(YUP, "Meitä odotellaan mullan alla")
Yleensä kuolemaa pidetään pahana asiana. Tosin siihen liittyy paljon erilaisia sanontoja, kuten "heittää veivi", jotka ovat ns. "keventäviä". Kuitenkin kuolemalla on myös leikitty: Esimerkiksi englantilainen "ruusukranssi" -loru sai alkunsa 1665 ruttoepidemian aikana Lontoossa. Sitä tanssivat lapset parodisoivat ruttoa.Tietenkin kuolemalla on hauskuuteltu muutenkin. Otan tästä kaksi esimerkkiä koska ne turvautuvat täysin erilaisiin tapoihin käsitellä kuolemaa. Ensimmäinen on Terry Pratchettin Kuolema -henkilöhahmo. Toinen taas on (sarjasta kuulemani kommentti "vitun hyvä") televisiosarja "Pushing Daisies", jonka nimi viittaa samantapaiseen juttuun englannissa, jota suomessa edustaa kuolemaa humorisoiva sanonta "pukata koiranputkea."
Valitsin nämä esimerkit korostaakseni sitä että osa taiteesta on snobistettua ja osa ei. Ja joissain paikoin "Kauniit ja Rohkeat" sisältävät samanlaista - ellei jopa laadukkaampaa - juonipyöritystä, kuin esimerkiksi oopperat. Mielestäni hyvä esimerkki tästä on Wagnerin "Lentävä Hollantilainen": Oopperan koko juoni -idea tiivistyy siihen, että Norjalaisen kalastajan tytär rakastaa Hollantilaisen merimiehen haamua, ja tähän liitetään ihmissuhdedraamaa, kirouksia ja siinä jopa ihanteellistetaan itsemurha; Norjalaisen merimiehen tytär Senta heittäyy rantajyrkänteeltä todistaakseen rakkautensa ja uskollisuutensa Hollantilaiselle Kummitukselle tulisi todistetuksi. Tarinan 7 vuoden vaellukset ovat "tuttuja kaikille Jack Sparrown ystäville" -idea nimittäin kietoutuu "Pirates of Caribbean" -elokuvasarjan juonenkäänteisiin.
Mutta palataan hauskoihin kuolemiin.
1: Pratchettin kiekkomaailmassa kuolema edustaa tärkeää roolia, joissain kirjoissa jopa pääroolia. Sillä hän on "antropomorfinen ilmestymä", inhimillistetty hahmo. Hänen nimensä on Kuolema isolla alkukirjaimella. Ja oikeastaan sarjan henkeen hänen koko nimensä tulisi kirjoittaa suurilla kirjaimilla, sillä kirjasarjan Kuoleman puhe kuvataan siten että siinä on pelkät suuret kirjaimet käytössä. Pratchettin kuolema tuodaan lähelle. Esimerkiksi kirja "Viikatemies" kuvaa sitä kun Kuolema pistetään eläkkeelle, koska hänet on määrätty vanhaksi ja kuolevaksi. Hän menee maaseudulle toimimaan renkinä.
___1.1: (1) Suuri osa kirjan huumorista tulee siitä, että Kuolema ei ymmärrä monia ihmisten elämän asioita - hän on samaan tapaan ulkopuolinen, kuin esimerkiksi "Kolmas kivi auringosta" -sarjan ulkoavaruuden muukalaisperhe, joka toimii loogisesti mutta tekevät virheitä koska eivät ole tuttuja ihmisten tapa/tunne -systeemin kanssa. (He ovat hieman kuten aspergerin syndroomainen, heitettyjä maailmaan jossa on vaikeaa tulla toimeen vaikka itse logiikkakoneistossa ja järjenlahjoissa ei ole vikaa.) Tästä esimerkkinä on se, että Kuolema huomaa pian että ihmiset eivät pidä hänestä kun hän heittää tikkaa hyvin. Mutta jos hän sen sijaan heittää tikkaa huonosti, ihmiset pitävät hänestä. Seurauksena on se, että hän esimerkiksi heittää tikan siten että se kimpoilee hassunkurisesti vääriin paikkoihin. (2) Toinen paljon käytetty komedisuuden lähde taas on se, että ihmiset eivät lainkaan näe asioita joita eivät halua nähdä. Vaikka Kuolema on kaksimetrinen luuranko, jolla on peräti oma kirjasinmalli puheessa, kenellekään ei tule mieleenkään että hän voisi olla mitään muuta kuin renki, Ville Uksi. He eivät huomaa hänen erikoisia piirteitään. Tosin esimerkiksi pieni lapsi, joka ei vielä käsitä kuolemista (ilmiö), ymmärtää parhaiten Kuolemaa (henkilö), koska hän näkee että Kuolema ei olekaan renki Ville Uksi, vaan "pluurankeli". Ulkopuoliset jotka tietävät mitä kuolema on, selittävät että Ville Uksi on vain ollut kipeänä. He tulkitsevat sen näin, koska oikea asian tila olisi vain heille liian pelottava.
___1.2: Kirjan syvempi juoni tulee kuitenkin siitä että Kuolema itse on tuomittu katoavaiseksi; Hänet on määrä korjata uusi Kuolema, jonka ensimmäinen kohde vanha Kuolema tietenkin on. Välillä Kuoleman toimea ei pidä kukaan ja tämä aikaansaa kaaosta ja vaikeuksia ; Esimerkiksi kuolleen Winteli Puunsin kohtalo on ikävä; Hän on velho ja tietää kuolinaikansa. Tästä on tiettyjä etuja, kuten se että lähtiäisjuhlat, alkoholipitoiset, voi pitää ennen kuolemaansa. Nyt Puuns joutuu kohtaamaan kuolemattomuutensa vaikutukset muutenkin kuin krapulan muodossa; Hänestä tulee zombie, ja hän saa huomata, että vaikka hautajaisissa ihmiset usein esittävät toiveita siihen suuntaan, että olisi mukavaa jos se vainaja tulisi takaisin, tätä palaamista ei suinkaan kannata suorittaa. Sillä läheiset lähtevät pelästyksensä toivuttua hakemaan lapiota.
___1.3: Kirjan aikana Kuolema ymmärtää myös asiakkaidensa osan ja ahdistuu esimerkiksi kelloista. Hän oppii kuitenkin myös uhrautumisesta. Korvaaja kuvataan leikkuupuimurina, josta on poistettu inhimilliset piirteet. Tietenkin Kuolema on ovela veikko ja osaa tuhota lopulta vastustajansa, ja palaa virkaansa ikään kuin "uutena ihmisenä", toki lainausmerkeissä mutta kuitenkin. Hän myös "noutaa lopullisessa mielessä" naisen, jonka luona toimi renkinä. Tosin hän tekee tämän kukkien, jalokivien ja tangon muodossa sen sijaan että olisi vain heilutellut viikatetta - joka kyllä sinänsä on erittäin eettinen ja asiakaspalvelullinen koska se on hyvin terävä. Sarjan myöhemmissä vaiheissa kuvataan paljon sitä, miten Kuoleman tekemä työ on tärkeää; Esimerkiksi koko "Mort" -kirjan idea rakentuu sen pohjalle että kuolema ottaa oppipojan, joka luistaa yhden tytön kohdalla velvollisuudestaan päättää tämän päivät. Tämä lopulta väärentää koko universumin rakennetta ja aikaansaa muutenkin Suuria Vaikeuksia. Sarjan kuolemaa ei etäännetä vaan siitä tehdää hauska sillä, että tästä tehdään persoona, jota käsitellään kuin mitä tahansa persoonaa. Kuolema ei ole lainkaan julma, vaan hän hoitaa tehtäväänsä yksilöllisesti ja asiakkaat huomioon ottaen. Ja hyvin, tehokkaasti, täsmällisesti ja muutoinkin pedanttisesti hoitaakin. Tosin ainoastaan kissat, joilla on 9 elämää tuntuvat ymmärtävän tämän. (Ja hekin vain, kun puhutaan niistä alkupään elämistä.)
2: "Pushing Daisies" taas turvautuu etäännyttämiseen. Sarjan idea on yksinkertaisesti se, että Ned eli "Piirasmies" on pyytämättä, erikseen yrittämättä tai muutenkaan asiaa ymmärtämättä, vain saanut erityisen kyvyn. Kun hän koskettaa ruumista, tämä herää eloon. Tosin jos tämä on elossa yli minuutin, maailmankaikkeus tasaa kuolemien määrän jonkinlaisella logiikalla (Koiran herättäjä tappaa oravan, mansikoiden tuoreuttamisessa esim. kukat voivat kuihtua, kun taas ihmisen herättäminen tappaa toisen ihmisen.) Kun Ned koskettaa tätä herätettyä toiseen kertaan, tämä "kuolee ikuisesti", eli tätä ei voi herättää eloon Nedin ihmekosketuksella. Sarjan päähenkilö päätyy niinkin kyyniseen sivubisnekseen pääammattinsa, piiraiden leipomisen, lisäksi: Hän haastattelee kuolleita sen minuutin verran ja saa tietoa näiden murhaajista. Tästä on tietysti luvassa palkkioita. Sarjan idea tuntuu jopa julmalta, mutta kun. Kuvitus on kauttaaltaan karkkisävyistä, ja jopa henkilöhahmot on valittu sen näköisistä ihmisistä että se on kuin suoraan 1950 -luvun sokerisimmasta vintage -arkistosta. Värimaailma on kirkkaista ja valoisista väreistä ja sävyistä koostuva, ja kuvituksessa on paljon kukkaketoja ja muita ihastuttavan pittoreskeja asioita. Muutenkin kuolemaa on etäännytetty siten että makaaberista aiheistaan huolimatta ihmissuhdeongelmat ja muut sosiaaliset asiat ovat niitä asioita, joihin rikoksia ratkovat sankarit enimmäkseen paneutuvat. (Nedin salapoliisiystävän, Emerson Codin, riesaksi.) Myös kertojarakenne on tarkkaan mietitty "tasolla, jota ei voi kääntää suomeksi"; Kertoja artikuloi huolellisesti brittienglannilla lauseita, ilman että niissä juurikaan on tunneväristyksiä, kuin kirjasta lukien. Myös musiikki on hempeää ja iloista. Lopputulosta on kuvailtu sanoilla "forensic fairy tale". Jos sen kertojarakennetta ja kuvamaailmaa muutettaisiin, se olisi itse asiassa melko synkeä ja paikoin jopa kyyninen sarja. Nyt kuitenkin komedioista tutut elementit ja niiden runsas käyttö erkaannuttavina elementteinä tekee siitä itse asiassa hyvin hauskan sarjan.
___2.1: Malliesimerkiksi sarjan dynamiikasta (tosin sen huumori ei välity kovin hyvin) käy ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso, "Corpsicle" . Siinä murhataan vakuutusyhtiön miehiä. Pian tutkinta kohdistuu niihin, joiden elinsiirtoihin liittyvät vakuutukset on evätty. Näistä moni ei ole enää elossa, mutta löytyy kuitenkin epäilyttävä sairas poika, jonka ainut ongelma on siinä että hän on sairaalloinen eikä yhtään vahva, vaan päinvastoin erittäin heiveröinen ja avuton. Lopulta murhaajaksi selviää yltiöpositiivisen toiveita täyttävän järjestön, "Wisher Wish Foundationin" aktiivijäsen, Madeleine, joka pyrkii ilahduttamaan kaikkia. Kun eräs sydänvikainen ja sairaaloinen lapsi ei tule iloiseksi -ei edes "bonobosta jonka nimi on Bobo" - ja toivoo että vakuutusyhtiön miehet - jotka määrittävät elämän arvon riskien ja rahan kautta, ja jotka tämän vuoksi ovat evänneet hänen mahdollisuutensa sydämensiirtoon - kuolisivat pois. Niinpä "kindness" -sanalla koristeltu baseballmaila saa poikkeuksellisia käyttötapoja. Jaksoon saadaan onnellinen loppu(?) sillä että paljon puhuttu "Bonobo Bobo" vahingossa käynnistää auton ja ajaa murhaajan kahtia. Näin kyyninen pieni poika saa sydämen ja Madeleine sai vihdoinkin toteutettua tämän toiveet.
Kuolema on näissä sarjoissa koomisena elementtinä erittäin keskeinen, ne suorastaan rakentuvat sille. Ne on kuitenkin toteutettu keskenään täysin eri tavoilla; Pratchett tekee kuolemasta hauskan tekemällä tästä subjektin ja läheisen, joka suorastaan eroaa luonnonvoimasta, kuten gravitaatiosta. "Pushin Daisies" taas tekee kuolemasta hauskan käsittelemällä sitä viileän etäisesti kuin mitä tahansa objektia, kuten luonnonvoimaa tai gravitaatiota. Kuitenkin molemmissa elämää arvostetaan ja sille pistetään positiivisia sävyjä. Tässä kohden ne molemmat voisivat olla jopa masentavia, elleivät ne olisi niin hauskoja.
Ehkä kuolema on yksi sellainen tabu, josta puhumista on vältetty koska on pyritty hautaamaan se. Tätä kautta siitä on tehty entistä pelottavampi, ilmiö joka tulee kuin nurkan takaa ja jättää jälkeensä lisähämmennystä. Tämänkaltaiset humoristiset käsittelyt kuitenkin tuovat asian esiin, ja tekemällä siitä naurettavan tekevät kuoleman tabun (eivät kuolemaa itseään) naurettavaksi. Tässä suhteessa ne ovat hieman kuin "Penn&Teller: Bullshit" -sarjan "Death. Inc" -jakso. Siinä ei pilkata niinkään kuolemaa, vaan ruumiidenkäsittelyä: Esimerkiksi siinä on "ambivalentti mainos" tiivistetystä arkusta, jota perustellaan siten että ruumis ei mätäne kun se on ilmatiiviissä arkussa. Kuitekin tämä itse asiassa tekee siitä painekattilan, joka lopulta vuotaa ja räjähtelee. Kun tätä kerrotaan, on kuvassa pieni arkku, josta pursuilee jotain epämääräistä. Päälle heitetään retorinen kommentti, joka liittyy siihen että tästä arkusta maksetaan enemmän kuin tavallisesta, ja että onko tämä todella sen arvoista? Tämä tietysti lopetetaan "meistä on" -heittoon, joka kääntää asetelmaa päinvastaiseksi - eli itse asissa siihen mistä lähdettiin mutta eri perspektiivistä. (Minäkin aloin haluamaan sellaista arkkua.) Heidän tapansa kohdella asiaa tosin makaberisoi sen, toisin kuin Pratchett tai "Pushing Daisies", jotka eivät riisu asiasta arvokkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin.
Joka tapauksessa näiden kahden (tai miltei kolmen) harjoittama tabunmurskaus on minusta ihan hyvä asia. Ainakin siitä tulee hyvä mieli. Vaikka selvää on, mitä jää.
"Mutta mitä jää? / Lihavia luurankoja. / Korkeimman kummun koonnut on voittaja. / Mitä jää meiltä jälkeemme? / Kasa lihavia luurankoja. / Korkeimman kummun koonnut on voittaja."
(YUP, "Lihavia luurankoja")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti