"It doesn't get any lonelier than this. / Cause I'm on this road alone. / My heart be ringing like a hollow drum. / I'm about as lonesome as a poor boy gets. / And there's nothin' I can do / 'cause it's dark out here and I can't find you. / It doesn't get any lonelier than this."
(Steve Earle, "Lonlier Than This")
Individualismin päähenki on siinä, että jokaisen on toteutettava itseään. Se määrittää onnellisuudenkin sitä kautta, miten paljon ihminen tätä voi tehdä. Tässä pyritään minimoimaan henkilöä sitovat sitoumukset ulkopuolelle. Ainut individualismia koskeva rajoite on sisäinen: Suhde omaan itseen on tärkeää ja ne luovat identiteetin. Kaikki muut velvoitteet syntyvät tätä kautta, ja ne ovat identiteettiä heijastavia. Voidaan sanoa että perinteisesti identiteetin heijastamista on korostettu: On oltu valtiossa jota kohtaan on velvollisuus olla kansallismielinen. On ryhmä, jota tulee tukea. Koti, uskonto & isänmaa -kolmikko ovat kenties yleisimmät.
Tämä tarkoittaa sitä, että individualismi määrittää ihmisen siten, että hän on pohjimmiltaan jotain, joka riippuu hänestä itsestään. Ensisijainen lähde ei ole hänen suhteensa muuhun.
1: Eksistentialistisen Sartren mukaan tämä tarkoittaa sitä että ihmisen toiminnassa paljon vapautta, eli hänellä on myös paljon vastuuta. Ihmisellä on siis päätäntävastuuta, ja itse asiassa esimerkiksi se, että selittää aggressiivista toimintaansa synnynnäisellä rakennevialla tai kasvatuksella, tai vaikka sillä että natsipomo käski aseella uhaten, ollaan itse asiassa hakemassa tekosyitä, koska henkilö olisi voinut valita toisin. Muutenkin Sartren näkemys edustaa suorastaan yllättävän tiukkaa kantaa. Siillä vastuu koskee kaikkea: Tai kuten Sartre sanoi: "Resignation is my will for everyone, and my action is, in consequence, a commitment on behalf of all mankind." Sartre asetti vastuun ja vapauden kaikkeen, ja vastuu koski myös yhteiskuntaa. Jos ihminen esimerkiksi liittyy yhteen uskontoon tai ammattiyhdistykseen eikä toiseen, hän tekee valinnan jossa on vastuuta. Sen on siis merkittävä - jo sen vuoksi että se on valinta - Eli hän toivoo kaikkien ihmisten tekevän samoin. Sartresta ihminen joka kielsi oli valehtelija. Vastuuta ei pääse pakoon, koska valitsematta jättäminen on valinta. Ja kun asumme samassa maailmassa, yhteydessä muihin, emme voi suinkaan vain rakentaa elämäämme kuin itse olisi ainut toimija universumissa. Tämä on muodoltaan suorastaan armotonta.
Toki muitankin individualistisia näkemyskantoja asiaan on.
Perinteisesti asia on kuitenkin nähty päinvastoin. Ihminen syntyy ulkopuolelta. Valinnan ja harkinnan sijaan korostuu kuuliaisuus ja opinkappaleiden seuraaminen, ryhmään kuuluminen. (Ne eivät välttämättä ole pahoja asioita.)
1: Esimerkiksi kristinusko katsoo ihmisyyden peilaten sen sitä kautta miten ollaan suhteessa Jumalaan. Normit tulevat ulkopuolelta ja ihmisen tärkein tehtävä on heijastaa näitä, ei luoda ja kehittää tai miettimällä parannella niitä.
Tämä liittyy siihen, että pahuus, hyvyys ja hyvä elämä sekä onnellisuus on määritelty aivan eri tavalla eri aikoina. Ja näiden sekoittaminen keskenään tuottaa tiettyjä vaikeuksia. Perinteisesti on pyritty tuottamaan vakiopakka "hyvälle elämälle" jota sitten on tarjoiltu kaikille valmiina. Hyvyys mitataan suhteessa tiettyyn normiin, ja hyvä elämä on sitä kun on standardi täytetty. Standardi voi olla vaikka avioliitto, kaksi lasta, omakotitalo, kesämökki ja työsuhdeauto sekä ammatti joka on mallia "toimihenkilö" tai "virkamies", joka tienaa ylimääräistä niin että Kanarian Saarille päästään kaksi kertaa vuodessa. Tai raparperitaivas ja perunamaa. Mielestäni nämä ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska vaikka nämä voivat tehdä onnelliseksi, kaikille ne eivät sovi.
Perinteisellä tavalla ajatellen individualistinen onni ei ole mitään. Siksi puhutaankin usein siitä kuin siitä automaattisesti seuraisi arvotyhjiö (se on toki mahdollinen, mutta ei pakollinen tila.) Se ei ole heidän vaatimallaan tavalla sellaista, että se voitaisiin asettaa kaikelle yhteiseksi vaa -aksi. Sillä individualismi kieltää sellaisen näkemyksen, joka pakottaa kaikki ihmiset sillä perusteella että ilman sitä ihminen ei ole enää sama. Individualisti voi taistella ja kuolla asian puolesta, mutta ei tee sitä siksi että isänmaa käskee, vaan sen takia että hän sisäiseti pitää isänmaata tärkeänä ja haluaa itse puolustaa sitä. Tämä tietenkin tekee ihmisten ohjailun mutkikkaaksi. (Mikä ei välttämättä ole paha asia.) Individualismi ei siis välttämättä poista elämästä suuria merkityksiä. Tosin se voi johtaa siihen, että ihminen alkaa tekemään "turhia asioita", kuten katsomaan televisiota, käydä pubissa heittelemässä tikkaa ja juomassa olutta. Ne ovat toki "rahvaanomaisia", mutta jos ihmiset näkevät tämän toiminnan miellyttävänä, sellaisena jonka he haluavat valita, niin se on hyvä asia.
