Tikut ja Takut

Filosofiaa voidaan jaotella seuraavilla jaotteluilla, jotka ovat keskenään hyvin paljon päällekkäisiä, suorastaan samoja (Järjestys sama, ensin kaava, sitten ihminen): (1) Aikaisemmin esitin, kuinka filosofian perinteet on jaettu galileilaiseen ja aristoteeliseen perinteeseen; (2) Galilein perinne jatkuu positivistisessa perinteessä, Aristoteelinen hermeneutiikassa. (3) Positivismi ihannoi luonnontieteellistä menetelmää ja hermeneutiikka taas on lähempänä humanististen ihmistieteiden omille menetelmille. (4) Myös "Niin & Näin 1/2009" käytti samantapaista jaottelua, jossa jaottelu oli Kailalais-vonWrightiläinen perinne ja Salomaalais-Krohnilainen filosofia; (5) Ne nähtiin systeemifilosofian ja elävän filosofian pääjaon kautta. (6) Näitä käytetään yleensä kun puhutaan englantilaisesta ja ranskalaisesta filosofiasta tai (7) anglosaksisesta ja mannermaisesta filosofiasta. (8) Näitä voisi kutsua myös analyyttiseksi ja postmoderniksi perinteeksi. (9) Sama jako voidaan tietysti nähdä myös akateemisen filosofian ja eletyn elämän filosofian jaon kautta. (10) Ja jos ne tiivistetään pelkiksi "pääluokiksi" syntyy jaottelu naturalistis-luonnontieteellinen ja humanistinen. (Asiat ovat näissä kohden miltei synonyymejä, tosin niiden erottelu yksityiskohtien kohdalla voi olla ihan järkevää. Pääasia on kuitenkin se, että niitä yhdistää vahva pääteema, josta muunnelmia ei ole kovin paljoa.)

Minusta tätä voidaan sujuvasti jatkaa eteenpäin. Ja mielestäni tämä on se olennaisin ero, joka eri perinteissä vaihtuu. Se on metodologia. Millä ja miten ajatellen etsitään ja mitä vastauksia sallitaan ja miten tulokset analysoidaan tämän jälkeen.

Silloin mukaan tuleekin reduktionismi-holismi -jaottelu. (Itselleni tämä oli luontevaa huomata N&N -ää lukiessa, koska holistinen ajattelu on sitä mitä teen silloin, kun en ole varovainen. Muutoin sitten pyrin "siihen toiseen".) Ja kun otetaan käyttöön ihmisen käyttäytymisen, tämä ilmenee melko ymmärrettävässä muodossa individualismi-holismi. Vaikka sosiaalitieteiden kohdalla on paljon kiistelyä näiden välisestä erosta, myös niiden kohdalla tulee kenties selviten esille se, mitä yhteistä ja erilaista niiden välillä on. Yleisesti ihmisen sosiaalisuutta on käsitelty molempien kautta: Angosaksisissa maissa tiede on perinteisesti nojannut individualistista menetelmää. Manner -Euroopassa taas on harjoitettu holistista perinnettä. Esimerkiksi sosiobiologian ja ihmistieteiden väliset kritiikit johtuvat pitkälti siitä, että takana on syvempi metodologinen kiista.
1: Holistinen systeemi tulee marxilaisesta ajattelusta. Siinä korostettiin että ihmistieteitä ja sosiaalisuutta voidaan ymmärtää. Tämä oli sinällään erittäin tärkeä askel. Tämän ajattelulinjan ideaa valottaa hyvin Friedrich Engels. Hänestä luonnon hierarkiatasojen, liiketasojen, välisissä suhteissa on biologisen ja sosiaalisen tason ero. Tämän seurauksena kokonaisuus tuo esiin emergenttejä piirteitä, eli piirteitä joita ei voida suoraan huomata sen osasissa. Toisin sanoen on tutkittava kansakuntia ja heidän kulttuuriaan, eikä yksilöitä. Marxilainen filosofia korostaa ulkoisia elementtejä.
2: Individualistinen systeemi taas etsii korrelaatioita. Täytyy olla menetelmiä, joilla asioita voidaan mitata ja sitten niitä verrataan eri tilanteissa keskenään. Tässä yksilöiden tarkastelusta tehdään tilastollisia yleistyksiä, eli on tutkittava yksilöitä ja levitettävä tämä yhteiskuntaa koskeviin ennusteisiin. Tämä menetelmä korostaa sisäisiä elementtejä; Sosiaalisten kokonaisuuksien toiminta on alisteinen ihmisille, jotka taas toimivat ominaisuuksiensa kautta. Ideana on siis se, että analyysistä tehdään synteesi.

Tietenkin voidaan kiistellä siitä, miten hyvin asiat toimivat. Esimerkiksi holistisessa systeemissä käy helposti niin että ihmisten käsitykset todellisuudesta ja todellisuus olisivat ikään kuin sama asia. Tämä on joskus hieman erikoista. Kuitenkin tällä tutkimuksella on taatusti paikkansa.

Toisaalta taas fysikassa hyvin toimiva luonnontieteellinen menetelmä on hankala, koska yhteiskunnassa muuttujia on todella runsas määrä. Tilanne on kompleksinen ja esimerkiksi ihmiskokeiden käyttö on usein jopa kiellettyä, tai sitten muuten vain vaikeaa toteuttaa. Toisaalta historiakaan ei tarjoa kovin hienoa aineistoa: Harvoin tunnetaan kaikkia asioissa vaikuttaneita elementtejä, joten puutteellisesta tiedosta saadaan taatusti puutteelliset tulokset ja erittäin helposti näin syntyy vääriä käsityksiä. Eikä historia kovinkaan helposti ja usein tarjoa rinnakkaisia kokeita, joissa vain yksi tai vähän tärkeistä elementeistä on erilaisia. Tämä ei kuitenkaan anna syytä väheksyä sen tehoa: Esimerkiksi ihmisen väestötieteessä joudutaan käyttämään paljon tilastoja.

Olen tässä kohden sitä mieltä että koulukunnan korostus heijastelee pohjimmiltaan Stephen J. Gouldin esittämää jaottelua ; Hänestä ihmisen toiminnassa ja käytöksen selittämisessä on kyse geneettisen determinismin ja biologisen potentiaalin välillä pyörimisestä:
1: Biologinen potentiaali tarkoittaa sitä että geenit ovat rakentaneet ihmisen niin että ihmisessä on paljon joustamisvaraa. Tällöin elinolosuhteet vaikuttavat paljon. (Mikä ei tarkoita ettå tausta ei olisi geneettisesti rakentunut, vaan se voi olla kuten monilla kasveilla on todella erinäköisiä versioita erilaisissa ympäristöolosuhteissa.)
2: Geneettinen determinismi taas tarkoittaa sitä että meitä ohjaa geneettinen koodi: Agressiivisilla on agressiivisten geenit, eikä kasvatuksella saada vihaa pois. (Itse uskon että elämme "näiden välillä" ~ Asiaa on katsottava yksityiskohtakohtaisemmin.)

Jännittävää on tietenkin se, että jos asiaa halutaan selvittää, sattuman ja vapaan tahdon kannanottojen mukaantuleminen on hieman hankalaa: Jos kasvatus määrää, silloin kannatan kasvatuksellista determinismiä, eikä voida puhua vapaasta tahdosta. Melko harva kuitenkaan kiinnittää tähän huomiota. Kuitenkin vapaus ja sattuma sopivat hieman paremmin biologiseen potentiaaliin.

Kysymys on siitä kuinka vahvasti käytöstä voidaan sitoa genetiikkaan. Liiassa geneettisessä determinismissä riskinä on se, että kun sen perustelu perustuu siihen että raajan genetiikka voidaan todistusketjuna, samalla logiikalla, yleistää myös käytökseen tietyillä ehdoilla. Tällöin raaja vertautuu käytökseen, eikä näiden samanlaisuus ole välttämätöntä; Eroja on kuitenkin melko paljon. Jos tämä tehdään väärin, voi seurata reifiointia, eli esineellistämistä, jolloin käytös esineellistetään. Kuitenkin tämä vaihtoehto ei tarkoita sitä että yhteys olisi väärä. Se tarkoittaa vain sitä, että yhteyttä on tutkittava. Tämän vuoksi erilaisia geneettisiä yhteyksiä etsitään. Ne ovat paitsi sitä että teoria ennustaa että niin toimii, niiden löytyminen myös vahvistaa sitä että yhteys ei ole keksitty ja kuviteltu, vaan että genetiikka voi oikeasti vaikuttaa käyttäytymiseen. Tosin monelta osin näitä geneettisiä käytösyhteyksiä voidaan käyttää vain siksi että taustateoria ennustaa niiden olevan. Richard Lewontin onkin maininnut sosiobiologian yhteydessä siitä, että ihmisellä ei ole monia käytösgeenejä joista puhutaan siksi että nämä geenit olisi tunnistettu, vaan sen takia että esimerkiksi sosiobiologinen lähestymistapa tarvitsee niitä. Tosin "absence of evidence is not evidence of abcence", mutta harva pitää tälläistä tilannetta etuna.