Markus Kajon "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja" aloittaa luvun "XIX Luku: Moraalista, etiikasta ja sosiaalista" kertomukssella, jossa resuinen ja mustelmainen haltija antaa toiveita. Ei toki ilman ehtoja ""Sillä ehdolla ja hinnalla", sanoo haltija, "että samalla hetkellä kun liukastumis-, ripuli- ja päänsärkyalttiutenne häviävät ja kantamuksesi alkavat tuntua keveämmiltä, samalla hetkellä tuttavasi N.N., jonka nimeä äsken ajattelit, muuttuu koiraksi. "" Suostut ehtoon ja toivot itsellesi mukavia asioita, terveyttä ja sitä että taakka ei koskaan ole liian raskas. Naapurisi muuttuu koiraksi. Selität kuinka hyvää koiran elämä on, kuinka läski ämpäristä on parempaa kuin hieno ranskalainen ateria ja niin edes päin. Ja teet parhaasi että koira elää hyvää koiran elämää. Sitten haltija tulee uudestaan ja kysyt tältä että "Miksi muuten minä sain tilaisuuden muuttaa ystäväni koiraksi eikä päinvastoin?" Haltija vastaa että "Kysyin ensin tuttavaltanne haluaisiko hän elämänsä helpommaksi sillä hinnalla että teistä olisi tullut koira. Mutta siitä paikasta hän tinttasi minua keskelle turpaa." Tämän kuultuanne "Silmä kosteana katsotte koiraystäväänne, joka hotkii vetistä puuroa. Voi Musti!"
Toki elämässämme olemme tekemissä vähemmän ihmeellisten päätösten kanssa. Mutta niihin liittyy usein muita ihmisiä. On ryhmätyötä ja ties mitä palvelustentekorinkejä. Jotta olisimme reiluja ja rehtejä, emmekä ilkeitä, olisi jotenkin tiedettävä mikä on oikeudenmukaista. Muutenhan emme voisi sanoa ketään kelmiksi, tai hyväksi.
Individualistisessa maailmassa tässä ongelmana on oikeuslaitos ja yhteiskunta. Jos jokainen kehittää itseään, tämä tarkoittaa sitä että usein tulee yksilöiden keskeisiä ristiriitatilanteita. Ja heidät on määritelty samanarvoisiksi, joten tehtiinpä miten vain, jonkun kanta on väärässä ja toisen taas ei. Joskus tekoja kutsutaan esimerkiksi rikoksiksi. Mutta kenen puolella oikeuslaitos voisi olla? Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä ennen moraali määritettiin kuuliaisuudella, tarvittiin vain lakeja ja normeja joita oli toteltava. Nyt tilanne ei ole näin, koska yhteiskunnan ei katsota olevan monissakaan asioissa määräysvaltainen. Toisin sanoen on erotettava yksilö ja yhteisö. Molemmille tarvitaan käsittelyä. Individualismissa tämä on tehty rakentamalla erillinen oikeudenmukaisuuden idea.
Varhaisimmissa versioissa oikeudenmukaisuus ajateltiin yksinkertaisesti velanmaksuanalogian kautta: Oikein on se, mikä voidaan katsoa oikeutetuksi hinnaksi jostain asiasta. Tämä perustuu siis siihen että jäädään konkreettisesti kiitollisuudenvelkaan.
Individualismissa oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä että oikeuslaitos on tasapuolinen, reilu ja molempia osapuolia kuunteleva. Se ei tietenkään voi mystisesti poistaa ristiriitoja, mutta tästä tulee puolueettomuuden vaatimus. Toisin sanoen individualistinen näkemys eräänlaisen samanarvoisuuden, tasa -arvon ja muiden vastaavien ympärille. Tämäkään ei tietenkään ole aivan yksinkertaista. Asiasta on monia hyviä näkemyksiä, jotka vaikuttavat hyviltä. Siispä minun on, jotain selkoa asioista saadakseni, lähestyttävä niitä negatiivisen kautta. Niiden heikkouksien tarkastelu paljastaa niistä asioita. Pelkkä positiivinen ei sen sijaan eroja toisi tässä kohdassa esiin.
