton tavoitteena on opettaa oppilaille musisointia. Jalo tavoite olisi kai innostaa musiikkiin, eikä vieraannuttaa siitä. Kuitenkin mitä tapahtuu, kun musiikilliseti lahjakkaat ja jo asiasta keskivertoa enenmmän innostuneet (tai sitten on keskivertoa innokkaammat ja päsmärimmät vanhemmat) pakotetaan kuuntelemaan piipityskakofoniaan, ja pakotetaan peräti tuottamaan tuota hirveää Saatanan meteliä, joka on kuin suoraan ylämaan nummilta revittyä (tietyin ehdoin). Se on kuin säkkipillistä olisi kiskottu pussi irti, ja vapautettu sen sisällä vankina olevat kissat ja jäljelle jäisi vain se hornankoira, joka ulvoo sen kauhean äänen. Tosin sillä erotuksella että säkkipillinsoitto kuulostaa joskus ihan hauskalta. Koululuokkien nokkis taas ei koskaan tee sitä.

Tästä otan seuraukset konkretiaan. Olin ala -asteella ns. "kiltti poika". Jopa ongelmiin asti. Aluksi osallistuin nokkisrääkkiin. Mutta jossain vaiheessa sain asiasta tarpeekseni. Epävirallisesti jätin tarkoituksella Virallisesti unohdin nokkahuilua tai soittovihkoa tai molempia kotiin. Niin minun ei tarvinnut osallistua niin paljoa siihen ääniaaltojen rääkkäämiseen. Muistini ei tietenkään parantunut reissuvihkomerkinnöistäkään. Kun olin (miten niin mennyt aikamuoto?) muutenkin hajamielinen, tästä ei tullut ongelmia. Etenkin, kun olin kiltti poika, rasittavuuksiin asti. Niinpä vilppiä ei edes epäilty vakavasti. Piilokapinani siis loppui täydelliseen antikliimaksiin. Rikos jäi yksityiseksi ja rangaistus saamatta. Tosin ne, jotka tiesivät rikoksesta eivät katsoneet toiminnasta ansaittavaksi rangaistusta.

Tai Absoluuttisen Nollapisteen "Aurinko Kainennäkö" -kappaletta lainaten: "Rikos on vanhentunut, en voi jäädä tullissa jumiin. Mieli on pirstoutunut, en voi kertoa satua loppuun."

Nokkis saa nyt kantaa myös muiden ideologioiden taakan, toimia esimerkkinä siitä miten systeemin painostus ei paranna tilannetta. Mitä enemmän jotain asiaa painostetaan, sitä enemmän sitä myös vastustetaan. Siksi se, että uskovaiset alkaisivat aggressiivisen julistuskampanjan johtaisi heidän vastustuksensa kasvamiseen. Ja kuten nykypäivästäkin voidaan havaita, esimerkiksi Jehovan Todistajien julkaisuja lukiessa huomaa kuinka siellä korostetaan marttyyreitä: Vastustus lisää paikallisten sympatioita, ja vahvistaa yhteishenkeä. Tästä syntyy marttyyreitä, jotka taas vahvistavat näitä mainittuja asioita lisää.

Melko usein tämänkaltaisiin asioihin liittyvät ilmiöt loppuvat antikliimaksiin. Esimerkiksi en usko että suurimmasta osasta uskontokeskusteluja kukaan oppii mitään, kukaan jousta missään eikä mikään muutenkaan etene. Samat jutut toistuvat päivästä, vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Ja tänäkin päivinä musiikkiluokissa soitetaan nokkahuilua.

Opiskelijakämppä.

Käväisin aamun synkeinä tunteina särkypäivystyksessä, jossa nykivät hampaan irti. Tuon parin minuutin rupeaman aikana opin, että vaikka tietää joidenkin asioiden olevan epärationaalisia, niitä ei saa silti pois. Jos järki ja tunteet ovat vastakkain, tunteet voittavat lyhyellä tähtäimellä. Uskon kuitenkin että järki voittaa pitkällä tähtäimellä, jos siihen panostaa. Tunteet kun ovat sinällään "semirationaalisia", että vaikka niitä ei voi täysin kuolettaa, ne voi "totuttaa".

Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.

Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:

""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)


Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.

Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.

Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞

Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.

Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.

"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Ennen öljykriisiä.

Saunarannassa paksusti öljyä, paksuna mustana tahmana. Pinnassa kelluu sateenkaari, päässään mustan kullan -aarre. Keltaiseen sadetakkiin pukeutuneet keräävät värejä ämpärillä suuriksi tummiksi keoiksi. Kunnes alkaa tupakkatauko. Sen jälkeen iltaruskon värit maalaavat kuusimetsän.

hampaankolossa.

"She's finding out the answers don't change / nothing at all. / It's time she stopped searching / for who's to blame or what went wrong."
(Garth Brooks, "the Storm")

Ihmisen 8. hampaita edestä laskien kutsutaan viisaudenhampaiksi. Syynä on varmasti se, että (1) ne puhkeavat niin vanhana, että ihminen on tätä kautta "kokenut", eli viisas eikä märkäkorva ja tämän lisäksi (2) niiden puhkeaminen tekee hulluksi. Siispä jos sinulla on viisaudenhampaat kunnossa, tavalla tai toisella olet viisas.

Minun viisaudenhampaani päätti hajota viime yönä. Hampaan sisällä on hermoja. Siispä minulla ei. Toki olen kokenut lyhytaikaisesti kovempaa kipua, kuin mitä se minulle tarjoaa, mutta pitkäaikaisena se yksinkertaisesti vie järjen. Tämä päivä on mennyt särkylääkkeitä nappaillen, puoli paketillista on mennyt, eli kaikki mitä talossa on. Tosin ne eivät tunnu vaikuttavan mitenkään. Muuta ei sitten olekaan tullut syödyksi. Kokeilin tehdä voileipää, sellaista pehmeää. Ensimmäisen haukun kykenin syömään, toisen haukun otin puhtaalla tahdonvoimalla. Kolmatta en edes yrittänyt.

Tiedän miksi hampaani meni rikki. Minulla on hampaissa ylimääräisiä piikkejä, jotka hajoavat muuta hammasta helpommin. Juon paljon kahvia ja syön suhteellisen usein karkkia. Hammashygieniani taso on kohtuullinen. Reikiä ei ole koskaan aikaisemmin ollut, joten kai tässä kolmen kympin korvilla pitäisi olla aika tulla aukkoja hampaisiin. Muutenkin tunnen kariesbakteerin toiminnan, ja ymmärrän melko hyvin ne syyt miksi hampaani on rikki. Valitettavasti tämä tieto ei paranna olemista yhtään.

Sain paikkuuajan varatuksi maanantaiksi. Kertoivat ennakkoon että on mahdollista ikävimmillään joudutaan ensin ottamaan antibioottikuuri, että päästään hampia vetelemään pois. Jos hyvin käy, niin saadaan asia kuntoon heti. Päälle tietenkin lasku, joka "riippuu siitä mitä pitää tehdä". 100 euroa on pienimmästä päästä. Isoimmillaan voi tulla jopa 400 euroa. Varaa ei olisi edes tuossa positiivisessa päässä, mutta tässä asiassa ei ole hirveästi varaa neuvotella.

Systeemi on tietysti rajoittanut eniten kaikkea ajattelua. Yksinkertaisimmatkin asiat ovat vaikeita. Hammas vituttaisi, mutta kipu ei anna tilaa oikein näinkään yleville kognition tasoille. Nukkuminen on tietysti häiriintynyt. Hassuinta hommassa on tietysti valtava syljeneritys, valvetilassa se vielä menee, nielemislihakset toimivat.

Siis mitäpä tabuja nappaileva ja ajattelukyvytön sitten puuhailee? Ryhtyy tietenkin taiteilijaksi. Musiikki vaihtui Countryyn ja piirrustelukokoelma karttui. Tylsyys on peitettävä sillä millä voi. Sillä se on juuri niin kuin Teemu Mäki on sanonut: "kun lapsi sanoo, että on tylsää, niin siihen on aina hyvä vastata, että oma vika."

Nyt sanonta siitä, että "on jotain hampaankolossa" sai syvempiä merkityksiä.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Reagointi ja pelisilmä

Tämä rakentuu aikaisemmin kirjoittamani päälle.

Yleensä itsepuolustuskirjoissa tekniikat kuvataa mallilla "kun toinen tekee näin, tee noin". Tekniikkahan taas on minun määritelmissä mikä tahansa liike tai niiden sarja, jonka suorittaminen oikeassa tilanteessa johtaa siihen että toinen saadaan joko lyödyksi tai sellaiseen tilaan että hän ei muuten jatka aggressiota viemällä tämän esimerkiksi huonoon asentoon tai liikkumattomaksi.

Kun kaikki tekniikat ovat aina kuvatti siten kuin ne olisivat "kun vastustajasi tekee tuon", tämä voi herättää sellaisen käsityksen, että tekniikat olisivat aina vain reagointeja.

Esimerkiksi italialainen miekkailu näyttää siltä, että se korostaisi torjuntaa, ja saksalainen miekkailu olisi aggressiivista, koska se pyrkii siihen että se hyökkää ensin, ja jos toinen onnistuu tekemään aloitteen, se pyrkii muuttamaan tämän asetelmasuhteen. Tästä voisi luulla että italialainen miekkailu olisi vain torjumista ja reagointia. Ja tosiasiassa kamppailutilanne on aina sen verran mutkikas, että pelkkä reagointi johtaisi häviöön. Se on kuten torjunta, joka vain siirtää tilannetta eikä ratkaise sitä.

Itse asiassa siinä vaiheessa kun toinen jo tekee jotain, on myöhästä reagoida: Ihmisen reaktioaika on sen verran pitkä ja isku sen verran nopea, että yleensä pelkkä reagoiminen oikean tilanteen konkretisoituessa on käytännössä mahdotonta. Pelisilmä kuitenkin muuttaa tilannetta. Sillä kyse on enemmänkin siitä, että reagoi siihen mitä ajattelee toisten tekevän.

Tämä ei ole edes mitään korkeampaa metafysiikkaa: Ei tarvita ajatustenlukukykyä. Syitä on muutama:
1: Ensinnäkin toinen ei voi tehdä aivan minkälaisia tahansa hyökkäyksiä. Toisin sanoen on oikeasti vain muutama erilainen jotka ovat konkreettisesti mahdollisia. Reagointia voi valmistaa tälläiseen jo ennalta. Osa toiminnoista on sellaisia että vaikka ei tiedä mitä toinen on tekemässä, niin suurin osa hänen mahdollisista toiminnoista saadaan estettyä.
2: Toisekseen ihmiset usein näyttävät jotain merkkejä siitä, että he ovat hyökkäämässä tai tekemässä jotain. Yleinen on esimerkiksi se, että henkilö lyö sillä kädellä, jota hän pitää taaempana. Ja lisäksi ennen kuin he lyövät he tavallisesti ensin hieman vievät nyrkkiä taaksepäin (vaikka se on jo melko takana). Potkimiset huomaa yleensä sillä että he pitävät kantapäätä ilmassa ja niin edes päin. Miekkailussa taas on yleistä "pumppaaminen", eli ennen lyöntiä helposti ensin siirretään miekkaa "taaksepäin" ennen "eteenpäin" vientiä. Eli juuri sama ilmiö, mikä tapahtuu lyömisen kanssa. Samoin katse voi sanoa mitä joku aikoo. Tietenkin näitä kaikkia voidaan käyttää myös huijaamisessa. Mutta etenkin "tosielämässä" nämä ovat aika helppoja merkkejä joita voi opetella lukemaan. Näin saadaan hieman ajallista hyötyä. Tämä yleensä riittää.

Toisin sanoen tekniikkaoppaissa ei yleensä tarkoiteta että esimerkiksi karateka vain reagoisi ja odoittaisi että toinen lyö ensin. Tosin aikido on sen kaltainen laji, että siinä tämä reagointi on sääntö. Siinä kun ei kannateta aggression aloittamista.

Pelisilmä on kuitenkin jotain sellaista, jota ei oikein voi opetella kirjoista. Se on siis hieman kuten hommassa muutenkin: Kirjoista voidaan oppia joitain periaatteita, mutta esimerkiksi katojen kuvauksista yleensä näet vain sen mitä osaat katsoa: (1) Jos et tiedä tasapainon yksityiskohtia et osaa katsoa kuvista onko polvet miten taivutettuja ja ovatko ne "ristiin" vai "myötään" hartioiden ja käsien kanssa. (2) Jos et tiedä miten nivellukkotekniikkojen mekaniikka toimii, et osaa nähdä katassa tai tekniikassa sen nivellukkosovelluksia. (3) Tätä huomaamista katapohjaisissa lajeissa vaikeuttaa se, että useissa katassa jokainen liike tekee jotain, ja niistä voidaan soveltaa useita eri tapoja. Jos tiedät vain yhden tavan jolla yksittäinen liike toimii, et luultavasti edes mieti muita tapoja, koska "tiedät jo" mitä varten se liike on katassa, ja näet vain sen yhden sovelluksen etkä edes mieti tai keksi niitä muita. (4) Ja itse asiassa ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka ajattelevat että kata on vain tasapainoharjoittelua. Ne ovat ensisijassa järkeviä taistelussa sovellettavia liikkeitä tiviistettyyn liikesarjaan tiivistettynä. Tasapaino ja notkeusharjoittelu ovat sivutuotteita, eivät niiden varsinainen syy. Kirjoista liikesarjan tavaaminen voi tuottaa oikean näköistä liikehdintää, mutta ilman tietoa taustalla olevasta asiasta siitä ei ole mitään "kamppailullista hyötyä".

Yleensä ottaen joitain asioita voi oppia kirjoista, mutta nekin oppii helpommin ja nopeammin hyvän opettajan alaisuudessa. Esimerkiksi jos pitää takapuolta väärin (joka on itse asiassa erittäin yleinen virhe) itse ei asiaa kovin helposti huomaa, kun taas opettaja (1) näkee sen heti ja osaa sekä (2) huomauttaa että tekee väärin, että (3) kertoa miten se voidaan korjata ja (4) valistaa miksi asia on tärkeää. Ja pelisilmä tulee käytännössä vain treenaamalla eläviä ihmisiä vastaan ja heidän kanssaan. (Sitä tosin oppii myös hieman katsomalla aihetta koskevia videoita ja muuta vastaavaa toimintaa, mutta "1. person toiminnaksi" nekin nousevat vain treenaamisen kautta. Mutta niistä on hieman yllättäen kuitenkin hyötyä.) Sitä ennen voi toki tavata joitain knoppeja, jotta osaa keskittää huomion harjoittelusa oikeisiin asioihin. Syynä on usein se, että kirjoista oppii helposti vain mekaanista reagointia ilman pelisilmää.

intressit.

Jukka Relander kirjoitti Metro -lehteen kolumnin "Puhe on arvoista". Se käsitteli nykyajan arvoja, arvottomuutta ja moniarvoisuutta. Hänestä arvoluennot ovat yleisiä pääasiassa sikei että oikein kukaan ei tiedä minkälaisia arvoja meillä on. Relander haki arvottomuudelle vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi välttämättä edes ryhmätyötä. Tämä jätettiin mainitsematta, mutta se on luultavasti individualistinen modernismin mukainen tapa nähdä arvot. Toinen hänen esittämänsä asia oli se, että suurimmassa osassa arvokeskustelua ei itse asiassa ole varsinaista etiikkaa tai moraalin käsittelyä: Ne verhovat henkilöiden tarkoitusperiä. "Arvopuheen tehtävänä ei ole ylevöittää yhteisöään moraaliseksi. Arvot ovat valepukuja joiden sisältä paljastuu intressejä." Hän mainitsee esimerkkeinä sananvapauskeskustelut, joita esimerkiksi erilaiset vihajärjestöt käyttävät oikeuttamaan esityksiään. Tiibetissä sananvapausasiat ovat ongelma, asioista ei saada tietoa. Täällä niihin vedotaan jotta saadaan levittää pornoa.

Tässä kaikessa on vinha perä: Suuri osa arvokeskusteluista on pohjimmiltaan käännyttämistyötä, eli julistamista yhdistettynä manipulointiin. Siinä ei yleensä puolusteta arvoja, vaan omaa ideologiaa. Toki monet arvopuhetta harjoittavat ajattelevat että juuri tämä jalostaa, tekee maailmasta paremman. Tämä arvokeskustelu perustuu yleensä siihen, että ajatellaan että on jokin tietty näkemys, ja muille ei anneta tilaa.

Pohjimmainen kysymys on siitä, mistä puhutaan ja sen jälkeen mietitään sitä, kenellä on valta päättää se "ainoa oikea ideologia" muiden puolesta. Tähän liittyy esimerkiksi kysymys siitä, onko valtiolla ylipäätään oikeutta päättää yksilöiden arvoista, ja jos on, niin missä määrin.
1: Tosiasiat eivät määrittele etiikkaa, joten hyvä ja paha määrittyvät aina jotain muuta kautta. Siksi on hyvä huomata, että (1) ensin puhutaan mielellään tosiasioista, tieteellsisestä tiedosta ja faktoista ja muista konkreettisista asioista: Eli esimerkiksi sotilasvallankaappauksen yksityiskohtia jotka ovat konkreettisia ei anneta lehdistölle levitettäväksi. Ja vasta kun tämä kortti on sellainen että sitä ei voida käyttää turvaudutaan sellaisiin sanoihin kuin (2) arvot, maailmankuvat, maailmankatsomukset, elämänkatsomus. Ne viittaavat aina arvovalintoihin, jotka taas tehdään pakosti oman näkemyksen mukaan - tosiasioista niitä ei ainakaan voitu vetää. Kun nämä sanat ilmestyvät, tiedämme että kyseessä on jonkinlainen ideologinen arvomaailmaa koskeva valintakysymys.
2: Tosiasiassa vaikka moraalin kuvittelisi kuinka pysyväksi ja ikuiseksi ja ihmistä suuremmaksi, ongelmana on niiden välistä valitseminen. Yleensä jos on kaksi tahoa joilla on "ikuinen absoluutti totuus", niin siitä seuraa vain vaikeuksia. Tämä ongelma on käsiteltävä ja ratkaistava. Jos arvovalinta on sellainen että sitä voidaan ylipäätään päättää toisten puolesta, pitäisi jotenkin kyetä arvioimaan mikä niistä on luotettavin. Jos jostain asiasta ollaan samaa mieltä, ei lähteestä tarvitse välittää, mutta silloin ei ole mitään relevanttia kiisteltävääkään. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, miten pitäisi toimia, joten miksi vetää ideologiakysmyksiä ja metafysiikkaa mukaan peliin.
___2.1: Moni tietysti puolustaa näkemyksensä ylimaallisuutta ja heistä tämä asettaa heidän näkemyksensä arvostelun yläpuolelle. Tosiasiassa tämäkin valinta on aina luottamus ihmiseen. Tähän liittyy lastenleikki "rikkinäisestä puhelimesta" tuttu ongelma: Kun viesti kulkee, se heikkenee, vääristyy ja muuttuu. Sama käy ideologioiden kanssa, ajan kuluessa ne muuttuvat, ja emme voi olla varmoja että jumalallinen viesti ei voisi vääristyä matkan varrella. Ja vaikka voisimme jotenkin osoittaa että viesti on kopioitunut hengessä ja kirjaimessa aikojen halki, olisi otettava huomioon myös se, että on joku henkilö X, joka on sanonut kirjoittaneensa kirjan Jumalallisessa ilmestyksessä tai peräti saaneensa kirjan valmiiksi kirjoitettuna. Jos tämä taho on erehtynyt tai valehtelee, koko ketjun kopiointi on vain tämän virheen kopiointia. Tätä voisi sanoa "heikoin lenkki" -argumentiksi, koska se muistuttaa että ideologioissa luottamusta laitetaan moneen paikkaan, ja ideologian luottamusketju on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki; Jos kyseessä on uskomus että on tapahtunut X, ja kuulen tästä Matilta, joka kertoo kuulleensa sen Pekalta, joka kertoo havainneensa sen, meidän on luotettava siihen että Pekka ei ole erehtynyt eikä huijaa, ja että Matti ei ole erehtynyt eikä huijaa asiassa. Tästä seuraa se, että vaikka jossain olisi Jumala joka olisi jossain antanut moraalin taholle, emme pääsisi vapautumaan ihmisen luottamista ylemmäs. Tämä pakottaa kysymyksen luonteen sfääreistä maan päälle.

Kysymys on: Kenellä on valtaa päättää toisten arvomaailmat? Omasta mielestäni ei kenelläkään. Yhteiskunta, joka asettaa itsensä siihen asemaan että päättää jäsentensä maailmankuvat on liian totalitaristinen makuuni.

Mutta olen esimerkiksi koulutusohjelmien kohdalla huomannut että on oikeastaan aika turhaa rajoittaa niitä jotka ovat erimielisiä. Syy on melko kyyninen, ja monikohtainen.
1: Käytännössä voimme vain säätää lakeja ja kirjoittaa opetussuunnitelmia. Näiden toteutumista ei valvota kovin paljoa: Käytännössä hyvät opettajat luultavasti osaisivat noudattaa niitä eettisiä standardeja ilman lakiakin. Ja ennen kaikkea ne, jotka rikkovat, selviävät asiasta ja tekevät sitä siksi joka tapauksessa. Esimerkiksi itse olen törmännyt tilanteeseen, jossa opettaja hairahtui aina silloin tällöin suorittamaan uskonnon kohdalla päänavauksia, jotka rikkoivat sitä mikä lakiin oli säädetty. Kuitenkin on selvää, että hän ei ikinä jäänyt tästä kiinni, koska (1) Oppilaat eivät tiedä esimerkiksi ala -asteella tai yläasteellakaan valveutuineimpia lukuunottamatta, mikä on opetussuunnitelman mukaista ja mikä ei. (2) Ja vaikka tietäisivätkin, he eivät välttämättä tunnistaisi sitä; Esimerkiksi ero uskonnon opettamisen ja tunnustuksellisen opettamisen välillä voi olla vaikea tunnistaa. (3) Ja vaikka tietäisivät, tosiasiassa ketään ei kiinnosta, ja asia painetaan villaisella. (4) Ja tämän jälkeenkin tilanne on "sana vastaan sana". (5) Oppituntien valvojat muuttavat tilannetta: Opettaja tietää että hän on paikalla, joten osaa toimia silloin eri tavoin. (6) Virheistä annetaan yleensä anteeksi. Lopputulos on yksiselitteisen selvä: Jos opettaja näkee jonkun ideologian julistamisen itselleen läheiseksi, hän kyllä kertoo siitä - jos ei muuten, niin livauttelee siitä säännönmukaisesti vahingossa. Riski jäädä kiinni on erittäin pieni ja tämäkaltainen opettaja poistuu vain eläkkeelle joutumisen kautta. Tämä ei hirveästi innosta panostamaan keskusteluun: Laki on turha. Ja laki, joka on turha, eli se ei vaikuta eikä sitä voida valvoa, on turha laki. Se vain koristelee lakikirjan sivua, jotta voidaan sanoa että "tässä meillä eettinen standardi". Se voi ehkä hivellä mieltä, mutta ei muuta.
2: Tosiasiassa ketään ei kiinnosta, ja uskon että näiden rikkomusten aito vaikutus on yleensä olematon. Opettajan toiminta muuten voi vaikuttaa - ja silloinkin ei ole pelkästään se, mitä opettaja tekee, vaan myös se, minkälainen imago tällä on.
3: Tosiasiassa seurauksena liiasta innokkuudesta voi olla jopa muutosvastarintaa. Lapset eivät ehkä tiedä, noudattaako opettaja sääntöjä, mutta hänen luonteestaan he tekevät hyvinkin päätelmiä. Tietynlainen ylemmyysasenne, joka vaaditaan siihen että asettaa itsensä sellaiseen asemaan, että on niin paljon toisen yläpuolella ja tätä parempi, että voi syöttää tälle oman arvomaailmansa, näkyy käytöksessä. Eikä näistä piirteistä yleensä pidetä.
4: Koulukirjojen sisältöä suurempi merkitys on ainakin minulla tullut kavereiden ja jopa vapaa -ajan viihteen kautta. En usko että arvoja opitaan pänttäämällä kirjoista tai kuuntelemalla luento asiasta. Uskon että ne opitaan interaktiossa. Televisio on itse asiassa opettanut minulle monenlaisempia moraaliongelmia ja niiden vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, kuin mitä mikään arvoluennoitsija, pappi, uskonnon- tai filosofianopettaja on koskaan missään esittänyt.

Ja itse asiassa kannatan uskonnonopetusta:
1: Se on asia muiden ohessa: Vaikka Jumala olisi olemattakin, uskonnoilla on kuitenkin valtava yhteiskunnallinen merkitys. Niistä on syytä tietää jotain. Jos ei muuta, niin kannattaa päntätä tabuvarastot ja opit, jotta tietää mihin kannattaa viitata jos haluaa järkyttää heidän edustajiaan.
2: Teologiaa opiskellaan yliopistossa asti. Yleensä koulussa ajatellaan kai että kurssitus samalla avaa harjoitusten kautta tietä myös tähän akateemiseen ihmemaahan, vaikka sitä ei kai pidä pitää koulutuksen tärkeimpänä tehtävänä. Se, että joku poliitikko ei pidä teologiasta tieteenä, ei muuta sitä asiaa, että teologian tieteenalan luonne on tiedeyhteisön asia. Ja niin kauan kuin se on siellä, tämä perustelu on voimassa.
3: Uskonnonopetuksen poistaminen nostaisi meteliä asiasta, ja nostaisi muutosvastarintaa tälle ulosrajaamiselle.
4: Luopumisen jälkeen uskonnon opetus olisi vanhempien ja uskontojen kontolla; Uskon kuitenkin että ylilyönnit ovat poikkeuksia. Ainakin suuressa osassa minun tietämistä tapauksista kyseessä on enemmän omasta asiasta liika innostuminen, joka keskittymisen joskus herpaantuessa - kenelle meistä ei niin muka kävisi aina silloin tällöin - sitten aikaansaa mielenkiintoisia seurauksia - yleensä naureskelua opettajalle seuraavalla välitunnilla. Enkä usko että tämä olisi kovin vakaumuksetonta.
5: Nykyinen uskonnonopetussysteemi on kai pääsääntöisesti ihan hyvää, eikä juurikaan eroa ET -opetuksesta; Eikä siinä vaadita uskoa asiaan vaan sitä että osaa tentissä vastata nippelikysymyksiin, jotka voi sitten rauhassa unohtaa seuraavana päivänä. (Hei, kuka muka EI olisi opiskellut erinäisiä asioita niin että muistaa seuraavana vuotena vain kirjankannet?) Ja ideologioiden esittäminen voi aikaansaada yllättäviäkin asioita.
6: Rajojen ylittäminen aikaansaa helposti antipatioita, joten tosiasiassa systeemi todennäköisesti heikentää ihmisten kuvaan aatteesta, jota ollaan yrittämässä levittää. Minusta on lähes aina hemmetin kivaa, kun joku palavan aatteen ihminen ampuu omilla toimillaan asiaansa jalkaan. Se on niin viihdyttävää tavalla joka todella ruopaisee gentlemannin sielua.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Onni yksillä - Kesä kaikilla?

"It doesn't get any lonelier than this. / Cause I'm on this road alone. / My heart be ringing like a hollow drum. / I'm about as lonesome as a poor boy gets. / And there's nothin' I can do / 'cause it's dark out here and I can't find you. / It doesn't get any lonelier than this."
(Steve Earle, "Lonlier Than This")

Individualismin päähenki on siinä, että jokaisen on toteutettava itseään. Se määrittää onnellisuudenkin sitä kautta, miten paljon ihminen tätä voi tehdä. Tässä pyritään minimoimaan henkilöä sitovat sitoumukset ulkopuolelle. Ainut individualismia koskeva rajoite on sisäinen: Suhde omaan itseen on tärkeää ja ne luovat identiteetin. Kaikki muut velvoitteet syntyvät tätä kautta, ja ne ovat identiteettiä heijastavia. Voidaan sanoa että perinteisesti identiteetin heijastamista on korostettu: On oltu valtiossa jota kohtaan on velvollisuus olla kansallismielinen. On ryhmä, jota tulee tukea. Koti, uskonto & isänmaa -kolmikko ovat kenties yleisimmät.

Tämä tarkoittaa sitä, että individualismi määrittää ihmisen siten, että hän on pohjimmiltaan jotain, joka riippuu hänestä itsestään. Ensisijainen lähde ei ole hänen suhteensa muuhun.
1: Eksistentialistisen Sartren mukaan tämä tarkoittaa sitä että ihmisen toiminnassa paljon vapautta, eli hänellä on myös paljon vastuuta. Ihmisellä on siis päätäntävastuuta, ja itse asiassa esimerkiksi se, että selittää aggressiivista toimintaansa synnynnäisellä rakennevialla tai kasvatuksella, tai vaikka sillä että natsipomo käski aseella uhaten, ollaan itse asiassa hakemassa tekosyitä, koska henkilö olisi voinut valita toisin. Muutenkin Sartren näkemys edustaa suorastaan yllättävän tiukkaa kantaa. Siillä vastuu koskee kaikkea: Tai kuten Sartre sanoi: "Resignation is my will for everyone, and my action is, in consequence, a commitment on behalf of all mankind." Sartre asetti vastuun ja vapauden kaikkeen, ja vastuu koski myös yhteiskuntaa. Jos ihminen esimerkiksi liittyy yhteen uskontoon tai ammattiyhdistykseen eikä toiseen, hän tekee valinnan jossa on vastuuta. Sen on siis merkittävä - jo sen vuoksi että se on valinta - Eli hän toivoo kaikkien ihmisten tekevän samoin. Sartresta ihminen joka kielsi oli valehtelija. Vastuuta ei pääse pakoon, koska valitsematta jättäminen on valinta. Ja kun asumme samassa maailmassa, yhteydessä muihin, emme voi suinkaan vain rakentaa elämäämme kuin itse olisi ainut toimija universumissa. Tämä on muodoltaan suorastaan armotonta.

Toki muitankin individualistisia näkemyskantoja asiaan on.

Perinteisesti asia on kuitenkin nähty päinvastoin. Ihminen syntyy ulkopuolelta. Valinnan ja harkinnan sijaan korostuu kuuliaisuus ja opinkappaleiden seuraaminen, ryhmään kuuluminen. (Ne eivät välttämättä ole pahoja asioita.)
1: Esimerkiksi kristinusko katsoo ihmisyyden peilaten sen sitä kautta miten ollaan suhteessa Jumalaan. Normit tulevat ulkopuolelta ja ihmisen tärkein tehtävä on heijastaa näitä, ei luoda ja kehittää tai miettimällä parannella niitä.

Tämä liittyy siihen, että pahuus, hyvyys ja hyvä elämä sekä onnellisuus on määritelty aivan eri tavalla eri aikoina. Ja näiden sekoittaminen keskenään tuottaa tiettyjä vaikeuksia. Perinteisesti on pyritty tuottamaan vakiopakka "hyvälle elämälle" jota sitten on tarjoiltu kaikille valmiina. Hyvyys mitataan suhteessa tiettyyn normiin, ja hyvä elämä on sitä kun on standardi täytetty. Standardi voi olla vaikka avioliitto, kaksi lasta, omakotitalo, kesämökki ja työsuhdeauto sekä ammatti joka on mallia "toimihenkilö" tai "virkamies", joka tienaa ylimääräistä niin että Kanarian Saarille päästään kaksi kertaa vuodessa. Tai raparperitaivas ja perunamaa. Mielestäni nämä ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska vaikka nämä voivat tehdä onnelliseksi, kaikille ne eivät sovi.

Perinteisellä tavalla ajatellen individualistinen onni ei ole mitään. Siksi puhutaankin usein siitä kuin siitä automaattisesti seuraisi arvotyhjiö (se on toki mahdollinen, mutta ei pakollinen tila.) Se ei ole heidän vaatimallaan tavalla sellaista, että se voitaisiin asettaa kaikelle yhteiseksi vaa -aksi. Sillä individualismi kieltää sellaisen näkemyksen, joka pakottaa kaikki ihmiset sillä perusteella että ilman sitä ihminen ei ole enää sama. Individualisti voi taistella ja kuolla asian puolesta, mutta ei tee sitä siksi että isänmaa käskee, vaan sen takia että hän sisäiseti pitää isänmaata tärkeänä ja haluaa itse puolustaa sitä. Tämä tietenkin tekee ihmisten ohjailun mutkikkaaksi. (Mikä ei välttämättä ole paha asia.) Individualismi ei siis välttämättä poista elämästä suuria merkityksiä. Tosin se voi johtaa siihen, että ihminen alkaa tekemään "turhia asioita", kuten katsomaan televisiota, käydä pubissa heittelemässä tikkaa ja juomassa olutta. Ne ovat toki "rahvaanomaisia", mutta jos ihmiset näkevät tämän toiminnan miellyttävänä, sellaisena jonka he haluavat valita, niin se on hyvä asia.

Kysymys on siitä, että jos määrittelee hyvän, miellyttävän, hyvän elämän, onnellisuuden ja sen mitä on oikein ihailla totalitaristisesti sellaiseksi että kaikkien olisi pakko olla samaa mieltä jostain asiasta, niin silloin individualismi ei tarjoa sitä. Tässä määrittein individualismi on moraaliton. Kysymys on vain se, miksi kenenkään olisi pakko hyväksyä juuri tätä määritelmää? Jos joku määrää pelisäännöt vain omien ehtojensa mukaan, miksi kenenkään olisi pakko pelata peliä hänen kanssaan?

Lisäksi individualismissa ongelmana on se, että siihen yhdistetään kaksi asiaa, hieman ilman syytä. Ne molemmat ovat sellaisia, jotka voivat liittyä individualismiin, mutta eivät ole sen välttämättömiä osia:
1: Yksinäisyys. Että individualismi on yksinäisyyttä koska siinä ihminen on "heitetty maailmaan" ja "kaiken keskellä yksin" olisi yksinäinen kuin tuo alun Steve Earlen laulun laulajahahmo. Individualisti voi toki olla "yksinäinen susi", mutta jos . Kysymys "miksi joku rakentaisi oman elämänsä talon ja antaisi muiden asua samassa talossa", niin vastaus on "koska hän haluaa" ("Miksi kyllä?" → "Miksi ei?"). Niinhän monessa ideologiassa tehdään ihan normaalisti. Että nähdään ja koetaan tärkeänä että on muita samanmielisiä. Tai sitten on vain seuraa.
2: Egoismi. Toki individualisti voi saada sisältöä elämäänsä ajattelemalla vain itseään narsistisesti. Mutta tosiasiassa se, että antaa jollekin päätäntävaltaa kertoo enemmän luottamuksesta kuin despoottimaisuudesta. Tämä tulee itse asiassa suoraan siitä että yksinäisyyskohta yleistetään arvomaailmaan. Siksi edellisen kohdan selitys koskee myös tätä.

Erityisen selväksi tämän kritisoimani lähestymistavan heikkous tulee esille sitä kautta, että sitä esitetään ikään kuin se olisi esimerkki siitä, kuinka individualismi kieltää tietyt asiat. Kuitenkin ne viittaavat asioihin, jotka selvästi tuovat yksilöille onnellisuutta. Muutenhan niihin ei vedottaisi tällä tavalla: Niissähän oletetaan että kuulijakin on sitä mieltä että egoismi ja etenkin yksinäisyys toisi onnetonta mieltä. Tämä taas tarkoittaa juuri sitä että individualistisen hyvän lähestymistavan mukaan niillä on arvoa näille yksilöille jotka näin todella ajattelevat. Ja ne jotka eivät näitä koe tärkeinä, eivät ymmärrä että mitä niin hyvää siinä asiassa on, eikä koko argumentti itse asiassa toimi heihin. Lähestymistapa on tältä kannalta (1) eivakuuttava, ei käännynnäisiä tekevä, epäkäytännöllinen, ja tämän lisäksi se on (2) loogisesti virheellinen, koska se kertoo kritisoidun näkökannan vääristetyssä muodossa, eli se tekee olkiukon, jonka huomaamisen jälkeen syntyykin ristiriita väitteen ja todellisuuden välillä eikä sanoma ole siis edes totta.

Että monien mielestä turhia asioita voidaan pitää elämän sisältönä? Miksei? Ainakin minusta näin pitääkin olla. Minä heilutan miekkaa. Minä kirjoittelen outoja juttuja internettiin, joita tuskin lukee moni, ja pitää vielä harvempi. Monesta tämä kaikki on turhaa. Mutta minua ei heidän näkemyksensä suoraan sanoen kiinnosta. He voivat aina mennä pois ja tehdä jotain muuta. Jos he eivät pidä tästä, niin silloin minua alkaa kiinnostamaan. Mutta ei heidän asiansa, vaan se, miten heidät saisi menemään pois tekemään jotain muuta. Harvoin saa. He kai näkevät sisäisen palonsa siten että tuhoon tuomittava yritys pakottaa muut ajattelemaan samoin kuin he, on se heidän elämänsä sisältö. He voivat toki tehdä niin. Vaikka minun mielestäni he kuluttavat runsaasti voimavaroja saamatta mitään konkreettisesti havaittavaa muutosta. Mutta kuka minulta kysyisi? Ja tässä tulikin esille se, mikä individualismissa on hankalaa. Sen sisällä voi olla ristikkäisiä hyviä. Ne taas aikaansaavat kahdensuuntaista turhautumista.

Mutta toisaalta onnettomia ihmisiä on ollut aina. Siksi se, että on onnettomia - tai epämääräisemmin "filosofianteoreettisesti voi olla onnettomia" - ei vielä tarkoita että asiasta "tulisi luopua". Kaikkia nyt ei vain voi miellyttää. Yhteiskunta jossa ei ole onnettomia - tai epämääräisemmin "filosofianteoreettisesti ei voi olla" onnettomia - on sukupuuttoon kuollut yhteiskunta. Ainakaan minä en näe pyrkimyksiä tähän suuntaan kovin onnellisuutta tuottaviksi.

Minun Kalevala.

"Eikö jo ole kuultu riittävästi tästä, että Kalevala sitä ja Kalevala tätä! Ikivanha kirja! Henkilötkin varmaan jo kuolleet ajat sitten. Hauen leukaluuta jos lähdet soittamaan niin mielisairaalaan vievät, kun niin on tippunut kärryiltä koko se Kalevala jo. Uusi kansalliseepos pitäisi saada,"
(Markus Kajo, "Kettusen Kannettava" : "Uutta verta remmiin".)


Markus Kajo kirjoitteli tähän sävyyn ja muistutti että uuden kansalliseepoksen tulisi olla hauska koska Suomessa elävä on ikävää ja osa turvautuu tämän vuoksi alkoholiin, siinä pitäisi olla myös hyvät kuvat jotka voisi olla vaikka stereokuvia, juoni jossa on toimintaa, ja interaktiivisuutta, kuten uusien hahmojen ostamista. Ja tietenkin "Metallinen pyörylä takakannessa - paksulla kirjalla voi juntata vaikka laituritolppia, kunhan kantta on vahvistettu. Lisää kansalliseepoksen arvoa 35 %!"

Yleisesti kansalliseepokset ovat vanhoja ja niihin sidotaan identiteetti. Nykyaikana, kun valtion sisälle kuuluminen ei ole yhtä keskeistä kuin ennen, myös ajatus siitä mistä on tullut on muuttunut monista merkityksettömämmäksi. Osa taas ajattelee, että on hyvä tuntea mistä on tullut, koska se antaa kontekstia sille mitä on. Ja sitten kun sen tietää, voi ajatella sitä mihin on menossa.

Suurimmalle osalle se on kai kuitenkin vain jotain, joka luetaan koulussa. Tämä on siitä mielenkiintoista, että vaikka koulua pidetään usein kasvattavana paikkana, eikä tiedonjaon keskuksena, luulen että oppikirjoja enemmän siellä vaikuttavat opettajat. Ja oppikirjoja enemmän vaikutusta on televisiosarjoilla ja muulla vapaa -ajalla. Toisaalta minusta valtion tehtävä ei saisi ollakaan asenteiden opettaminen. Sillä se tarkoittaa sitä että valtiolla olisi oikeus jotenkin päättää näistä asioista. I really don't like that.

Kalevala -aihe taas tuli itselleni ajankohtaiseksi, koska sisareni Sonja sai muutaman työnsä Sisko Ylimartimon toimittamaan taidekirjaan "Meidän Kalevalamme - Our Kalevala". Se oli suhteellisen halpa ja melko ohut kirja, joten mikäpä sitä oli perhettä tukiessa. Sisareni tyyli oli sellaista, jossa oli "low fantasy" -henki ; Värit ja tyyli ovat hieman taianomaisia, mutta ei hirveän paljon. Kirjasta löytyy myös esimerkiksi Olli Nurmisen legoista koottujen tilanteiden kuvia. Tyylejä oli monenlaisia. Kirjan nimessä oli yhteismuoto "meidän", joka viittaa monikkoon ja omistamiseen. Tämä voidaan nähdä että taiteilijat näyttävät oman yksilöllisen näkemyksensä, tai sitten kyseessä on todella ryhmähenki.

Itse kohtaukset olivat aika normaalia Kalevalan referointia. Lukuunottamatta joitain harvinaisempia yksityiskohtia, kuten Sonjan kuvaamaa maanalaisten kyiden oluen nauttimista ja Väinö Klemolan taiteilemia Sampsa Pellervoisen kylvötouhuja, joita Kalevalan yhteydessä mainitaan harvemmin kuin esimerkiksi Louhi. Se, mikä minua iseäni on Kalevalassa ehkä eniten kiinnostanut oli kuitenkin jäänyt pois tästä kirjasta. Se on Kokko. Kirjan hengessä suttasin sellaisen itse. Näin ei tarvitse tekijänoikeuksistakaan välittää.

Tarkoittamani Kokko ei suinkaan ole se, joksi Louhi itsensä loihtii, vaan se Kokko, joka liitetään kaskiviljelyyn. Tarinassahan Kokko, kotkamainen "ilman lintu" "vavahduttaa valkeaista", eli se on aika perinteinen taivaan ukkoslinnun ja tulilinnun ilmentymä. Kalevalan tarinassa on kuitenkin olennaista, että se on hyvä, rakentava, ei tuhoava, voima. Siinä missä tuleen tavallisesti liitetään vain tuhoavia ominaisuuksia, kasken myötä siihen liitetään yhteys maanviljelyyn ja elämään. Ne aika usein unohdetaan, sodat ja kaatuneet ovat korostetumpia. Kokko -hahmon hyvyyttä korostaa sekin että se pelastaa Väinämöisen hukkumasta, koska tämä jätti kaatamatta koivun, eli säästi sen istuinpuuksi. Tässä on mukana elementtejä joita itsekin pidän tärkeänä.

Ja ainakaan minun Kokkoni ei tarvitse suojelua samaan tapaan kuin sen maallinen esikuva, kotka. Sillä Kokko selviää jos se on kiinnostava tai hyvän tuntuinen konsepti. Ja jos se ei ole, se tuhoutuu joka tapauksessa. Kotkien kanssa tilanne on tietysti vähän toinen, sillä ne eivät ole kulttuuri -ikoneita, mielikuvia tai arvoja joilla on siivet. Ne ovat eläimiä, jotka lisääntyvät suvullisesti rajallisia määriä ympäristössä, jossa on rajallinen määrä resursseja niitä varten, ja jossa esiintyy myös erilaista lajien välistä kilpailuakin.