Miten ritarit ovat parempia kuin samurait?

Ritareilla ja samurailla on paljon yhteisiä piirteitä. Molempia pidetään vähintään jossain määrin hyveellisinä. Puhutaan ritarihyveistä ja bushidosta. Molempien hyveellisyys on jossain määrin kulttuuripiirin narraatioiden sävyttämää, jonka takana molemmat ryhmät ovat huomattavasti vähemmän eettisiä kuin mitä näistä ihanteista voisi uskoa.

Eipä ihme, että monia kiinnostaa se, onko ritari vai samurai parempi. Kysymys on tietenkin siinä määrin omituinen, että molemmat joukot olivat erittäin hyvin koulutettuja ja maan mineraalivarat, resurssit ja maasto huomioiden molemmat olivat erinomaisen hyviä asiassaan. Olenkin tässä monesti korostanut että on hyvä katsoa kontekstia. Ja antanut ikään kuin mielikuvan että molemmat ovat omalla tavallaan yhtä hyviä. Tämä ei ole suoranaista valehtelua. Mutta siitä syntyy mielikuva joka on astetta väärä. ; Moni ajattelee että ritarin ja samurain paremmuus nähtäisiin kaksintaistelussa jossa tasataitoinen ritari ja samurai laitettaisiin kisaamaan keskenään.

Toki joskus ei olla ihan näin reiluja. Moni korostaa että samurailla olisi erityinen kamppailutaito mutta euroopassa oltaisiin vain aidottomasti huidottu. Ja siksi taidot pitäisi laittaa samurain puolelle. Olen tässä kohden hyvin erimielinen. ; Itämaisten kamppailutaitojen yliarvostuksessa on osittain kysymys siitä että;
1: Euroopassa rasismi ja eurosentrismi aikaansaivat kiistatta vakavia ongelmia, ja tätä kautta on syntynyt sille vastakkainen yhtä epätosi suuntaus ; Se, että eurooppalaisen pitäminen yhtä hyvänä olisi rasismia. On monien mielestä suvaitsevaisempaa jos suoraan ihaillaan kaikkea eksoottista vain siksi että se ei ole eurooppalaista.
2: Kognitiotieteilijät puhuvat tässä saatavuusheuristiikasta (availability heuristic). Ja tätä kautta ihmiset tekevät usein virheellisiä päätelmiä ; Ihmiset uskovat joidenkin asioiden välillä olevan yhteyden vain siksi, että nämä asiat tulevat heille nopeasti ja helposti mieleen. Itsepuolustuslajeissakin itämaiset lajit, kuten karate, kendo, judo ja muut vastaavat tulevat mieleen nopeasti. Euroopassa ei ole katkeamattomia lajinharjoitusperinteitä, ja aineistona on siksi enemmänkin historialliset manuaalit. Tämä perinteen katkeaminen tekee asioista vaikeammin kuultavia. Ja tätä kautta itämaiset lajit saavat muistettavuudesta etua.

Tästä päästään karuun asiaan. Jos soturien taidot oletetaan identtiseksi, niin ratkaiseva taitoero riippuu lähinnä varusteista eli teknologiasta. Sekä siitä miten ollaan sopeuduttu taistelemaan tähän oleellisesti liittyvissä konteksteissa.

Tässä kohden samuraista ja ritarista tulee usein mieleen miekka. Ja ajatellaan että miekka on se oleellisin ero ritarin ja samurain välillä. Kuitenkin molemmat olivat ratsujoukkoja jotka käyttivät primaariaseena nimenomaan jotain muuta kuin miekkaa. Samuraille ja ritarille miekka on sidearm.

Aseistuksen kohdalla uskallan kuitenkin sanoa, että molempien aseet olivat riittävän hyviä tappamaan yhdellä iskulla. Näin ollen ei tarvitse keskustella siitä onko katanamiekka tai samurain muu ase niin terävä että niillä leikkasi kolme ihmistä halki yhdellä iskulla. Overkill on lopptuloksen kannalta aivan samanarvoinen normaalin tappamisen kanssa.

Uskallankin sanoa että oleellisempi asia on panssarointi. Normaali ihminen ei ymmärrä miten paljon panssarointi auttaa meleetaistelukontekstissa. Se auttaa äärimmäisen paljon. Tässä mielessä eurooppalaisilla on etuna hyvin peittävät ja suojaavat panssarit jotka on nivelletty ja muotoiltu niin että ne eivät ole kovin painavia ja niissä pystyy tekemään paljon asioita. (Turnajaishaarniskat voisivat olla mainittava "oma lukunsa", mutta ne eivät ole taistelukontekstissa käytettyjä haarniskoita.) Ja käytännössä kukaan ei lyö haarniskasta läpi.

Ja toinen merkittävä asia on huomata että ritari ja samurai taistelevat suunnilleen samanlaisessa kontekstissa. Joten taistelukontekstiksi saadaan samurai joka taistelee ritaria vastaan ja ritari taistelee samuraita vastaan. Tässä mielessä voidaankin ryhtyä punnitsemaan sitä finaalista asiaa joka mielestäni asettaa ritarin samurain yli ; Ritarit ovat harjaantuneet taistelemaan panssaroimattomia että panssaroituja vastaan. Samurain "periaatteessa keskiraskas panssarointi" on tätä kautta heille tuttu asia. He tietävät miten toimia tämän kanssa. Samuraille haarniska taas on uutta kartoittamatonta maaperää. (Tilanne toki muuttuisi varmasti nopeasti jos ritari-samuraitaisteluita olisi usein. Tekniikat ja aseiden muotoilut muuttuisivat. Ja juuri tämä muutos kertoo siitä että sodankäynnissä on konteksti. Ja sen että samurait olisivat kovemman muutospakon alla, joten he olisivat heikompia ritareita vastaan kuin ritarit samuraita vastaan.)
1: Näin ollen uskaltaisin sanoa että katanaan liietty viiltomielikuva jopa narraatiotasolla tukee tätä ; Et voi lyödä kunnon panssarista läpi viiltämällä. Kaareva terä sopii aukkohakuiseen pistoon hieman huonommin. Ritarin pitkämiekka taas kyllä toimii riittävän hyvin niin viiltävässä kuin pistävässä toiminnassa.

Toki tässä on käsitelty vain kaksintaistelua. En osaa massojen sodankäyntiä ja siihen liittyvää taktiikkaa ja strategiaa. Näin ollen paremmuusero saattaisi kadota jos pitäisi esimerkiksi sotia massa-armeijan kanssa viikkoja jossain kuumassa ilmanalassa. Toisaalta kun samurain ja ritarin paremmuutta mitataan, kaksintaistelu tuntuu tulevan erityisen monille mieleen...

Perimmäisin vaikutin

Kun puhutaan naisten meikkaamisesta, vastaan tulee helposti kahdenlaista linjaa:
1: Nähdään että meikkaaminen on ennen kaikkea seksikästä. Eli ajatellaan että meikillä joko tehdään itsestä viekottelevampi miehiä kohtaan. Eli joko etsitään parempaa miestä tai kilpavarustellaan muita naisia vastaan, etteivät he hurmaa omaa miestä. Mukana tulee positiivista huomiota mutta pidämme siitä koska evolutiivisesti tai muuten tästä on seurannut seksuaalista menestystä. Tai koska Freudin mukaan seksuaalisuus on ytimessämme.
2: Positiivinen huomio tuntuu hyvältä. Seksi on yksi alimmista mahdollisista nimittäjistä, jolla saada positiivista huomiota.

Molempia malleja kuvaa se, että taustalle ajatellaan perimmäinen syy. Ja jos jokin muu syy löytyy, keksitään miten se pohjimmiltaan johtaa tähän perimmäiseen syyhyn. Kun tämä perimmäinen syy löydetään, siihen pysähdytään. Jos löydetään jokin muu syy, ei lopeteta etsintää ennen kuin päästään tähän tiettyyn perimmäiseen syyhyn. Tilanne ei ole kovin järkevä. Se on enemmän rationalisoiva. Perimmäinen syy joka löydetään kertoo enemmän sanojastaan.

Itselleni meikeistä mieleeni tulee se, miten omassa alakulttuurissani on monille tärkeää brassailla siitä kellä on erikoisvalmistetut titaaniset brigandiinit. (Ehdottoman historiallisesti epäautenttiset ja terästä ainakin puolet kevyemmät.) Tai kenelläpä on ostettuna mestarin tekemä 1500 euron kuvioteräsmiekka joka on kromattu niin että se näyttää 5 euron halpismiekalta. ; Tämä toki liittyy jotenkin miehekkyyteen ja machouteen. Syyt ovat moninaisia. Ja joskus kysymys on miehekkyydestä jossa joko "kilpaillaan toisia miehiä vastaan" tai "ollaan ei-kilpailullisesti sillä mitä on". Joskus kysymys on vain siitä että kallis kampe tuo mainetta. (Lajia harrastaa kuitenkin myös moni nainen ja hekin voivat hoardata.) Mutta vaikka sukupuolisuuskulma olisi mukana niin kysymys ei ole seksistä. (Ei edes sellaisella "homolla" tavalla.) Kenties kulttuurinen sukupuolisuus on tässä mielessä liiaksikin sidottu seksuaalisuuteen. Tämä ajatus on yllättävä jos miettii feminismin kannalta. Se kun erottelee sosiaalista ja kulttuurista sukupuolta aika kovasti. Mutta kuitenkin juuri sen parissa törmää aika usein ihmisiin jotka harjoittavat

Witcher 3 ja miekkailu

Koska maailma näyttää olevan sellainen että hyvä ja paha ovat harmaasävyisiä ja hyvät teot sisältävät catch-22:ia. Ja uutiset tuntuvat tarjoavan verilöylyä, poliitikkojen murhaamista ja muuta rähinöintiä, olen viime päivinä kokenut syvää tarvetta eskapismiin. Olen paennut todellisuutta viattomampaan "Witcher 3:n" maailmaan.

Olen tietenkin tehnyt Geraldistani maailman parhaan miekkamiehen. En ole käyttänyt taitopisteitä mihinkään muuhun. (Pelaan myös "pesäpalloa" päälle lentävien hirviöiden kanssa vaikka asia pitäisi kai teknisesti ottaen suorittaa jalkajousella.) Ja tässä suhteessa olen varmasti katsonut oman osani niistä akrobaattisista suoritteista joita peli kutsuu miekkailuksi. Peli on tältä osin miellyttävä. (Jos pitää miellyttävänä sitä että lyö tyypin kahtia kallosta palleihin ilman että tekee sitä tässä järjestyskessä. Eli kukapa ei?)

Kun katsotaan peliä, huomiota herättää se että varusteet on kuvatty monin paikoin yllättävänkin asianmukaisesti.

Panssarit ovat erityisen hienoja. Toki mukana on tarpeettomia fantasiapanssareitakin. Mutta enemmistö asuista on itse asiassa hyvin perusteltuja ja jopa historianmukaisia. Peli käyttää gambesoneja. Ja kun käytetään Cuirassejakin, näkee että kysymys on asukokonaisuudesta jossa on alla gambeson ja tämän päälle rakennettu muuta metallisuojusta. Eli juuri sillä tavalla kuin oikeassa elämässäkin. (Gerald pukeutuu jossain määrin asukokonaisuuksiin enemmän kuin yksittäisiin osiin. Mikä on tavallaan perusteltua mutta hitusen outoa kun toiset osat, kuten saappaat ja gauntletit, ovat kuitenkin yksittäisiä.) Hämmentävää panssaripuolella on Geraldin haluttomuus käyttää kypärää.

Myös miekat ovat hyvin valikoituja. Witcherin miekat tuntuvat ohuilta verrattuna monien muiden pelien miekkoihin. Mutta ne on ilmeisesti mallinnettu oikeista miekoista. Yksityiskohdat vaihtelevat paljon ; Osassa on suojaavia rinkuloita ja osassa ei. Aivan kuten oikeissakin miekoissa. Pidän tavallaan myös siitä miten Geraldin miekat pystyy erottamaan ulkonäöltä tarkoitusperiaatteensa mukaan ; "Normaaleja" hirviöitä vastaan käytetään teräsmiekkaa jonka väisti on suora ja 90 asteen kulmassa miekkaa kohden. Hopeainen ase joka on tarkoitettu eksoottisempia yliluonnollis-hirviöitä varten taas tuo mieleen monista irlantilaisista claymoreista tuttu eteenpäin viettävä väistipari. Molempia väistityyppejä on käytetty. Karkeasti ottaen 90 asteen kulmassa oleva parru suojaa rannetta pituuteensa nähden hieman paremmin. Mutta eteenpäin viisto ei ole ranteiden kanssa samalla tavalla tiellä. Kysymys on jossain määrin pienistä eroista jotka painottavat mieltymyksiä.

Se miten miekkoja käytetään on kohtuullisen huvittavaa.

Geraldin tavassa käyttää miekkaa on "paljon". Pelin ulkonäköä leimaava piirre, eli tapa kantaa kahta selvästi kahdella kädellä käytettävää pitkämiekkaa selässä, on tyylikäs ja näyttävä. Valitettavasti miekkaa ei vain tällä tavalla saa vedettyä selästä. Tämän itse asiassa näkee jopa pelissä ; Kun Gerald vetää miekan selästään, miekanvetoanimaatiossa miekka ei tule tupesta kokonaan. Vaan miekkaa on melko paljon tupen sisällä ja sitten miekan terä onkin vain ulkona tupesta (selän takana).

Samoin jotkut ovat kehuneet sitä miten pelintekijät ovat ajatelleet asioita. Ja kuvanneet tätä tosiasiaa hieman väärällä esimerkillä. Kun Gerald laittaa miekan selkäänsä hän nostaa sitä vasemmalla kädellään. Tämän pitäisi tehdä miekan vedosta vaikeampaa. Sillä miekan selästä vetämisen rajoite on tupen suun ja käden pituusero. Jos miekkaa vetäessä Gerald vetäisi tuppea selässä pitkään alaspäin, miekan poisvetäminen onnsituisi teoriassa. Ja sama sopii tietenkin miekan tuppeen laittamisen kanssa. (Joskin on vaikeaa kuvitella miten normaali ihminen saisi tehtyä niin tarkkaa asettelua selän takana hankalassa asennossa että miekan kärjen todella saisi tupen suulle ja siitä sisään. Mutta Gerald onkin kyvyiltään kirjaimellisesti supernaturaali.)

Annan tästä miekanvetelyasiasta kuitenkin vain vähän moitetta. Sillä miekan poisvetäminen ja tuppeenlaittaminen ei ole kovin oleellinen osa eurooppalaista miekkailua. (Sitä taitoa jolla käsitellään niitä aseita mitä Gerald tekee niissä varusteissa ja niitä varusteita vastaan joita Gerald matkoillaan kohtaa.) Lisäksi olen keksinyt "teorian" jossa miekkojen tupet ovatkin oikeasti ylhäältä pitälle varteen asti avoimia. Näin voisi selittyä miten miekka tulee "tupen ulkopuolelle" ilman että sen kärki on (miekan pituudesta ja näkyvästä osuudesta arvioiden) lähelläkään miekan tupen suuta.

Enemmän "moitetta" saakin pelin näyttävin elementti. Eli Geraldin tapa pyöriä ja hyppiä taistellessaan.

Tämä johtuu toki siitä että Witcher -kirjoissa Geraldin liikkumista on kuvailtu tällä tavalla. Ja se näyttää hyvältä. Kysymys ei ole siitä että onko Geraldilla ylivertainen nopeus ja voima. Kysymys on siitä, että pyöriessään hän hallitsee tilaa tavalla jota miekkamestari ei tekisi. Hän lyö pitkiä kaaria ja kääntyy miekan perässä. Jolloin jos vastapuoli on vaikka väistänyt iskua hieman taaksepäin menemällä, Geraldin isku on mennyt ohi ja hän voi vastata nopealla omalla hyökkäyksellään suoraa kohti Geraldin paljastunutta selkää.
1: Kysymys ei ole oikeastaan edes siitä saako tehdä käännöksiä ja puolikäännöksiä ja leikkiä pikku ballerinaa piruetteineen, vaan siitä että Gerald ei astu iskuihin "miekka edellä" jolloin miekka suojaisi häntä vihollisten hyökkäyksiltä ja raivaisi hyökkäyslinjaa auki Geraldia suojaten. Sen sijaan hän astuu vihollisen ulottuvuudelle ensin ja miekka tulee perässä vasta sen jälkeen. Tämä lyhyt aika on jotain jona vihollinen pystyy lyömään Geraldia ilman että hän voi suojata, torjua tai oikein mitään muutakaan asialle.

Samoin Geraldin tapa lyödä voimakas lyöntinsä jättää hänet hyvin avoimeksi. Lisäksi torjunta tehdään tavalla joka tuo mieleen jotkut itämaiset miekkailulajit. Niissä se on järkevä. Voidaan periaatteessa nostaa oma ase ylös ja torjua vastapuolen tuleva hyökkäys niin että se "liukuu" miekan terän kautta sivusuuntaan. Ja kun samalla itse astutaan lähemmäs ja lyödään saadaan oma isku sopivasti olemaan jo lähes perillä kun vastustaja on vasta saamassa omaa entistä sitoutumaansa hyökkäystä loppuun. Temppu on kuitenkin melko typerä pitkällä miekalla. Koska tälläisiä tehdessään sitä saa helposti omasta väististään omaan päähänsä. (Been there done that.) Toki tämä on kenties saatettu hieman miltei ottaa huomioon pelissä. Sillä kovaa lyöminen on hidasta ja aika usein viholliset lyövät sinua kovien lyöntejen välissä "vaikka rämpyttäisit nappia" eli hyökkäisit niin nopaesti kuin vaan voit.

Toisaalta peliä tehdessä on tiettävästi konstultoitu myös Liechtenauerin tuntijaa. Toki on melko selvää että miekkailukonsultille on käynyt kuten heille aina käy ; He ovat olemassa lähinnä jotta heidän nipotuksensa jätetään kuuntelematta "koska kyseessä on fantasia". Ja tämän jälkeen voidaan sanoa että "hei, meillä on kuule ollut osaaja konsultoimassa." (Yeah, right.)

Konsultti on kuitenkin selvästi saanut sanoa jotain jossain kohden. Monet asennot ovat sellaisia että voi kuvitella että niihin on haettu vaikutteita Liechtenauerilta. (On kuitenkin väärin puhua muusta kuin vaikutteista. Se on vähän kuin "perustuu tositapahtumiin" kauhuelokuvien kohdalla. On hitusen liioiteltua vaikka voi olla omalla kierolla tavallaan miltei perusteltu lauseke.) Tekniikoissa on usein idea jossa Gerald käyttää kättään luovasti. Vastustajaan tartutaan. Vihollisen käteen tarttumalla voidaan estää tätä toimimasta tällä kädellä, hallita tämän liikkumista laajastikin ja pistää miekka linjaan joka on auki ja pysyy sellaisena koska sille ei saa tehtyä mitään koska edellämainittu.... (Toki on turhaa kuvitella että tavallisen ihmisen voimin kukaan menisi tuollaisesta tempusta kahtia. Mutta kyllä sillä hengen saa.)

idea jossa Gerald torjuu tai siirtää vihollisen asetta syrjään miekan kahvan lähellä samalla kun hän lyö kärkiosalla päähän. Mikä on aivan järkevää.
1: Toki tämä on "pilattu" siinä mielessä että Gerald torjuu ja hyökkää erikseen eri napeista. Torjumisen asento on lisäksi aina sama. Sinänsä itse asento on sellainen että sitä tavataan monissakin HEMA -lajeissa. Fiorella se on porta di ferro. Itse en näe tuota asentoa edes erityisen defensiivisenä. Toki se voidaan kokea sellaisena koska miekka on valmiiksi vihollisen hyökkäyslinjan edellä ja sitä voidaan siirtää puolelta toiselle näppärästi ja näin saada aikaan itsen suojausta. Tosin monet torjunnat tehdään aika kaukaa ja sillä voi saada voimaa raivata vihollisen hyökkäyslinjaa auki. Geraldin tapainen pelkkä miekan paikallaanpitäminen edessä ei suojaa kovin hyvin koska iskuun ei saa pitoa. (Käytännössä jos joku pitää asettaan torjunnassa kuten Gerald niin jopa minä, joka en ole kovin voimakas, voin lyödä tuon läpi. En siis valitsemalla toista linjaa vaan nimenomaan lyömällä sellainen linja jossa tuo passiiviseti paikallaanpidetty miekka on. Gerald on kuitenkin ylimaallisen voimakas joten teoriassa hän vain pysäyttää kaikki valtavat voimat tavalla joka on meille muille järjetön.)

Samoin tekniikoissa paistaa läpi se, että jalkatyöskentely on jokseenin oikeansuuntaista (kunhan hyppimistä ei lasketa). Ennen kaikkea se kumpi jalka on edessä ja kumpi takana on itse asiassa kautta linjan melko hienosti tehty (kunhan ei lasketa kauheasti piruetteja ja vaadita muuta tilannetajua).

Toki jotkut Geraldin maltillisemmat tekniikat itse asiassa ovat miltei järkeviä.

Ainakin jos otetaan huomioon se, miten Gerald on voimiltaan yli-inhimillinen. (Eikä vain sillä että hän osaa magian perusteita. Vaan siksi että hän on fyysisesti ylimaallisen voimakas.) Tässä kontekstissa ihmisen lyöminen kahti on "järkevä" siinä mielessä että iskun hyökkäyslinja on hartiasta viistosti alaspäin. Itse asiassa linja on jokseenkin tuttu sellaisista asioista kuin Fiore dei Liberin "seitsemästä miekasta" (jossa on piirroksena tyylin hyökkäyslinjat.)

Samoin jotkut erityisen brutaalit "finisherit", joille on varattu omat erilliset animaationsa, voidaan hyväksyä "armosta" sitä kautta että ne ovat "finishereitä". Jos normaali miekkailija joutuu tekniikkaa tehdessään miettimään sitä että jos vihollinen jotenkin väistää tai muuten ohittaa tekniikan, niin miten hän lopettaa oman tekniikkansa jotta olisi mahdollisimman puolustuskykyinen. Gerald on varmasti yliluonnollisen nopeine reflekseineen sen verran tottunut tunnistamaan että milloin hänen vihollisensa kuolee ja milloin ei, jotta hän voi tarjota tuollaisia "lisämausteita". (Tosin itsekin tuppaan harrastamaan vähän näyttävämpää "päättävää klovneriaa" jos olen varma voitostani. Se ei ole ilmeisesti kovin kunnioittavaa vastapuolta kohtaan. Ja kostautuu silloin kun voitonvarmuuteni ei ole johtanut voittamisen varmuuteen.)

Lisäksi bonuksena on se, että yksi Geraldin "piruetti" on sellainen, että voisin tehdä sen itsekin. Siinä lyödään yläviistosta ylhäältä vasemmalta alas oikealle, hartiaan (mutta ei läpi) astutaan oikealle puolelle vihollisen ohi samalla kun miekkaa viilletään oikealta ylhäältä alas vasemmalle. Koska Fiore tuntee "piruettimaisia" askeltöitä (meza volta ja tutta volta) voidaan tietenkin joitain asioita saada tehtyä oikein vaikka pyöritäänkin niin pirusti.

Se on hyvä tietää

...Että elokuvien mukaan elämme maailmassa, jossa on tavallista että taistelussa torjutaan miekaniskuja nahkaisilla rannekkeilla ilman ongelmia samalla kun levypanssarin alla ketjupanssaria pitävän läpi pistetään niin että menee keskeltä rintaa läpi ja kärki tulee vielä selästä uloskin...

Haarniskaleikkiä

Vierailin eilen Turussa. Tässä yhteydessä kävin tietenkin myös Turun linnassa. Siellä on erikseen osio toiminnalle jota periaatteessa voin tehdä kotonanikin. tein kuitenkin. ; Eli pukeuduin haarniskoihin. Esimerkiksi kuvassa oleva barbute oli ihan funktionaalinenkin. Ja sen kanssa huomasi selvästi miksi se oli suosittu kypärämalli. Sen kanssa näkee huomattavasti paremmin kuin omassa bascinetissani. Se suojaa hyvin. Paitsi että kun olen tottunut bascinettiini niin se tuntui hyvinkin naamasta tarpeettomankin avoimelta.

Kokeiltavana oli myös ns. close helmet. Siinä on visiiri. Visiiri tietenkin suojaa naamaa hyvin. Sallet on toisaalta malli jossa yleensä näkee paremmin kuin bascinetissa. Sillä niissä silmänraot ovat lähempänä kasvoja. Ja tämä määrää näkyvyydestä yllättävän paljon. Paitsi Turun linnassa. En ymmärrä miten on mahdollista että sillä näkee vielä vähemmän kuin bascinnetissa. Tuossa kypärässä näkyvyys oli niin huono että suoraan sanoen ihmettelin miksi siihen on enää vaivauduttu lainkaan laittamaan mitään reikiä.

Tämä muistuttaa siitä että kenties nämä museoissa joskus nähtävät kokeiluasiat eivät anna ihmisille aivan oikeaa viestiä. Niitä kokeilemalla tosin näyttää hyvältä peilin edessä ja selfieissä joten kenties tämä ongelma ei ole kovin tärkeä.

Paketoitumisesta

I'm a pad'man

Olen viimeisen parin viikon aikana ajanut sisään mittatilausgambesoniani. Se perustuu 1500 -lukulaiseen malliin. Ja se on luultavasti paksuin gambeson jonka olen koskaan nähnyt. Itselläni on toki toinenkin gambeson. Mutta se on tätä huomattavasti ohuempi. Se on kätevä suojus jonka päälle voi laittaa ketjupanssaria tai vaikka levypanssariakin.

Tämä gambeson on kuitenkin sellainen "nakkitakki" jonka pitäisi toimia aivan yksinäänkin harjoittelussa ja muussa elämässä. Lisäksi se on ryhdikäs ja tyylikäs. (Ja se pakottaa minutkin sellaiseksi.) Se on tavallaan myös divaani. Voin nimittäin esimerkiksi lankuttaa sen kanssa niin että menen asentoon, rentoudun ja annan takin kannattaa minua. (Ainakin näin aluksi.)

Tämä on vaatinut jonkin verran vääntäytymistä. Sillä gambeson on tehty mittojen mukaan. Se mahtuu päälle hyvin tarkasti. Valitettavasti se on myös niin paksu että se ei aluksi tahtonut vääntyä tasaisesti. Ja näin sitä piti "pehmittää päälle". (Tähän liittyy sellaisia asioita kuin se että olen hakannut itseäni ties mihin ja ties millä. Ja muutkin ihmiset ovat lyöneet minua pyynnöstä.) Näin kangas on taipunut sellaiseen muotoon että voin esimerkiksi laittaa nappeja päälle. (Takki suljetaan ajanmukaisilla napeilla. Prosessi on sellainen että siihen mielellään ottaa apua. Olen tosin kehittänyt nuoravetoisen järjestelmän jonka avulla kykenen napittamaan takin ylleni yksinkin. Se vie tosin yllättävän paljon aikaa.)

Olenko se vain minä,
vai onko täällä
sinustakin kuumaa?

Gambeson on sen verran paksu ja kuuma että en oikein tahtoisi laittaa sen lisäksi ylle mitään. Paitsi ehkä talvella. Se näyttää suhteellisen painavalta. Ja se onkin aika painava. Se on kuitenkin enemmänkin kuuma. Ja suojelee paremmin kuin voisi luulla. Se, että materiaalina on "vain kangas" on illuusio. Toisaalta gambeson on tällä paksuusasteella jotain joka muistuttaa siitä miten se eroaa ketjupanssarista ja levypanssarista.

Yleinen luulo on että ketjupanssari - ja etenkin levypanssari - olisivat automaattisesti rajoittavia. Olen itse kuitenkin esimerkiksi kiipeillyt ja diskotanssinut ketjupanssari päällä. Tiedän ihmisiä jotka tekevät kuperkeikkoja levypanssari päällä. Ne eivät rajoita liikkumista. Ketjupanssari joustaa ja taipuu eikä se rajoita liikeratoja - se tekee niistä vain väsyttäviä. (Kysymys on kunnosta eikä liikkuvuuden rajoittamisesta sinällään.) Levypanssari taas ei taivu ja jousta mutta se on nivelletty parhaimmillaan niin tarkasti että periaatteessa ne taipuvat suojausominaisuuksiaan menettämättä sellaisiin asentoihin että minä en taivu niihin edes ilman panssaria.

Gambeson on kuitenkin aivan toinen asia. Kun suojaa haetaan kankaalla, efekti tulee kerroksista. Tämä vaatii tietyn määrän materiaalia. Ja siitä seuraa se, että en esimerkiksi kykene nostamaan käsiäni kovin ylös tämän gambesonini kanssa. Tämä panssari rajoittaa liikeratojani enemmän kuin suunnilleen mikään.

Tähän on liittynyt myös eräs pieni ajatus. Joka voi olla tosi tai ei olla. Kun mietitään italialaista miekkailuperinnettä. Fiore dei Liberillä on monia sellaisia asentoja joita en kykene uudessa gambesonissani tekemään.  Esimerkiksi Fenestrat ja Posta Donnat jäävät hieman vajaiksi. Ja kun yritän tehdä niitä, vajaa asentoni näyttää kovasti samalta kuin Fillipo Vadin tyylistä tutut asennot. Molemmat edustavat italialaista koulukuntaa. Ja jotenkin minulla on sellainen tuntuma että kenties taustala on sitä että käytössä on ollut erilainen panssarointi.

Hilpareiden nimeämisestä

Kun mietitään hilparia, kyseessä on salkoase, jossa on pistokeihään kärkeen liitetty taistelukirves. Toisella puolella on yleensä jonkinlainen piikki tai vasaramainen osuus. Pituudet ovat erimittaisia. Itse asiassa kaikkia salkoaseita vaivaa se, että niitä on nimetty hyvin monella tavalla. Niiden toiminnassa ei kuitenkaan usein ole oleellisia eroja. Itse pidänkin siitä että niitä kutsutaan vain yleisnimillä.

Toisaalta on hyvä huomata että hyvinkin samannäköisillä aseilla voi olla toiminnallisia eroavaisuuksia. Ja tämä tulee esiin kun mietitään mikä erottaa hilparin (halberd) toisenlaisesta hilparista (pollaxe). Tosiasiassa näiden välillä on välimuotoja joten luokittelu on tässä mielessä turhaa. Kuitenkin tavallaan asia on tärkeä.

Usein määritelmää lähestytään kahta kautta;
1: Rakenteen kautta. Tällöin korostetaan että halberd on yleensä rakennettu hieman eri tavalla kuin pollaxe. Pollaxessa on rautavahvikkeisia kiinnikkeitä yleensä neljään suuntaan puuvartta. Mukana on yleensä myös jonkinlainen yksinkertainen kädensuojus joka on yleensä "rinkula varressa". Halberdit ovat taas pidempiä ja niissä on enemmän kyse siitä että keihään varteen kiinnitetään teräosa.
2: Käytön kautta. Tällöin korostetaan että halberd on ollut yleensä kevyesti suojattujen tai ei ollenkaan suojattujen sotajoukkojen käytössä oleva väline. Sitä on käytetty ryhmässä. Hilpari taas on lyhyempi ja sitä on käytetty panssarissa taistelussa toisia panssaroituja henkilöitä vastaan tilanteessa jossa joukkojen sijaan vastassa on yksi tai vain muutama vihollinen.

Näen että nämä kilpailevaa määritelmää itse asiassa tukevat toisiaan, ainakin jossain määrin. Jos mietitään taistelua jossa on kaksintaistelullinen ulottuvuus, pitkävartinen salkoase ei ole optimaalisin keskipitkällä ja lyhyellä etäisyydellä. Tarvitaan lyhyemmällä etäisyydellä toimimista. Tämä asettaa kovempia suojausvaatimuksia puuvarrelle. Ase suojataan pitkäaikaisemmalta kulumiselta ja särkymiseltä niiltä ulottuvuuksilta joilla terän ja puun kontakti muuten olisi odotettavaa. Samasta syystä lisätään pienet kädensuojat ; Lyhyellä etäisyydellä aseen käyttäjän sormet ovat riskissä aivan eri tavalla kuin kauempaa.

Sen sijaan jos olet isona joukko-osastona liikkeellä, on tärkeää että moni ihminen tökkii piikeillä vihollisen suuntaan ja että tässä on pidempi etäisyys.

Toisin sanoen rakenne ja käyttötapa tukevat toisiaan. Toki on hyvä huomata että välimuotoja on paljon. Mutta nämä ovat tietenkin ongelmana kaikissa mainitsemissani selitysmalleissa. En siltikään usko että käyttötavan ja rakenteen välinen skisma on "niin relevantti".

"Kallis harrastus"?

HEMA on laji jolla on jostain syystä kalliin harrastuksen maine. Tai tavallaan maine on ymmärrettävä. Sillä siihen kuuluu muihin itsepuolustuslajeihin nähden ylimääräisiä investointeja. Ainakin periaatteessa ja teoriassa. Itse asiassa moni koulu on ostanut miekkoja ja kypäriä niitä varten joilla ei ole intoa ostaa niitä. Ja näin tätä investointia ei tavallaan ole. Tai on, mutta se jakautuu muiden harrastajien kanssa niin että se ei oikeastaan näy hinnassa. (Tästä myöhemmin.)

Hintakysymys nousi mieleeni kun tein makuuni hieman kallista ostosta. En näin työttömänä lähtisi itse tekemään sellaista mutta tämä tuli lahjaksi. Joululahjaksi joka valmistuu syntymäpäiväksi. (TJSP.) Minulle tehdään mittatilaustyönä gambeson. Sellainen puolitoista senttiä paksu kerroksittaisista kankaista tehty panssari. Sen tekemiseen minusta otettiin valehtelematta useita kymmeniä mittoja. Se on sellainen että periaatteessa se sopii ylleni niin hyvin että voisin kasata sen päälle kohtuu huonosti istuvaa levypanssaria ja se tuntuisi painoaan miellyttävältä. Tuo gambeson on kuitenkin tarkoitettu pääasiassa sellaisenaan käytettäväksi. Ideana on poistaa oleellisesti impaktitehoa keskikovassa puulla käytävässä vapaassa kamppailussa. Ja sen kanssa voi kulkea ulkona koska se on tyylikäs ja saa minut näyttämään renessanssiherrasmieheltä. Hinta lähentelee kipurajojani. (Se on kuitenkin oikeasti alle tuhat euroa.) Mieleeni tuli sellaisia käsitteitä kuin "ylellisyys", "luksus" ja "törsäys". (Siitä huolimatta että yhteen viikon ulkomaan lomamatkaan saa todella helposti valumaan enemmän rahaa.)

Ihmiset suhtautuvat miekkoihin yleensä kunnioituksella. Miekkojen omistaminen ei ole larpvarusteiden omistamista. Siinä mielessä että ihmiset eivät katso hirveän viistosti. Sen sijaan monilla on käsitys jonka mukaan ne ovat kalliita. Mikä on tavallaan erikoista koska modernina aikana teräs ei ole hirvittävän kallis asia. Jostain syystä miekoilla on yhä maine kalliina esineinä.

Tosiasiassa on olemassa aivan hirvittävän kalliita miekkoja. Ne on yleensä tehty jollain vaikealla tavalla ja niissä voi olla jopa korukiviupotuksia. Periaatteessa tälläisille miekoille ei ole hinnassa mitään reaalista ylähintarajaa. Jos haluat kustomoida miljoonan euron miekan, se on mahdollista. (Se koskee lähinnä vain raaka-aineita ja timanttiupotusten määrää.) Käytännössä suurin osa käyttökelpoisita miekoista ei ole "niitä kympin matkamuistoromuja". Käyttökelpoisen miekan hinta on yleensä parissa kolmessa sadassa eurossa. Joka on kieltämättä raha joka voi köyhästä tuntua isolta.

Tosin käytännössä tässä on kysymys jostain muusta. Miekka kestää melkoisen kauan. Esimerkiksi oma salille ostamani harjoitusmiekka maksoi "sen muutaman satasen". Se on ollut minulla käytössä useita vuosia. Ja tämä tarkoittaa sitä että jo nyt, vaikka se ei ole edes näyttämässä mitään relevantteja loppuun tai edes keskiväliin kulumisen merkkejä, sen käyttöhinta on ollut alle euron per tunti. Itse asiassa salin harjoitushinta - joka on hyvin samansuuntainen kuin vaikka karatessa - on tämän rinnalla suuri per käytetty tunti.

Tämä on juuri se taika jonka vuoksi miekkailukoulujen kannattaa ostaa harjoitusmiekkoja. Jos lajia haluaa kokeilla, investointi per tunti voi olla tarpeettoman kova riski. Moni haluaa kokeilla miekkailua ja kaikki eivät ole varmoja että haluavat tehdä sitä satoja tai tuhansia tunteja. (En tosin ymmärrä miksi. Mutta maailmassa nyt vaan kulkee ties minkälaisilla omintakeisilla tavoilla kieroutuneita ihmisiä eikä heidän arvostelunsa tälläisten seikkojen vuoksi ole sivistynyttä ja hienostunutta.) Kun koululla on tälläisiä harjoitusmiekkoja jotka eivät lähde alkeiskurssilaisten mukana heidän koteihinsa, voidaan nähdä että todennäköisesti investointi maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin ennen kuin harjoitusmiekat kuluvat loppuun. ; Kuten valtaosassa itsepuolustuslajeja, alkeiskurssit tuppaavat olemaan se jossa kiertää suurin maksajamäärä. (Jokainen käy alkeiskurssin vähintään kerran, joten väistämättä yli 10 vuotta harrastaneita on vähemmän kuin yli 9 vuotta harrastaneita.)

Tämä ajalla jakaminen ei ole ovela keino tehdä investoinnista sellainen jonka avulla esineen osto oikeutetaan puolisolle tai vanhemmalle. Tai siis tarkemmin sanoen se ei ole vain sellainen.

Miekoissa jossain määrin hämääkin se, että ostat yhden miekan. Kun taas jos ostat tupakkaa ja maksat siitä muutaman euron päivässä, hinta tuntuu pieneltä. Kuitenkin tupakkaan on tavallisesti liitetty ajatus kasautumisesta. Siitä miten kalliiksi per vuosi tupakointi tulee. Hinnat ovat yleensä sellaisia että hämmästyttää. Rahalla saisi useammankin aivan käyttökelpoisen ja hyvän miekan. Siksi esimerkiksi minun kotiini tullessa saattaa unohtaa että olen ostellut teräaseita viimeiset 15 vuotta. Määrä on hurja kertavilkaisulla mutta jaettuna tälle aikamäärälle, määrä on itse asiassa hirvittävän maltillinen. Jos olisin samana aikana kasannut yhteen läjään litistämättä kaikki käyttämämme maitopurkit, ne todennäköisesti eivät mahtuisi taloomme. Koska ne viedään roskiin ei näytä siltä että rahaa maitoon olisi kulunut kovin paljoa. Koska hinta on kasautuva ja huomaamaton.

Itse en polta ja minulla ei ole autoa. Näin ollen minulta puuttuu monia sellaisia kalliita investointeja joita monilla muilla on. (Eikä heitä kutsuta tuhlaavaisiksi siksi että he tupakoivat.) Itse asiassa onkin erikoista huomata että yhden auton hinnalla minun makuuni kalliilla gambesoineilla varustaisi "peruskoululuokallisen miehiä". Tässä mielessä harrastus ei olekaan niin rikkaiden

Ajatuksia miekankäytöstä

Miekkakoulun joulujuhlissa leikin loppuillasta aavistuksenomaisessa humalassa harjoitusmiekoilla. Tässä yhteydessä tuli kokeiltua myös yhden käden miekkaa ja kupurakilpeä.

Huomasin, että aloittelijat pitävät kilpeä liian lähellä itseään eivätkä osaa tukea miekalla ja kilvellä toisiaan teräkontaktissa ja näin pitkällä miekalla oli hirvittävän helppoa voittaa. Kun pitkämiekka tarjoaa ulottuvuutta, voi etäisyyttä käyttää hyväkseen ja raivata itselleen reitti.

Mutta heti jos ihminen tietää että pientä kilpeä tulee pitää kaukana itsestä jotta se siirtää syrjään miekkaa niin että monia hyökkäyslinjoja sulkeutuu. Ja samalla tietää että kilvellä ja miekalla voi tukea toisiaan, tilanne oli heti hyvin toisenlainen. Ja sitten jos antaa ison viikinkikilven ja yhdenkäden miekan, on tätä vastaan taisteleminen pitkällämiekalla jotain joka vaatii sitä että yhden käden miekka "sidotaan" ja sen sijaan, että yritetään kiertää suojauksen ympäri, vastustaja saadaan jotenkin kaadettua. Joko suoraan painimalla tai ajamalla nurkkaan tai seinään ja painimalla sen jälkeen. (Mikä on paljon vaikeampaa kuin miltä se tässä kuulostaa.)

Syy tähän on tavallaan kiinnostava. Se liittyy hyvin pitkälti siihen miten pitkämiekka toimii.

Kun mietitään miten pitkäämiekkaa käytetään, on oma nyrkkisääntöni "don't get hit yourself" ja "hit the enemy". Tämä yleensä tarkoittaa sitä että vastustajan ase joko otetaan haltuun (block)  tai väistetään (avoidance). Näin syntyy ajatus jossa kaikki toiminnat ovat sekä defensiivisiä että offensiivisia. Jokainen isku on joko suora vastaisku, joka päättyy samalla hetkellä kun vastustaja saa iskunsa loppuun. Tai se on parry+riposte -tyylinen jossa torjunnalla ostetaan aikaa siihen että päästään nopeasti lyömään vastapuolta.

Ja pitkällä miekalla kaikessa on aina kysymys siitä että jokin linja on auki, hyvin auki. Kun miekka kulkee jotain hyökkäyslinjaa, se sulkee jotain reittejä. Se suunta mihin se on menossa on "suojan puolella". Ja se vastapuoli on sitten avautumassa. ; Näin ollen kaikki hyökkäykset ovat joko sitä että isku väistetään ja siirretään syrjään ja hyökätään avautuvalle linjalle. Tai se torjutaan sulkeutuvassa linjassa ennen kuin se sulkeutuu ja tällä raivataan tie sille että tämä avoimena pidetty linja on hyvä reitti lyödä.

Tämä on tietenkin "hyvin karkea esitys", mutta siinä on aika paljon. Sillä yhden käden miekka on aivan kuten pitkämiekka. Mutta se jättää toisen käden vapaaksi jollekin muulle. Ja jos tämän jälkeen mietitään mitä buckler, tai etenkin isompi kilpi, tekee, niin tilanne on tavallaan erilainen. Sillä kilvet sulkevat hyvin monia hyökkäyslinjoja. Näin ollen mahdolliset lähestymistavat ovat oleellisesti rajoitetumpia. Ei riitä että ajattelee pelkkää avautuvaa ja sulkeutuvaa linjaa.

Esimerkiksi kun lyö yhden käden miekalla, voi pienelläkin kilvellä suojella kättä sellaisella hyökkäyslinjalla joka olisi muuten väistämättä auki ja suositeltava "maali".

Tästä saadaan erikoinen paremmuusvertailu.

Jos mietitään taistelua jossa toisella on pelkkä yhdenkädenmiekka ja toisella pitkämiekka, on pitkällä miekalla etu. Pitkä kahva antaa käsiteltävyyttä ja nopeutta vähintään sen mitä pidempi ase muuten hidastaisi. Ja sillä on suurempi etäisyys. Kuitenkin pienempi miekka on hyvä siltä kannalta että sen kanssa voi käyttää muita aseita. Ja tämä on yleensä defensiivinen. Jopa silloin kun kilven tilalle otetaan tikari, on niitä ymmärrettävästi kutsuttu torjuntatikareiksi (parrying dagger). Sillä sen primaarinen tarkoitus on torjua tiettyjä linjoja käyttäviä hyökkäyksiä ja sitoa vastapuolen asetta jotta avautuviin linjoihin voidaan hyökätä sillä pääaseella. Ja sekundaarinen on se, että joskus, astumalla lähemmäs vaikka primaariaseella tehdyn torjunnan antaman tilan ja ajan avulla, voidaan lyödä.

Ja tässä yhdenkädenmiekka on itse asiassa vahvoilla. Isomman kilven kanssa jopa ällistyttävän ylivoimaisesti. (Se miten vaikeaa pitkällä miekalla on taistella kilpeä ja miekkaa vastaan on aivan käsittämättömän suuri.) Tätä kautta ei ole ihme miksi yhdenkädenmiekka ja kilpi olivat suosittuja. Ja miksi kilpiä käytettiin niin kauan.

Sen sijaan on tavallaan uusi ongelma. Miksi kukaan käyttäisi pitkää miekkaa kun kilpi, jopa kupurakilpi, on niin hyödyllinen. Syy tähän on se, että kilven kantaminen tehtiin vielä kätevämmäksi. Keksittiin kilpi joka suojaa lähes kaikista suunnista, toisin kuin suurimmatkaan levymäiset kilvet jotka suojasivat "korkeintaan puolet" kaikista mahdollisista suunnista. Lisäksi tätä superkilpeä ei tarvinnut kantaa käsissä. Tätä superkilpeä kutsuttiin haarniskaksi.

Jos sinulla on levypanssari, kilven käyttäminen ei tuota kovin merkittävää etua. Siksi onkin järkevää lisätä lyöntitehoa ja ulottuvuutta, etenkin kun siihen on näppärä keino joka ei hidasta tätä ratkaisua hirveästi. Siksi defensiiviseen aseeseen ei ole yhtä suurta tarvetta. Ei olekaan ihme että pitkämiekkamanuaalit ovatkin pitäneet sisällään myös panssaroitua taistelua vähintään osioina.

---

En tahtoisi kehua miten tietokonepelit tietävät. En halua esimerkiksi sen vuoksi että kahdenkädenaseita annetaan usein haarniskoimattomille barbaareille ja ritarit kuvataan sekä levyhaarniskassa että kilvessä. (Kun taas esimerkiksi ikoniset viikingit kulkivat kilven ja muiden aseiden kombinaation kanssa.) Sen sijaan kehun sitä että Zelda -pelisarjan Link on hyvin järkevä miekan ja kilven käyttäjä. Kulkee ympäriinsä vaatteissa. (Yleensä aluksi vihreissä, sittemmin sinisissä, punaisissa ja jopa violeteissa.)

Mitä botnaajat opettavat historiasta?

Katsoin botnaamista. Se onkin hauskaa seurattavaa. Siinä on vauhtia ja mäiskintää. Ottelut kestävät melko paljon ja vaatii varmasti rohkeutta kestää sitä. Lisäksi se, että röykyttää ja tulee röykytetyksi historiallisissa panssareissa vaatii taatusti hyvää kuntoa.

Laji näyttää olevan hyvin varustekeskeinen. Varusteisiin kuluu paljon varoja. Haarniskat, toisin kuin miekat, vaativat usein ja helposti kustomointia niin että massaostot ovat haasteellisempia. Miekkoja voi tusinatuottaa, panssareihin on syytä jättää modifiointitilaa. Se ei ole "taistelua", saati "historiallista taistelua" ja siksi HEMA -piireissä botnaajiin katsotaan joskus hieman karsaasti.

Nähdäkseni botnaajat kuidenkin demonstroivat yhden asian joka on aivan oikeasti opetus joka koskee myös historiallista miekkailua. He nimittäin demonstroivat että haarniskat toimivat. Kun pelkällä hakkaamisen riemulla ei voi voittaa panssaroitua vihollista, on joillakuilla varmasti motivaatiota opetella niitä historiallisiin aineistoihin tallentuneita tekniikoita joilla vastustajan panssari ei ole este vaan hidaste.

buhuu-bu(tt)hurt

Ylläoleva teksti on ironinen. Mutta siinä on kuitenkin hyvin oleellinen asia. Olen itse asiassa erilaisissa keskiaikaisen miekkailun ryhmissä törmännyt siihen miten lajin parissa ollaan varsin leiriuskollisia. Monelle HEMA -aktiiville on noloa jos sekoitetaan larppaajaksi. Ja samoin on inhottavaa jos joku ei erota mitä eroa on HEMA (historical european martial art) ja HMB (historical medieval battles):llä. Ja sekoittumisia tulee hyvinkin usein.

Jos katsotaan vaikkapa Helsingin Sanomia, se uutisoi buhurtista "Keskiaikaisessa buhurt-kamppailulajissa lyödään lujaa". Nähdäkseni laji on kovien karjujen puuhastelua ja hyvää urheilua. Mutta jos se olisi taistelua täyskontaktissa ja sillä tavalla miten keskiajalla taisteltiin ja niillä varustein jolla keskiaikana taisteltiin sitä kokonaisuutta kutsuttaisiin itsemurhaksi. Siksi kaikki "historiallisuudet" on hyvä ottaa varovaisuudella. Vähintään siten että ymmärtää että mitä osaa historiallisuudesta siinä on haluttu tavoitella.

Näkisin että yllättävissä määrin skismoja herättävään keskusteluun on pakko ottaa sellainen ajatus että niissä tavallaan keskitytään eri aspektiin.
1: HEMA, jota itse harrastan, on tekniikkakeskeistä. Se on ns. martial art. Moni kriitikko ei pidä lajia historiallisena koska sen kilpailut ja sen säännöt ovat moderni innovaatio. (Minä en muuten kilpaile.) Tässä on kuitenkin huomattava että kilpailuissa pärjätään sillä että tehdään tekniikoita joita on kuvattu historiallisissa manuaaleissa. HEMA ei siis keskity realistiseen taistelutilanteeseen vaan siinä keskitytään nimenomaan siihen millä mekaniikalla taistelu tehdään. HEMA ei siksi tarkoita samaa kuin historiallisessa varusteissa taistelua.
2: HMB taas keskittyy "vaatepuoleen". Siinä järjestetään taisteluita joissa on usein rajattu sitä minkälaisia tekniikoita saa tehdä. Tavoitteena ei ole oikeasti tappaa ketään kentälle. Tämä on minun silmissäni enemmän showbisnestä ja historian elävöittämistä ja tätä kautta opettamista kuin martial art. HMB on tosin myös rohkeutta vaativaa hyvää urheilua.
3: Jos taas haluaa kokea kamppailun jännitystä ilman rajoitteita ei voida käyttää juurikaan oikeanlaisia välineitä koska se olisi vaarallista. Tätä kulmaa edustakoot äärimmillään bofferointi, jossa toisia lyödään pehmomuovimiekoilla. Tässä kontekstissa historiallinen varustus ja kamppailulajien tekniikat ovat melkoisen pienessä roolissa.

Tässä korostuu se, että voit valita tekniikat, varustuksen tai villin kamppailun. Mutta et voi valita kaikkia tai tästä tulee syviä ongelmia. Koska historialliset tekniikat on suunniteltu siihen että tapetaan ajanmukaisessa varustuksessa olevia vihollisia, voi olla järkevää suojata sellaisia alueita joihin tulee paljon iskuja. Koska varusteet taas suojaavat toisilta asioita älyttömän hyvin on varustuskeskeisessä hyvä käyttää oleellisesti erilaisia tekniikoita joilla kaverit eivät kuole. Ja jos kamppailusta halutaan säännötöntä ja jännittävää on tärkeintä pehmustaa käytetyt aseet turvallisiksi jolloin ne eivät enää ole samanlaisia kuin metalliset aseet. Eivätkä käyttäydy samalla tavalla. Ja näin varustuksen epähistoriallisuus muuttaa myös niillä tehdyn kannattavan kamppailun hyvin eriluonteiseksi.

En mene sanomaan että joku näistä olisi väärin. Itse asiassa monet harjoittavat montaa. Kiinnostus historiaan ja/tai taisteluun varmasti lisää mielenkiintoa kahteen tai useampaankin näistä kulmista. Kompromisseja on kuitenkin pakko tehdä.

Itse asiassa jos katsotaan kokonaisuutta niin kompromissittomuus näyttää vaivaavan erästä ryhmää jota en maininnut. Ns. backyard fighterit ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi he voivat olla pettyneitä siitä että HEMA -kilpailuissa tai alkeiskurssin harjoituksissa ei ole teroitettuja miekkoja ja/tai riittävästi actionia. Siksi heistä monet ilmoittavatkin ikään kuin ylpeillen että he mieluummin tutustuvat luotettavista lähteistä aiheeseen yksinään.
1: Valitettavasti ilman ohjausta on weekend warriorin hyvin vaikeaa ensinnäkään tunnistaa luotettavaa lähdettä. Itsepuolustus on siitä ikävä aihepiiri että siihen liittyy paljon ns. bullshidoa. nähdä kaikkia oleellisia detaljeja. Mekaniikasta ei välttämättä huomata katsoa nilkkoja tai sitä missä vaiheessa iskua sormia pitää käyttää. Jonka seurauksena tekniikka on joko hiomatonta, puutteellista tai jopa virheellistä. Näin ollen tekniikkaosa uupuu.
2: Toisaalta backyard warrior on siitä hupsu, että heillä voi olla käytössä erilaisia viiden dollarin turistimiekkoja. Ne ovat yleisiä ja siistejä ja niillä on kivaa leikkiä. On kuitenkaan turhaa pitää niitä kovin historiallisina.
3: Ja kolmanneksi. Näitä weekend fightereitä on aivan oikeasti kuollut ja vammautunut. Esimerkiksi sillä tavalla että he ovat lyöneet mattorullia takapihallaan ja jalkojen asento ei ole ollut loppuun asti mietitty. Ja tämän seurauksena he ovat lyöneet itse itseään jalkaan aivan yksikseen. Porukalla näyttää olevan myös yllättävän vähän ystäviä joten en ymmärrä miten he voivat harjoitella sitä actionpuoltakaan mitenkään uskottavasti. Ja jos kavereita olisi, niiden karsiutumismäärä olisi toisaalta uskomaton.

Itse suosin ajatusta että treenikavereita ei karsita hirvittävää tahtia. Se ei ole kovin historiallista mutta toisaalta sen avulla pystyy oppimaan edes yhden niistä näkökulmista ennen kuin joko kuolee tai joutuu vankilaan.

---

Muuten olen sitä mieltä, että Liechtenauerin harjoittelijat ovat kerettiläisiä.

Pikaisia tökkäyksiä pikajousiammunnasta

Lars Andersenin jousella ampumisen taitoa kuvaavasta videosta on tullut nettihitti. Itse asiassa sellaisella volyymilla että jopa Helsingin Sanomat uutisoi siihen liittyen. En ole missään nimessä ampuja, mutta uskallan kuitenkin kommentoida asiaan jonkin verran. Olen hieman provokatiivinen, mutta en kuitenkaan itse asiassa suhtaudu tämänlaiseen toimintaan negatiivisesti.

Andersen ampuu niin tarkasti ja nopeasti, että ainakin minun ensimmäinen ajatukseni oli se, että kenties olen ymmärtänyt jotain väärin. Kenties pian jostain tulisi tummapukuisia miehiä jotka kutsuisivat häntä "Mr. Andersoniksi". Sillä temput olivat juuri sellaisella tasolla hienoja että on aivan uskottavaa että takana on valtava määrä trikkikuvausta, iso määrä otoksia joista parhaat onnistumiset on otettu itse suoritukseen sekä tietysti tärkeintä itsepuolustuksellista taitoa jonka tarjoaa Photoshopin voima.

Epäilyksen tärkeimmät syyt olivat siinä että tekniikat kuvataan sekä erityisen nopeina että tarkkoina. Joka ihmetyttää lähinnä sitä kautta että minkä vuoksi olympia-ampujat sitten käyttävät niitä tästä poikkeavia tekniikoita. Syy on tietysti siinä että tarkkuusammunnassa on aivan erilaiset vaatimukset. Ja niissä ei voi ottaa useampia otoksia.

Lars Andersen ei kuitenkaan ole, ainakaan suurimmaksi osaksi, huijausta. Nuolen halki ampuminen on tietenkin jotain johon voi suhtautua Myytinmurtajien hengessä. Mutta nuolen ampuminen ilmasta on tietyllä tavalla mahdollista. (Ainakin jos sallitaan useampia ottoja.) Kuitenkin samalla myös Helsingin Sanomiin aiheesta myöhemmin haastateltu asiantuntija on hyvin vakaalla pohjalla kritiikissään. (Tosin nuoliviinikysymyksessä uskon hänen ylitulkinneen Andersenia. Andersen puhuu hollywood -tyylisestä selässä pidettävästä kotelosta ja suosii nuolien pitämistä kädessä. Jotka ovat tosin olleet historiallisesti käytössä, mutta ne eivät ole nopeita. Mutta uskoisin että jopa Andersen myöntää että sivussa pidettävät nuoliviinit ovat olleet tärkeitä esineitä.) Eikä Andersenin tyyli ole teknisesti ottaen mitenkään uusi - siis siinä mielessä missä hän viittaa historiaan kuten kuviin. (Tosin video painottaa nopeuskysymyksessä näitä paremmin perusteltuja kohtia. Kuitenkin kun hän ampuu, mukana on koko mekaniikka. Myös se jota ei lausuta ääneen. Ja joilla on valtavasti vaikutusta niihin numeroihin joita videossa sitten esitetään.) Videon viraalisuus on tietenkin johtanut siihen että asiallisia kritiikkejä aiheesta on tehty paljonkin.

On kuitenkin syytä tiedostaa että Andersenin sinänsä upeat suoritukset menevät hyvin tiettyyn kategoriaan. Ne ovat nopeusammuntaa ("speed shooting") eivätkä tarkkuusammuntaa ("olympic archery"/"sharpshooting") tai jousen käyttämistä sota-aseena ("military archery"). Ero on monella tavalla tärkeä. Ja sitä kautta uskallan heittää pari nopeaa kohtaa asiasta;
1: Ensimmäinen asia on se missä ei tarvitse moittia Andersenia lainkaan. Hän tekee asioita helpon näköisesti (ja kenties jopa hieman typerällä ilmeellä). Mutta tämän ei pidä hämätä. Kyseessä on oikeasti vaikea taito. Joka tarkoittaa sitä että se vaatii paljon harjoittelua. Se voi siis sopia ammattimaisille metsästäjille tai sotilaille. Tämä rajoittaa sen sotilaskäyttöä jonkin verran.
2: Toinen asia koskee sitten jousen ja ammuntatekniikan kohdalla tehtyä huomiota. Andersen keskittyy ampumaan nopeasti. Hän ampuu hyvin kevyellä jousella ja selvästi voi huomata, että hänen jännittämistapansa on sellainen että hän ei jännitä jousta hirveän pitkää matkaa. Itse asiassa kaikki mitä hän tekee on äärimmäisen hyvin perusteltua ja loppuun asti hiottua. Nopeuden kannalta. Joka on johtanut siihen että jousen iskuvoimasta on isketty pois kaikki mahdollinen. ; Ilkeämpimielinen voisi jopa sanoa että Andersen on hyvin luova siinä mielessä että hän ampuu jousella hyvin innovatiivisella tekniikalla jossa osansa on annettu myös sille että määritellään uusiksi niin se mikä lasketaan jouseksi kuin se mikä määritellään ampumiseksi.
3: Kolmas asia koskee kohtausta jossa ammutaan nukkeihin joilla on päällä rengashaarniskaa. (a) Ensimmäinen asia on se, että luultavasti kyseessä on ns. historianelävöittämiseen tarkoitettu rengaspanssari jonka renkaita ei ole niitattu. Niistä ampuu kohtuu helposti läpi. Ja siksi niiden kaltaisia ei käytetty historiallisina aikoina. Nykyisin moni ostaa niitä koska se on hirveän paljon halvempaa kuin ostaa niitattu. Ulkonäkö ja paino ja muut asiat ovat hyvinkin samanlaisia. (b) Toisaalta nuolien kanssa toimiessa rengaspanssari ei ole se suurin ongelma. Suurin ongelma on rengaspanssarin ja gambesonin yhdistelmä. Eli jotain jota tässä testiammunnassa ei näytetty. Gambesonin kohdalla on tosin huomattava, Mr. Andersenin eduksu, huomautettava että ristiretkien alkupuolella eurooppalaiset ritarit herättivät hämmästystä. Sillä pienempipaunaisilla jousilla ammutut nuolet eivät lävistäneet panssarointeja ja ritarit näyttivät siileiltä, kuolematta. Pienempipaunaisilla jousilla on siis konkreettiset haittansa, joita on kohdattu historiallisina aikoina. Jolloin asia ei toimi mutta perustuu historiaan, samanaikaisesti.

Itse tosin ajattelen että jos haluaa kikkailla nopeilla mutta eitappavilla esineillä, on syytä aloittaa veitsenheittely. Mutta tämä on enemmän esteettinen tyyliä koskeva lausunto. Ja muistutus siitä että veitsenheitossakin on yrityksiä luoda "joustavuudella" sotilaallisuutta. Kuitenkin samanaikaisesti veitsenheittoon ei saa sen tyylistä impaktia että se olisi kovin luotettavasti letaali. Veitsenheitto on taistelussa häiriöntuoja, ei mikään varsinainen ihmisen tappamisen väline. Samassa mielessä se että olet tiiviisti purkitettu ritari joka ammutaan siiliksi luonnollisesti häiriintyy. Veitsenheitto on luonteva vertaus koska siinäkin on hiottu tyylisuuntia joita mainostetaan hyvin samalla tavalla kuin Andersen.

Suomupanssarin liioitellusta erinomaisuudesta

Roolipeleissä suomupanssari (scale mail), pienistä limittäisistä kalansuomutyylisistä osista koottu panssari, nähdään usein paremmaksi suojaksi kuin ketjupanssari. (Tästä on jopa versio "coin mail" joka on  tehty rei'itetyistä kolikoista. Ajatus tämänlaisesta kieltämättä viehättää minua jonkin verran.) Syy tähän on varmasti arkijärjen mukainen. Suomupanssarissa on enemmän metallia. Siinä on suurempia tasaisia pintoja. Näin sen voisi ajatella olevan välimuoto täyden levypanssarin ja ketjupanssarin välillä.

Tämänlaatuinen panssarimalli on todella ollut olemassa. (Mikä ei roolipelipanssareiden kohdalla ole ilmiselviö.) Sitä ei kuitenkaan ole käytetty kovin yleisesti. Tämä on hieman yllättävää sillä sellainen on periaatteessa helppo tehdä. Koska levyt ovat suurempia kuin ketjunpalaset niitä on helpompi koota. Nykyään levypanssarin voisi periaatteessa rakentaa ostamalla metallilevyä kaupasta ja leikkaamalla levysaksilla pieniä levyjä jotka sitten rei-ittäisi ja kiinnittäisi vaikka puseron päälle tai yhteen nahkahihnoilla. Tekeminen ei ole menneinäkään aikoina ollut hirvittävän haasteellista. Se on kenties nopein, yksinkertaisin ja vähiten erikoissovittelua vaativa panssarin tekeminen. (Modernina aikana jopa nahkatyöt vievät enemmän aikaa.)

Ja kun jokin on samanaikaisesti periaatteessa helppoa mutta vähän käytettyä, siihen on jokin syy. Suomupanssarin kohdalla syy on se, että se toimii vain tavallaan. (Jos mietitään sitä miten suomupanssari tulee tehdä on tietenkin ensin unohdettava joskus nähtävä versio jossa levyt ovat kankaan tai nahan päällä vierekkäin. Mikä on aivan järjetön. Sillä impaktissa levy painuu johonkin suuntaan ja jos levyt ovat vain vierekkäin tämä muuttaa levyn itse asiassa luiskaksi jota pitkin pisto tai viilto voi kulkea suoraan siihen rakoon näiden levyjen välissä. Eli kannat haarniskanreikiä ja muu panssarointi on sitä varten että itseen kohdistuva isku siirretään näihin reikiin. Nerokasta. Jos hakee kuolemaa. Oletan tässä että suomupanssari on tehty oikein, eli levyt ovat limittäin kuin kattotiilet.) Suomupanssarissa suomut ovat usein siten että ylempi kerros menee hieman alemman kerroksen päälle. Näin ylhäältä tai vaakatasosta tuleva isku kilpistyy tehokkaasti. Suomut tukevat toisiaan ja isku liukuu helposti suomukerroksesta toiselle alaspäin. Ongelmana onkin se, että tällä rakenteella on hyvin vaikeaa rakentaa tehokasta suojaa alhaalta ylöspäin kohdistuviin viiltoihin tai pistoihin. Levyt ikään kuin mielellään johtavat levyjen väliseen rakoon. Nämä menevät melko kevyesti läpi. Tämän takia on järkevää rakentaa rengaspanssari. Siinä ei ole tämänlaista ongelmaa.

Suomupanssarilla onkin käytännössä muutamia järkeviä tapoja joilla sitä voi käyttää. Ehkä tärkein asia on se, että sitä voi käyttää "kerrospukeutumisessa". Eli jos alla on ketjupanssari voi olla mielekästä pitää tämän päällä suomupanssaria. Se on helppo tehdä ja siksi halvempi kuin "umpimetallikuori",  levypanssari. Ja jos soturi ajattelee joutuvansa nuolisateeseen, suomupanssari on järkevä koska ne yleensä tulevat joko yläviistosta tai suoraan päin. Toisaalta jos soturilla on muutoin rahapulaa, on syytä muistaa että on kallista rakentaa itselle sopiva metallihaarniska jonka nivelkohdat ovat samanaikaisesti suojaavia että mahdollistavat liikkumisen. Siksi jotkut osat, kuten hartiat ja muut vastaavat voi olla taloudellisesti järkevää rakentaa suomuista. Ne suojaavat kohtuu hyvin joltain ja samalla tietysti pitävät kokonaisuuden kasassa niin että toisiinsa liittyvät osat eivät ole erillisiä kappaleita vaan ne ovat yhdessä yhtä ja samaa esinettä.

Varstojen/Moukareiden vaarallisuudesta (itselle).

En itse suosi ketjukuulamoukaria (flail) aseena. Syy on karkeasti ottaen se, että varsta -aseet ovat todella vaarallisia. Etenkin käyttäjilleen. Ne ovat toki kiinnostavia aseita. Ja jos sellaisen laittaa näkysälle, ihmiset mielellään leikkivät niillä. Yleensä he myös lyövät itseään sääreen seuraavan varttitunnin sisällä. Kuulan käyttäminen tuntuu voimakkaalta, ja osa näyttää sekoittavan tämän kontrolliksi. Näiden kanssa tapahtuu paljon vahinkoja.

Tai molemmat.

Asiaa ei auta se, että monesti myydyissä ketjukuulissa on valtaisia rakennevirheitä. Tyypillisimmät virheet koskevat ketjun kiinnitystä ja ketjun pituutta.
1: Ei ole tavatonta ostaa/löytää kaupattavan piikkinuijaa jossa ketju on juuri väärän pituinen, eli suunnilleen yhtä pitkä kuin varsi. Tällöin kädensija on juuri sen mittainen että kuulalla voi lyödä itseään käsille. Suositeltavaa olisikin että ketju olisi joko niin paljon pidempi että se ulottuisi selvästi kahvan ulkopuolelle. Vielä turvallisempaa olisi että ketju olisi niin lyhyt että se ei yltäisi käsille asti. (Mikä tosin vie ulottuvuutta jota monet arvostavat.)
2: Kiinnitys on usein sen verran löyhä, esimerkiksi yhden naulan varassa, että se vähänkin pidemmän käytön jälkeen irtoaa kahvasta. Usein tämä tapahtuu nimenomaan vauhdissa. Josta seuraa rikkoutuneita ikkunoita - tai mahdollisesti jotain tätä pahempaa.

Vastenmielisyyteni on tätä kautta selvä. En pidä siitä että näillä leikitään kun olen samassa tilassa. Monia ne kuitenkin samalla kiinnostavat. ; Itse käyttäisin sellaista aseena lähinnä tilanteessa jossa itse olisin panssaroitu (omaa asettani vastaan) ja vastassa olisi vihollisia joilla ei ole kilpiä. (Keskiajalla niitä käytettiin lähinnä jos odotettiin että vastustajilla oli suojuksia. (Samoista syystä kuin miksi sotanuijia (mace) käytettiin.) Aseella on toki myös jotain etuja. Koska ketjukuulassa ei ole paljoa kovaa vartta, on sellaisen torjuminen hyvin vaikeaa. Pallo ei pysähdy jos ketjua vasten lyö, kuula lähinnä kaartaa. (Toisaalta samasta syystä ketjulla on varsin haasteellista torjua itseen tulevia hyökkäyksiä).

Syynä on se, että moukariase on samanaikaisesti nopea mutta hidas. Pallon saa etenemään ja pyörimään varsin vauhdikkaasti. Valitettavasti tämän nopeuden takana on inertiaa jota ketju ei pysäytä. Näin kuulan liikettä enemmän ohjataan kuin pysäytetään tai vaihdetaan.

Tähän liittyen huomautan että ihmettelen miksi peleissä piikkipallosta tehdään yleensä aivan käsittämättömän kookas ja painavanoloinen. Ja sille annetaan samanaikaisesti hirvittävän pitkä ketju. Sellaisen heiluttaminen kun vaatisi valtavia voimia ja se tekisi siitä hyvin hallitsemattoman. Se olisi vaikea saada liikkeelle ja vielä vaikeampi se olisi pysäyttää. Näkemäni pallot ovat yleensä olleet maltillisemman kokoisia. Sillä pienemmälläkin saadaan aikaan vakavia kallonmurtumia. Mahdollisesti itselle.

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Sininen on naamansa sen

Viime päivinä on puhuttu skotlannin itsenäistymisestä. Olin itse melko varma siitä että muutos tapahtuisi - koska jos asia ei olisi erityisen varmalla pohjalla sitä tuskin lähdettäisiin yrittämään. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. (Ei ole ensimmäinen kerta kun minä olen väärässä politiikassa.) Uutinen oli sen veran näkyvä että lähteistä tärkeimmät, "lehti" ja "hikipedia" käsittelivät aihetta. Muutos - jos se siis olisi toteutunut - olisi saattanut vaikuttaa esimerkiksi Britannian "Union Jack" -lipun uudistamiseen. ; Ehdotuksia oli useita mutta yleinen teema oli sinisen värin poistuminen.

Siniselle värille voidaan keksiä ties mitä symboleita. Jukka Kuoppamäen laulajanura rakentuu osittain tämän tosiasian varalle. Sininen voi olla analoginen jonkin sinisen kohteen kanssa. Sininen voi symbolisoida jotain asiaa, ja symbolit ovat sopimuksenvaraisia. Skotlannin kohdalla tärkeää on kuitenkin hakea neuvoa jalkapallohuligaaneilta jotka maalaavat naamaansa kaikenlaista.

Ja naamanmaalausaihe liittyy skotlantiin William Wallacen kautta. Elokuvassa "Braveheart" kuljetaan siniseksi maalatussa naamassa. Elokuvassa on oikeasti anakronismi. Paikka on kyllä oikea mutta aika on väärä. Tätä elokuvaa ei pidä ottaa historiallisena dokumenttina. Mutta sininen naama liittyy oleellisesti alueeseen. "King Arthur" -elokuva on tässä oikeammassa. Se liittää sinisen naamavärin pikteihin. Jotka sitten todella oikeasti maalasivat itseään pahemmin kuin katukurtisaani ja innokas urheilufani yhteensä.

Polybios on kuvannut "kelttejä" joita vastaan roomalaiset sotivat. (Nykytiedon mukaan "keltit" eivät toki olleet mikään yksi laaja kulttuuri, joten kyseessä on tavallaan roomalainen karkeistus joissa vieraita kulttuureita ei oikein ymmärretä mutta tehdään silti luokitus. Ihmisten lävistämiseen miekalla ei tarvita antropologin otetta. Riittää että ote on sellainen että gladius pysyy kädessä.) Hän kuvasi miten roomalaiset joutuivat taistelemaan sellaisiakin joukkoja vastaan joissa soturit olivat alastomia. Polybios ei täsmennä olivatko soturit ilman minkäänlaista paitaa vai aivan munasillaan. Mutta tiedetään että soturit olivat maalanneet ihoaan siniseksi.

Tämä aktio on hämmästyttävä. Sillä siihen aikaan panssarointia tunnettiin muuallakin kuin roomalaisten parissa. Teknologia oli keksitty ja saatavilla. Joten tähän vähäpukeisuuteen on muita syitä. Tärkein syy on luultavasti psykologinen.
1: Paidaton mies on varmasti aina ollut erityisen aggressiivisen oloinen. Tätä kuvastoa on sittemmin käytetty esimerkiksi homokuvastossa niin paljon että se vie uskottavuutta esimerkiksi Putinin paidattomalta hevosratsastukselta. Mutta paidattomuutta on yleensä pidetty jotenkin miehekkäänä. Toisaalta sotamaalausta on käytetty juuri tämän psykologisen vaikutuksen tehostamiseksi muissakin kulttuureissa.
2: Toisaalta ilman panssaria oleminen voi liittyä soturien itsensä rohkeuden boostaamiseen. Puunilaissotien aikana kelttejä palkattiin usein sotilaiksi ja he olivat esimerkiksi taisteluissa humalassa, jopa taistelukyvyttömän tasoisesti humalassa, koska tuon kulttuurin sotavalmisteluihin kuului toimintaa jotka poistivat pelontunnetta. Panssarittomuus on voinut olla osa tämänlaista suhtautumista.
3: Lisäksi on hyvä katsoa ihomaalia tarkemmin. Värin sinisyys tuli alunasta joita taas hankittiin liekokasveista (Lycopodiaceae). Tällä aineella oli muitakin ominaisuuksia kuin väri. Sillä on lieviä antiseptisiä ja antibioottisia ominaisuuksia. Tämä on varmasti auttanut pienempien haavojen kohdalla. Taistelukentillä kun on saatu muitakin nirhaumia kuin tappavia haavoja. Ajatusta voi tehostaa sekin että entisinä aikoina eräs tavallisimmista taistelujen jälkeisistä komplikaatioista oli se, että haavoihin oli päässyt kuituja päällä olleista vaatteista. Kun miekka tai kirves tunkeutuu lihaan, se usein ensin repii tiensä paidan tai muun kankaan läpi. Ja jos haavaan pääsee lankoja - jotka eivät taistelukentällä ole sitä hygienisintä sorttia - niin seurauksena on tulehdus jota on vaikeaa parantaa kun haava yrittää parantua ongelmapaikan ympärille. Siksi panssarin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto onkin taistella ilman paitaa. Ja tässä kulmassa haavanhoito -ominaisuudet voivat olla pieni bonus. Toki en usko että tämä on tärkein syy sotamaalaukselle. Mutta ihmiset eivät ole tuolloinkaan olleet tyhmiä (tai sen tyhmempiä kuin nykyään) joten tämä on voinut vaikuttaa ratkaisussa.

Ei kuitenkaan ole ihme että pikteihin liittyvää symboliikkaa on sidottu "Braveheartin" aivan eri aikakauteen. Kansallistunne ei aina noudata logiikan tai historian rajoja.

Ämpäripäät

Jos mietimme ristiretkien ritareita, varmasti eräs vahvimmista mielikuvista liittyy ristiretkien aikana käytettyyn "ämpärimäiseen" patakypärään. Tämä ns. great helm on hyvin umpinainen kypärä, jossa kasvoja suojaa metallilevy jossa on pieniä reikiä hengittämistä ja vähän läpikatsomistakin varten. Silmiä varten on ohut rako. Kypärämallia alettiin käyttämään 1100 -luvun loppupuolella. Ja se kehittyi ajan mittaan eteenpäin. Varhaisimmissa malleissa edessä on kasvosuojus ja takana ei. Mutta 1200 -luvun puolella tämä kasvosuojus tuppasi menemään takaraivon ympäri, joten oikeastaan vasta tässä vaiheessa "ämpärimäisyys" oli hyvinkin loppuunastivietyä.

Tämä kypärä on selvästi tehty suojaamaan kasvoja. Varhaisemmissa kypärämalleissa on ollut pääasiassa "pipon tyylinen" päälle ja tähän on sitten lisäilty suojaa poskille ja nenälle. Tätä vaatimattomampaa metallikasaa on yleensä perusteltu sillä, että kypärät rajoittavat näkemistä. ; Kuitenkin etenkin varhaiskeskiajan patakypärässä on huomioitava se, että kypärän tuomat rajoitteet näkemiselle ovat itse asiassa varsin maltilliset. Raot ovat itse asiassa niin lähellä silmiä että näkökenttä ei kavennu kovinkaan paljoa. Myöhemmissä vaiheissa silmän rakoja sitten kuitenkin pienennettiin ja niissä näkökenttä on sitten kaventunut jo paljon vahvemmin. ; Pääasiassa patakypärä rajoittaa näkyvyyttä ylös ja aivan eteen. Näin omiin jalkojen juuriin tai taivaalle ei näe kumartelematta. Kuitenkin jo muutaman metrin päässä näkökenttä yltää maahan, joten minimaallisesti tarkkaavainen ihminen pystyy kyllä näkemään että on pian tulossa isomman kiven tai aidan kohdalle. Näin liikkumista voi ennakoida.

On kussu!

Kypärämallilla on kuitenkin suuri heikkous. Ja se on sen tunnusomaisin piirre. Se on piirre joka erottaa sen muista kypäristä. Jos katsomme viikinkien, spartalaisten, roomalaisten tai oikeastaan keiden vain kypäriä, niissä on yleensä pyöristetty tai jopa terävän suipoksi venytetty päälakiosa. Patakypärä taas on ylhäältä hyvin littana. Ja tämä tuo mukanaan erikoisen ongelman. Nimittäin sen, että jos patakypärän kanssa päähän tulee isku ylhäältä siten että se menee tälle lätälle osalle, isku pysähtyy sen sijaan että liukuisi syrjään. Ja tämä johtaa siihen että isku perimmiltään pysäytetään omalla ruumiilla. Toki kypärä tässäkin laajentaa impaktin osumapinta-alaa, joka on hyvin tärkeä asia vammautumisesta puhuttaessa. Mutta tämä koko iskun lyöntivoiman vastaanotto johtaa kuitenkin siihen että tämän kypärän kanssa on mahdollista horjuttaa kovastikin vastustajan tasapainoa, lyödä tätä jopa tainnoksiin tai vahingoittaa tämän niskaa. Ratkaisuna "lättäpäisyys" oli itse asiassa sen verran typerä temppu että sitä käytettiin vain muutaman sukupolven ajan. Itse asiassa kypärätyypissä alettiinkin pyöristämään päälakea 1300 -luvulla. Ja näin edellämainittu ongelma katosi.

Patakypärän kohdalla on pakko korostaa, että varsinkin myöhäisimmissä malleissa on selvästi kysymys sotilaan kypärästä joka soveltuu kaksintaisteluun hyvin huonosti. Pääasiallinen syy on siinä että näkökenttä alas on rajoittunut. Siksi kaikki iskut ja laajemmat tekniikkasarjat jotka alkavat miekka alhaalla ovat hyvin vaarallisia, koska niistä tulevia iskuja ei kovin tehokkaasti näe. (Toki hengitysrei'istäkin näkee rippusen.) Ja jos iskua ei näe, niitä on varsin haasteellista torjua, koska näkemistä tarvitaan esimerkiksi torjunnan ajoittamiseen silloinkin kun kykenee arvaamaan mitä toinen on lähdössä tekemään. Mutta sdassa, etenkin sellaisessa jossa ilmassa on paljon nuolia ja muuta epämääräistä, on varmasti hyvin tärkeää kaventaa reikää josta nuoli pääsee silmään. Ja lisäksi näissä olosuhteissa on muutoinkin hyväksi olla näkemättä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ignoranssi on sotaoloissa erinomaisen hyvä ritarirohkeuden säilyttäjä.

Tästä kaikesta päästään kysymykseen "miksi".

Monia on mietityttänyt että miksi lattana kypärämalli ylipäätään yleistyi. Muut kulttuurit tunsivat pyöreyden mahdin, ja asia ei ole rakettitiedettä. Osa ajattelee että kulma olisi erityisen vahva. Mutta metallilevy suojaa kyllä kasvoissa littanana riittävän hyvin, eikä siihen ole tehty kulmia väkisin. Osa ajattelee että kypärän lattanuus ei ole niin paha. Ja he ovat minusta yksinkertaisesti väärässä.

Itselläni on asiasta melko banaali teoria. Se on ihan rahakysymys. Kun nimittäin katsotaan nykylarppaajien kypäriä, on juuri patakypärällä hirveä yliedustus. (Itse käytän bascinettia. Mutta toisaalta. Minä. En. Larppaa.) Ja tämä yliedustus vahvistuu jos katsotaan ihmisiä jotka ovat tehneet kypäränsä itse. Patakypärän tekeminen on helppoa ja edullista. Ja tämänlainen on tarpeen jos pitää mobilisoida suuria määriä joukkoja suhteellisen nopeasti. Etenkin jos sotaan osallistujia tarvitaan niin paljon että kaikki eivät voi olla rikkaita. Ja suuri osa hankkii itse omat varusteensa. Eli esimerkiksi sellaisissa tilanteissa kuin ristiretkissä.

Toisin sanoen sotatilassa kypärien tuotanto täytyi tehdä enemmänkin runsaaksi kuin laadukkaaksi. Ja siksi tehtiin patakypäriä vaikka tiedettiin että parempiakin voitaisiin tehdä. Ja tämä kertoo kaiken oleellisen siitä miten sota toimii aina. Myös nykysuomessa.

Jos mietimme armeijaa, on huomattava että siihen liittyy ihmiselämää haaskaavia voimia jotka toimivat kahdella keskenään hyvin erilaisella tavalla.
1: Rauhan aikana haaskataan ihmiselämää pitämällä alipalkatussa työssä joka ei käytännössä opeta mitään sellaisia taitoja joita tarvittaisiin oikeasti juuri missään rauhanajan työssä. Armeijassa tämä onkin tiedostettu ja siksi palvelusaika on varsin maltillinen. Puoli vuotta tai vuosi ei ole hirveän paljoa.
2: Sodassa ei pyritä siihen että sotilaat varustettaisiin mahdollisimman hyvin. Suomen armeija ei esimerkiksi aseta sellaisia tavoitteita että "85% sotilaista selviäisi sodasta kuolematta" ja sitten poweruppaa sotilaita maltillista määrää. Sen sijaan ostetaan kohtuullisia varusteita ja pitäkööt sotilaat huolen elämistään itse jos heitä kiinnostaa. Puolen vuoden naurettava koulutus itse asiassa tukee tätä. Itsekin mietin, näin Putinin ja kolmannen maailmansodan hengessä, että jos on rintamalle meno niin rynkkyjumppaanko minä ne Venäjän sotilaat hengiltä. (Armeija on omissa kirjoissani homoin paikka jossa olen koskaan käynyt. Tämä on paljon koska olen aikanani saanut porttikiellon DTM -ravintolaan. Joka vaatii em. homobaarissa vierailemista.)

Eli joka kerran kun ritarielokuvassa näkee lattanan päälaen, tietää että kyseessä on perimmiltään ollut se että ihmiset jotka eivät itse ole eturintamassa ja jotka ovat päättämässä sotaan liittyvistä asioista eivät välittäneet edes omalla puolella oleviensa hengestä ja terveydestä korkeimpana itseisarvona. Lattana päälaki kertoo että juuri sen verran hintaa voidaan laittaa elämän ja kuoleman kysymykseen. Todennäköisyys ja hinta toimivat kätevänä laskurina jona voitaisiin teoriassa estimoida ristiretkien masinoijien määrittelemä hinta ihmiselämälle.

"arkeologista miekkailua" - eli miksi en ole kovin innostunut gladiaattoritaidoista

Maailmassa on ryhmiä jotka harjoittelevat gladiaattorien taitoja. He ovat kovia sällejä ja heidän toimintansa on systemaattista ja jotain sellaista jota voi ihan hyvällä sydämellä sanoa martial art -henkiseksi toiminnaks eikä esimerkiksi puku päällä huitomiseksi tai muuksi teatteriteeskentelyksi. En kuitenkaan ole hirveän kiinnostunut tästä puolesta.

Tarkkuus.

Keskiaikaisessa miekkailussa etuna on se, että tässä on käytettävissä historiallista aineistoa. Kun on esimerkiksi jokin "Codex Wallersteinin" kaltainen manuaali täynnä tekniikoita, on asiassa eteneminen vähintään melko eksaktia. Voidaan sanoa melko varmasti että harjoiteltu ja tehty on vähintään suhteellisen lähellä alkuperäistä. Tämä kirjallinen aineisto on mielestäni se, joka tekee historiallisesta miekkailusta paitsi miekkailua niin myös historiallista.

Tämän lisäksi on jotain jota voisi kuvata "arkeologiseksi miekkailuksi". Siinä mielessä että tavallisesti historiantutkimuksen ja arkeologian väliseksi eroksi rajataan karkeasti se, onko ajalta kirjoitettua aineistoa vai ei. "Arkeologisessa miekkailussa" kirjallista aineistoa ei ole. Esimerkiksi viikinkien sodankäyntitaitoja harjoittava joutuu luottamaan pääosin aseisiin ja siihen miten niitä voidaan käyttää. Ja tietenkin epämääräisiin saagoihin jotka ovat teknisesti ottaen kirjallista aineistoa, mutta jotka eivät kuitenkaan valota tekniikoita "niin paljoa".

Tämä ei ole sama asia kuin historiallisen ajan alku. Itse asiassa on käytännössä ilmiselvää että se ei tarkoita edes sitä että tuona aikana ei ole opeteltu asioita kirjallisesta tai sen kaltaiseksi oleellisesti rinnastettavasta materiaalista. Sillä historiallinen kirjallinen aineisto pitää myös löytää. Ja ajan mittaan paljon erilaisia asioita on tuhoutunut. (Tätä voidaan kutsua ekohenkisesti kierrätykseksi, koska sitä se usein nimenomaan on.) Itse asiassa tiedämme, että esimerkiksi gladiaattoreilla on ollut systemaattista opetusta johon on todennäköisesti liittynyt jonkinlaista kirjallista ja kuvallista aineistoa. Tästä vihjeitä saa esimerkiksi Petroniuksen "Satyricon" -teoksesta jossa hän esittää ivaavan kuvauksen huonoista gladiaattoreista. Hän kuvaa ivallisesti Norbanuksen "yhden sestertiuksen gladiaattoreita", laiheliineja ja pelkureita. Ja kuvaa sitten miten ainut jolla on puhtia oli traakialainen, joka osasi vain oppikirjan temput.

Mutta koska mitään aineistoa ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt, on tekniikoita pitänyt rekonstruoida ruukuissa tehdyistä kuvauksista. Ja rehellisesti sanoen tämä on suunnilleen sama kuin yrittäisi uudelleenrakentaa karaten tekniikoita katsomalla karaten alkeiskurssejen mainosjulisteita. Sillä ruukkuihin maalatut gladiaattorit olivat pääasiassa sitä varten että niillä on hyvä myydä ruukkuja. Samoin suositut gladiaattoreista tehdyt saviveistokset ovat jotakuinkin samaa aineistoa mitä nykyajan actionfiguurit. En tyystin kiistä niiden arvoa, ne ovat toistaiseksi paras menettely. Eikä asiasta edes valehdella, gladiaattorien tekniikoita penkovat tunnustavat aivan avoimesti että tässä nyt pelataan tälläisellä epätarkkuudella. Mutta en ole viehättynyt tästä.

Funktionaaliset varusteet.

Toinen ja vielä tärkeämpi asia on se, että kun keskaikaisen eurooppalaisen miekkailutaidon varusteita katsoo, niin suuri osa ilosta tulee siitä että kaikki varusteet ovat tarkoituksenmukaisia kamppailun kannalta. Niillä on tavoiteltu tiettyä funktiota joka on hengissäselviämiselle oleellista. Ja esineet hoitavat tarkoituksensa hyvin. Esineet ovat funktionaalisia ja kauniita, ja niiden käsittely on tarkoituksella tehty mahdollisimman vaivattomaksi. Ja tätä kautta syntyy iloa joka on tärkeä osa kokonaisuutta. Ja tämä ei ole ilmiselvää. Gladiaattorien kohdalla tämä elementti puuttuu usein. Voinen demonstroida asiaa kahdella hyvin antiikinaikaisella esineellä jotka muistuttavat pinnallisesti toisiaan.

HOT

Jos otetaan aluksi spartalaisten käyttämä kypärä. Siinä on tiettyä koristeellisuutta koska kypärässä on näyttävä harja. Mutta kun esinettä katsoo, näkee että siinä on paljon sileitä pintoja jotka siirtävät iskua syrjään. Näin koko iskua ei pysäytetä vaan valtaosa voimasta menee hukkaan, iskun suunta siirtyy ja tähän tarvitaan paljon vähemmän voimia kuin siihen että isku pysäytettäisiin niin että koko liike-energia pitäisi ottaa vastaan. Tämänlainen suojaa hyvin päätä. Toki sparatalainen kypärä on klaustrofoobikon vihollinen, purkki joka kaventaa näkökenttää hieman erikoisella tavalla. Mutta se on kuitenkin hyvin käytännöllinen ja toimiva. Harjakin on sellainen, että koska se on pehmeä, siihen tullut iskukaan ei suoraan vain jää siihen.

NOT

Gladiaattoreiden kohdalla tilanne on sitten jotain aivan muuta. Traakialaistyyppiset gladiaattorit pitivät päässään tuon tyylistä kypärää. Siinä on leveitä lisukkeita. Ja ne näyttävät jostain syystä olevan senlaatuisia että ne olisivat käteviä jos joku yrittäisi lyödä takaapäin. Silloin levy voisi liu-uttaa iskuja sivulle. Mutta edestä katsoen kypärässä on hirveän paljon kohtia joihin vastustajan ase voi jämähtää. Itse asiassa näyttää että kypärä on tarkoituksella sellainen että jos päähän lyö, isku liukuu käytännössä väistämättä johonkin kulmaan ja sitten kypärän kantaja joutuu todella puskemaan iskua vastaan jotta se pysähtyisi. Tämä on tietenkin johtanut näyttävään horjumiseen ja vastaavaan. Areenan yleisölle tämänlainen on ylen viehättävää. Ja kun katsoo traakialaiskypärän harjoja, kuvaani valitsema kypärä on kammottava. Siinä on iso eteen päin viipottava lisäharjanne joka vaatii sen että väistääkseen päähän tulevaa iskua olisi painettava päätä syvemmälle tai muutoin liikuttava enemmän. Ja jos näin ei tee, niin sitten ollaan jälleen siinä horjumisasetelmassa. Ja mikä kamalinta, valitsemani kypärä on tältä osin suhteellisen maltillinen. Kun katsoo säilyneitä gladiaattorien kypäröitä, tyypillistä oli että niissä oli eteenpäin sojottavia metallisia ja kypärään suoraan valettuja koriste-eläimiä ja vastaavaa. Ne ovat vielä pahempia kuin tässä esimerkkimallissani.

Toki kypärä tekee tästä huolimatta sen tärkeimmän, eli suojaa hengenlähtöä päähän kohdistuvilta iskuilta, yllättävänkin hyvin. Mutta se tekee sen silti tavalla jonka voisi tehdä melko helposti paremmin. Ja tämä puutteellisuus on ilmiselvästi tahallista. Ja se tahallisuuspuoli on se joka tässä ärsyttää näitä heikkouksien olemassaoloja enemmän.

Keskikaikaisessa haarniskassa on paljon sileitä pintoja ja kaikki elintärkeät elimet on suojattu. Mutta kun katsoo gladiaattorien varusteita, suurin osa niistä suojaa pääasiassa lihaksia ja muuta vastaavaa eiletaalia. Paikat joilla ihmisen saa surmattua ovat yllättävän avoimia. Ottaen huomioon että ne kuitenkin ovat teknisesti olevinaan suojuksia ja Rooman legioonalaiset näyttävät että roomalaiset ymmärsivät kyllä relevantin panssaroinnin salaisuuksista melkolailla paljon. Eihengenvaaralliset iskut ovat suojattuja jotta taistelijat jatkaisivat mahdollisimman pitkään.

On yksinkertaisesti inhottavaa kantaa esineitä jotka on selvästi tehty siten että niiden kantajaa ja tämän ihmisarvoa on halveksittu niin paljon että kaikessa näkyy että show on tärkeämpi kuin showmies. Ja rehellisesti sanoen ne kypärät eivät minun silmiini ole edes niin kauniita tai siistejä.

Niissä on jotain samantyyppistä iljettävää ja itkettävää kuin niissä miekoissa joihin on laitettu ties mitä ylimääräisiä piikkejä. Ja niissä panssareissa joihin on laitettu sojottavia piikkejä. Etenkin hartiapiikkejä. Tai niitä fantasiapanssareita joihon on taottu tietynmalliset korostetut tissit, koska jonkun feminismin mukaan toisenlaiset olisivat fallosentristä vainoa kun naisen pitäisi teeskennellä miestä kelvatakseen taistelukentälle. Tai jotka muuten vain haluavat näyttää seksikkäiltä panssarissa. Itse toivon kuitenkin naissoturien elävän. (Rehellisesti jos joku viihtyy seksikkäissä panssareissa ja haluaa irvistellä piikitettyjen ja hädin tuskin edes kädessä pidettävien miekkojensa kanssa niin siitä vain. Haluan kuitenkin känistä tässä nyt enemmän omista mieltymyksistäni kuin rajoittaa muiden puuhastelua.)

Instant kolme viisasta apinaa

Kirjoittaja demonstroi
länsimaista sanontaa
"Hiljainen voi vaikuttaa
tyhmältä, mutta suun
aukaiseminen poistaa
viimeisenkin epäilyksen."

Kolme viisasta apinaa (三匹の猿) on Japanin kulttuurissa tunnettu maksiimi. Jossa ei pidä kuulla pahaa, nähdä pahaa eikä puhua pahaa. Ideaali on tietenkin melko vieras kulttuurissa joka perustuisi avoimuuteen ja tiedonjakamiseen. Mutta opportunistisemmissa tai valtahierarkialta tiukassa paikassa tämänlaatuinen käyttäytyminen on varmasti, jos ei viisasta, niin ainakin strategisesti järkevää. Toki Suomessakin on hyväksytty että hiljaiset ovat jotenkin järkevämpiä kuin muut.

Japanilaiset olisivat saattaneet arvostaa ketä tahansa eurooppalaista joka pitää bascinet -kypärää. Itselläni onkin juuri tämänlaatuinen hyvin klassinen pääsuoja. Ja kypärät hyvin usein vaativat toppausta niin että kuuleminen vaikeutuu hyvin vahvasti. Mutta bascinet on siitä kenkku, että sen silmikko on hyvin kapea. Ja se on itse asiassa hyvin kaukana silmistä. Monissa muissa kypärämalleissa silmikon rako ei ole ehkä kauempana, mutta se on kuitenkin hyvin lähellä silmiä. Joten ne rajoittavat näkökenttää yllättävän vähän. Bascinet -kypärän pitäminen sen sijaan rajoittaa näkökenttää käsittämättömän paljon. Siinä on vain kapea rako ja maskissa olevat raot tai reiät, joiden kautta saa pienen aavistuksen ympäristössä. Sellaisen kanssa taisteleminen on todella vaikeaa.

Mikä tavallaan on se huomio josta olen blogaamassa nyt.

Jos mietimme bascinet -kypärää, voimme huomata että se on kehittynyt cervelliere -kypärästä. Siihen on vain laitettu visiiri ja tämän lisäksi kypärää on muotoiltu siten, että siinä on taaksepäin "suippoa kärkeä". Bascinet - kypärätyyppi syntyi 1300 -luvun alkupuolella, ja sen kehittymisessä on ilmeisesti otettu vaikutteita muslimien käyttämistä kypäristä.

Aluksi kypärään kuului visiiri joka oli joko täysin irrotettavaa mallia tai sitten siinä oli luukku josta visiirin voi nostaa. Ja niissä ei käytetty kiinnitysmenetelmiä. Siinä oli myös erilliset kiinnitystapit aventailille, eli rengaspanssarista tehdylle "verholle" jonka saa laskeutumaan suojaamaan kaulaa ja hartioita. (Jotkut aventail -tyypit suojaavat myös kasvoja mutta bascinetissa tätä puolta hoitaa visiiri.)

Kypärän visiiri on tietysti nerokas keksintö, koska se suojaa naamaa. Ja tätä kautta siitä tuli haaste taistelijoille ; Koska ihmisillä oli tuollaisia naamansa suojana, täytyi tietysti keksiä kikkoja joiden avulla tämä suoja voidaan kiertää. Tästä näytteenä onkin Fiore dei Liberin opetukset. Hän opettaa miten haarniskan visiiriä voi nostaa ja lyödä sitten sen alle. (Kuvassa on huomattavaa miten lyöjällä on kasvot paljastettuina. Tähän liittyen lupaan palata asiaan kohta.)

Myöhäisaikojen bascinet
jossa visiiri kiinnittyy
ja jossa on melko isot reiät.

Myöhemmin tätä asiaa sitten korjattiin siten että visiiristä tehtiin aivan täysin kiinnittyvä. Tähän käytettiin erilaisia hakasia tai nuoralla sitomista. Näin Fiore viittaakin kohtuu lyhyeen aikaväliin jossa visiirit olivat päasiassa helposti nostettavia mutta olemassa. Samalla visiirien asemointia korjattiin niin että silmänraot olivat lähempänä. Ja toisaalta kypäriin saatettiin tehdä isompia reikiä. Suojaavasta visiiristä tuli enemmänkin ohuiden kaltereiden suojaama koppa kuin vanhan bascinetin tyylinen lähes umpinainen laatikko jossa oli lähinnä ilmanreikiä sen verran, että hyvällä tahdolla ja yrittämisellä kypärässä voidaan hengittää pitkiä aikoja ilman tukehtumista.

Mutta näkisin että tämä kypärän kehittyminen ei itse asiassa ole pelkästään sitä että kypärät muuttuivat paremmiksi. Uskoisin nimittäin että jos asia olisi näin, bascinet olisi osattu hioa paremmaksi melko helposti. Itse asiassa kypärässä on sen tyylisiä ratkaisuja, että on hieman omituista miksi sitä on tehty. Jos kypärässä on paljon ilmiselvästi tyhmiä ratkaisuja ja se tekee instant kolmeksi viisaaksi apinaksi kerralla, niin miksi kukaan olisi halunnut käyttää niitä? Ennen kaikkea miksi sitä olisi käytetty niin kauan? Luultavasti siksi että kypärä ei olekaan tyhmä.

Tähän liittyen minulla on teoria.

Teoria siitä miksi juuri bascinet -kypärät olivat melko suosittuja ja miksi niitä käytettiin niin kauan. ; Toki asiaa on mietitty omasta kannasta poikkeavallakin tavalla. Jos katsotaan vaikka minun kypäräni muotoilua, osa näkee siinä kuonoa ja muuta vastaavaa pelottavaa. Siannaamakypärä on saattanut kenties olla jonkinlainen pelotteluväline. Tällä teorialla on kannattajansa ja puolensa. Mutta näkisin että kuonolla on ihan toinen funktio. Ja tämä toinen funktio on se minun teoriani.

Jos katsotaan bascinetia, siinä on edessä kuono joka ohjaa edestä tulevia impakteja sivulle. Sen silmänraot ovat kaukana ja itse asiassa silmänraon kohdalla on usein jonkinlainen harjanne, joka oikein erikseen nostaa rakoa kauemmas. Nämä harjanteet siirtävät impaktia siten että silmänreikiin on mahdollisimman vaikeaa osua. Pitää osua täsmälleen oikein tai muuten impakti siirtyy syrjään. Sama täsmällisyys on vielä vahvempi visiirin kohdalla.

Itse näen että visiirin pääasiallisena tehtävänä ei ole aluksi ollut olla mitään joka on ollut koko ajan käytössä. Normaalisti vakiintunut tähän verrattu kypärämalli on nähtävissä pelkkänä avonaamaisena kypäränä. Visiiri on alun perin ollut luultavasti upgrade jota on käytetty vähän aikaa. Nimittäin silloin kun ollaan joukossa jota ammutaan kauempaa nuolilla. Silloin ei olla lähitaistelussa. Kaikki mitä pitää nähdä on se, onko vihollinen jo liian lähellä. Ja sen verran kypärästä kyllä näkee. Muotoilu joka siirtää iskuja syrjään on kätevä juuri nuolia ajatellen, koska nuolet ovat perimmiltään pistäviä. Niiden syrjään siirtäminen onnistuu kohtuullisen hyvin (verrattuna siihen miten kovaa nuolet oikeasti tulevat). Nuolet on siis haluttu siirtää syrjään (ei pysäyttää). Ja tähän kypärä on ollut hyvä. Sitten varsinaisessa taistelussa visiiri on joko avattu (saranamalli) tai heitetty kokonaan pois (irrotettava malli). Sen vuoksi Fioren kuvassakin on esillä avonaamainen kypärä samassa kuvassa kun vastapuolella on nostettava visiiri.

Myöhemmät versiot sitten vain ovat mukaelmia joissa on haluttu käyttää visiiriä myös lähitaistelussa. Ja niiden kohdalla on sitten tehty kompromisseja. Isoreikäinen verkko ei suojaa nuolilta yhtä vastaansanomattomasti kuin esimerkiksi minun käytössäni oleva varsin umpinainen versio. Väittäisin että nuolimyrskyteoria on siitä hyvä että sen mukaan kypärässä olisi sen vallitsevat ja selvimmät piirteet, ja syyt eivät olisi esteettisiä tai erilaisia selityksiä siitä miten ihmiset olisivat olleet erityisen tyhmiä. Aikana jolloin kypärät ns. "eivät olleet hirvittävän edullisia" on uskottavaa että niiden muotoilua oli mietitty hyvinkin pitkälle. Kuten tietysti myös keinoja kiertää tämä asia.