Nimittäin ensimmäinen kompastuskivi tulee jo niinkin aikaisin, että on mietittävä oikeuttaako päämäärä keinot? Tähän kysymykseen on kaksi vaihtoehtoa, ja näiden välinen harmaa alue. Niitä kaikkia on kannatettu. Molempien ympärille voidaan rakentaa erilainen systeemi. Esimerkiksi jokin maa voisi oikeuttaa kiduttamisen, jotta terroristit saadaan tunnustamaan. Toinen voisi sanoa että oikeus on yhtä kuin keinot tai vähintäänkin että keinot ovat konkreettisesti olevia ja ne painavat vaa -assa paljon, jolloin kidutusta ei tietenkään tule sallia.
1: Jos ajatellaan että päämäärä oikeuttaa keinot, ajatellaan kuten jesuiitat aikanaan. Mutta tähän on tietysti toinenkin näkemystapa. Utilitarismi. Sen idea on siinä että se, mikä tuottaa onnea enemmistölle on hyvä asia. Se pyrkii maksimoimaan onnen. Siinä on kuitenkin melko julmia pohjasävyjä, koska siinä rikoksesta rankaiseminen oikeutetaan sillä että se tuottaa hyvää mieltä tai sen jättämättä tekeminen tekisi pahaa mieltä kokonaisuuden kannalta eniten. Tästä seuraa se, että syytöntä voitaisiin piestä jos siitä tulisi enemmistölle iloa enemmän kuin harmia tälle yksilölle. Ja itse asiassa tämä on vielä pahempi: Utilitarismin mukaan jos tilanne on mainitsemani, kyseinen ihminen olisi oikein piestä. Olisi väärin jättää tämä syytön pieksemättä. Tätä kautta utilitarismi itse asiassa tuhoaa yksilön oikeuksia: Hänet nähdään vain osana laajempaa peliä. Utilitaristeilla on lisäksi tiettyjä määrittelyvaikeuksia. Onnellisuutta tulisi voida mitata. Tämä on mutkikasta, koska onni joka yhdelle tulee mansikan syönnistä tulisi voida verrata vaikka iloon joka toisella on kun hän saa telkkarin. Lisäksi utilitaristeja on karkeasti kahta leiriä, joista ensimmäinen edustaa Benthamin edustamaa näkemystä jossa eläimen ja ihmisen onni ovat samanarvoisia. Olisi siis parempi olla onnellinen sika kuin onneton ihminen. John Stuart Mill taas kannatti toista näkemystä: Hänestä on korkeita ja matalia mielihyvän aikaansaajia, jolloin hänestä olisi parempi olla onneton ihminen kuin onnellinen sika.
2: Sen sijaan jos olet sitä mieltä, että keinoja ei voi oikeuttaa päämäärillä, edustat kenties Kantilaista kategorista imperatiivia tai Sartrelaista ajattelua siitä miten kannanotoista tulee yleispäteviä moraalilakeja. Tämä tiivistyy myös kultaisen säännön monissa versioissa. Ja tietenkin Hammurabin laissa (silmä silmästä - hammas hampaasta.) Tämä on hyvin lähellä sitä vanhaa ajattelua, jossa on sääntö jota on toteltava. Et voi kiduttaa ettei sinua kidutettaisi. Tämänkaltainen moraalinäkemys on persoonaton, ulkopuolisen tuomarin moraalinäkemys: Tässä esimerkiksi läheisiä ihmisiä tulee kohdella juuri samoin kuten muitakin. Sinä et saa antaa henkilökohtaisten uskollisuuden vaikuttaa. Lojaaliudesta tulee rikos, koska se asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi tämän vuoksi moni ei ole vakuuttunut siitä että tämäkin olisi oikein.
3: Lojaaliuden näkemyskin on tässä kohdassa tärkeä ja selvästi omanlaisensa näkemys. Siinä ajatellaan yksinkertaisesti sitä, että pidämme toisista, vihaamme toisia ja (suurimmasta) osasta emme välitä. Tällöin perheen puolustaminen yli muita ihmisiä on hyve. Tässä versiossa ystävyys, lämpö ja sympatiantunne korostuvat. Moraalisuus tulee tunne -elämästä eikä niinkään kylmän etäisistä laeista. Tämä on, monesta ehkä hieman yllättäen, skeptikkon ystävänä tunnettu Hume: Moni tuntuu ajattelevan että skeptismi olisi sellainen aate, että se olisi jotenkin kylmä ja sympatiat poistava. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että eikö sitä todellakin olla velkaa ystäville, koska heidän mukavuudellaankin on arvo? Ongelmana on tietysti se, että asiaan liittyy sellaisia mielipiteenjakajia kuin nepotismi, eli sukulaisten suosiminen. Samoin työpaikkojen antaminen suhteilla, ja se että oikeuden edessä pärstäkerroin ratkaisee tuomion ei ole monista moraalin korkein ilmentymä.
Entä jos olisi pakko valita? Pitäisikö valita yhteiskunta, jossa noudatetaan utilitarismia, moraalilakeja vai lojaalisuutta? Ongelmana on se, että näitä olisi voitava vertailla. Vain siten niitä voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen jossa sanotaan että tuo on parempi kuin toiset. Tästä seuraas että on valittava näkökulma. Ja tässä kohden käy valitettavasti niin, että jos esimerkiksi haluat perustella lojaalisuutta, sinä et saa sitä moraaliseksi ennen kuin päätät että lojaalisuus on tärkeämpi kuin ne toiset. Tällöin teet kehäpäätelmän: Teet alkuoletuksesta loppupäätelmän. Sama koskee kaikkia muitakin versioita: Utilitarismia pitäisi perustella moraalin kautta, jolloin on valittava näkökanta jossa päätetään jo valmiiksi että utilitarismi on oikein.
Siksi Markus Kajon toiveen halunneen toiminta on moraalista tai moraalitonta, riippuen täysin siitä mikä oikeudenmukaisuuden perustelusysteemi valitaan. Toki suuressa osassa asioita ristiriitoja ei tule. Tällöin näkemykset eivät tietenkään tuota mitään "valinnan ongelmaa". Niistä kaikista tulee kuitenkin samat toimintaohjeet. Mutta tässä yritettiin punnita, joten näitä en ottanut käsittelyn piiriin.
Toki valinnankin jälkeen olisi avoimia kysymyksiä: Esimerkiksi mikä tarkalleen ottaen on oikeudenmukaisuuden yhteys moraaliin. Ovatko ne itse asiassa sama asia vai ei? Onko termin nimeäminen turhaa redundanssia joka hämärtää ihmisen käsitesotkun alle? Eli onko oikeudenmukaisen maan eläjän lainkuuliaisuus aivan sama asia kuin hyvyys? Osasta on, koska jos antaisin almun köyhälle koska saisin siitä hyvän mielen, olisin itsekäs. Parasta on tällöin viileä lain noudatus. Osasta taas aito hyvyys on juuri sitä että saa sen hyvän mielen siitä antamastaan almusta.
Nämä ovat mutkikkaita ja liittyvät suoraan politiikkaan. Siihen mitä pitäisi tehdä. Joskus kuitenkin kuuluu hyviä kiteytyksiä, jotka pelastavat monelta. Kuten isäni sanoi: "Politiikka ei ole monimutkaista. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Ehkä se on tässä kohdassa vähän sama asia. Ei pidä miettiä liian mutkikkaita, vaan ajatella että oikeudenmukaisuus on yhteisten asioiden ruotimista. Se ei toki tuo vastausta siinä mielessä, mitä tässä haetaan. Mutta se antaa lupaa "mogailla". Se, lupa perseillä, antaa ainakin minulle tiettyä lohtua. Moraalifilosofisesti ero on pieni, ja itse asiassa perusteluna irrelevantti, mutta minulle konkreettisessa elämässä se on suuri.
Schadenfreude tarkoittaa sitä, että iloitsee toisen epäonnistumisesta. Tälle on siis siisti saksankielinen sana. Vahingonilo on melko hyvä käännös. Sekin on yksi sana. Mutta ei saksaa. Valitsin sen otsikkoon, koska se vaikuttaa eri näkemyksissä hyvinkin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi utilitarismissa se on "hyvää jota seuraa", ja jopa tunteisiin perustuvissa näkemyksissä sen arvo vaihtelee: Osa tulkitsee sen hyväksi ja osa pahaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti