Aristoteles käsitteli voimaa aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden kautta. Yksinkertaisesti on jotain, joka on, ja jotain joka voi olla. Asioilla on kykyjä, jotka määräävät mikä on mahdollista. Kaikkia niitä ei toteuteta koskaan. Aristoteleen näkemys oli näitä vanhan ajan teorioita, joihin voisi lainata Markus Kajoa kirjasta "Kettusen Kannettava". Se "Että kuuntele, minä olen keksinyt kaikenkattavan teorian: se selittää kaikki psykologian, matematiikan, judon ja vaikka eläkeläisten tamburiinivaraston ilmiöt." Esimerkiksi vauva oppii puhumaan, koska tällä on potentiaali oppia puhumaan, puun siemenessä on potentiaali muuttua puuksi. Silmälasit pysyvät nenällä, koska nenän rakenteella on sellainen potentiaali. Purhehtijat kulkevat ympäri meriä koska heillä on sellainen potentiaali. Kana kulkee tien yli koska sillä on sellainen potentiaalinen taipumus.
Potentiaalisuus nykyhetkessä on tavallaan typerä. Se, mikä tapahtuu tapahtuu koska se voi tapahtua. Ja jos jokin ei voi tapahtua, sitä ei nähdä. Asia siis tapahtui koska se voi tapahtua. Tästä ei vielä päästäisi pitkälle. Näkemys ei oikeastaan ennusta tässä muodossa maailman tapahtumia. Sitä ei voi oikeastaan edes osoittaa vääräksi tai oikeaksi. Ellei sitten oteta avuksi ajallista ulottuvuutta ja tilastollisuutta. Sillä kun potentia alkaa ottamaan tehoa tulevaisuudesta, ja asiaa aletaan käsittelemään tilastollisuuden kautta, se alkaa saamaan yllättävää voimaa.
Sillä siinä vaiheessa minulla oli potentiaali lyödä pyykkiä varastellutta naapuriani turpaan, vaikka asiantila ei toteutunut. Formulakuskilla on potentiaali ajaa nopeasti autolla vaikka hän onkin katsomassa televisiota. Ja kun otetaan esimerkiksi lauma kanoja, voimme arvioida kuinka potentiaalisesti kana ylittää tien saamalla jonkinlaisen todennäköisyyden tälle tapahtumalle. Eli asiat ovat potentiaalisia ja tärkeitä ottaa huomioon vaikka ne eivät aktualisoidu. Ja jotkut asiat ovat vaikeita ja toiset helppoja. Potentiaalisuuskin on erilaista. On todennäköisiä ja epätodennäköisiä asioita. Ja tätä tietoa voi käyttää hyväkseen vaikka pokeripelissä.
Eli idea olikin hyvä vaikka käytinkin rienaavia esimerkkejä. Juoni oli se. Seuraavaksi lähetän sellaisia kryptattuja viestejä, joiden avaaminen on teille hieman vaikeaa, mutta joka ei ole niin hienoa että ette osaisi avata sitä. Näin saan teidät uskomaan että viesti on kätkemisen arvoinen ja saan teidät luulemaan sitä mitä luulen. Ja teen mahdollisesti muita vastaavia juonia, jotka tekevät elämästänne yllättävää, rasittavaa ja hankalaa. Lopulta elätte paranoian vallassa kun ette tiedä mitä seuraavaksi tulee vastaan! Mitä pahaa olitte tehneet ansaitaksenne sen? Ette mitään! Silti tämä kammottava potentiaalisuus aktualisoitui pahaa -aavistamattomien silmienne eteen puskasta kuin sissi. (Tai sitten se jää aktualisoitumatta.)
Aristoteles liitti aktuaalisuuteen muutoksen. Tässä vaiheessa mukaan hänestä tulevat päämäärät. (Eli muutoksessa on mukana myös tavoite/halu/toive, ja muutosta arvotetaan, toivottavuuden ja jonkinlainen arvonormituksen kautta.) Eli teleologia. Toisin sanoen kun potentiaalinen koko ajan muuttuu aktuaaliseksi, ilmenee aktualisoitumista, jolla on suunta ja tämä tarkoittaa tavoitetta. Tämä eroaa aika paljon Sokrateesta, joka ei tehnyt metafyysisiä mietelmiä vaan oli enemmän härnäävä kärpänen, joka keskittyi dialogiin, ollen näin metodologisti metafyysikon sijasta. Se erosi myös Platonista, joka oli ensisijaisesti metafyysikko (metodologistin sijasta) ja keskittyi tätä kautta ikuisiin ja muuttumattomiin ideoihinsa, ja tämä toi staattisuutta asioihin. Aristoteleen maailma oli muutostilassa, se miten asiat muuttuivat oli tärkeää. Tosin hänen muutoksensa oli kohti jotain tiettyä päämäärää. Potentia, joka on pysyvä tavoitteen kohde on itse asiassa aika samantapainen kuin Platonin muuttumaton idea, jota maailma vain epätäydellisesti heijasti. Lukuunottamatta sitä että Platonin maailma ei välttämättä muuttunut paremmaksi heijastajaksi.
Teleologia joka konseptiin liitettiin on tuonut omia vaikeuksiaan kielenkäyttöön. Ja kaikesta siitä ei ole vieläkään "päästy eroon". Yhteys aristoteelisen teleologian ja sen rinnastaminen olemassaolevaan älyyn ja tavoitteeseen on sellainen, johon aina silloin tällöin törmätään.
Otetaan esimerkiksi maan vetovoima, tämä on helppo huomata. Kun nykyään tiputetaan pallo, ja se kulkee kohti maata tietyllä kiihtyvyydellä, kirjoitetaan tutkimusten pohjalta kaavoja kiihtyvyydestä joka riippuu massoista ja nopeuksista ja etäisyyksistä. Aristoteles taas ajatteli että tämä tarkoitti sitä että pallo aktiivisesti tavoittelee maata kohti pääsemistä tai että maa tavoitteellisesti kutsuu palloa kohti itseään. Toisin sanoen se, mikä Aristoteleellä oli jo merkki tavoitteesta ei välttämättä nykyään ole sitä. Kun näemme kaavan, ajattelemme että se riittää, eikä sen taakse tarvita mitään älyä jonka suunnitelma tuo kaava on. Maan vetovoima ei siis vaadi mitään tavoitteellista toimintaa, samoin kuin eivät tulivuorenpurkaukset ja paljon ihmisiä tappavat luonnonmullistuksetkaan. Eli jos meillä on jokin laki tai sääntö, joka selittää maailman ilmiön ja ennustaa mitä sieltä löydetään, niin tämä sääntö sinällään selittää asian, joten siihen ei tarvitse välttämättä liittää mitään älyllistä toimijaa jonka tavoitteen aktualisoituminen se kaava tai sääntö on.
Kuitenkin Aristoteleen teleologistakin näkökantaa voi soveltaa aivan mainiosti. Nimittäin politiikassa. Politiikassa
Aristoteleen voima oli asia, jota oli tietty määrä. Hän ajatteli, että kun työnnät vankkuria, siirrät siihen voimaa ja kun voima loppuu, vankkuri pysähtyy. Nykyään taas ajatellaan että kun työnnät vankkuria, voima siirtyy vankkuriin ja kitkaan ja muihin ilmiöihin, eikä se kulu mihinkään. Aristoteleen aktualisoitumiseen liittyi tämänkaltaisia juttuja, mutta ikään kuin "unohdin nämä" tarkoituksellisesti. Eli oletan että Aristoteleen väärinymmärryksiä ei siirretä vaan otetaan vain se "hyvä tavara".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti