Käväisin aamun synkeinä tunteina särkypäivystyksessä, jossa nykivät hampaan irti. Tuon parin minuutin rupeaman aikana opin, että vaikka tietää joidenkin asioiden olevan epärationaalisia, niitä ei saa silti pois. Jos järki ja tunteet ovat vastakkain, tunteet voittavat lyhyellä tähtäimellä. Uskon kuitenkin että järki voittaa pitkällä tähtäimellä, jos siihen panostaa. Tunteet kun ovat sinällään "semirationaalisia", että vaikka niitä ei voi täysin kuolettaa, ne voi "totuttaa".
Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.
Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:
""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)
Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.
Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.
Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞
Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.
Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.
"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti