Modernin nykyaikainen

"Mitä sanoo omatuntosi? Sinun on tultava siksi, mitä olet."
(Friedrich Nietzsche)

Olen melko paljon käsitellyt erilaisia asioita. Mutta modernismin olen jättänyt melko vähälle. Kuitenkin sen käsittely on tärkeää. Jos ei muuten, niin sen vuoksi että tiedetään minkä suhteen postmodernistit ovat post(jälkeen).

Modernismiin liitetään usein erilaisia näkemyksiä, kuten evoluutioteoria ja psykoanalyysi. Tosiasiassa ne eivät ole modernismin kulmakiviä. Mutta ne tietyllä tavalla ovat sellaisia että niitä käyttäen voidaan tietyissä asioissa rakennella modernistisia perusteluja. Ei siksi, että ne sisältäisivät moraalisia kannanottoja, vaan siksi että moraaliset päätelmät tehdään aina "toivotun suhde siihen mitä on". Vaikka tieteen teoriat eivät määritä moraalia, ne kertovat että jos moraali on tietty, miten siihen päästään.

Tämä ei tietenkään vielä kerro paljoa.

Sillä modernismi on enemmänkin ajatusmaailma kuin mikään yksittäinen teoria. Eräällä tavalla se on maailmankuva. Tai oikeastaan niiden joukko. Voidaan jopa sanoa että se on asenne, suhtautumistapa ihmisiin ja elämiseen.

Modernismiin liittyy olennaisesti sana ideologia. Siinä asioita tarkastellaan niiden kautta. Tätä kautta se sisältää paljon filosofiaa. Ja mikä erikoisinta, nykyään ei ole väliä opiskeleeko filosofiaa ja tietääkö hienoja sanoja. Sillä moderni filosofia tulee vastaan kaikessa, televisioviihteen ratkaisuista lähtien. Kun mietitään pitäisikö vaikkapa sairaalasarjan "Greyn anatomia" komean lääkärin valita vaimo vai lääkäriharjoittelija, on myös eettinen kannanotto. Ja se, mihin sarjassa päädytään, ja kuinka nopeasti, ja annetaanko kuva että ratkaisu oli oikea vai väärä, on eräänlainen maailmankuvakannanotto joka tehdään useimmiten modernin ajatusmaailman kautta.

Sillä hiiteen koulukirjat. Monet unohtavat kirjojen sisällöt - minäkin muistan monista lukiokirjoista vain kansia. Ja niin arrogantilta kuin se voi vaikuttaa, niin uskallan väittää että moni muistaa minua vähemmän.

Modernismi on moninainen, mutta sitä voidaan lähestyä. Tässä vaaditaan ehkä hieman erikoisiakin lähestymistapoja: Tarkastellaan asiaa sitä kautta, mitä se ei ole. Dynaaminen käsittely kertoo sen sisällöstä. Modernismi voidaan ymmärtää sitä kautta sitä kautta, että se ei ole (1) esimodernia/premodernia eikä (2) postmodernia, jälkimodernia.
1: Esimodernissa ajateltiin, että ihmisen oli tyydyttävä osaansa. Yhteiskunnassa jokaisella oli paikkansa, ja roolinsa jota hän toteutti. Kuuliaisuus oli tärkeää. Tämä korostuu paitsi keskiajan feodaalisessa maailmassa, myös antiikin kreikkalaisissa ajatustavoissa. Esimerkiksi epikurolaisuudessa liika "sellaisen mitä ei ole" tavoittelu vähentää onnellisuutta. Oli tyydyttävä sellaiseen jonka aikaansaaminen ei ollut liian vaikeaa. Stoalaiset eivät sanoneet että tottelu toisi onnellisuutta, vaan he olivat sitä mieltä että oli tyydyttävä siihen mitä sai, koska sitä ei voinut muuttaa. Samoin ihmisen yleinen hyvä voitiin tietää. Siksi hyvän elämän oppeja voitiin säätää ja moraalissakin erilaiset kaikenkattavat moraalilait olivat tärkeitä oikeuden mittareita. Sillä hyvyys ja hyvä elämä olivat kaikille samanlaisia. Oli yhteinen maailma, jota käytiin läpi yhden ideologian kautta.
2: Postmodernissa taas ajatellaan lähes tulkoon kaikki relativismin kautta. Tätä kautta on erilaisia aatteita, mutta esimerkiksi itsensä kehittäminen on hieman erikoista, koska sekin vaatii jonkinlaista valintaa siitä mitä pitää tavoiteltavana. Ulkopuolinen ei voi sanoa onko jokin tapahtuma itsensä kehittämistä. Sama koskee tietysti muutakin totuuksia, esimerkiksi tieteelliset teoriat voidaan nähdä vain valtapelinä eikä minään totuuden etsimisenä. Seuraus on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa ei ole oikein "mitään yhtä tai edes muutamaa ideologiaa" yksilön ulkopuolella.

Moderni napsahtaakin tähän väliin mukavasti. Sen tunnuspiirteitä on yksilöllisyys. Individualismi. Sen kohdalla kuuliaisuuden sijalle on tullut valinta ja velvollisuuden tilalle vastuu. Ihmisen itsekehitystä kannustetaan. On hyvä huomata, että individualismi ei tarkoita samaa kuin egoismi. Toki egoismi on individualismin äärimuoto, mutta tosiasiassa kyse on enemmänkin siitä että siinä missä ennen vanhaan päätäntavalta annettiin ylhäisölle ja harvoille viisaille, koska ei luotettu että kansa olisi riittävän viisasta osatakseen päättää omista asioistaan, nyt yksilöille annettiin lupa ajatella itse. "Sapere aude". Luottamus on eri asia kuin itseriittoisuus. Modernismissa katsotaan että jokainen voi valita. Tästä seuraa se, että kaikki eivät enää olekaan samaa mieltä. Tätä kautta modernismin eräs tunnuspiirre onkin se, että yhden aatteen sijasta täytyy suvaita erilaisia näkemyksiä. Näistä voidaan toki kinastella hedelmällisesti ja päätyä johonkin oikeaan tulokseen. (Mikä erottaa sen postmodernista.) Toki ihmiset ennenkin toimivat ensisijaisesti itsensä kautta, tavoitellen itselleen onnellisuutta ja muita vastaavia asioita. Mutta vasta modernina aikana tästä ei tarvinnut kärsiä syyllisyydentunteita.

Toisin sanoen on helppo erottaa esimoderni modernista: Esimerkiksi Aristoteles ja keskiaikainen kristillinen teologia latasivat elämässä onnistumisen aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Freud. Ja esimerkiksi mielenterveyttä, jota on aina pidetty hyvänä, on tavoiteltu eri tavoin. Samaa lopputulosta haetaan eri tavoin, koska teoriat ovat erilaisia. Maailmankuvan on tässä kohden mukauduttava, ei moraaliasioiden kohdalla, vaan tosiasiaväitteiden kohdalla. (Jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin mutta ei omiin faktoihin.)
1: Esimodernisteille onni oli (1) tunnistettava, (2) sen määrää voitiin arvioida, (3) se oli kaikille yhteinen, (4) standardi joka määritteli kaikkien identiteetin. Eli vaikka ihmiseillä oli erilaisia taitoja, tapa jolla hyvä elämä saavutettiin oli kaikille sama. Avainsanana on velvollisuus. Esimerkiksi jos olet "Chosen One" joka monissa elokuvissa seikkailee mallilla "Hänen on pelastettava maailma koska olet ainut joka voi" ja tämä otetaan velvollisuutena, on moraalivalintatapa itse asiassa esimodernia, koska hänelle ei tavallaan anneta valinnanvaraa. Hänen on pakko olla sankari. Pizzapojaksi jääminen ei edes ole vaihtoehto. Vaikka seikkailu tapahtuisi kuinka postapokalyptisesä tulevaisuudessa, tämä on erittäin "vanhoillista". (Eli kaikkea esimoderniakaan ei ole hylätty. Tämä voi olla ihan hyväkin asia.)
2: Modernismissa taas ei jaeta tätä ideaa; Vaikka modernistejenkin mukaan ihmisillä on tiettyjä perusmieltymyksiä ja he kehittyvät sosiaalisesti sosiaalisessa ympäristössä, ei heillä ole olemassa yhtä taikakaavaa onneen. Tasapaino on henkilökohtaista, kuten ovat traumatkin. Eri henkilöt voivat valita eri tiet ja päätyä toivottuun tulokseen. Siksi itse asiassa itsehoito -oppaat jotka tarjoavat kaikille sopivaa tietä onneen on tavallaan esimodernia noudattava. Sen sijaan se, että kirjoja on useita, keskenään ristiriitaisia ja ne löytyvät usein saman henkilön hyllystäkin on hyvinkin modernia. Modernismiin liittyy tämän vuoksi tahdonalaisen valinnan periaate. Hyvä ei ole vain kuuliaisuutta vaan se, että itse valitsee että tekee niin.

Lisäksi uutta oli instrumentalismi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että jos halutaan jotain, on otettava keinoja, joilla siihen päästään.Tavat ovat instrumentteja, eli keinoja joilla tavoitteeseen päästään. Tähän liittyy muun muassa luonnon teknologinen käyttäminen. Tähän liittyy tietty tyytymättömyys: On tehtävä, ponnisteltava ja tavoiteltava jotain. Tämä erosi vanhoista näkemyksistä. Sillä vaikka esimerkiksi kristinusko ponnisteli tavallaan eteenpäin, kun sen jäsenet kehoteltiin tavoittelemaan taivaspaikkaa, se ei kuitenkaan kohdistunut niinkään "elämään ennen kuolemaa" kuin modernin aikana.

Tosin kristinusko ei itse asiassa ole "esimoderni" tai "moderni". Sillä sen perinne muuttui välillä paljon. Yksi pääsyistä oli humanismi, joka oli individualistinen ja muutti kristillistä tapaa ajatella. Se oli aikaisemmin erilainen - Joten voidaan kysyä; (1) "Mitkä kristilliset vuosituhantiset perinteet?" & (2) "Kummasta arvomaailmamme on peräisin?" ja (3) Onko keskiaikaiset kristittyjen hirmuteot lainkaan sovellettavissa tai liitettävissä nykyiseen kristinuskon vai onko niillä yhteistä oikeastaan vain nimi?

Humanismin vaikutuksen kautta ajateltiin että Jumala halusi että ihmiset tavoittelisivat humanismin kannattamia arvoja. Tämän jälkeen individualismi astui senkin kuvioihin. (Samaan tapaan kuin uskon että monet teologiset perustelut feodalismille syntyivät osittain sen vuoksi että elettiin tietynlaisessa ympäristössä, jota tuli hallita jotenkin. Kristillinen perinne on siis muuttunut radikaalisti näiltä osin kaksikin kertaa.) Sitten mukaan astui se, että monet ajattelivat vain humanistisia arvoja eivätkä niinkään Jumalaa. Mutta tämä ei tietenkään tehnyt kristinuskosta yhtään vähemmän individualistista. Esimerkiksi USA:n oikeisto noudattaa modernismin osa -alueita, eli esimerkiksi oman taloudellisen kehityksen maksimointia - jota ennen olisi sanottu ahneudeksi. Instrumentalismia eli teknologisen kehityksen tukemista, johon selvästi ei liity esimoderni "tyydy siihen mitä on". Samoin valintojen tärkeys korostuu - heillähän muun muassa seksuaalinen suuntautuminen on valinta, eikä homoseksuaalisuus olisi syntiä jos siihen oltaiisiin ikään kuin pakotettuja. (Jonka vuoksi asiasta syntyykin helposti nimenomaan uskonnollis-ideologista vääntöä. Ei siksi että homoseksuaalisuus olisi uskonnollista, vaan sen vuoksi että se on tätä kautta uskonnollistettu.)

Tosin vanhoillisimmat ovat näyttäneet hypänneen esimodernista postmoderniin ja jättäneet modernismin välistä. Tätä kautta voidaan ajatella että "vastustajien kautta" modernismi määrittyy "siksi, mitä vanhoilliset ja fundamentalistit vastustavat". Tätä kautta skientismi ja esimerkiksi naturalismi astuvat mukaan modernismin piiriin. (Mikä on minusta juuri niiden paikka.)

Modernismissa ongelmana näyttää olevan se, että erikseen sen eri teoriat ovat hyvinkin mukavan tuntuisia, mutta kun ne yhdistetään, syntyy erikoisia tuloksia. Kutsutaan tätä modernismin kritiikiksi - vaikka itse selvästi olenkin kaikin puolin moderni. (Esimodernisteja emme ole, postmodernisteiksi emme halua tulla.)
1: Valintojen tärkeys moraalin lähteenä ei sovi kovin hyvin yhteen eri näkemysten suvaitsemisen kanssa. ; Ensinnäkin jos sanotaan että valinta määrää moraalin, se on näkemys joka kieltää muita tulkintoja, se on moraalikannanotto eikä siksi ole hyvin yhteensopiva sen kanssa että objektiivisia kaikenkattavia moraalikannanottoja ei voida tehdä. Toisekseen jos valinta on tärkeää ja se yhdistetään relativismiin, hyvä tavallaan lakkaa olemasta, koska kaikki valinnat saavat arvonsa vain sitä kautta, kuka niitä katsoo ja minkä kautta.
2: Individualismin mukaan oma järki, oma toteutus ja itsensä kehittäminen on tärkeintä. Mutta suvaitsevaisuus tuo mukanaan relativismia, joten ongelmana on se, että mikä on järjen arvo, jos järkevyys on mielipide, eli sen paremmuutta ei voida arvioida. Mikä on itsensä kehittämisen arvo ilman päämäärää? Tämä tarkoittaa sitä että edistyminenkin olisi eräänlainen mielipidekysymys.
3: Valintojen yhdistäminen individualismiin on kuitenkin kenties kaikista kummallisin: Jos valinta on tärkeää, se tarkoittaa sitä että jos valitsen huonot elämäntavat tai liikunnan, valinta tavallaan menettää arvonsa. Jokainen voi olla voittaja, jos vain määrittelee voittonsa eri tavalla. Jos valitset epäterveellisen elämän, siinä täytyy olla mieltä ja sen täytyy olla oikein, joten sitten sitä ollaan vain hyvä sohvaperuna. Ja jos valitset reippailun, olet hyvä koska valitsit terveelliset elämäntavat.

Ongelmana on se, että modernismi ei hylkää normeja, totuutta ja hyvyyden etsimistä (toisin kuin postmodernismi.) Sen vuoksi se on hajanainen, koska se väittää että normeja tulisi olla, ja että niitä on. Mutta se kuitenkin toisaalta esittää että mitään yksiselitteistä ei voida sanoa. Tosin näiden ristiriitojen takana voi olla se, että modernismissa ei välttämättä yritetä tiivistää ihmistä esimoderniin selkeyteen ja yksiselitteisyyteen. Jos ihmiset ovat täynnä poikkeamia, yksilöllisiä ja ihmiset ovat erehtyväisiä ja monesti sisäisesti ristiriitaisia, niin voidaanko odottaa muuta kuin sitä että näkemys on täynnä anomalioita, ristiriitoja ja paradokseja?

Oma ratkaisuni on se, että nämä esimerkit tuhoavat nämä esitetyt säännöt "universaaleina" eli aina ja kaikkialla toimivina sääntöinä, ne ovat vastaesimerkkejä modus tollens, eli näkemyksen kanssa hankalan, ristiriitaiselta tuntuvan, tuloksen tuottava ilmiö. Eli jos vaikkapa kategorinen imperatiivi sanoo että moraali on sitä että toimii tavalla josta toivoisi tulevan yleisen lain, ei voi väittää moraaliseksi esimerkiksi sitä että uhraa henkeänsä syöksymällä auton alle jotta sysäisi jonkun sen tieltä pois, koska ei voi toivoa että tälläinen "itseuhrauslaki" tulisi voimaan. Aivan sama toimii itse asiassa myös kultaisen säännön kohdalla; Jos me toimimme kuten toivottaisiin meitä kohdeltavan, itseuhraaminen olisi päivän sana. Jokaisen pitäisi uhrautua aina kun voi koska toivoisi että toiset tekisivät saman itselle. Mutta tätä ei voida silti pitää hyvänä pakkolakina. Kuitenkin jos kategorinen imperatiivi tai kultainen sääntö on moraalin ylin mittari, tämä olisi pakko hyväksyä, vaikka se tuntuisi kuinka väärältä.

Tosiasiassa maailma vain on harmaasävyisempi. Ei voida sanoa että kun punaisia päin ajaminen on yleensä väärin, että jos joku on sairaalan tarpeessa, voitaisiin punaisia päin ajaa. Minusta nämä yksityiskohdat näyttävät että moraalilakeja jotka olisivat yksiselitteisiä ei ole. Mutta se ei tarkoita että mitään ohjenuoria ei ole. Se on kuin miekkailussa. Mikään yksittäinen tekniikka ei toimi aina, mutta joitain juttuja ei oikeastaan milloinkaan pidä tehdä.