Kysymys on siitä, että jos määrittelee hyvän, miellyttävän, hyvän elämän, onnellisuuden ja sen mitä on oikein ihailla totalitaristisesti sellaiseksi että kaikkien olisi pakko olla samaa mieltä jostain asiasta, niin silloin individualismi ei tarjoa sitä. Tässä määrittein individualismi on moraaliton. Kysymys on vain se, miksi kenenkään olisi pakko hyväksyä juuri tätä määritelmää? Jos joku määrää pelisäännöt vain omien ehtojensa mukaan, miksi kenenkään olisi pakko pelata peliä hänen kanssaan?
Lisäksi individualismissa ongelmana on se, että siihen yhdistetään kaksi asiaa, hieman ilman syytä. Ne molemmat ovat sellaisia, jotka voivat liittyä individualismiin, mutta eivät ole sen välttämättömiä osia:
1: Yksinäisyys. Että individualismi on yksinäisyyttä koska siinä ihminen on "heitetty maailmaan" ja "kaiken keskellä yksin" olisi yksinäinen kuin tuo alun Steve Earlen laulun laulajahahmo. Individualisti voi toki olla "yksinäinen susi", mutta jos . Kysymys "miksi joku rakentaisi oman elämänsä talon ja antaisi muiden asua samassa talossa", niin vastaus on "koska hän haluaa" ("Miksi kyllä?" → "Miksi ei?"). Niinhän monessa ideologiassa tehdään ihan normaalisti. Että nähdään ja koetaan tärkeänä että on muita samanmielisiä. Tai sitten on vain seuraa.
2: Egoismi. Toki individualisti voi saada sisältöä elämäänsä ajattelemalla vain itseään narsistisesti. Mutta tosiasiassa se, että antaa jollekin päätäntävaltaa kertoo enemmän luottamuksesta kuin despoottimaisuudesta. Tämä tulee itse asiassa suoraan siitä että yksinäisyyskohta yleistetään arvomaailmaan. Siksi edellisen kohdan selitys koskee myös tätä.
Erityisen selväksi tämän kritisoimani lähestymistavan heikkous tulee esille sitä kautta, että sitä esitetään ikään kuin se olisi esimerkki siitä, kuinka individualismi kieltää tietyt asiat. Kuitenkin ne viittaavat asioihin, jotka selvästi tuovat yksilöille onnellisuutta. Muutenhan niihin ei vedottaisi tällä tavalla: Niissähän oletetaan että kuulijakin on sitä mieltä että egoismi ja etenkin yksinäisyys toisi onnetonta mieltä. Tämä taas tarkoittaa juuri sitä että individualistisen hyvän lähestymistavan mukaan niillä on arvoa näille yksilöille jotka näin todella ajattelevat. Ja ne jotka eivät näitä koe tärkeinä, eivät ymmärrä että mitä niin hyvää siinä asiassa on, eikä koko argumentti itse asiassa toimi heihin. Lähestymistapa on tältä kannalta (1) eivakuuttava, ei käännynnäisiä tekevä, epäkäytännöllinen, ja tämän lisäksi se on (2) loogisesti virheellinen, koska se kertoo kritisoidun näkökannan vääristetyssä muodossa, eli se tekee olkiukon, jonka huomaamisen jälkeen syntyykin ristiriita väitteen ja todellisuuden välillä eikä sanoma ole siis edes totta.
Että monien mielestä turhia asioita voidaan pitää elämän sisältönä? Miksei? Ainakin minusta näin pitääkin olla. Minä heilutan miekkaa. Minä kirjoittelen outoja juttuja internettiin, joita tuskin lukee moni, ja pitää vielä harvempi. Monesta tämä kaikki on turhaa. Mutta minua ei heidän näkemyksensä suoraan sanoen kiinnosta. He voivat aina mennä pois ja tehdä jotain muuta. Jos he eivät pidä tästä, niin silloin minua alkaa kiinnostamaan. Mutta ei heidän asiansa, vaan se, miten heidät saisi menemään pois tekemään jotain muuta. Harvoin saa. He kai näkevät sisäisen palonsa siten että tuhoon tuomittava yritys pakottaa muut ajattelemaan samoin kuin he, on se heidän elämänsä sisältö. He voivat toki tehdä niin. Vaikka minun mielestäni he kuluttavat runsaasti voimavaroja saamatta mitään konkreettisesti havaittavaa muutosta. Mutta kuka minulta kysyisi? Ja tässä tulikin esille se, mikä individualismissa on hankalaa. Sen sisällä voi olla ristikkäisiä hyviä. Ne taas aikaansaavat kahdensuuntaista turhautumista.
Mutta toisaalta onnettomia ihmisiä on ollut aina. Siksi se, että on onnettomia - tai epämääräisemmin "filosofianteoreettisesti voi olla onnettomia" - ei vielä tarkoita että asiasta "tulisi luopua". Kaikkia nyt ei vain voi miellyttää. Yhteiskunta jossa ei ole onnettomia - tai epämääräisemmin "filosofianteoreettisesti ei voi olla" onnettomia - on sukupuuttoon kuollut yhteiskunta. Ainakaan minä en näe pyrkimyksiä tähän suuntaan kovin onnellisuutta tuottaviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti