(Markus Kajo, "Kettusen Kannettava" : "Uutta verta remmiin".)
Markus Kajo kirjoitteli tähän sävyyn ja muistutti että uuden kansalliseepoksen tulisi olla hauska koska Suomessa elävä on ikävää ja osa turvautuu tämän vuoksi alkoholiin, siinä pitäisi olla myös hyvät kuvat jotka voisi olla vaikka stereokuvia, juoni jossa on toimintaa, ja interaktiivisuutta, kuten uusien hahmojen ostamista. Ja tietenkin "Metallinen pyörylä takakannessa - paksulla kirjalla voi juntata vaikka laituritolppia, kunhan kantta on vahvistettu. Lisää kansalliseepoksen arvoa 35 %!"
Yleisesti kansalliseepokset ovat vanhoja ja niihin sidotaan identiteetti. Nykyaikana, kun valtion sisälle kuuluminen ei ole yhtä keskeistä kuin ennen, myös ajatus siitä mistä on tullut on muuttunut monista merkityksettömämmäksi. Osa taas ajattelee, että on hyvä tuntea mistä on tullut, koska se antaa kontekstia sille mitä on. Ja sitten kun sen tietää, voi ajatella sitä mihin on menossa.
Suurimmalle osalle se on kai kuitenkin vain jotain, joka luetaan koulussa. Tämä on siitä mielenkiintoista, että vaikka koulua pidetään usein kasvattavana paikkana, eikä tiedonjaon keskuksena, luulen että oppikirjoja enemmän siellä vaikuttavat opettajat. Ja oppikirjoja enemmän vaikutusta on televisiosarjoilla ja muulla vapaa -ajalla. Toisaalta minusta valtion tehtävä ei saisi ollakaan asenteiden opettaminen. Sillä se tarkoittaa sitä että valtiolla olisi oikeus jotenkin päättää näistä asioista. I really don't like that.
Kalevala -aihe taas tuli itselleni ajankohtaiseksi, koska sisareni Sonja sai muutaman työnsä Sisko Ylimartimon toimittamaan taidekirjaan "Meidän Kalevalamme - Our Kalevala". Se oli suhteellisen halpa ja melko ohut kirja, joten mikäpä sitä oli perhettä tukiessa. Sisareni tyyli oli sellaista, jossa oli "low fantasy" -henki ; Värit ja tyyli ovat hieman taianomaisia, mutta ei hirveän paljon. Kirjasta löytyy myös esimerkiksi Olli Nurmisen legoista koottujen tilanteiden kuvia. Tyylejä oli monenlaisia. Kirjan nimessä oli yhteismuoto "meidän", joka viittaa monikkoon ja omistamiseen. Tämä voidaan nähdä että taiteilijat näyttävät oman yksilöllisen näkemyksensä, tai sitten kyseessä on todella ryhmähenki.
Itse kohtaukset olivat aika normaalia Kalevalan referointia. Lukuunottamatta joitain harvinaisempia yksityiskohtia, kuten Sonjan kuvaamaa maanalaisten kyiden oluen nauttimista ja Väinö Klemolan taiteilemia Sampsa Pellervoisen kylvötouhuja, joita Kalevalan yhteydessä mainitaan harvemmin kuin esimerkiksi Louhi. Se, mikä minua iseäni on Kalevalassa ehkä eniten kiinnostanut oli kuitenkin jäänyt pois tästä kirjasta. Se on Kokko. Kirjan hengessä suttasin sellaisen itse. Näin ei tarvitse tekijänoikeuksistakaan välittää.
Tarkoittamani Kokko ei suinkaan ole se, joksi Louhi itsensä loihtii, vaan se Kokko, joka liitetään kaskiviljelyyn. Tarinassahan Kokko, kotkamainen "ilman lintu" "vavahduttaa valkeaista", eli se on aika perinteinen taivaan ukkoslinnun ja tulilinnun ilmentymä. Kalevalan tarinassa on kuitenkin olennaista, että se on hyvä, rakentava, ei tuhoava, voima. Siinä missä tuleen tavallisesti liitetään vain tuhoavia ominaisuuksia, kasken myötä siihen liitetään yhteys maanviljelyyn ja elämään. Ne aika usein unohdetaan, sodat ja kaatuneet ovat korostetumpia. Kokko -hahmon hyvyyttä korostaa sekin että se pelastaa Väinämöisen hukkumasta, koska tämä jätti kaatamatta koivun, eli säästi sen istuinpuuksi. Tässä on mukana elementtejä joita itsekin pidän tärkeänä.
Ja ainakaan minun Kokkoni ei tarvitse suojelua samaan tapaan kuin sen maallinen esikuva, kotka. Sillä Kokko selviää jos se on kiinnostava tai hyvän tuntuinen konsepti. Ja jos se ei ole, se tuhoutuu joka tapauksessa. Kotkien kanssa tilanne on tietysti vähän toinen, sillä ne eivät ole kulttuuri -ikoneita, mielikuvia tai arvoja joilla on siivet. Ne ovat eläimiä, jotka lisääntyvät suvullisesti rajallisia määriä ympäristössä, jossa on rajallinen määrä resursseja niitä varten, ja jossa esiintyy myös erilaista lajien välistä kilpailuakin.
1 kommentti:
Sisareni työt kirjassa on nähtävissä internetissä.
Lähetä kommentti