Apofaattinen kirkon virallinen kanta

Evankelis-luterilaisen kirkon ideaali ; Tervetuloa peilisaliin!

"Valtionkirkko
Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko, siten kuin ne on määritelty kirkkolain (1993/1054) 1 §:ssä ja ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain (1969/521) 1 §:ssä. Tähän kuuluvat myös evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja tuomiokapitulit sekä ortodoksisen kirkon seurakunnat ja luostarit."(Tilastokeskus, "Käsitteet ja Määritelmät - valtionkirkko")

Viime päivien kirkon keskustelussa esille on noussut Räsäsen vuoksi eronneiden typeryys. Henkenä on ollut se, että Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Ja että tätä ei tiedetä. Tätä kantaa on ajanut esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkinen. "Niistä (Räsäsen mielipiteistä) voi olla eri mieltä tai samaa mieltä, mutta kirkon kannanotoiksi niitä ei tule sotkea. Ei enempää kuin kenen tahansa kadulla vastaan tulevan kirkon jäsenen puheita." Myös uskontotiedon huonoa tasoa on pidetty tässä syynä, sen on moitittu olevan jopa huolestuttavan huonon. Ja tätä tietämättömyyttä sitten pidetään jotenkin syynä sille että kirkosta ei pitäisi erota. Mielestäni tämä ei ole puolustus vaan pahentaa tilannetta ; Jokainen joka kuuluu kirkkoon on asemassa jossa hän joko tietää tai hänen pitäisi tietää mihin kuuluu. Ja jos ei selvästi tiedä, on se hyvä syy olla kuulumatta - tai peräti tulla erotetuksi kirkosta. Jos tietomäärä ei riitä jäsenyyden purkamiseen, ei ole mitään syytä sellaista ylläpitääkään.

Näyttääkin siltä että kirkon virallinen kanta näyttää varsin apofaattisen teologian kaltaiselta. Siinähän ei sanota minkälainen Jumala on. Kantaa voidaan ottaa vain siihen mitä Jumala ei ole. Samoin kirkon virallisesta kannasta tiedetään kuka sitä ei edusta (koostuu yhdestä ihmisestä nimeltä Päivi Räsänen). Muu jää mysteeriksi.

Itse en tyytyisi nysväämiseen kirkkohallituksen tapaan. Hehän lähinnä huomauttavat ongelmasta (ihmiset eivät tunne kirkon virallista kantaa) ja valittavat tästä, mutta eivät koskaan korjaa mikä tämä kirkon virallinen kanta on ja opeta tätä ihmisille. Itse haluaisin korjata ongelman. Tämä voisi tapahtua vaikkapa siten että kirkko lähettäisi kaikille jäsenilleen kirjelmän jossa on kirkon viralliset kannat. Ja mukana olisi palautuskuori, jonka voisi allekirjoittaa jos arvot vastaavat omia. Ja tämän voisi sitten postittaa takaisin jos pitää kirkon ehdoista. jos siihen ei vastaisi määräaikaan samalla erotettaisiin kirkosta. Näin ihmiset tiedottuisivat kirkon virallisesta kannasta eikä erehtymisiä tulisi. ~ Erityisesti kirkon tulisi tietysti tiedottaa näistä vaikeista asioista. Kun homoseksuaalisuus ja lainkuuliaisuuskysymykset ovat nousseet esille, olisi oleellista tiedottaa kirkon virallinen kanta niistä. Että onko homous syntiä vai saavatko he mennä naimisiin. Ja niin edespäin.

Itse kyllä ihmettelen että onko kysymys uskontotiedottomuudesta totta. Sillä koulussa opetetaan pakkouskontoa. Ja itse asiassa aika paljon. Ihmisten tulisi kyllä tietää perusasiat sillä niitä on taottu heidän päähänsä. Mutta kun itsekin kaivan muistiani, uskonto oli helppo ympäripyöreysaine, jossa lähinnä höpistiin sekavia. Tai se muistutti historiaa jossa keskityttiin uskontoihin ja niiden aatehistoriaan ja kirkkorakennusten arkkitehtuurin historiaan.

Kirkko ei sen sijaan opettanut esimerkiksi suhdettaan valtioon. Kerrottiin vain että luterilainen kirkko on kansankirkko, eli jokin joka on monien ihmisten lähellä kun siihen niin moni kuului. Mikään pakottaminen ja kahlinta ei kaikkien puheiden mukaan kuulunut siihen. Ja jopa esitettiin että se ei olisi valtionkirkko, ja että tälläisen sanominen on kamalaa vääristelyä. Samoin kuin se että ei ymmärtäisi että Räsänen ei edusta Suomen Kirkkoa.

Kuitenkin apofaattinen puoli saavuttaa mysteeriset mittasuhteet kun mietitään mitä kirkon edustajat ja liberaalipapit ovat sanoneet Räsäsen puheista. Esimerkiksi mediatunnettu leppoisan eifundamentalistisen uskon edustaja Heinimäki on esittänyt lausunnon jossa korostettiin että Räsäsen puhe ei ollut kovin provokatiivinen koska Nelson Mandelakin harrasti kansalaistottelemattomuutta. "Fiksumpaahan olisi erota kristillisdemokraattisesta puolueesta, eikä kirkosta. Räsänen puhuu sisäministerinä ja puolueensa puheenjohtaja, eikä hän ole kirkon ääni. Se on itsestään selvää." ... "Kansalaistottelemattomuuden idea ja kysymys siitä tuleeko kaikkia lakeja noudattaa, ei itsessään ole kysymyksenalainen. Nelson Mandela ei hämmästyisi ollenkaan tällaisia puheita." Tämä lausunto on erikoinen koska eihän Heinimäki itsekään kuitenkaan edustane kirkon virallista kantaa. Hänellä on kuitenkin valtaa sanoa mitä se on ja mitä se ei ole. Ja itse asiassa kun katsoo mitä tahansa kirkon hahmoja piispoista pappeihin, peruskaavana on ollut se, että kaava on virallisen kannan edustajillakin ollut sama. Tematiikka koostuu kahdesta osasta (1) ei saisi sekoittaa Räsästä kirkon oppiin (2) mutta kuitenkin sitä miten Räsäsen oppi ei olekaan mitenkään epäkirkollinen vaan sopii sen etiikkaan. (+) Tästä herää vahvoja epäilyjä siitä, että vaikka Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa, niin onko hänen sanomansa tästä huolimatta itse asissa täsmälleen sitä mitä kirkko opettaa? Kysymys on retorinen sillä vastaus on ilmiselvä "kyllä".

Ja tämä johtaakin johonkin. "Seurakuntalainen" -lehdessä ollut kirjoitus lähti puolustamaan Päivi Räsästä varsin mielenkiintoisesti. "Mitä Räsänen sitten sanoi? Itse asiassa hän vain sanoi ääneen Suomen evankelisluterilaisen kansankirkon käsityksen ja tunnustuksen asiasta. Niin. Suomen ev.lut. kirkko opettaa virallisesti juuri niin kuin Päivi Räsänen sanoi asiasta. Lue vaikka lopussa olevat suorat lainaukset Tunnustuskirjoista. Luterilaisen kristityn tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä. Jos laki on ristiriidassa Raamatun kanssa, silloin kristitty tottelee Jumalan sanaa, Raamattua. Räsänen siis sanoi ääneen 4,2 miljoonan kirkkoon kuuluvan ihmisen oman tunnustuksen asiasta! Kirkkoon kuuluminen tarkoittaa sen tunnustukseen sitoutumista. Aivan samalla tavalla kävi "homoillassa" Räsänen sanoi silloinkin kirkon virallisen tunnustuksen mukaisen opin asiasta ja ihmiset suuttuivat." Eli Räsänen sanoi ääneen kirkon virallisen kannan. Ja ihmiset erosivat. Eroamiset eivät siis ole "vääristä syistä tehtyjä".

Itse asiassa kirjoitus vetää asiat vielä pidemmälle. "Ihmiset ovat tainneet unohtaa(tai he eivät ole koskaan kuulleet), että Suomen eduskunta on hyväksynyt kirkkolain ja hyväksyy sen muutokset. Kirkkolaki puolestaan kertoo, että kirkon tunnustus löytyy luterilaisista Tunnustuskirjoista. Sama eduskunta osallistuu valtiopäiväjumalanpalveluksiin. Jos kerran eduskunta on hyväksynyt kirkon tunnustuksen ja myös sen sisällön, miksi sisäministeri ei saisi sanoa sitä ääneen? Jos kerran valtiopäivät avataan tuon tunnustuksen nimissä tapahtuvalla jumalanpalveluksella, eivätkö kansanedustajat silloin tunnusta uskoaan tuohon tunnustukseen? Asettuvatko valtiopäiväjumalanpalveluksia pitäneet piispat kiireesti puolustamaan sisäministeriä?" Kyllä. Tämä huomautus pitää sisällään sen, mitä koulun uskonnonopetuksessa ei opeteta - vaikka tämä on oleellinen jotta ihmiset ymmärtäisivät sen onko meillä kirkkovaltio, valtionkirkko vai vaan suosittu kansankirkko. Ja rehellisesti sanoen tätä ei kerrota juuri tämän vuoksi.

Suomen valtionpäivät ovat kirkon siunauksen alla. Eikä mukana ole monikulttuurisesti islamilaista seurakuntaa, juutalaisia tai edes vapaa-ajattelijain seuroja. Siunaus on poliittisen vallan ytimessä ja se kertoo lujaa viestiä ; Yksi valtio, yksi uskonto, yksi seurakuntajohto joka edustaa kirkon virallista kantaa. (Kuulostaisi varmasti rouheammalta saksankielisenä.) Tämä itse asiassa selittääkin jännittäviä puolia myös isommasta politiikasta. EU:ssa vuonna 2007 keskusteltiin valtionkirkkoaiheesta. Tavoitteena oli suositella että kirkko ja valtio erotettaisiin toisistaan niin että valtionkirkkoja ei olisi. Evankelis -luterilaisen kirkkomme kirkkohallitus otti asiaan lujasti kantaa. Se sai EU:ssa tahtonsa läpi valtionkirkon suojelusta. "Suomi sai tahtonsa läpi kirkon ja valtion suhteesta Euroopan neuvoston raporttiin. Suomen EN-valtuuskunnan näkemys siitä, että valtiot saavat itse päättää kirkkojen asemasta, päätyi EN:n parlamentaarisen yleiskokouksen loppuasiakirjaan. Alun perin raportissa suositeltiin valtion ja kirkon erottamista toisistaan kaikissa jäsenvaltioissa. Suomen aloitteesta päätöslauselmaan lisättiin kuitenkin kappale, jonka mukaan kukin jäsenmaa voi järjestää kirkon ja valtion suhteet parhaaksi katsomallaan tavalla, kunhan lainsäädäntö on sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa."

Tämän lain seurauksena kirkko sai erityisoikeuksia ; verohelpotukset ja piispojen valvoma uskonnonopetus kouluissa saatiin tätä kautta evankelis-luterilaiselle kirkolle. Tämä on ironista, sillä EU:ssa valtionkirkkous on määrittely eikä retoriikkakysymys. Kotimaassamme nautitaan valtionkirkon eduista mutta sitä ei suostuta kuvaamaan sen oikealla nimellä vaan kikkaillaan kansankirkko -tyylisillä nimityksillä. Hupaisaa onkin, kuinka Suomi oli ainut maa joka ajoi tätä valtionkirkkoteemaa ja tämän väliintulon vuoksi lakia tosiaan rukattiin. Edes vahvasti katoliset maat joissa kulttuuri-identiteetti on katolisuuden läpileimaamaa eivät ajaneet valtionkirkkoutta.

Asia on jännittävä, kuten Petri Karisma esittääkin analysoidessaan kansankirkon ja valtionkirkon määritelmiä ja niiden välisiä eroja. "Puhe kansankirkosta lähti siitä tarpeesta, että yhteiskunnan muuttuessa entistä moniarvoisemmaksi, haluasi kirkko kuitenkin säilyttää eritysasemansa valtion lainsäädännössä. Tässä ev.lut. kirkko on onnistunut jokseenkin täydellisesti. Onkin hyvin mielenkiintoista huomata, että ev.lut. kirkko on pystynyt säilyttämään lähes kaikki ne etuoikeudet, jotka sillä oli jo ennen uskonnonvapauslain säätämistä vuonna 1923." ... "Termiä kansankirkko on hyvin vaikea määrittää tai antaa sille jotakin sisältöä. Yksi keskeinen ongelma tämän käsitteen määrittämisessä johtuu sen täydellisestä historiattomuudesta. Kuten muitakin termejä, jotka on kehitetty reaktiona yhteiskunnan muutoksiin, vaivaa kansankirkko -termiä selvä keinotekoisuus ja tarkoituksenmukaisuus. On myös hyvä huomata, että termiä kansankirkko ei käytetä missään muualla kuin Pohjoismaissa. Ev.lut. kirkko määrittelee itse kansankirkko -käsitteen seuraavasti: "Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikois-asema." Tässä määritelmässä on yksi on aivan keskeinen ongelma; se ei kerro, miten määritelmän mukainen kirkko eroaa valtionkirkosta. Määritelmästä näkee hyvin, että se on aivan tarkoituksellisesti liimattu valtion-kirkko -käsitteen päälle." Tarve rinnakkaiselle sisällöltään identtiselle synonyymitermille on selvä. Uudelleennimeämiseen on oleellinen syy, sitä ei vain tehdä sattumalta, ja sen takana on poliittiset ja taloudelliset intressit joiden takia asian ymmärtäminen on tärkeää. "Aikaisemmin ev.lut. kirkosta käytettiin nimitystä valtionkirkko. Tämä nimitys on ristiriidassa Suomen nykyisen lainsäädännön kanssa, joten ev.lut. kirkko on taitavalla kielipelillä pyrkinyt muuttamaan mustan valkoiseksi." Tämän pienemmästä asiasta ei ole kysymys.

Suomessa on valtionkirkko koska Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminta on sidoksissa valtioon. Ja suhde menee myös toiseen suuntaan. Valtionkirkko on määritelmällisesti sidottu valtion tarjoamaan rahoitukseen ja Suomessa jokainen osakeyhtiö, osuuskunta, liikelaitos, julkisyhteisö, yhdistys, laitos, säätiö ja asunto-osakeyhtiö maksaa veroa kirkolle. Ne eivät voi kieltäytyä tästä, ei vaikka kyseessä olisi miten ateistinen antikirkkojärjestö. Jos minä perustan valtionkirkon purkamista ajavan säätiön tai yhdistyksen, se maksaa kirkolle varoja. Valtio käskee eikä mikään omantunnonvapaus edes Odinin nimeen tuo tähän helpotusta. Lisäksi (1) Kouluissa on pakollista uskonnon tai uskontojen opetusta, joka keskittyy erityisen vahvasti kristinuskoon ja etenkin siinä muodossa kun se luterilaisuudessa esiintyy. (2) Hautaustoimi on annettu evankelis-luterilaisen kirkon hoidettavaksi ja kilpailu hautaustoimen alalla on lailla estetty. (3) Kirkolla on veronkanto-oikeus eli oikeus kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä, toisin kuin valtaosalla muista uskonnoista. (4) Valtio kustantaa pappien ja valtiokirkkojen työntekijöiden koulutuksen ja pienemmässä määrin valtio myös pitää rahoituksellaan yllä teologisia tiedekuntia. (5) Uskontokunnilla on valtiolle ja muille yhteiskunnan tahoille kuuluvia tehtäviä kuten oikeus vihkiä avioliittoon. (6) kirkko osallistuu yhteiskunnalle kuuluvien tehtävien hoitoon, kuten esimerkiksi väestökirjanpitoon. (7) Diakonian kohdalla on harmaata aluetta että missä määrin kyseessä on hyväntekeväisyys ja missä määrin valtion asioiden tekemistä. Asiaa mutkistaa se, että ev.lut -kirkko korostaa että yhteisöverotuksen kautta saadut rahavarat menevät hautaustoimen, kirkonkirjojenpidon, kirkkojen korjausten, diakonian ja muiden kirkon yhteiskunnallisten palvelujen kustannuksiin. Eli se on valtion verovaroin rahoittamaa hyväntekeäväisyyttä tehtävissä jotka voidaan nähdä valtion tehtäviksi. (8) Valtio tukee valtiokirkkoja muilla tavoilla, kuten antamalla sille erityisnäkyvyyttä virallisissa juhlissa, paraateissa ja vastaavissa ja valtionpäivät siunataan ev.lut. -rituaalilla...

