Daniel Lane Craig on panostanut runsaasti aikaa kosmologiseen jumalatodistukseen joka osuu Kalām argumentin perinteeseen. En ole tässä blogissani hirveästi viitannut tähän aineistoon, koska se on hyvin paljon muuttuva. Syyn tähän muutokseen näen kuitenkin Craigille pääasiassa ansioksi. Mielestäni argumentaatiomaailman eläminen kuvaa mainiosti hänen itsekriittisyyttään ; Hän muuttaa koko rakennelmaa saamansa kritiikin mukana. Tämä on tietysti inhottavaa jos yrittää ottaa koko argumentaatiokentästä irti nopeasti sen olennaisen. (Kuten minä laiskana usein teen.)
Kun on argumentti jolle on kritiikki jonka jälkeen itse argumenttia on korjattu "huomioimaan kritiikki joka aikaisemmin puri" ja tätä jatketaan, on argumenttien suhteet toisiinsa tietysti hieman hankalasti tulkittavia. Tämä ei taatusti haittaa esimerkiksi uskovaisia joille ytimessä on oma maailmankuva, ja sen pönkittäminen ja voittaminen ; Heille riittää että heillä on jokin vastaus johonkin tiettyyn argumenttiin. Minua taas kiinnostaa monesti enemmän kokonaiskuva. (Niin hirvittävää kuin se onkin.) Toki asia on helpompi myös niille uskovaisille jotka ovat ymmärtäneet keskittää huomionsa yhteen asiaan. He voivat todellakin ymmärtää kokonaiskuvan tästä argumenttikentästä. Mutta minä haihattelen eri aiheiden parissa, jonka seurauksena tämänlainen tilanne on tietysti enemmän kuin hankala.
Mutta mikään ei estä yrittämästä ja yritän rakentaa jonkinlaista kuvaa argumentista ja sen ympärillä vellovasta "jostain". Tämä vaatii luonnollisesti paljon tekstiä ja tiedän että tämä blogaus ei sisällä sitä vielä ollenkaan tarpeeksi. Kenties tästä kuitenkin pääsee hyvään alkuun ja kenties vähän pidemmällekin.
Klassisessa muodossa argumentti on muotoiltavissa seuraavalla tavalla:
P1: Kaikella jonka olemassaololla on alku on jokin syy joka aikaansaa sen olemassaolon.
P2: Universumilla on olemassaololleen alku
J: Näin ollen universumilla on syy olemassaoloonsa.
JP1: Kun luonnontieteelliset voimat voivat tarjota kausaalisia syitä vain universumin sisällä, luonnontieteellinen tieteellinen selittäminen ei voi tarjota selitystä itse luonnolle. Näin ollen syyn täytyy olla yliluonnollinen (yleensä peräti persoonallinen).
Craig on muokannut argumenttia siten että siinä on lähtökohta ja kaksi ala-argumentaatiotyyppiä:
P1: Kaikella mikä alkaa olemassaolonsa on itsensä ulkoinen syy.
P2: Universumi on alkanut olemaan olemassa.
J: Näin universumilla täytyy olla itsensä ulkoinen syy.
JP1: Tämä syy on klassisen teismin Jumala joka on persoonallinen olento koska hän valitsi universumin luomisen. Voimme ajatella näin koska universumin luomisvaatimukset ovat kovat ; Kaikkivoipaisuus on hyvä oletus koska luojan on oltava rajallisen universumin ulkopuolella ollakseen sen ulkoinen syy, sillä ei saa olla ajallisten olentojen rajoitteita. Hänellä todellisuuden synty on ennaltamäärätty, "älyllisen Jumalan predeterminoima".
Craig tukee tätä monilla argumenteilla. Esimerkiksi tulkinnoilla äärettömyydestä, singulariteeteistä ja hän käsittelee tässä yhteydessä myös esimerkiksi aikaa. Koska Craig selkeästi tekee kannanottoja kosmologiaan ja tieteelliseen selittämiseen on hyvä nostaa esille se, että fyysikot Paul Davies & Stephen Hawking sekä tieteenfilosofi Adolf Grünbaum ovat kritisoineen Craigin argumentteja osoittaen että ne ovat joko vääriä tai ainakin on mahdollista olla järkevä ihminen ja kyseenalaistaa ne.
1: Tämä on mielenkiintoista, koska teologit ovat hyvin usein vaatimassa fyysikoilta tarkkuutta kun nämä tekevät teologisia kannanottoja. Craigin kommenteista näkyy monin paikoin kuitenkin se, että teologilla on oikeus selittää esimerkiksi "tyhjyys" omilla ehdoillaan ja esittää tieteen mallit vastaavista vääriksi. Teologiaa (etenkin jumalatodistukia rakentavaa sellaista) tuntuukin vaivaavan tämänlainen esoteerinen omahyväisyys laajemminkin.
Kuitenkin Craigin argumenteissa on havaittavissa se, että fysiikan tuntemuksen puutteita on paikattu teologisella tunneajattelulla, jossa henkilön oma vakaumus on intuitiivinen totuus jota ei muka voisi kyseenalaistaa ja olla silti järkevä ihminen. ~ Itse asiassa Daviesin ja Hawkingin perustelujen pointtina on se, että tosiasiassa monet esitetyistä premisseistä ovat hyvinkin kyseenalaistettavissa tai peräti kyseenalaistettuja. Itse asiassa heidän mukaansa argumentin voi ohittaa koska se vetoaa mutta ei perustele ; Ainut keino joilla Craig voi yrittää vakuuttaa argumenttiensa oikeudellisuudesta ovat pelkkää oikeaoppisuuden riemua, petitio principii -asenteella esitettyä dogmaattista varmuuden rintaääntä. (Tämä näkemys on hyväksyttävissä kunhan perustelen.)
Tyhjästä nyhjäisty.
Craig esittää tekstissään "Causal Premiss of the Kalam Argument" (2007) P1:sen puolustukseksi että se on intuitiivisesti ilmiselvään "intuitivelly obvious" metafyysiseen intuitioon "metaphysical intuition" joka selittää että jotain ei voi tulla eimistään "that something cannot come into being from nothing". Ja esimerkiksi juuri tätä premissiä on kuitenkin kyseenalaistanut Paul Davies (joka on tunnetusti kristillisyyteen myönteisesti suhtautuva ja arvostettu kosmologi). Hänen mukaansa universumin alku tyhjästä on tieteen mukaan hyvinkin mahdollista.Craig toki kirjoitti puolustuksen Daviesia (ja Hawkingia ja Grünbaumia vastaan). Ja mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt aiheeseen liittyvää keskustelua, ne olivat kenties teologin silmin osuvia, mutta fysiikan kannalta olkiukottamista. Asiaa käsittelevä artikkeli käy näitä pidemmin läpi.
Esimerkiksi Daviesin P1:tä kyseenalaistavat tyhjästä virtuaalihiukkasia synnyttävät kvantti-ilmiöt Craig kokee irrelevantteina koska käsittää prosessin luonteen väärin. "Craig objects: "Davies' examples [of the spontaneous production of subatomic particles in a vacuum fluctuation] only serve to underscore that ex nihilo creation is not at issue here: in an intense electric field surrounding an atomic nucleus no new input of energy is required for spontaneous pair production when the negative energy generated by the new pair of particles offsets the energy of their masses." But this is irrelevant: in the case under consideration, there is no prior state from which the system evolves - rather a system with neither efficient nor material cause evolves in such a way as to preserve certain zero sums."
Fyysikko Victor Stenger on ollut samoilla linjoilla. Hän taas on ottanut esille kvanttimekaniikan luonteen. Hän esittää että aivan normaalit kvantti-ilmiöt ovat tiedettyjä poikkeuksia P1 vastaan. Näin esimerkiksi Casimir efekti olisi ongelmallista. Craigin puolustukset, kuten esimerkiksi näkemys siitä että fluktuoiva tyhjä ei ole "oikea tyhjä" koska siellä kuitenkin on jotain fluktuointia jossa pulpahtelee energiaa ja muuta jolloin hän esittää että intuition tyhjän käsite on todellisuutta toisin kuin tieteen havaitsema ja tutkima tyhjän käsite. Tässä on perusongelmana se, että ihmisen intuitio on otettu tyhjiökäsitteen dogmaksi, se ei siis voi olla väärässä vaikka tiede näyttäisi tyhjiön olevan epäintuitiivisen mallista : Lisäongelmaa tälle tuottaa sekin, että arki-intuition mukaan Jumalakin on sekin jotain aivan muuta kuin "ei mitään". Craig pitää Jumalaa kuitenkin hyväksyttävänä oletuksena joka ei sotke tyhjän konsepteja, vaikka toisaalta fluktuloiva indeterministinen tyhjäkin voi olla aivan vastaavalla tavalla "ajaton-ääretön" ; Sitä ei koske samanlainen rajoite kuin siitä syntynyttä maailmaa. Craigin puolustus ajoikin Stengerin huomioimaan puolustuksen kirjassa "God: The Failed Hypothesis" (s 124) että "Craig is thereby admitting that the "cause" in his first premise could be something not predetermined. By allowing probabilistic cause, he destroys his own case for a predetermined creation."
Hawkingin lausunnoissa nojataan toisenlaisiin fysikaalisiin prosesseihin. Craig hylkää ne kuitenkin, ei siksi että ne eivät olisi luonnonlakien mukaisia ja noudattaisi luonnonlakipohjaista ajattelua, vaan koska niissä on todistamattomuutta ja metafyysistä taakkaa. Hän pitää niitä siksi pelkästään jonain joka on itsepetosta "egregious self-deception". Craig ei siis pidä Hawkingin teorioita riittävän vahvasti empiirisinä jotta niitä voitaisiin käyttää. (En ota kantaa siihen onko hän oikeassa, mutta pelaan mukana ja oletan että hän on oikeassa. Se on kohteliaampaa. Ja ennen kaikkea päädytään rusennustilaan tästä huolimatta.) Tämä on tietysti omituista koska hän itse on teoreettisella abstraktilla tasolla käsitellyt sitä kysymystä "onko mitenkään mahdollista". Kun kyetään tarjoamaan abstrakti mahdollisuus ja vastaesimerkki, on mahdottomuuden ehdottomuus joka tapauksessa kumottu. Tästä päästäänkin siihen kysymykseen miksi toiset abstraktit ei suoraan tieteen vastaiset mietelmät kuten Craigin Jumala ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset kuten Hawkingin teoretisoinnit joille pitää vain aina sanoa "not good enough". (Ei tästä sen enempää.)
Ajaton aika ennen aikaa?
Grünbaum taas ottaa esille ajan filosofian itsessään. Hän huomauttaa, että kun Craig käsittelee aikaa tavalla joka synnyttää ongelmia. Sillä Big Bang -malleissa aika on yksi fysikaalinen suure ja universumin alkuhetki (t=0). Grünbaumin mukaan jos singulariteetti on suljettu tila, olisi omituista väittää että big bangin singulariteetissa olisi alku, koska se vaatisi ajanhetkeä ennen alkua. Aika ennen kuin t=0 on omituinen koska aika syntyi vasta singulariteetissa. Craigin maailmassa olisi siksi ristiriita tai sitten vähintään jotain ajatonta aikaa ennen aikaa tai jotain muuta omituista.
Craigin puolustus tähän ongelmaan perustuu siihen että se että x alkaa olemaan olemassa ("x begins to exist") ei hänestä tarkoita sitä että x on olemassa ajassa t ja että on ajanhetki ennen t:tä jolloin x ei ole olemassa. ("x exists at time t and there are times immediately prior to t at which x does not exist") , vaan että x on ajanhetkellä t eikä ole aikaa ennen t jolloin x olisi olemassa. ("x exists at t and there is no time immediately prior to t at which x exists.") Tämä puolustus johtaa siihen että Jumala ikään kuin "alkaa olemaan" olemassa samalla tavalla kuin universumikin ; Craigin puolustus kun muuttuu "samanaikaisuudeksi". Philosophical Disquisitions -blogissa muistetaankin käsitellä tämänlaisiin tilanteisiin liittyvä Craigin "Cliff-Hanger -argumentti" jossa intentio ja tapahtuma voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Kallioltatippujan halu tarttua ja pitää kiinni oksasta ovat samanaikaisia. Intention tai olemassaolon ei siksi tarvitse edeltää tapahtumaa, joten Jumalankaan ei tarvitse olla aktiivinen jollain mystisella ajanhetkellä ennen ajan alkua.
Tämä kuitenkin muuttaa olennaisesti näkökulman ikuiseen ja äärettömään Jumalaan. Tämän jälkeen kysymys siirtyykin siihen tarvitaanko tämänlaisille tapahtumille ollenkaan selitystä vai ei. Ja jos tarvitaan, niin miksi sama ei koskisi Jumalaakin. Tässä kohdassa ei oikeastaan ole muita keinoja kuin turvautua mysteerikorttiin, jossa Jumalan selitetään olevan äärettömän sijasta atemporaalinen olento jota ei kenties voida käsitellä ajan käsittein ollenkaan (mikä tietysti sujuvasti unohtuu kun aletaan pohtimaan ikuisuuksia, äärettömyyksiä ja aikaa).
Tilannetta ja kuittailua voisi tietysti alleviivata Grünbaumin huomautuksella siitä että jos ei ole olemassa ajanhetkeä ennen t:tä, ei voida puhua sellaisesta asiasta kuin syntymisestä. Aika ennen aikaa on vähintään universumille itselleen omituinen ja mahdoton, sillä universumi ei taatusti ole mikään atemporaalinen ajan ulkopuolinen olento. Ja koska aikaa ennen ajanhetkeä t ei ole, on varsin perusteltua sanoa että universumi on ollut aina. Tämä tekee siitä ikuisen ja hyökkää tätä kautta Craigin fysikaalisen maailman ikuisuusmahdottomuuskannanottoja kohtaan.
Johtopäätös;
En näe että Craig kykenee nousemaan tuotoksellaan jumalatodistuksen tasolle. Hän kuitenkin selvästi rakentaa jonkinlaisen koherentin kristillisen maailmankuvan joka vetoaa uskovaisiin. On olennaista huomata että Craigin argumentaatiossa keskustelu ei keskity siihen seuraako hänen premisseistään hänen esittämänsä johtopäätös. Kaikki ovat päin vastoin sitä mieltä että jos hänen premissinsä hyväksytään on johtopäätös uskottavasti (joskaan ei ehkä ihan välttämättä) Craigin sanoma. Sen sijaan keskustelu on keskittynyt siihen minkälaisia perusteluja näille premisseille on. Ja tässä Craig hyppää kosmologien, fysiikan ja luonnontieteen alueelle tekemään kannanottoja todellisuudesta. Hänen puolustuksessaan fyysikkojen esittämiä kritiikkejä kohtaan ovat kuitenkin intuitiota ylikorostavia, eli Craig tässä mielessä halveksii kaikkea sellaista tiedettä joka on tai voi olla hänen intuitiotaan vastaan. Tämä näkyy etenkin keskustelussa joka koskee tyhjyyttä. Valitettavasti tämä tekee hänen argumentaatiostaan petitio principii -rakennelman jossa premissien puolustus perustuu dogmaattiseen ehdottomuuteen jossa mikään todiste ei voisi olla Craigin premissejä vastaan.
Minun on vaikeaa kunnioittaa tämänlaisia. En ole niitä ihmisiä joille koherentti argumentti on riittävä. En ole rationalisti joka uskoo ratkovansa universumin mysteerit asenteillaan ja ennakkoluuloillaan nojatuolista käsin ja kutsuu tätä sepeämistä intuitiiviseksi totuuden tuntemiseksi. Tästä käsin en ymmärrä miten Craigin argumentaation pitäisi kiinnostaa oikeastaan ketään muuta kuin kristittyjä. (Mitä minä tässä tämän tekstin tuotannon jälkeen teen tämän onton tunteen kanssa?)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esoteerinen omahyväisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esoteerinen omahyväisyys. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
perjantai 22. toukokuuta 2009
Pahat sanat haavoittavat.
Argumentum ad hominem (lat. homo: ihminen) on argumentointi jossa ei käsitellä asiaa, vaan hyökätään argumentin esittäjää, ihmistä, vastaan.
Se on usein argumentaatiovirhe, koska siinä usein lyödään viestin sijasta viestinviejää. Usein se voidaan jakaa viiteen alaluokkaan:
1: Ad hominem abusivis on suora loukkaus tai herjaus. Tässä kerrotaan että koska viestin esittäjällä on joko aito tai keksitty ominaisuus, joka on vastenmielinen ja paha ja huono se tarkoittaa että hänen sanomisiinsa ei voida luottaa.
2: Ad hominem circumstantiae on tapa, jossa hyökätään ideologiaa vastaan, jota toinen edustaa. Tällöin henkilö on väärässä vain koska hän edustaa jotain tahoa. Tämä on valitettavan yleinen ja tätä tehdään usein erittäin helposti. Tällöin esimerkiksi jokin tilasto jonka on tehnyt "oikealle kallistunut" ryhmä saa helposti kohtelun jossa oikeistolaiset hyväksyvät sen ja vasemmistolaiset vastustavat sitä. Vaikka tilasto sitten olisi hyvä tai surkea. Tätä voidaan tehdä myös sukupuolen kautta. (1) Ad virem on argumentti jonka vuoksi sanoja on väärässä koska on mies. (2) Ad feminam taas tapahtuu silloin kun kohteena on nainen.
___2.1: Tässä argumentaatio rinanstuu ja lomittuu esoteerisen omahyväisyyden kanssa yhteen. Tällöin ideana on se, että ajatellaan että asia on niin hieno, että sitä ei voi ymmärtää ja kritisoida muuta kuin alan auktoriteetti. Karkeasti ajatellaan että jos esitetään että auktoriteettiin vetoaminen - jonka alatyyppi esoteerinen omahyväisyys on - silloin kun instituutiota yleisesti pidetään asiantuntijana. Mutta sitten kun ihmisen asiantuntijuus siirretään toiselta alalta, kyseessä on ad hominem circumstantiae. : Putkimiehen asiantuntijuus ei automaattisesti auta ekologiassa eikä ekologin putkitöissä. Samantapainen asia on tietysti tieteenalojen välillä.
___2.2: Natsikortti on myös tämän tyypin argumentti, joskin se on sen verran laaja että se on usein vain analogian tasolla. Eli natseilla on ollut jotain piirteitä, jotka sitten tekevät kaikesta tähän liittyvistä asioista pahoja. Hitler piti taidemaalaamisesta, mutta tämä ei tee taidemaalauksesta pahaa asiaa. Tässä yhteydessä heitetään usein tunteisiin vetoavaa saippuasarjaa nimeltä "analogiaa ja stereotypioita", jotka jo sinällään ovat irrallisia, samaan lauseeseen liitettyjä virheargumentteja siitä että kaksi toisiinsa kuulumatonta asiaa yhdistetään ylimalkaisilla samanlaisuuksilla. (Toki kaikki analogiat eivät ole huonoja, monet ovat itse asiassa varsin hyviä. Mutta suuri osa on surkeita.) Tällöin saadaan kätevästi tehtyä tarjous "kaksi argumenttivirhettä yhden hinnalla".
3: (Ad hominem) tu quoque tarkoittaa sitä, että argumentin esittäjä ei itse onnistu toimimaan kuten toisilta vaatii. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että se että toisella on jokin ongelma joka on itsellä ei tarkoita että itsellä ei ole ongelmaa.
___3.1: Kuitenkin on hyvä huomata, että jos toinen on esittänyt että toisen esittämä kannanotto on roskaa koska, on niin että jos argumentaatio on totta ja molemmilla on tuo ongelma, olisi argumentin esittäjän myönnyttävä että myös hänen oma kannanottonsa on roskaa. Tässä muodossa ad hominem -aergumentti saa itse asiassa mielenkiintoisia lisäsävyjä, koska historiassa ad hominem oli virallinen nimi argumentille, jossa tahon A esittämä logiikka pistetään hänen omaa kannanottoaan vastaan. Tällöin ei ollut väliä ottiko "kriitikko" B nämä esittäjän A argumentit tosissaan. Riitti että A uskoi niihin, jolloin hänen olisi pakko hyväksyä myös B:n kanannotot. Siinä haettiin siis sisäistä hajanaisuutta. Tämä on tullut mielenkiintosisesti esiin "N&N" -lehden sivuilla kun arvioitiin Humen näkemyksien tutkimusta. Ad Hominem on siis tässä kohden vaihtanut päämerkitystään historian kuluessa ja se on otettava huomioon esimerkiksi Humea lukiessa.
4: Kaivon myrkyttäminen tarkoittaa sitä että esitetään asialle kritiikkiä jota sävytetään vihjaavalla enankkoasenteella. Tällöin voidaan esimerkiksi viitata että jonkun ideologian juuret ja toteutus sisältävät asioita jotka ovat "huolestuttavia" tai suorastaan "kammottavia". Tällöin voidaan tehdä esimerkiksi jokin ideologia tai toimiva taho pahaksi ei suoraan se haukkumalla vaan mutkan kautta viittaamalla sen ominaisuuksiin. Esimerkiksi näin voitaisiin haukkua minua mutkan takaa koska olen Jääkäri: Suomalaisten jääkärien alku oli peräisin saksasta, ja talvisodassa jääkäritkin olivat liitossa Natsien kanssa jopa sillä tasolla että Suomi salli Hitlerin syntymäpäivävierailun Mannerheimin luo. En silti kokenut että kun Suomen Armeija päätti laittaa minut jääkäriksi, että minut laitettiin johonkin natsikouluun. Kuitenkin tähän, esimerkiksi armeijan kananttavuutta koskevassa keskustelussa, vihjaava voisi saada aikaan tunteen siitä että minussa olisi tämän vuoksi jotain synkeää. Että "älkää kuunnelko tuota, natsi -saksan verenhimo siinä vaan puhuu koska sehän on jääkäri! Sama kuin itse pahuus puhuisi!" (Monesti tätä on vaikeampi huomata, yritin vain ottaa selkeän esimerkin.)
5: Ad hominem motivum taas tarkoittaa sitä että joku on väärässä koska tällä on poliittisia tavoitteita. Eli jos jollakulla ihmisellä on syy puolustaa asiaa, hän olisi väärässä. "Oma lehmä ojassa" ei kuitenkaan vaikuta tosiasioihin. Toki ideologia innostaa esittämään argumentteja intressien vuoksi, mutta pelkkä vakuuttuneisuus harvemmin tarkoittaa samaa kuin väärässä oleminen. On hyvä muistaa että vaikka ilmastonmuutokseen on sekä kannattajia että sitä vastustavia ja kaikilla heillä on "oma lehmä ojassa" ilmasto joko lämpenee tai ei lämpene näistä poliittisista sidoksista huolimatta.
___5.1: Toki intressi ei aina ole huono asia. Esimerkiksi murhatutkimuksessa motiivi on tärkeä seikka. Täytyyhän tekijän motiiveja, kykyjä, keinoja ja tilaisuutta selvittää useassakin tutkimuksessa. Poliisit eivät silti toimi typerästi näin tehdessään. Siksi poliittisissakin jutuissa tärkein asia on itse asiassa se, onko se mitään muuta kuin poliittista intressiä. Jos asiassa on vain sen poliittisuuteen ja intresseihin liittyviä jälkiä tiedetään että kyseessä on politiikka. Sen sijaan jos se tekee esimerkiksi vertaisarvioituja tieteellisiä tutkimuksia, tiedämme että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä "instituutin sisäinen asia".?
Ad hominem ei kuitenkaan koskaan ole pelkästään sitä että toinen loukkaantuu siitä. Moni voi loukkaantua siitäkin että joku on erimielinen tai löytää vaihtoehtoisen näkemyksen asiasta. Esimerkiksi jos jonkun kirjan yleistymistä selittää sillä että ihmiset pitävät sitä hyvänä kirjana esimerkiksi siksi että se on heidän uskontonsa kirja on selitys. Se voi tietysti loukata, jos on sitonut identiteettinsä siihen että em. kirja on yleistynyt siksi että jokin korkeampi voima haluaa että se tulee ihmisen tietoisuuteen. (Tämä loukkaantuminen liittyy kokemuksieni mukaan ainakin eräisiin shamanistisiin juttuihin ja Raamattuun.) Se ei toki tarkoita että muitakin selityksiä asialle ei olisi.
Ja on huomioitava myös konteksti. Tästäkin hyvän esimerkin saa oikeuslaitoksen kautta: Siellä jos syyttäjä esittää että syytetty valehtelee koska hänellä on oma lehmä ojassa ja koska hänellä on pitkä rikollistausta, se ei välttämättä ole ad hominem, jos se sidotaan muuhun todistusaineistoon. Kun todistetaan että henkilö varasti, häntä kutsutaan varkaaksi. Siitä tulee tuomio eikä tämä ole ad hominem. Mutta jos esitän että joku on varas koska on köyhä tai että hän "ei ole oikea kristitty" koska on varastanut, kyseessä on selvästi ad hominem - riippumatta siitä onko varkaus keksitty vai ei. Toki varastaminen on kristinuskon ideologian vastaista, mutta tosiasiassa henkilö voi (1) katua (2) hän on tehnyt parannuksen tai (3) on verrattavissa laihduttavaan henkilöön joka hairahtuu ostamaan suklaata lenkin jälkeen. Toki hän voi olla myös tekouskova. Argumentti taas ei tätä kerro, vaan se on tarkasteltava muuten, laajemmassa piirissä.
Ad hominem -perheen tekee mutkikkaaksi se, että se:
1: Usein siirtää keskustelun pois asiasta. Sen sijaan että puhutaan ilmastonmuutoksesta, aletaankin puhumaan oikeisto tai vasemmistopolitiikasta. Tai kun puhutaan evoluutiosta aletaankin puhumaan siitä mitä lapsille tulisi opettaa koulussa. Tai kun puhutaan armeijan kannattavuudesta, aletaan puhumaan siitä onko jääkärien perinne kuinka vahvasti natsisävytteistä. Tällöin aihe vaihtuu. On kuitenkin hyvä huomata myös että jääkärien aatehistoriaa voidaan tutkia täysin asiallisesti ja silloin myös sen natsi -ideologioiden käsittely on OK. On hyvä huomata mitä puhutaan ja missä.
2: Se puhuu irrelevanteista asioista. Eli jos puhutaan vaikka Suomen historiasta, sen kannalta irrelevanttia on se, onko joku historiantutkija homoseksuaali vai ei. Jos on, asia on silti sama. Ja jos ei, ei historia muutu. (Anteeksi, oli jotenkin pakko rinnastaa homoseksuaalit samaan lauseeseen ruotsalaisten kanssa. Se voisi olla stereotypiaan perustuva ad hominem circumstantiae, ja jossain kontekstissa se voisi olla tietysti myös kaivon myrkyttäminen.)
Tässä argumenttityypissä kontekstin tulkinta on itse asiassa olennaisen tärkeä asia, ja se tekee tämän argumentin varmistamisen joskus melko vaikeaksi. Yleensä kannattaa kuitenkin "varmuuden vuoksi" käyttää kohteliasta kieltä. Tämä minimoi useat halut käyttäytyä epäkohteliaasti ja toista loukkaavasti. Ja tätä kautta enemmistö näistä argumenttivirheistä jäävät pois.
? Tämä on tavallaan tärkeä asia, koska usein pseudotieteiden kohdalla törmää erilaisiin instituutioihin jotka vertaisarvioinnin ohi tekevät vaikka mitä asioita. Ja me kohtaamme tämän koska niitä käännetään Amerikasta. Ideologiat siirtyvät. Osa instituutioista on tietysti Smithsonian Instituten kaltaisia arvostettuja laitoksia, ja osa on sitten Penn&Teller -jaksossa esitetyn instituutin kaltaisia, jotka halusivat tarjota halukkaille ihmisille mahdollisuuden synnyttää meressä jossa delfiinit avustaisivat. Instituutti voi olla mitä vain. Siksi onkin hyvä katsoa esimerkiksi mikä on instituutin suhde tieteen vertaisarviointiin. Jos se saa tehtyä tuloksia, läpäisy kertoo sekä halusta että kyvystä selvitä kriittisestä tarkastelusta. Jos se taas moittii tätä liian julmaksi ja vääristyneeksi, voimme aika varmasti muistuttaa siitä että vain ulkopuolella oleva moittii sitä että "ei päästetä sisälle"..
Se on usein argumentaatiovirhe, koska siinä usein lyödään viestin sijasta viestinviejää. Usein se voidaan jakaa viiteen alaluokkaan:
1: Ad hominem abusivis on suora loukkaus tai herjaus. Tässä kerrotaan että koska viestin esittäjällä on joko aito tai keksitty ominaisuus, joka on vastenmielinen ja paha ja huono se tarkoittaa että hänen sanomisiinsa ei voida luottaa.
2: Ad hominem circumstantiae on tapa, jossa hyökätään ideologiaa vastaan, jota toinen edustaa. Tällöin henkilö on väärässä vain koska hän edustaa jotain tahoa. Tämä on valitettavan yleinen ja tätä tehdään usein erittäin helposti. Tällöin esimerkiksi jokin tilasto jonka on tehnyt "oikealle kallistunut" ryhmä saa helposti kohtelun jossa oikeistolaiset hyväksyvät sen ja vasemmistolaiset vastustavat sitä. Vaikka tilasto sitten olisi hyvä tai surkea. Tätä voidaan tehdä myös sukupuolen kautta. (1) Ad virem on argumentti jonka vuoksi sanoja on väärässä koska on mies. (2) Ad feminam taas tapahtuu silloin kun kohteena on nainen.
___2.1: Tässä argumentaatio rinanstuu ja lomittuu esoteerisen omahyväisyyden kanssa yhteen. Tällöin ideana on se, että ajatellaan että asia on niin hieno, että sitä ei voi ymmärtää ja kritisoida muuta kuin alan auktoriteetti. Karkeasti ajatellaan että jos esitetään että auktoriteettiin vetoaminen - jonka alatyyppi esoteerinen omahyväisyys on - silloin kun instituutiota yleisesti pidetään asiantuntijana. Mutta sitten kun ihmisen asiantuntijuus siirretään toiselta alalta, kyseessä on ad hominem circumstantiae. : Putkimiehen asiantuntijuus ei automaattisesti auta ekologiassa eikä ekologin putkitöissä. Samantapainen asia on tietysti tieteenalojen välillä.
___2.2: Natsikortti on myös tämän tyypin argumentti, joskin se on sen verran laaja että se on usein vain analogian tasolla. Eli natseilla on ollut jotain piirteitä, jotka sitten tekevät kaikesta tähän liittyvistä asioista pahoja. Hitler piti taidemaalaamisesta, mutta tämä ei tee taidemaalauksesta pahaa asiaa. Tässä yhteydessä heitetään usein tunteisiin vetoavaa saippuasarjaa nimeltä "analogiaa ja stereotypioita", jotka jo sinällään ovat irrallisia, samaan lauseeseen liitettyjä virheargumentteja siitä että kaksi toisiinsa kuulumatonta asiaa yhdistetään ylimalkaisilla samanlaisuuksilla. (Toki kaikki analogiat eivät ole huonoja, monet ovat itse asiassa varsin hyviä. Mutta suuri osa on surkeita.) Tällöin saadaan kätevästi tehtyä tarjous "kaksi argumenttivirhettä yhden hinnalla".
3: (Ad hominem) tu quoque tarkoittaa sitä, että argumentin esittäjä ei itse onnistu toimimaan kuten toisilta vaatii. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että se että toisella on jokin ongelma joka on itsellä ei tarkoita että itsellä ei ole ongelmaa.
___3.1: Kuitenkin on hyvä huomata, että jos toinen on esittänyt että toisen esittämä kannanotto on roskaa koska, on niin että jos argumentaatio on totta ja molemmilla on tuo ongelma, olisi argumentin esittäjän myönnyttävä että myös hänen oma kannanottonsa on roskaa. Tässä muodossa ad hominem -aergumentti saa itse asiassa mielenkiintoisia lisäsävyjä, koska historiassa ad hominem oli virallinen nimi argumentille, jossa tahon A esittämä logiikka pistetään hänen omaa kannanottoaan vastaan. Tällöin ei ollut väliä ottiko "kriitikko" B nämä esittäjän A argumentit tosissaan. Riitti että A uskoi niihin, jolloin hänen olisi pakko hyväksyä myös B:n kanannotot. Siinä haettiin siis sisäistä hajanaisuutta. Tämä on tullut mielenkiintosisesti esiin "N&N" -lehden sivuilla kun arvioitiin Humen näkemyksien tutkimusta. Ad Hominem on siis tässä kohden vaihtanut päämerkitystään historian kuluessa ja se on otettava huomioon esimerkiksi Humea lukiessa.
4: Kaivon myrkyttäminen tarkoittaa sitä että esitetään asialle kritiikkiä jota sävytetään vihjaavalla enankkoasenteella. Tällöin voidaan esimerkiksi viitata että jonkun ideologian juuret ja toteutus sisältävät asioita jotka ovat "huolestuttavia" tai suorastaan "kammottavia". Tällöin voidaan tehdä esimerkiksi jokin ideologia tai toimiva taho pahaksi ei suoraan se haukkumalla vaan mutkan kautta viittaamalla sen ominaisuuksiin. Esimerkiksi näin voitaisiin haukkua minua mutkan takaa koska olen Jääkäri: Suomalaisten jääkärien alku oli peräisin saksasta, ja talvisodassa jääkäritkin olivat liitossa Natsien kanssa jopa sillä tasolla että Suomi salli Hitlerin syntymäpäivävierailun Mannerheimin luo. En silti kokenut että kun Suomen Armeija päätti laittaa minut jääkäriksi, että minut laitettiin johonkin natsikouluun. Kuitenkin tähän, esimerkiksi armeijan kananttavuutta koskevassa keskustelussa, vihjaava voisi saada aikaan tunteen siitä että minussa olisi tämän vuoksi jotain synkeää. Että "älkää kuunnelko tuota, natsi -saksan verenhimo siinä vaan puhuu koska sehän on jääkäri! Sama kuin itse pahuus puhuisi!" (Monesti tätä on vaikeampi huomata, yritin vain ottaa selkeän esimerkin.)
5: Ad hominem motivum taas tarkoittaa sitä että joku on väärässä koska tällä on poliittisia tavoitteita. Eli jos jollakulla ihmisellä on syy puolustaa asiaa, hän olisi väärässä. "Oma lehmä ojassa" ei kuitenkaan vaikuta tosiasioihin. Toki ideologia innostaa esittämään argumentteja intressien vuoksi, mutta pelkkä vakuuttuneisuus harvemmin tarkoittaa samaa kuin väärässä oleminen. On hyvä muistaa että vaikka ilmastonmuutokseen on sekä kannattajia että sitä vastustavia ja kaikilla heillä on "oma lehmä ojassa" ilmasto joko lämpenee tai ei lämpene näistä poliittisista sidoksista huolimatta.
___5.1: Toki intressi ei aina ole huono asia. Esimerkiksi murhatutkimuksessa motiivi on tärkeä seikka. Täytyyhän tekijän motiiveja, kykyjä, keinoja ja tilaisuutta selvittää useassakin tutkimuksessa. Poliisit eivät silti toimi typerästi näin tehdessään. Siksi poliittisissakin jutuissa tärkein asia on itse asiassa se, onko se mitään muuta kuin poliittista intressiä. Jos asiassa on vain sen poliittisuuteen ja intresseihin liittyviä jälkiä tiedetään että kyseessä on politiikka. Sen sijaan jos se tekee esimerkiksi vertaisarvioituja tieteellisiä tutkimuksia, tiedämme että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä "instituutin sisäinen asia".?
Ad hominem ei kuitenkaan koskaan ole pelkästään sitä että toinen loukkaantuu siitä. Moni voi loukkaantua siitäkin että joku on erimielinen tai löytää vaihtoehtoisen näkemyksen asiasta. Esimerkiksi jos jonkun kirjan yleistymistä selittää sillä että ihmiset pitävät sitä hyvänä kirjana esimerkiksi siksi että se on heidän uskontonsa kirja on selitys. Se voi tietysti loukata, jos on sitonut identiteettinsä siihen että em. kirja on yleistynyt siksi että jokin korkeampi voima haluaa että se tulee ihmisen tietoisuuteen. (Tämä loukkaantuminen liittyy kokemuksieni mukaan ainakin eräisiin shamanistisiin juttuihin ja Raamattuun.) Se ei toki tarkoita että muitakin selityksiä asialle ei olisi.
Ja on huomioitava myös konteksti. Tästäkin hyvän esimerkin saa oikeuslaitoksen kautta: Siellä jos syyttäjä esittää että syytetty valehtelee koska hänellä on oma lehmä ojassa ja koska hänellä on pitkä rikollistausta, se ei välttämättä ole ad hominem, jos se sidotaan muuhun todistusaineistoon. Kun todistetaan että henkilö varasti, häntä kutsutaan varkaaksi. Siitä tulee tuomio eikä tämä ole ad hominem. Mutta jos esitän että joku on varas koska on köyhä tai että hän "ei ole oikea kristitty" koska on varastanut, kyseessä on selvästi ad hominem - riippumatta siitä onko varkaus keksitty vai ei. Toki varastaminen on kristinuskon ideologian vastaista, mutta tosiasiassa henkilö voi (1) katua (2) hän on tehnyt parannuksen tai (3) on verrattavissa laihduttavaan henkilöön joka hairahtuu ostamaan suklaata lenkin jälkeen. Toki hän voi olla myös tekouskova. Argumentti taas ei tätä kerro, vaan se on tarkasteltava muuten, laajemmassa piirissä.
Ad hominem -perheen tekee mutkikkaaksi se, että se:
1: Usein siirtää keskustelun pois asiasta. Sen sijaan että puhutaan ilmastonmuutoksesta, aletaankin puhumaan oikeisto tai vasemmistopolitiikasta. Tai kun puhutaan evoluutiosta aletaankin puhumaan siitä mitä lapsille tulisi opettaa koulussa. Tai kun puhutaan armeijan kannattavuudesta, aletaan puhumaan siitä onko jääkärien perinne kuinka vahvasti natsisävytteistä. Tällöin aihe vaihtuu. On kuitenkin hyvä huomata myös että jääkärien aatehistoriaa voidaan tutkia täysin asiallisesti ja silloin myös sen natsi -ideologioiden käsittely on OK. On hyvä huomata mitä puhutaan ja missä.
2: Se puhuu irrelevanteista asioista. Eli jos puhutaan vaikka Suomen historiasta, sen kannalta irrelevanttia on se, onko joku historiantutkija homoseksuaali vai ei. Jos on, asia on silti sama. Ja jos ei, ei historia muutu. (Anteeksi, oli jotenkin pakko rinnastaa homoseksuaalit samaan lauseeseen ruotsalaisten kanssa. Se voisi olla stereotypiaan perustuva ad hominem circumstantiae, ja jossain kontekstissa se voisi olla tietysti myös kaivon myrkyttäminen.)
Tässä argumenttityypissä kontekstin tulkinta on itse asiassa olennaisen tärkeä asia, ja se tekee tämän argumentin varmistamisen joskus melko vaikeaksi. Yleensä kannattaa kuitenkin "varmuuden vuoksi" käyttää kohteliasta kieltä. Tämä minimoi useat halut käyttäytyä epäkohteliaasti ja toista loukkaavasti. Ja tätä kautta enemmistö näistä argumenttivirheistä jäävät pois.
? Tämä on tavallaan tärkeä asia, koska usein pseudotieteiden kohdalla törmää erilaisiin instituutioihin jotka vertaisarvioinnin ohi tekevät vaikka mitä asioita. Ja me kohtaamme tämän koska niitä käännetään Amerikasta. Ideologiat siirtyvät. Osa instituutioista on tietysti Smithsonian Instituten kaltaisia arvostettuja laitoksia, ja osa on sitten Penn&Teller -jaksossa esitetyn instituutin kaltaisia, jotka halusivat tarjota halukkaille ihmisille mahdollisuuden synnyttää meressä jossa delfiinit avustaisivat. Instituutti voi olla mitä vain. Siksi onkin hyvä katsoa esimerkiksi mikä on instituutin suhde tieteen vertaisarviointiin. Jos se saa tehtyä tuloksia, läpäisy kertoo sekä halusta että kyvystä selvitä kriittisestä tarkastelusta. Jos se taas moittii tätä liian julmaksi ja vääristyneeksi, voimme aika varmasti muistuttaa siitä että vain ulkopuolella oleva moittii sitä että "ei päästetä sisälle"..
perjantai 23. toukokuuta 2008
Tietosanakirjan nielleet.
"En puhu totuuksia niin paljon kuin voin, vaan siinä määrin kuin rohkenen."
(Michel de Montaigne)
Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)
Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.
Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.
He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.
Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.
1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)
Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.
Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.
Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.
Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.
Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.
Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)
Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.
Toisin sanoen:
Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".
(Michel de Montaigne)
Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)
Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.
Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.
He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.
Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.
1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)
Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.
Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.
Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.
Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.
Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.
Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)
Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.
Toisin sanoen:
Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".
tiistai 20. toukokuuta 2008
Tohtori Falsenstein.
"Asioiden vuoksi, jotka ovat liian vaikeita sinun ymmärtää ja liian pitkiä minun kertoa, voin vain sanoa että moni tiedemies on sitä mieltä että kannattamasi näkemyksesi on väärä. Sitäpaitsi tiedän että päätelmäni toimii, koska Jeesus itse kertoi minulle että argumentti on pätevä."
Auktoriteettiin vetoaminen (Appeal to Authority, Argumentum ad Auctoritatem) on yleinen argumentaationvirhe. Se on pohjimmiltaan geneettinen virhepäätelmä, jossa jollekin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, ja sitten päätetään että hän on jotain mieltä, jonka seurauksena tämä mielipide on hyvä ja kannatettava. Auktoriteettien väärinkäytöksissä on tietenkin myös toinen tapa, eli eri mieltä olevan tahon asiantuntijoiden mollaaminen ad hominem -tyylisellä loukkauksella. Tässä nämä esitetään vastemielisessä valossa, he edustavat esimerkiksi kommunismia. Äärimmilleen vietynä ad hominem kohdistettuna auktoriteettiin on se, että ensin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, sitten osoitetaan että hän on tehnyt 1 virheen, jonka jälkeen esitetään että myös henkilön esittämä mielipide 2 -itse asiassa koko hänen maailmankuvansa- on väärä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin henkilölle annetaan kunniaa ja sitä kautta oma kunnia päihityksestä jotenkin kasvaisi valtavasti, vielä suuremmaksi. Tämä on siis näiden kahden yhdistäminen. Itsestä tehdään auktoriteetti alentamalla toinen huipulta.
Molemmat vääränlaisiin auktoriteettiin vetoamiset saadaan tiivistettyä seuraavanlaiseen argumenttirakenteeseen:
1: A esittää väitteen B;
2: Esittäjässä A on jotain positiivista/negatiivista,
→ siispä väite B on tosi/epätosi.
Toisin sanoen molemmat tiivistyvät geneettiseksi virhepäätelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asian oletetusta alkuperästä tehdään arvo sinänsä, ja alkuperään vedoten joko oman asian oikeudellisuutta tuetaan tai sitten asialla hyökätään toisen argumentteja vastaan. Toisin sanoen alkuperä ratkaisisi eikä itse asia. Tässä kohden eivät siis enää tarkastelun alla olekaan asiat ja argumentit, vaan ihmiset ja muut vastaavat tahot niiden takana. Tämän auktoriteettien virhekäytön virhepäätelmäluonne on suoraa seurausta siitä, että yleisesti katsotaan siten, että argumentti toimii riippumatta siitä kuka sen esittää. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi oikein ja tarkasti tehty tutkimus on pätevä, vaikka sen tekijä harjoittaisi voodoota ja kävisi vieraissa naisissa. Onkin ihan yleisesti hyväksyttyä esittää että kyse on siitä että "ei ole väliä sillä, kuka sanoo, vaan mitä sanoo."
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen ja helppo: Sitä nimittäin mutkistaa yksi asia. Asiantuntijalausunnot. Esimerkiksi kun jossain televisiohaastatteluissa keskustellaan jostain asiasta ja mielipiteitä kysytään joltain asiaa koskevalta ammattilaiselta, kyseessä ei ole auktoriteettiin vetoaminen. Paitsi jos esitetään pelkästään että tämä henkilö on asiantuntija ja hän on tätä mieltä, joten tämä on "lopullinen kanta". Toisin sanoen asiantuntijan mielipiteen kysyminen ei välttämättä ole virhepäätelmä. Tämän vuoksi on jopa esitetty, että argumentin englanninkielistä nimeä tulisi muuttaa muotoon "appeal to inappropriate or irrelevant or questionable authority". Tähän kuvaukseen kun sopisivat suurin osa, ne filosofisesti vähiten kiistanalaiset, auktoriteettiin vetoamiset.
Monien pseudotieteilijöiden mielestä kaikki heille epämieluisat asiantuntijalausunnot tai tiedemaailman yleiseen mielipiteeseen viittaavakin on aina ja väistämättä auktoriteettiin vetoamista, ja että paradigmat ovat vain valtarakennelmia. Tämä kuitenkin tarkoittaisi myös sitä, että ei olisi mitään väliä harjoittaa tiedettä. Koska tämä on pätevää vain jos tiedemaailman yleinen näkemys ei voi nousta mielipiteen yläpuolelle. Tämä on sinänsä merkittävää, sillä tyypillisesti pseudotieteilijät itse kuitenkin pyrkivät tiedemaailmaan ja esittävät että heillä on uusi, tuleva, nouseva paradigma. He myös viittaavat mielellään tieteelliseen aineistoon ja esiintyvät asiantuntijoina. (Ja tässä on helposti nähtävissä vissi ristiriita. Asiantuntijalausunto eroaa rivikansalaisen lausunnosta vain mikäli luotat tieteentekoprosessiin, etkä pidä sitä vain vallanpönkityksenä. Oikeastaan tulisikin muistaa että asiantuntija esittää tyypillisesti tiedemaailman yleiskannan, ja tämä lausunto on luotettava mikäli luottaa tieteeseen.)
Auktoriteettien väärinkäytössä on muutamia alatyyppejä:
1: Argumentum ad verecundiamissa viitataan yleiseen arvovaltaan, joka on esimerkiksi tiedemaailmalla, ja että tämän johdosta tunnetun tiedemiehen, kuuluisan kirjan siteeraus tai muu vastaava tekee asiasta luotettavan. Tämä tarkoittaa likimain sitä, että jos et luotakaan tuohon tiedemiehen lausuntoon, olet koko tiedemaailmaa vastaan.
2: Ipse dixit (lat:"hän sanoi"), jossa vedotaan johonkin tiettyyn henkilöön sanomisineen.
3: Argumentum ad populum taas viittaa näkemyksen suosioon, eli siihen että sitä kannatetaan. Lähtökohtana on "vox populi, vox Dei eli" , eli että "Kansan ääni on Jumalan ääni". Tässä totuus muuttuu rivikansalaisten suorittamaksi käsiäänestykseksi. Tässä esimerkiksi kirjojen painosmäärät muuttuvat "todisteeksi".
4: jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos "Paha Ateistien Koalitio" uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Tätä argumenttia voidaan käyttää myös oman kannan virheelliseen tukemiseen, jolloin esimerkiksi jos löydetään instanssi, joka kannattaa tiedettä ja edustaa vaikka ateismia ja pääteltäisiin tästä että tiedemaailma edustaa kyseistä näkemystä. Jukstapositiossa olennaista on että toisiinsa liittymättömät asiat esitetään yhtenä esittämällä ne yhdessä, vaikka yhteys onkin irrationaalinen.
___4.1: Argumentum ad Hitlerum taas tarkoittaa sitä että vastustajien näkemykset liitetään yhteen johonkin muuhun pahana tai epämiellyttävänä koettuun instanssiin, mikä tietysti tekee kaiken hänen sanomansa vääräksi. Tämä on usein natsikortti, eli natseihin ja Hiteriin rinnastaminen, (Natsitkin kannattivat, natsitkin tekivät...) mutta periaatteessa mikä tahansa negatiivinen mielleyhtymä voi käydä.
Virheellisessä auktoriteettiin vetoamisessa kyseessä on manipulaatio, joka toimii normaaleihin ihmisiin erittäin hyvin. Ja sen vuoksi sitä käytetään paljon. Otan muutamia esimerkkejä siitä, miten henkilöstä saadaan tehtyä auktoriteetti. Nämä ovat erilaisia esimerkkejä, joiden kaltaisia käytetään paljon:
1: Henkilöä kutsutaan aivan oikein esimerkiksi "professoriksi". Kuitenkin jätetään mainitsematta että henkilö onkin jonkun aivan muun alan professori. Esimerkiksi evoluutiota kritisoiva Lubenow on toki tieteellisesti koulutettu henkilö, mutta hän ei ole edes luonnontieteilijä. Kun mainittsee, että Lubenowin ala on teologia ja apologetiikka, paljastuu hänen asiantuntijuutensa laatu. Hän kritisoi alaa, joka ei ole hänen omansa. Tämä tarkoittaa sitä hänen asiantuntemuksensa alalla ovat samanarvoiset muiden alaan kouluttamattomien kanssa.
2: Henkilö on oikean alan professori, mutta on saanut tohtorinhattunsa erikoisella tavalla. Tämä ei ole ongelma Suomessa, mutta Amerikoissa on erityisiä diplomimyllyjä, joita kuka tahansa voi periaatteessa perustaa. Ja näistä tohtorinhatun saaminen voi onnistua esimerkiksi muutamassa kuukaudessa - pahimmillaan ihan puhtaasti lataamalla riittävästi dollareita oikealle tilille. Esimerkiksi Kent Hovind on ostanut tohtorinhattunsa "Patriot Bible Universitystä", jossa kandidaatin tutkinto tulee muutamassa kuukaudessa, vajaaeen 25$ kuukausihintaan.
3: Henkilö on kirjoittanut kirjan. Näin henkilöstä tulee auktoriteetti. Tämä on yleistä kaikilla pseudotieteiden aloilla. Tosiasiassa omakustannekirjan kirjoittaminen ja itsensä tämän jälkeen aihetta koskevan tieteen tekijäksi on sama, kuin jos minä maksaisin jollekin painolle siitä että tämä blogi painettaisiin paperimuotoon ja kansiin, myisin sitä ja kutsuisin itseäni tämän jälkeen filosofian tekijäksi. (Terve näkee että tämä ei voi toimia. Sillä onko esitetty PDF -muodossa, tai ruutupaperilla tai kirjana ei vielä ratkaise.)
4: Henkilö on harjoittanut kritiikkiään niin monta vuotta, että hän on sen asiantuntija, jonka sanaan tulisi heti luottaa. Tässä auktoriteetti ei tule siitä, että hänellä olisi koulutusta tai osaamista. Aika ei valitettavasti ole osaamisen paras mittari, tärkeää on se, miten sen ajan on käyttänyt.
5: Henkilö on muissa ansioissaan kiistattoman hyvä tiedemies. Tällä hetkellä verkossa kohua on herättänyt Einstein vakaumuksineen. Hänen kirjeistään on paljastunut, että hän on ilmeisesti ollut ateistisempi ja "vapaa -ajattelijaluonteisempi" kuin aikaisemmin on luultu. Asiasta on keskusteltu jopa Suomeksi, parin artikkelin voimin. Minulle on aivan yksi ja sama, mikä Einsteinin vakaumus oli. Sillä minulle Einstein oli ihminen, joka saattoi erehtyä, ei mikään EinsteinTM, joka oli aina oikeassa. Minusta tällä huomiolla on ollut merkitystä ainoastaan sen vuoksi että kristityt ovat käyttäneet Einsteinin "Spinozan Jumalaan" uskomisen eräänlaiseksi uskonnonpuolustuslyömäaseeksi. Minulle virheargumentti ei muutu päteväksi sillä että sen puoli vaihtuu.
Näitä huomioidessa on kuitenkin huomattava, että tämä ei tarkoita sitä, että henkilöiden sanomiset olisivat automaattisesti virheellisiä. Heillä ei vain ole asemaa, joka tekisi heidän lausunnoistaan koulutuksella ja muulla asiantuntemuksella varmistettua. Jos sen sijaan esittää että nämä tahot eivät voisi mitenkään tietää mistään kritisoimastaan asiasta, syyllistyy esoteeriseen omahyväisyyteen, joka tarkoittaa sitä, että ajattelee että "Suutari pysykööt lestissään." Tämä taas on pohjimmiltaan sama kuin väittäisi että tiedemiehet ovat niin viisaita, että eivät voisi erehtyä, ja että vain heillä voi olla kykyä ymmärtää asioita.
Siksi tieteellisen konsensuksenkaan ei voida sanoa takaavan takana olevaa totuutta. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että tiedemaailma olisi jotenkin väärässäkään. Mikäli luottaa tieteeseen, uskoo että tiedemaailman konsensus tekee totuudesta todennäköisemmän, ja "arki -ihmisen tasolla luotettavamman." Monesti asia ymmärretään ja asiantuntijoihin luotetaan koska he ovat alan tutkijoita. Ihmiset eivät mene maallikkopohjalta sairaalaan arvostelemaan kirurgien työtä, ja insinöörien lentokoneiden tekemiseen ei saa puuttua, koska D.I. on viisas ja alaan koulutettu. Sen sijaan joissain muissa asioissa asiantuntemuksella ei näytä olevan väliä, vaan niistä tulee saada tehdä maallikon intuitiolla kritiikkejä, ja asiantuntijat ovat suorastaan velvollisia vastaamaan niihin kaikkiin; Kritiikkiin vastaamattomuus kun kertoisi siitä että teoria on kriisissä, eli viittä vajaa entistä tiedettä.
Toki tiedemaailman konsensus ei suinkaan tarkoita sitä että näkemys olisi lopullisen oikea, eikä voisi muuttua. Mutta toisaalta samaan virheeseen sortuvat ne, jotka esittävät että tämä väistämättä myöskään tulisi muuttumaan, vielä vähemmän että se tulisi muuttumaan juuri tiettyyn kantaan. (Väite tässä kohden on siis argumenttina yhtä relevantti kuin sen esittäminen että punainen on maku.) Tärkeintä olisikin sen vuoksi sanoa että "Aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta." Mutta tässä kohden kyseessä on keskityttävä argumentteihin. Jos ei esitä argumentilleen sisältöä vaan auktoriteetin tai hylkää eri mieltä olevat näkemykset sillä että argumentin on esittänyt epämiellyttävä "maailmankuvansa sumentama" ihminen, syyllistyy tähän virhepäätelmään.
Toisin sanoen: Auktoriteettiin vetoaminen ja ad hominem ovat siitä erikoisia argumentteja, että se ei väitä että virheargumentissa esitetty väite olisi väärä. Se sanoo ainoastaan että auktoriteetilla ei ole tässä kohden merkitystä. Tulos ei ole sinänsä yhtään yllättävä, kun tiedostaa että virheargumentti ei itse asiassa liity lainkaan käsiteltävään asiaan, vaan sen ympärillä pörrääviin ihmisiin. Tämä on kuitenkin minusta kenties käytössä hävettävim virhepäätelmä. Mutta lähinnä siksi että se toimii massojen manipuloinnissa tehokkaasti.
Auktoriteettiin vetoaminen (Appeal to Authority, Argumentum ad Auctoritatem) on yleinen argumentaationvirhe. Se on pohjimmiltaan geneettinen virhepäätelmä, jossa jollekin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, ja sitten päätetään että hän on jotain mieltä, jonka seurauksena tämä mielipide on hyvä ja kannatettava. Auktoriteettien väärinkäytöksissä on tietenkin myös toinen tapa, eli eri mieltä olevan tahon asiantuntijoiden mollaaminen ad hominem -tyylisellä loukkauksella. Tässä nämä esitetään vastemielisessä valossa, he edustavat esimerkiksi kommunismia. Äärimmilleen vietynä ad hominem kohdistettuna auktoriteettiin on se, että ensin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, sitten osoitetaan että hän on tehnyt 1 virheen, jonka jälkeen esitetään että myös henkilön esittämä mielipide 2 -itse asiassa koko hänen maailmankuvansa- on väärä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin henkilölle annetaan kunniaa ja sitä kautta oma kunnia päihityksestä jotenkin kasvaisi valtavasti, vielä suuremmaksi. Tämä on siis näiden kahden yhdistäminen. Itsestä tehdään auktoriteetti alentamalla toinen huipulta.
Molemmat vääränlaisiin auktoriteettiin vetoamiset saadaan tiivistettyä seuraavanlaiseen argumenttirakenteeseen:
1: A esittää väitteen B;
2: Esittäjässä A on jotain positiivista/negatiivista,
→ siispä väite B on tosi/epätosi.
Toisin sanoen molemmat tiivistyvät geneettiseksi virhepäätelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asian oletetusta alkuperästä tehdään arvo sinänsä, ja alkuperään vedoten joko oman asian oikeudellisuutta tuetaan tai sitten asialla hyökätään toisen argumentteja vastaan. Toisin sanoen alkuperä ratkaisisi eikä itse asia. Tässä kohden eivät siis enää tarkastelun alla olekaan asiat ja argumentit, vaan ihmiset ja muut vastaavat tahot niiden takana. Tämän auktoriteettien virhekäytön virhepäätelmäluonne on suoraa seurausta siitä, että yleisesti katsotaan siten, että argumentti toimii riippumatta siitä kuka sen esittää. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi oikein ja tarkasti tehty tutkimus on pätevä, vaikka sen tekijä harjoittaisi voodoota ja kävisi vieraissa naisissa. Onkin ihan yleisesti hyväksyttyä esittää että kyse on siitä että "ei ole väliä sillä, kuka sanoo, vaan mitä sanoo."
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen ja helppo: Sitä nimittäin mutkistaa yksi asia. Asiantuntijalausunnot. Esimerkiksi kun jossain televisiohaastatteluissa keskustellaan jostain asiasta ja mielipiteitä kysytään joltain asiaa koskevalta ammattilaiselta, kyseessä ei ole auktoriteettiin vetoaminen. Paitsi jos esitetään pelkästään että tämä henkilö on asiantuntija ja hän on tätä mieltä, joten tämä on "lopullinen kanta". Toisin sanoen asiantuntijan mielipiteen kysyminen ei välttämättä ole virhepäätelmä. Tämän vuoksi on jopa esitetty, että argumentin englanninkielistä nimeä tulisi muuttaa muotoon "appeal to inappropriate or irrelevant or questionable authority". Tähän kuvaukseen kun sopisivat suurin osa, ne filosofisesti vähiten kiistanalaiset, auktoriteettiin vetoamiset.
Monien pseudotieteilijöiden mielestä kaikki heille epämieluisat asiantuntijalausunnot tai tiedemaailman yleiseen mielipiteeseen viittaavakin on aina ja väistämättä auktoriteettiin vetoamista, ja että paradigmat ovat vain valtarakennelmia. Tämä kuitenkin tarkoittaisi myös sitä, että ei olisi mitään väliä harjoittaa tiedettä. Koska tämä on pätevää vain jos tiedemaailman yleinen näkemys ei voi nousta mielipiteen yläpuolelle. Tämä on sinänsä merkittävää, sillä tyypillisesti pseudotieteilijät itse kuitenkin pyrkivät tiedemaailmaan ja esittävät että heillä on uusi, tuleva, nouseva paradigma. He myös viittaavat mielellään tieteelliseen aineistoon ja esiintyvät asiantuntijoina. (Ja tässä on helposti nähtävissä vissi ristiriita. Asiantuntijalausunto eroaa rivikansalaisen lausunnosta vain mikäli luotat tieteentekoprosessiin, etkä pidä sitä vain vallanpönkityksenä. Oikeastaan tulisikin muistaa että asiantuntija esittää tyypillisesti tiedemaailman yleiskannan, ja tämä lausunto on luotettava mikäli luottaa tieteeseen.)
Auktoriteettien väärinkäytössä on muutamia alatyyppejä:
1: Argumentum ad verecundiamissa viitataan yleiseen arvovaltaan, joka on esimerkiksi tiedemaailmalla, ja että tämän johdosta tunnetun tiedemiehen, kuuluisan kirjan siteeraus tai muu vastaava tekee asiasta luotettavan. Tämä tarkoittaa likimain sitä, että jos et luotakaan tuohon tiedemiehen lausuntoon, olet koko tiedemaailmaa vastaan.
2: Ipse dixit (lat:"hän sanoi"), jossa vedotaan johonkin tiettyyn henkilöön sanomisineen.
3: Argumentum ad populum taas viittaa näkemyksen suosioon, eli siihen että sitä kannatetaan. Lähtökohtana on "vox populi, vox Dei eli" , eli että "Kansan ääni on Jumalan ääni". Tässä totuus muuttuu rivikansalaisten suorittamaksi käsiäänestykseksi. Tässä esimerkiksi kirjojen painosmäärät muuttuvat "todisteeksi".
4: jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos "Paha Ateistien Koalitio" uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Tätä argumenttia voidaan käyttää myös oman kannan virheelliseen tukemiseen, jolloin esimerkiksi jos löydetään instanssi, joka kannattaa tiedettä ja edustaa vaikka ateismia ja pääteltäisiin tästä että tiedemaailma edustaa kyseistä näkemystä. Jukstapositiossa olennaista on että toisiinsa liittymättömät asiat esitetään yhtenä esittämällä ne yhdessä, vaikka yhteys onkin irrationaalinen.
___4.1: Argumentum ad Hitlerum taas tarkoittaa sitä että vastustajien näkemykset liitetään yhteen johonkin muuhun pahana tai epämiellyttävänä koettuun instanssiin, mikä tietysti tekee kaiken hänen sanomansa vääräksi. Tämä on usein natsikortti, eli natseihin ja Hiteriin rinnastaminen, (Natsitkin kannattivat, natsitkin tekivät...) mutta periaatteessa mikä tahansa negatiivinen mielleyhtymä voi käydä.
Virheellisessä auktoriteettiin vetoamisessa kyseessä on manipulaatio, joka toimii normaaleihin ihmisiin erittäin hyvin. Ja sen vuoksi sitä käytetään paljon. Otan muutamia esimerkkejä siitä, miten henkilöstä saadaan tehtyä auktoriteetti. Nämä ovat erilaisia esimerkkejä, joiden kaltaisia käytetään paljon:
1: Henkilöä kutsutaan aivan oikein esimerkiksi "professoriksi". Kuitenkin jätetään mainitsematta että henkilö onkin jonkun aivan muun alan professori. Esimerkiksi evoluutiota kritisoiva Lubenow on toki tieteellisesti koulutettu henkilö, mutta hän ei ole edes luonnontieteilijä. Kun mainittsee, että Lubenowin ala on teologia ja apologetiikka, paljastuu hänen asiantuntijuutensa laatu. Hän kritisoi alaa, joka ei ole hänen omansa. Tämä tarkoittaa sitä hänen asiantuntemuksensa alalla ovat samanarvoiset muiden alaan kouluttamattomien kanssa.
2: Henkilö on oikean alan professori, mutta on saanut tohtorinhattunsa erikoisella tavalla. Tämä ei ole ongelma Suomessa, mutta Amerikoissa on erityisiä diplomimyllyjä, joita kuka tahansa voi periaatteessa perustaa. Ja näistä tohtorinhatun saaminen voi onnistua esimerkiksi muutamassa kuukaudessa - pahimmillaan ihan puhtaasti lataamalla riittävästi dollareita oikealle tilille. Esimerkiksi Kent Hovind on ostanut tohtorinhattunsa "Patriot Bible Universitystä", jossa kandidaatin tutkinto tulee muutamassa kuukaudessa, vajaaeen 25$ kuukausihintaan.
3: Henkilö on kirjoittanut kirjan. Näin henkilöstä tulee auktoriteetti. Tämä on yleistä kaikilla pseudotieteiden aloilla. Tosiasiassa omakustannekirjan kirjoittaminen ja itsensä tämän jälkeen aihetta koskevan tieteen tekijäksi on sama, kuin jos minä maksaisin jollekin painolle siitä että tämä blogi painettaisiin paperimuotoon ja kansiin, myisin sitä ja kutsuisin itseäni tämän jälkeen filosofian tekijäksi. (Terve näkee että tämä ei voi toimia. Sillä onko esitetty PDF -muodossa, tai ruutupaperilla tai kirjana ei vielä ratkaise.)
4: Henkilö on harjoittanut kritiikkiään niin monta vuotta, että hän on sen asiantuntija, jonka sanaan tulisi heti luottaa. Tässä auktoriteetti ei tule siitä, että hänellä olisi koulutusta tai osaamista. Aika ei valitettavasti ole osaamisen paras mittari, tärkeää on se, miten sen ajan on käyttänyt.
5: Henkilö on muissa ansioissaan kiistattoman hyvä tiedemies. Tällä hetkellä verkossa kohua on herättänyt Einstein vakaumuksineen. Hänen kirjeistään on paljastunut, että hän on ilmeisesti ollut ateistisempi ja "vapaa -ajattelijaluonteisempi" kuin aikaisemmin on luultu. Asiasta on keskusteltu jopa Suomeksi, parin artikkelin voimin. Minulle on aivan yksi ja sama, mikä Einsteinin vakaumus oli. Sillä minulle Einstein oli ihminen, joka saattoi erehtyä, ei mikään EinsteinTM, joka oli aina oikeassa. Minusta tällä huomiolla on ollut merkitystä ainoastaan sen vuoksi että kristityt ovat käyttäneet Einsteinin "Spinozan Jumalaan" uskomisen eräänlaiseksi uskonnonpuolustuslyömäaseeksi. Minulle virheargumentti ei muutu päteväksi sillä että sen puoli vaihtuu.
Näitä huomioidessa on kuitenkin huomattava, että tämä ei tarkoita sitä, että henkilöiden sanomiset olisivat automaattisesti virheellisiä. Heillä ei vain ole asemaa, joka tekisi heidän lausunnoistaan koulutuksella ja muulla asiantuntemuksella varmistettua. Jos sen sijaan esittää että nämä tahot eivät voisi mitenkään tietää mistään kritisoimastaan asiasta, syyllistyy esoteeriseen omahyväisyyteen, joka tarkoittaa sitä, että ajattelee että "Suutari pysykööt lestissään." Tämä taas on pohjimmiltaan sama kuin väittäisi että tiedemiehet ovat niin viisaita, että eivät voisi erehtyä, ja että vain heillä voi olla kykyä ymmärtää asioita.
Siksi tieteellisen konsensuksenkaan ei voida sanoa takaavan takana olevaa totuutta. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että tiedemaailma olisi jotenkin väärässäkään. Mikäli luottaa tieteeseen, uskoo että tiedemaailman konsensus tekee totuudesta todennäköisemmän, ja "arki -ihmisen tasolla luotettavamman." Monesti asia ymmärretään ja asiantuntijoihin luotetaan koska he ovat alan tutkijoita. Ihmiset eivät mene maallikkopohjalta sairaalaan arvostelemaan kirurgien työtä, ja insinöörien lentokoneiden tekemiseen ei saa puuttua, koska D.I. on viisas ja alaan koulutettu. Sen sijaan joissain muissa asioissa asiantuntemuksella ei näytä olevan väliä, vaan niistä tulee saada tehdä maallikon intuitiolla kritiikkejä, ja asiantuntijat ovat suorastaan velvollisia vastaamaan niihin kaikkiin; Kritiikkiin vastaamattomuus kun kertoisi siitä että teoria on kriisissä, eli viittä vajaa entistä tiedettä.
Toki tiedemaailman konsensus ei suinkaan tarkoita sitä että näkemys olisi lopullisen oikea, eikä voisi muuttua. Mutta toisaalta samaan virheeseen sortuvat ne, jotka esittävät että tämä väistämättä myöskään tulisi muuttumaan, vielä vähemmän että se tulisi muuttumaan juuri tiettyyn kantaan. (Väite tässä kohden on siis argumenttina yhtä relevantti kuin sen esittäminen että punainen on maku.) Tärkeintä olisikin sen vuoksi sanoa että "Aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta." Mutta tässä kohden kyseessä on keskityttävä argumentteihin. Jos ei esitä argumentilleen sisältöä vaan auktoriteetin tai hylkää eri mieltä olevat näkemykset sillä että argumentin on esittänyt epämiellyttävä "maailmankuvansa sumentama" ihminen, syyllistyy tähän virhepäätelmään.
Toisin sanoen: Auktoriteettiin vetoaminen ja ad hominem ovat siitä erikoisia argumentteja, että se ei väitä että virheargumentissa esitetty väite olisi väärä. Se sanoo ainoastaan että auktoriteetilla ei ole tässä kohden merkitystä. Tulos ei ole sinänsä yhtään yllättävä, kun tiedostaa että virheargumentti ei itse asiassa liity lainkaan käsiteltävään asiaan, vaan sen ympärillä pörrääviin ihmisiin. Tämä on kuitenkin minusta kenties käytössä hävettävim virhepäätelmä. Mutta lähinnä siksi että se toimii massojen manipuloinnissa tehokkaasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)