Elämme todellakin aunutlaatuisessa maassa. Maassa jossa on jumalanpilkkalaki. Jota väitetään kuolleeksi kirjaimeksi, josta ei ole väliä - kunnes yht'äkkiä tuleekin Jussi Halla-aho joka tuomitaan tämän kuolleen lain pohjalta, mikä on omituista ja erikoista siitä huolimatta että hän on vastenmielinen ihminen. Maassa jossa jokaisella on uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus, mutta jossa viralliset juhlarituaalit niin koulutuksen - maassa jossa on oppivelvollisuus - kuin poliittisten juhlapäivien rituaalistossa on monokulttuurisesti evankelis-luterilaisen kirkon lauluja, puheenpitäjiä ja vastaavia. Ja jos näitä haluaa rajoittaa, vedotaan uskonnonvapauteen ja siihen että eri uskonnoillekin tulee antaa tilaa. Kuitenkaan kenellekään ei muka tule mieleen että sekulaari monokulttuuri on monokulttuuri täsmälleen samalla tavalla kuin valtionkirkon monokulttuurisuus, joten tämä ei voi olla se argumentti jolla kirkon läsnäolo oikeutetaan verrattuna sen sekulaariin vaihtoehtoon.

Ja ennen kaikkea maassa jossa myydään "tunnustuksetonta uskonnonopetusta" pakollisina kursseina kaikille. Ja tosimaailmassa kuitenkin on olemassa VKTS. Sen nimi on viaton "Vapaan Koulutuksen Tukisäätiö". Suomen Kuvalehti kertoo kuinka se on kahminut valtaa ikään kuin piilossa.Valtaa on kahmittu suoraan demokratian pelisääntöjä tietoisesti rikkoen. Ja säätiöllä on tavoite. "VKTS perustettiin 1970-luvun alkupuolella alun perin vastustamaan vasemmistolaista koulutuspolitiikkaa. Säätiön toiminta muuttui pian sen omien taustajärjestöjen etujen ajamiseksi. Sen tavoitteina oli esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten aseman säilyttäminen, 12-vuotisen oppivelvollisuuskoulun vastustaminen ja kouludemokratian poistaminen." Se ajaa konservatiivista ja eidemokraattista koulutusta. Järjestö syntyi vastustamaan liberaaleja vaikutteita, eli se "yksipuolueistaa koulutusta". Se on vähentänyt demokraattisuutta. On selvää että tämänlainen asennemaailma tukee nykyistä uskonnonopetusta, juhlien monokultturisoimista ja levittää propagandaa siitä että jos et ole kristitty et osaa edes arvostaa suomalaisuutta ja sen kulttuuriperinnettä. Siitä huolimatta että "kalevala" ei saa samaa asemaa kuin "Raamattu" eikä tämäkään ole kulttuurinhalveksuntaa. Suomen Kuvalehti kertoo että tämä ei ole vain fundamentalistimarginaalin sisäistä änkyröintiä. Se olisi luvallista ja harmitonta. Mutta VKTS ei kuitenkaan vain tavoittele ja aja vaan se myös saa aikaiseksi. "Rahavirtoja ohjattiin luotettaviksi katsotuille tutkimustahoille ja vastaavasti estettiin säätiön tavoitteiden vastainen tutkimusongelmien asettelu. Säätiössä tunnettiin myös tiedottamisen arvo. Onnistumisen kannalta toiminnan salaaminen oli olennaisen tärkeää. Säätiön asemaa kuvaa hyvin, että sen piirissä kirjoitettiin porvarillisten puolueiden eduskunnassa esitetyt koulutusta koskeneet ryhmäpuheenvuorot. Säätiö onnistui alkuaikojensa jälkeen kaikessa, mitä se tavoitteli."

Tämä ei suoraan liity kirkkoon, vaan sen ideologisen maailman tukijoukkoon ; Sen orwellilaisen uuskielen mukainen nimi korostaa sitä asenneilmapiiriä missä vapaus on sitä että uskotaan tietyllä tavalla. Ja se muistuttaa siitä että ihan oikeasti elämme valtiossa jossa valtaa pitää konservatiivien eliitti epädemokraattisin keinoin. Ja kutsuu tätä vapauden tavoitteluksi. Ja tämänlainen laitos sitten ylläpitää valtarakenteita niin keskeisessä asiassa kuin koulutus. Ja tätä kautta se ylläpitää hegemonista diskurssia siitä miten valtiomme arvot ovat paitsi kristilliset niin että me myös sellaisiksi jäävät - kaikesta demokratiasta huolimatta perinne tarkoittaa pysyvyyttä tulevaisuudessakin - ja jossa kirkon tulee olla tiiviissä yhteydessä valtioon ja että sen pitää olla esimerkiksi valtiopäivien taustavoima.

Tämä tarkoittaa sitä että Päivi Räsänen ei ole ongelma. Hän on avoin ja rehellinen. Kirkko kääntää huomiota keskustelussa syrjään - joka jo itsessään on red herring -argumenttivirhe.
1: Kun keskustelussa on kirkon virallinen kanta sen asenteesta homoseksuaaleja kohtaan - vai pitäisikö sanoa vastaan - se siirtää huomion yksilöön nimeltä Päivi Räsänen. Sillä vain tällä huomionsiirtotempulla se voi elää sen kanssa että de facto  kirkko virallisessa käytänteessään tällä hetkellä kieltää homoseksuaalien tasa-arvoisuuden ja he eivät voi mennä kirkossa avioon. Ja valtaosa piispoista ja valtava määrä valtaapitävistä kirkossa vastustaa homoseksuaalisuuden arvostamista yhteiskunnassa ja vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia myös kirkon ulkopuolella. Ja tekevät kaikkensa asian puolesta kirkon sisällä. Olen toki sitä mieltä että kirkko saa syrjiä sisällään ketä haluaa, ja että demokraattisessa valtiossa saa äänestää miten haluaa. Mutta ongelma onkin siinä että kirkko ei myönnä suhteitaan näihin kiistanalaisiin aiheisiin. Siksi kaikista mediakohuista huolimatta Kari Mäkinen saivartelee Aamu-TV:ssä ja sen jälkimainingeissa saadakseen kirkolle leppoisaa mainetta, mutta tosiasiassa se ainut merkityksellinen aktio, kirkolliskokoukselle julkistettu ehdotus jossa haettaisiin muutosta nykytilaan ei tehdä. Sillä kun tämä vaihe tulee vastaan, Kari Mäkinen nikottelee. Puheet jotka eivät ilmene aktiona ovat tyhjää pölinää, itse asiassa ne ovat myös valehtelua ja kansan harhaanjohtamista koska ensin annetaan ymmärtää ja sitten ei ymmärretä antaa. ; Tälläistä flirttailevaa tapaa ei pidetä oikein mukavana naisten eikä kirkonmiestenkään harrastettavaksi.
2: Kun joku puhuu valtionkirkon ja sitä tukevien järjestelmien romuttmisesta, keskustelu siirtyy välittömästi nimeen, eikä järjestelmien purkamiseen. Vaikka nimestä on erimielisyys, on pääasia kuitenkin näiden piirteiden purkamisessa. On ihmeellistä miten tässä käy juuri kuten Räsäsessä. Ei puhuta siitä miten kirkon virallinen oppi suhtautuu lainkuuliaisuuteen ja onko se samanlainen kuin se mitä Räsänen sanoo. Puhutaan vain siitä mitä Räsänen edustaa koska se siirtää kysymyksen syrjään pääasiasta eli kirkon harjoittaman syrjinnän lopettamisesta tai jatkamisesta. Minäkin korostan että jos sinusta edellämainitut piirteet eivät tarkoita valtionkirkkoa, niin sittenhän meillä on kansankirkko joka on uskonto moniarvoisessa yhteiskunnassa joten lienet sitten halukas purkamaan niitä erivapauksia ihan sen takia että kun uskonto kerran ei ole valtionkirkko, ei sillä ole mitään erityissyitä saada mitään erivapauksia. Jos kyseessä on kansankirkko, sen pahempi rakenteellisille epäreiluille etulyöntiasemia antaville eduille. ; Vähän kuten se jos joku eroaa eikä tunne kirkon oppia, niin tämän asian esilletuominen on lisäsyy erota kirkosta eikä syy välttää eroamista. Jos näin todella on, niin so to be it, kyllä se minulle kelpaa kun lopputulos on sen pahempi. Minä vetoan valtionkirkkojärjestelmään koska se on reilu ja sentään jotenkin yrittää tehdä legitiimiksi kirkon erikoisaseman.

Päivi Räsänen joka korostaa teokraattisuuttaan aivan julkisesti ei ole ongelma. Sillä kenellekään ei liene uutinen tai yllätys jos hänestä laki koskee vain niitä joilla ei ole kristillisiä arvoja ja tähän liittyvää kristillistä omaatuntoa ja että vain kristillinen arvomaailma voi antaa eettisen oikeutuksen vallankumoukselle tai kapinalle tai lainrikkomiselle. Hän tuo asian esiin ja keskustelee. Häntä saa tietysti moittia koska sekin kuuluu avoimeen keskusteluun. Sen sijaan Kari Mäkinen on ongelma. Sellaiset Heinimäen kaltaiset teologit jotka piilottelevat valtiokirkkostatuksen olemassaoloa ovat ongelma. Sellaiset papit jotka lakaisevat sen mitä kirkon virallinen kanta opettaa syrjään heti kun siitä voi tulla ikävää PR:ää - eli jotka selittävät että Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa eivätkä korosta sitä että tosiasiassa Räsänen sanoo juuri sitä mitä kirkkokin virallisesti sanoo -  ovat yksinkertaisesti sensuurikone.

Sellaisten on turha puhua keskustelusta, näkemysten tasa -arvosta, tai avoimuudesta jossa kaikilla erilaisilla ihmisillä on erilaisine mielipiteineen tilaa. Hehän ovat tämän periaatteen antiteesi : He hyssyttävät sekä Räsästä olemaan hiljaa kirkon viralliseta kannasta. He hyssyttävät kirkosta eroajia heitä typeryksiksi pilkaten, kun eivät ymmärrä Räsäsen statuksen olevan muu kuin kirkkohallituksen status vaikka hän sanookin samoja sanoja mitä kirkkohallitus sanoo. Räsänen on suvaitsematon dogmaatikko, mutta hänkin ajaa avointa arvokeskustelua näitä "liberaalimaineisia" palkanvetäjiä paremmin.

Itse asiassa voidaan nähdä, että kirkon kannattaa jumittaa homousteemaan, koska sitä voidaan pitää kuriositeettikysymyksenä. Se peittää taakseen paljon laajemman ja suuremman ongelman. Valtionkirkko opetushallintoon puuttumisineen koskettaa joka ikistä Suomen kansalaista. Tämä ei taatusti ole kuriositeettikysymys. Eikä sitä siksi saisi piilotella ja sillä kikkailla. Sillä jos näin suuressa asiassa on jotain hävettävää ja salailtavaa, on todennäköistä että demokraattisessa skenessä se tarkoittaa samaa kuin se, että sillä ei ole edes legitiimiä olemassaolon oikeutusta.

Ongelman jonka ylläpitämisessä ytimessä on ollut uskonnonopetus joka ei perustu uskonnon ymmärtämiseen  ja kirkon ja poliittisen vallan suhteiden ymmärtämiseen vaan nimenomaan niiden piilotteluun. Kirkon ongelmana ei ole se, että kirkosta eroavat eivät ymmärrä uskoa josta eroavat - tämä ei edes voi olla ongelma koska jos ei ymmärrä ei ole syytä kuuluakaan. Kirkon ongelma on se, että ne jotka kuuluvat kirkkoon eivät ymmärrä missä ovat ja mitä tukevat. Tämän paljastuminen tosin voi olla kirkolle jopa kohtalokasta. On turhaa vedota huonoon uskonnonymmärtämiseen kun ainut mitä on saatu on puolueellinen faktat kiertävä retoriikka joka perustuu asioiden salaamiseen ja mielikuvien synnyttämiseen optimistisien sanojen sanamagiikalla. Kirkon alkaa pikku hiljaa olemaan myöhäistä vedota yhtään mihinkään. Räsäsen homokohun aikana pyydettiin aikaa. Nyt sitä on saatu. Alkaa olemaan tilinteon hetki.

Rehellisesti sanoen itselleni riittäisi rehellisyys. Toki minua ärsyttää valtionkirkko konseptina, mutta olen kuitenkin sen verran vapaamielinen että jos asia olisi julkisesti tunnustettu asia, sen vielä ymmärtäisi. Se, että sinun oma maasi pitää sinua niin idioottina, että sinulle voidaan valehdella päin naamaa ja nauraa räkäisesti päälle, salata asioita ja kikkailla. Sellainen ei ole OK. Siksi toivon että kirkko alkaa yhä enemmän ja enemmän tekemään sitä mitä se jo nyt tekee. Rahavarojen vähennyttyä tyhjillään olevia kirkkorakennuksia on esimerkiksi myyty. Toivon että joskus joku valokuvaa pittoreskia rauniota ja joku kertoo että se on muinaiskulttuurin palvontamenojen ja taikauskoisten pakanarituaalien paikka. Enkä toivo tätä siksi että en ole itse uskossa. Sillä minun onneni ei rakennu siitä että se otetaan toisilta pois - paitsi jos kyseessä on oikeudenmukaisuuden ilmentymä tai kosto. Minun onneni kyllä sitä enemmänkin rakentuu siitä että nykytilan päin naamaa valehtelevat koijarit menettävät elinkeinonsa.

Evankelis-luterilaisen kirkon käytäntö on rikki.

Vastustamisen olennaisuus

Suvaitsevaisuus -termissä on hyvin mukava ja positiivinen sävy. Sitä ajatellaan helposti, että tässä puolustetaan ja kannustetaan erilaisia asioita. Eli ei oltaisi olemassa vain vastustuslistoina ja kieltoina, vaan ajettaisiin ja tuettaisiin erilaisia asioita. Tämänlainen on tietysti positiivista ja toimii hyvänä vastapainona esimerkiksi vihapuheelle, jossa vastustaminen on keskiössä.

Näin, jos ajatellaan vaikka konservatiivisia perhearvoja, se näyttäytyy lähinnä kieltoina. Ei tiedetä mitä perhearvot ovat, mutta tiedetään että perhearvoissa vastustetaan aborttia, homoseksuaalisuutta ja kannibalismia. Näin konservatiivien "perhearvot" ovat hieman kuten apofaattisen teologian Jumalakuva - Siitä ei esitetä positiivisia kannanottoja, vaan esitetään vain mitä se ei ole. Tämänlainen kuva onkin retoriselta tasoltaan suljettu kriittisyyteen ja vastustamiseen. Tälle vastapainoksi ajatellaan jotain hippiliikkeen puheenparsia mukailevaa. Sitä että suvaitaan kaikkia maailmankuvia ja kaikkia mielipiteitä. Ja siinä taitaa olla se suvaitsevaisuuden yleiskuva.

Kuitenkin tässä on varjopuoli. Jukka Hankamäki kuvaa tätä siten, että tosiasiassa positiivisuuspuheenkin takana on kokemus siitä että tämä puolustettu asia on uhattuna. Viholliskuva on silloinkin läsnä. Voidaankin sanoa että suvaitsevaisuus käytännössä tarkoittaakin muuta kuin relativistista kaiken sietämistä. Sen sijaan kysymys on suvaitsemattomuuden vastustamisesta. Jos kannatat monikulttuurisuutta, vastustat monokulttuurisuutta. Tätä kautta voidaan perhearvoistakin löytää retorisen tason takaa muuta. Esimerkiksi homoseksuaalisen perheen vastustaminen tarkoittaa heteronormatiivista perhekuvaa, jota halutaan puolustaa. Abortin vastustaminen tarkoittaa sitä että kannatetaan että kaikki lapset syntyvät ja elävät, olivatpa sitten vanhemmilleen eitoivottuja tai vammaisia tai mahdollisesti äidin tappavia. Positiivinen ja negatiivinen eivät tämän jälkeen olekaan niin yksiselitteisiä.

Sietämissuvaitsemsiessakin voidaan nähdä toinen puoli. Sellainen, jossa ei ole mitään omia ajattuja asioita.

Tätä Hankamäki kuvaa "miellyttävän ja palvelualttiin liberalismin yksisuuntaiseksi filosofiaksi" ; Sen luonne on passiivinen ja selkääntaputteleva. Tätä kautta se on miellyttävä ja konfliktiton elämäntapa yksilölle. Yhteisötasolla tästä passiivisuudesta seuraa kaikki se jota Nietzshen nihilismiin liittämät uhkakuvat pelottelevat ; Se ei laita millekään hanttiin. Siinä ollaan avuliaita ja tuetaan kaikkea joka nyt on. Tästä on seurauksena maailmankuva jossa ytimessä on muutosvastarinta ; Se tukee nykyistä järjestelmää koska se hyväksyy kaiken mitä siinä on, eikä vastusta mitään tai yritä muuttaa mitään. Tässä vallassaolo ja sen ylläpitäminen muuttuu oikeudenmukaisuudeksi. Rajoitteet ja kritiikki kieltämällä tuetaan vallitsevaa järjestelmää. Tilanne on vähän kuin siinä sanonnassa jossa "jos maassa ei ole armeijaa, siinä on jonkun toisen maan armeija". Yksilötason relativismi johtaa ulkoistettuun arvomaailmaan. Yhteisötasolla arvomaailmasta ei tule nihilististä yhteiskuntaa, vaan sen arvot on vain kohdistettu ajamaan sen hetken tilan pysymistä.

Tätä kautta kirkon sisällä oleva jako, jossa on fundamentalisteja ja liberaaleja onkin varsin erikoinen. Siellä ei ole suvaitsevaisuutta joka ajaisi mitään, tai joka nousisi siitä että olisi jokin asia jota mikään voisi uhata. Siinä missä maahanmuuton kannattamisen kohdalla suvaitsevaisuus on monokulttuurisuuden uhkaa vastaan taisteluna, kirkon suvaitsevaisuuslinja edustaa sitä passiivista suvaitsevaisuutta.

Siellähän vanhoillinen linja on avoimesti puolustanut näkemyksiään. Liberaali puoli taas on suvainnut kaikkia. Näin esimerkiksi naispappeuskysymys on junnannut vuosikausia ja jakaa yhä mielipiteitä. Koska fundamentalistit ovat vastustaneet naispappeutta ja liberaali linja on kannattanut sitä että naispapeista saa olla mitä mieltä vaan, on tilanne pysynyt muuttumattomana ellei jokin todella radikaali ulkoinen pakote muuta itse valtapelitilannetta. Konservatiivi puoli on näin rakentunut aktiiviseksi vanhoillisuudeksi ja Liberaali puoli on muuttunut muutosvastarinnaksi. Näin liberaalit ovat enemmänkin "bufferzone" konservatiiveille kuin niiden vastavoima.

Tosin tässäkohden saattaa olla muutoksia tulossa. Ulkoiset painotteet kun ovat olleet viime aikoina näkyvästi esillä. Tämän luulisi olevan tietysti minun kaltaiselle "kirkon ulkopuoliselle" turha asia. Puhun yhteisöstä jossa en ole kirjoilla. Kuitenkin (a) maksan yhteisöveroa ja tätä kautta minulla on suorastaan velvollisuus käsitellä kirkkoa ns. poliittisena ilmiönä ja instituutiona ja (b) olen kirkolle kuitenkin "potentiaalinen jäsen". Minulla ei ole valtavaa perusasennevammaa laitosta kohtaan, vaan ainoastaan sitä vastaan miten sen sisällä toimitaan. Minulla lienee lupa esittää muidenkin tietoon kantani siitä millä ehdoin olen valmis palaamaan kirkkoon. Olen jopa käsittänyt että valtionkirkkomme poliittisesti korrektit sloganit kannustavat tähän. Hehän kertovat olevansa kiinnostuneita ja kuuntelevansa.

Kuuntelemisessa isoimpana vaikeutena taas näyttää olevan se, että olen liberaali (tai oikeastaan en, tarkalleen ottaen minulla on runsaasti liberaaleihin liittyviä mielipiteitä, mutta en kokonaisuutena täytä liberaaliuden maailmankuvaa), joten kirkolliset ihmiset olettavat että koen että kovin kritiikin ydin olisi konservatiiveissa ja vanhoillisissa. He muistuttavat että kirkossa on paljon liberaaleja. Kuitenkin ilmaisen konservatiivien kohdalla lähinnä erimielisyyteni, ja tyydyn muistuttamaan että minusta heillä ja kirkolla on "oikeus syrjiä ketä haluaa", kunhan muistavat että tässä minullakin on "oikeus kritisoida heitä" ja olla tukematta heidän toimintaansa. Kritiikin terä osoittaakin ensi sijassa nimen omaan niihin kirkon liberaaleihin rintamiin. Ne ovat se, joka kirkossa on eniten pielessä. Kirkon "leppoisto" ei aja suvaitsevaisuutta, vaan passiivisesti tukee vallitsevaa systeemiä johon muutosta haetaan. Kirkon liberaalit leikkivät "mukavan tunnetason saavina" suvaitsevaa mutta pelaavat kirkon konservatiivin linjan pussiin koska eivät ryhdy vastarintaan.

Kiellon kautta lähestyminen.

Monesti asiat tuntuvat konkreettisilta. Näemme kissan ja tämä havainto varmentaa kissan olemassaolon. Tämänlainen kokemus on vahvistanut ajatusta verifioinnista, asioiden todistamisesta. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on lähes pakko mainita fallibilismi, joka korosti kumottavuutta. Induktiota ei voida millään havaintoaineistolla todistaa, mutta induktio voidaan todistaa havainnoilla vääräksi. Tämä johti siihen että alettiin korostamaan falsifioitavuutta tieteellisyyden kriteerinä.

Näkemys muistuttaa kovasti apofaattista teologiaa. Tämä mystillissävytteinen ajatustapa kun esitti, että Jumalasta ei voida saada tietoa itsessään. Sen sijaan Hänen olemustaan voidaan lähestyä sitä kautta, mitä Hän ei ole. Muunlaista tietoa emme voisi saavuttaa. Tässäkin asian kielto on olennaisella sijalla.

Näissä on kuitenkin kaksi hyvin olennaista eroa. Fallibilismi kuitenkin korostaa positiivista puolta. Kriittisistä testeistä selviäminen tuo korroboraatiota ; Teoria on ikään kuin saanut tukea aineistosta ja vahvistunut. Tämä positiivinen teoria taas oli nimen omaan väite siitä miten asiat ovat. Apofaattisessa teologiassa tätä ei tietysti ole. Jumalasta ei saatu tietoa, jos tästä jotain väitteitä kumotaankin, se ei johda minkään Jumalasta tiedetyn ominaisuuden vahvistumiseen. Toisin sanoen fallibilismissa on mukana keino kasvaa kumoamista koskevan tiedon ulkopuolelle, apofaattinen teologia ei.

Mystiikassa on tosin kannatettu yleisesti myös transsendenttiä ajattelua. Siinäkin kielletään positiivinen väitelausetieto ; Tiedon ei ajatella olevan propositionaalista. Eli ihminen ei voi siirtää sitä toiselle, edes saman maailmankuvan kannattajan, mieleen sellaisenaan. Tämä tekee erilaisten näkemysten vertailusta mahdotonta. Tätä kautta tietoa ei voida siirtää maailmankuvalta toiselle. Ateistille mystikon teksti on höpötystä. Eikä tätä lohduta sekään että niin se on toisellekin mystikolle. Tästä siirtämättömyysongelmasta löytyy mielenkiintoinen esimerkki Alvin Plantingan sensus divinitatiksen kautta. Plantinga nimittäin esittää että uskovan kokemus Jumalasta on aito. Hän saa siitä suoraa tietoa Jumalasta. Toisilla tämä aisti vain on rikki tai vähemmän tarkka. Plantingan mukaan ulkopuoliselle sensus divinitatiksen kautta saatu tieto näyttää kehäpäätelmäiseltä. Se johtuu suoran kokemuksen luonteesta logiikalle ja perustelulle. Tämä on sinällään ratkaisevan mielenkiintoinen ongelma, että se tekee sensus divinitatiksen "maailmankuvariippuvaisen" tai "rakenneriippuvaisen". Ei ole mitään objektiivista kikkaa erottaa toisistaan sitä, hallusinoiko uskova vai onko ateisti sokea. Tämä johtaa pluralismiin ja relativismiin. Samoista havainnoista saa aina tehtyä eri tulkintoja, eikä ole keinoa erottaa niitä toisistaan.
1: Tämä johtaa tietysti ongelmiin sen kanssa että Plantingan mukaan meillä olisi Tae, jonka kautta me havaitsemme oikein ja ajattelemme järkevällä logiikalla, ja tulemme tietämään kaikki asiat. Tämä väite vaatii maailmankuvariippumattomuutta. Selvästi tässä on jotain isompaa ongelmaa takana. Mutta se ei ole tämän blogauksen aihe.

Apofaattinen teologiakin kantaa tätä mystiikan taakkaa. Sen väitelausekokoelma on kuitenkin jollain tavalla välitettävää. Positiivinen tieto asioista kielletään, mutta kieltoja voidaan lausua ja kopioida ja ymmärtää eikä tässä nähty ongelmaa. Sen sijaan fallibilismissa induktio on formaali muoto, positiivinen väitelause, jonka ideana on siirrettävyys ihmiseltä toiselle. Se sisältää propositionaalista tietoa.

---

Näppärimmät varmaan huomasivatkin, että olen tehnyt piirroskuvan käyttäen mallina valokuvaa, joskin suttuista sellaista. Kaiva tästä sitten jotain syvempää merkitystä ja juuri sinulle tarkoitettuja henkilökohtaisia viestejä CMX:än pojilta.

Epästemologia

"Yksilötasolla luulisi olevan selvää, että toiseuden kohtaamisen haaste aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta."
(Puppulausegeneraattori)

Larry Laudanin suhtautumistapa perinteiseen kreationismiin oli se, että se oli epäonnistunutta tiedettä. Laudanin mukaan pseudotiede on vain ideologinen termi, ja sen sijaan on katsottava onko jokin näkemys hyvää vai huonoa tiedettä. Hän esitti "Science at the bar" -kirjoituksessaan, että kreationismi on epäonnistunutta tiedettä. Hän korosti kreationismin epäonnistunutta empiirisyyttä ; Kreationistit tekevät konkreettisia kannanottoja esimerkiksi maan iästä. Tämä tarkoittaa sitä, että niillä on empiiristä sisältöä. Ja tutkimus ei ole ollut heille suosiollinen.

Intelligent Design poisti kaikki epäonnistuneet ainekset. Tätä kautta siitä tuli suppeampaa kreationismia. Se ikään kuin karsi kaiken sen, joka Laudanin tekstissä teki kreationismista (1) empiiristä ja (2) epäonnistunutta. Tätä kautta Intelligent Design onkin ensi sijassa epämääräistettyä kreationismia. Se välttää kannanottoja esimerkiksi maan ikään. Se ei väitä maata vanhaksi, mutta se sysää tämän aiheen syrjään.

Moni tietääkin, että olen kannattanut näkemystä, jossa Intelligent Design on siivonnut itsestään kaiken sen, mikä kreationismissa oli kunniakasta ja hyvää ; Eli suorasukaisten, selkeiden ja rohkeiden empiirisestikin käsiteltävien tosiasiaväitteiden teon. Tätä kautta moni voikin ihmetellä, että miksi olen kiinnostunut ensisijaisesti Intelligent Designistä ja vasta toissijaisesti perinteisestä kreationismista.

Helpoin syy olisi väittää, että arvostan rehellisyyttä. Näen perinteiset kreationistit suorina uskonmiehinä. Intelligent Designistit venkoilevat enemmän, he tuntuvat tätä kautta epäluotettavilta ja epäeettisiltä. Oikeasti syy on kuitenkin se, että Intelligent Design on itse asiassa mielenkiintoista metatiedettä ; Intelligent Design voidaan nimittäin nähdä epäepistemologiana, kreationismin osallistuminen on vaihtunut ulkopuolisen kommentaattorin oloon.

Kaiken voisi oikeastaan aloittaa Intelligent Designin alusta. Phillip Johnson vaihtoi perinteisesti kreationismiin liittyvän analyyttisen perinteen matkimisen, tiedekielen, ja vaihtoi sen tilalle postmodernismin terminologian. Hän on esittänyt strategiansa jopa onelinerillä "I told them I was a postmodernist just like them, but aiming at a slightly different target." Hän oli postmodernisti joka dekonstruoi evoluutioteoriaa perinteisempien intressi/valtapelejen kartoitusalueiden sijasta. Tämä tietysti johtaa siihen, että evoluution käsittely muuttui evolutionistien ja darwinistien käsittelyä kohden. Keskiössä oli vanhan kreationismin "evoluution pseudotieteellistämisen tieteenfilosofiaan perustuvan strategian" sijasta enemmänkin intressit ja maailmankuvat. Näin on luontevaa, että Discovery Institute asetti "Wedge -dokumentissaan" tavoitteeksi darwinismin ajamisen koko yhteiskunnasta taiteita myöten.

Asiaa korosti tietysti se, että avuksi otettiin Larry Laudanin näkemys, jonka mukaan tiedettä ja pseudotiedettä ei voida erottaa toisistaan. Ja samalla kun oltiin karsittu kaikki Laudanin mukaan epäonnistumisen tuottaneet aiheet, ajettiin tietysti että ongelmat oli vähennetty. Tällä valinnalla haluttiin myös muita asioita ; Juridiset ongelmat saadaan kierrettyä ja eri uskontokuntaisetkin voivat käydä yhdessä taistoon darwinisteja ja heidän ateistis-materialistista maailmankuvaansa vastaan.

Epistemologian puute ylsi itse asiassa heidän pääargumentteihinsakin asti. Ne esitettiin kritiikkimuodossa, mutta sellaisessa versiossa että ne itse ovat melkoisen turvassa. Ajatus oli siinä, että evoluutio "ei voi tuottaa jotain". Tämän ajateltiin johtavan automaattisesti siihen että jäljelle jäisi "äly". Sloganiksi tuli että vastakkain eivät olleet luonnolliset ja yliluonnolliset syyt, vaan luonnolliset ja älykkäät syyt.

Näin rakennettiin esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri. Siinä ajateltiin olevan kolme osiota. On sattumaosa, on lakiosa ja kolmatta vaihtoehtoa edustaa äly. Sattuma voidaan tunnistaa todennäköisyyden avulla. Lainomaisuudellekin saatiin tunnusmerkkejä. Mutta älylle ei ollut mitään positiivista tunnusmerkkiä. Se saatiin kun muut vaihtoehdot poistettiin. Tätä kautta äly esiintyy epätiedon kautta. Ei tiedetä mitä se on, tiedetään vain "mitä se ei ole":n kautta. Tämä itse asiassa tekee siitä apofaattista teologiaa jossa Jumala ei ole järjellä käsitettävä, vaan sitä lähestytään kieltävien ilmaisujen kautta.

Eliminatiivisen filtterin tekee ensivilkaisulla varsin erikoiseksi sen, että perinteisesti vastakkain on todellakin asetettu "yliluonnolliset syyt ja luonnolliset syyt" ja yliluonnollista on usein lähestytty aukkojen Jumala -tyyppisen argumentaation kautta. Eli on katsottu että jotain asiaa ei ole ymmärretty. Älykäs syy on siis tätä kautta vain yliluonnollinen syy uudelleennimettynä, ja peräti käyttämällä siihen liittyvää perinteistä argumentaatiotapaa. Tarkemmalla mietinnällä huomaa, että yliluonnollinen syy on itse asiassa vain yksi tapa olla "älykäs syy". Itse asiassa myös tuntematon on "älykäs syy". Esimerkkinä erikoislaatuisesta "älykkäästä syystä" olkoon tästä kysymys "Oletteko Te vain mielikuvitusuniversumini rekvisiittaa vaiko oikeaa materiaa?" Hallusinaatio ja harhakin on omalla tavallaan älykäs syy. Tätä kautta onkin varsin ymmärrettävää, että Intelligent Designissä ollaan varsin varovaisia otettaessa kantaa Suunnittelijan persoonaan, tavoitteisiin, toimintatapoihin ja muuhun luonteeseen. Heille se on vain luokitelma, joka kertoo että jokin on Suunniteltu. Mutta emme oikeastaan tiedä mitä tämä pohjimmiltaan tarkoittaa.

Erikoiseksi eliminatiivisen argumentaation tekee sen sijaan se, miten sitä puolustetaan. He sanovat että heidän näkemyksensä osoittautuu vääräksi, jos joku kykenee luonnollisin syin tuottamaan jotain jota on väitetty älykkään syyn aikaansaannokseksi. Pääongelma tässä on se, että päätelmä on tehty nämä vaihtoehdot eliminoimalla. Joten itse asiassa tämä vaihtoehto tarkoittaa sitä että eliminointia ei ole alun perinkään suoritettu. Tosiasiassa ongema onkin siinä, että tätä eliminointia ei voida tehdä. Laskelmissa ei osata ottaa huomioon kaikkia mahdollisia luonnonlakeja, esimerkiksi sellaisia hypoteeseja joita ei ole vielä keksitty. Tämä näkyy esimerkiksi Dembskin "Caputo Case" -esimerkissä. Siinä väitetään että kolikolla heitetty sarja kertoo suunnittelusta. Se on kuitenkin vahvasti lainomainen. On selvää että lainomaiset vaihtoehdot eliminoimalla ei saada lainomaista tulosta. Usein Dembskin tuloksilta vaatima täsmennin onkin "epätodennäköinen patterni", joka liittyy vahvasti lainomaiseen tulokseen.

Behen IC -argumentaatio taas on nähtävästi "löyhästi eliminoivana", se väittää "olennaisesti eliminoineensa" evoluution, eli tehneensä evoluutiosta "riittävän tehottoman" piirteen tuottajana. Se ei eliminoi edes kahta lainomaisuutta, saati kaikkia lainomaisuuksia.

Intelligent Design onkin siis nähtävänä näkemyksenä, jolla ei ole positiivista sisältöä. Se esiintyy ikään kuin ulkopuolisena kriitikkona, joka ei tarjoa itse peliin mitään konkreettista. Se moittii mutta ei suostu itse asettumaan moitittavaksi. Sillä esimerkiksi tieteenfilosofian kautta saadut määritteet näyttäytyvät, kuten esimerkiksi Puolimatka esittää asian, naturalistien sisäisen pelin sääntöjä. Jotain joka ei heitä kosketa. Siinä missä kreationisteilla oli epistemologia, on Intelligent Design nähtävänä postmodernistisen relativistisen siiven perinteestä kumpuavana epäepistemologiana, joööa on arvoa ainoastaan moittimisvaununa.

Muutenhan se ei ole enää edes epäonnistunutta tiedettä. Se on pelkästään näkemyksellisesti tyhjä. Se voidaan nähdä ainoastaan sitä kautta mitä se moittii. Tässä se muistuttaa hieman "kristillisiä perhearvoja", jotka näyttäytyvät lähinnä kieltojen kautta. Kun kyselin mitä kristilliset perhearvot tarkoittavat, sain vastaukseksi "ei avioliiton ulkopuolista seksiä, ei aborttia, ei homoseksuaalisuutta, ei uskonnottomuutta." Tosin sillä erolla, että nämä asiat voidaan kuitenkin kääntää konkreettisesti ymmärrettäviksi ; Ollaan "pro heteroseksuaalinen avioliitto" ja "pro sikiöiden synnyttäminen" ja "pro uskonnollisuus". Intelligent Design taas vain eliminoi, joten sillä ei ole mitään ymmärrettävää älyä jota voitaisiin mitenkään lähestyä "positiivisen kautta", eliminoinnin ulkopuolelta.

Toisin sanoen Ingelligent Design viehättää koska se on perusasetelmaltaan negatiivinen ja pessimistinen. Se tuntuu siis miltei hyvältä.

Vague enough?

"MAD -TV":ssä on sketsi, jossa parodioidaan tietovisoja. Siinä vastaajan pitää vastata mahdollisimman epämääräisesti. Tiivis, oikea vastaus, saa moitetta. "Not vague enough". Tämä pistää miettimään sitä, miten tieto ja ymmärrys on tyypillisesti eksaktia, kun epätieto on hyvin epämääräistä. "Se viiksekäs mies" sopii Hitleriin, Staliniin ja Groucho Marxiin ja moneen moneen muuhun. Se oli kisassa parempi kuin "Adolf Hitler", joka täsmensi vastauksen yhteen henkilöön. Tästä voidaan saada tulos siitä että epämääräinen on luonteeltaan saivartelevaa enemmän kuin selittävää. Havaintojen epämääräistyminen on se elementti joka vähentää selitysvoimaa ja joka tekee vastauksesta saivartelua. Siksi esimerkiksi ad hoc -selitykset ovat "huono asia" vaikka sen avulla asiat sopiikin täysin ristiriidattomasti havaintoihin.

Tästä päästään esimerkiksi teologiaan. Otan esille keskustelun jota Ilkka Niiniluoto kävi K.V.Laurikaisen kanssa. Laurikainen esitti, että se, että Yksityisillä tapahtumilla on yliluonnollinen, irrationaaliseen tekijään liittyvä syy. Ja tämä antaisi luvan puolustaa Jumalaa tieteellisesti. Ilkka Niiniluoto vertasi tilannetta sukkaan, jossa on reikä. Hänestä reikä tulee hyväksyä olemassaolevana eikä siihen tarvitse sovittaa jotain. Hän esitti että Laurikainen oli deterministi sovittaessaan Jumalan tähän aukkoon, vaikka vetosikin samalla indeterminismiin. Keskustelu on nyttemmin edennyt siihen pisteeseen, että tulkinta antaa Jumalalle mahdollisuuden. Mutta tämä kannanotto on selvästi ontologinen, eikä epistemologinen kysymys.

Kolmi(yhteinen) Jumala.

Tässä keskustelussa tuli esille myös toinen pieni asia, johon keskityn tässä blogauksessa. Niiniluoto muistutti, miten historiassa ollaan yleisesti liitetty Jumalaa juuri maailman säännönmukaisuuteen. Toisin sanoen kysymys siitä, miksi indeterminismi on perustelu yhtään determinismiä enemmän jää tavallaan auki. Kysymys onkin tavallaan perustelun oikeuttamisesta. Jumalaa nähdään sekä laissa ja sattumassa, jolloin determinismin löytyminen kertoo Jumalasta ja indeterminismin löytyminen sekin kertoo Jumalasta.

Yllä oleva tulkinta on juuri sitä, mitä vaque -alustuskessani ajoin takaa. Epämääräinen tarjoaa voi ollaa ja tulkintoja, mutta oikea kysymys, eli se, miksi juuri tämä tulkinta kertoo yhtään paremmin kuin jokin toinen, jää auki. Jos kaikkiin asiantiloihin löydetään tulkinta Jumalasta, ei ole kysymys mistään Jumalan todistamisesta. On kysymys vain siitä, että Jumala on jo päätetty, ja keksitään jälkikäteen miten hän on toiminut.

Niiniluodon kahtiajako sopii hyvin Thomas F. Torrancen esitystapaan. Torrancelle empiirian metodi on eräällä tavalla Jumalallisen mielen tapaan toimimista. Hänestä se, että Jumala on järkevä tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Ja sattuma on se, miten Jumala puuttuu tapahtumiin. Näin on hyvä tutkia myös sattumaa, se kertoo Jumalan aktiivisuudesta.

Näin ollen Torrance olettaa että maailma on järkevä. Kuitenkin tässä on vielä kolmas Jumalakäsitys. Nimittäin mystiikan perinteeseen sopiva. Tämä suorastaan kiistää tieteen, koska järkeily on vain pintaa. Heille totuus on transsendentti. Jumalallisuuteen liittyy tässä vahvasti jotain jota voisi kutsua Irrationaaliseksi (isolla alkukirjaimella). Jumala on Mysteeri (Isolla alkukirjaimella). Tähän liittyy esimerkiksi apofaattinen lähestymistapa, jossa Jumala ei ole järjellä käsitettävä, vaan sitä voidaan lähestyä vain kieltävien ilmaisujen kautta.

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy uusplatonismissa, jossa maailma nähdään epäonnistuneena. Päiviö Latvus onkin moittinut mystisiä tahoja tieteenvastaisuudesta. Sen sijaan hän kehuu kristillistä perinnettä tieteeseen ajavana. Hän on siis Torrancelainen. Tämä näyttää että "Jumala ei sallisi aivan mitä tahansa".

Anomalioiden Jumala.

On kuitenkin yllättävän tavallista yhdistää "rationalistinen perinne" ja "mystinen perinne". Eli Torrance tapaa yllättävän usein mystikot. Tällöin aletaan puhumaan Aukkojen Jumalasta. Eli Jumalatodistuksen rakenne on "tiede ei selitä havaintojoukkoa, joten Jumala" Jos asiaa lähestyy Torrancelaisittain satunnaisuuteen tuijottamisen kautta, päädytään tilanteeseen jossa meillä on teoria ja havainnot. Jos ne ovat yhteensopimattomia, mukaan laitetaan korjaava elementti X, joka on Jumala. Jumala sovitetaan siis anomalioiden tilalle ja näin koko selitysalue sovittuu. Ongelmana tässä on se, miten teorioita tämän jälkeen voitaisiin parantaa. Joka ikinen teoria, joka meillä on sopii aivan taatusti 100% varmuudella mihin tahansa aineistoon, jos heilahtelut korjataan Jumalamuuttujalla. Näin ollen kysymys on siinä, mitkä teoriat ovat parhaita.

Aukkojen Jumalaan törmää usein esimerkiksi fundamentalistien puheissa. Tässä korostuu se, että Jumala liitetään mieluusti juuri teorioiden aukkoihin. Heille selvästi on niin että anomalia on "Maailmassa tapahtuu jotain jota ei voida selittää". Heillä on tähän sellainen into, että Dawkinskin on joutunut ottamaan käyttöön argumenttivirheen nimeltä argument from personal incredulity, jossa tiede selittää, mutta tätä selityskykyä ei ymmärretä jolloin oma näkemys "en ymmärrä miten voisi" muuttuu muotoon "ei mitenkään voi". Sen sijaan näkemys, jossa tiede selittäisi enemmän kuin mitä se selittää, ei ole uskovaisten parissa kovin suosittu. Toisin sanoen mystiikkaa rakastetaan.

Kukaan ei mieti, että tässä takaovessa tapahtuu se, että Mysteeri päästetään sisään. Selitykset nimittäin saavat helposti mysteerin rakastamista aukkojen Jumalan myötä. Ja vahvasti apofaattisia sävyjä onkin löydettävissä. Tämä näkyy esimerkiksi William Dembskin eliminatiivisessa filtterissä. Hän jakaa maailman kolmeen osaan: On satunnainen osa, on lainomainen osa. Ja on Design, suunnittelu. Hänestä Suunnittelu osoitetaan eliminatiivisesti, eli osoitetaan laki ja sattuma molemmat mahdottomiksi asian selittäjiksi. Designiä ei siis osoiteta suoraan sellaisenaan, kuten lakia ja sattumaa, vaan sitä lähestytää sitä kautta mitä se ei ole. Näin määritelty Design - joka taas tarkoittaa todistetta Järjen vaikutuksesta, ja liittyy tätä kautta olennaisesti Jumalaan ja sen todistamiseen - on perussävyltään apofaattista teologiaa ja Mystiikkaa ; Nick Matzke on sivunnut tätä asiaa huomautellessaan Dembskille siitä, miten Dembskin äly liittyy irrationaaliseen, kun taas rationaalinen sääntö ja muu on yleensä nähty elementiksi.

Yllä olevissa mielenkiintoista on se, että usein henkilöt voivat kannattaa vain osaa näistä selityksistä. Torrancen ajattelutavassa järjetön Jumala tuottaisi Mystiikkaa. Dembskille äly voi leikkiä satunnaisuutta tai lakia, mutta vain se voi tuottaa "sitä muuta mikä jää jäljelle", jolloin on keskityttävä siihen.

Kuitenkin peruskysymys on se, että ihan kaikkeen voidaan liittää Jumala. Näin ollen tilanne vertautuu siihen, että jos ennen ei tunnettu sitä miten ukkonen iskee, tälle annettiin usein selitykseksi Ukkosenjumala. Se oli Mysteeri tai Sattuma joka laitetaan selityksen päälle jotta kaikki havainnot peittyvät. Lainomaisen selityksen kanssa voitaisiin periaatteessa sanoa että nyt on kerrottu miten Jumala saa pilvet salamoimaan, ja että järkevään Jumalaan uskova juuri uskookin löytävänsä tälläisiä ilmiöitä.

Kysymys on kuitenkin siitä, miten selitys liitetään juuri tähän, eikä muuhun. Esimerkiksi Dembski ei ole kehittänyt mitään ovelaa empiriistä koetta, jolla Design liitettäisiin Jumalaan. Samoin Laurikainen ei ole kertonut miten indeterminismi liittyisi Jumalaan. Ja sama ongelma on niillä jotka selittävät analogioita laista ja lainsäätäjistä ja vetävät tästä juttuja luonnonlaista ja luonnonlainsäätäjistä.
1: Kyseessä on hieman sama asia kuin reverse engineeringissä. Siinä ei tutkita onko asia insinöörin tekemä, vaan siinä katsotaan miten asia toimii. Vogelin tapaan voidaan siksi miettiä vaikkapa eläinten rakenteiden ja elimistöjen toimintaperiaatteita vaikka uskoisi että evoluutio on niiden synnyn takana (ja vaikka olisi miten ateisti tähän päälle.) Moni silti kokee että toimintaperiaate jotenkin olennaisesti tarkoittaisi suunnittelun tutkimista. Esimerkiksi eräs fundamentalisti selitti minulle, miten Jumalalla on toimintasuunnitelma eliöihin, ja siksi voidaan keksiä vaikka sääntö jossa eliöt rakennetaan ensin osiltaan määrien kanssa ja sitten ruvetaan täsmentämään osia. Ja että kokonaisuus pidetään samana ja yksityiskohtia säädetään. Kun tätä tutkitaan ajassa, voidaan tietää mitä Jumalan suunnitelma on pitänyt sisällään ja mitä ei. Tämä tarkoittaa sitä että Jumalan Eliöiden Rakennesuunnitelmaksi saadaan vaikkapa Willistonin laki, joka sanoo että "osien määrällä on taipumus vähentyä ja nämä harvemmat osat ovat toiminnaltaan erikoistuneempia." Tässä olennainen miete on kuitenkin se, että tämä laki selittäisi jo itsessään. Auki jäisi, mihin sitä Jumalaa enää tarvitaan, kun on olemassa peittävän lain mallin mukainen esitys joka selittää kaiken aineiston. Tämä on juuri sama, kuin se että salamoinnin tieteellinen selitys kertoisi vain siitä miten Thor mjölner -vasaraansa viskoo.

Kun mystiikka kohtaa rationaalisen Jumalan perinteen, käy helposti niin että lopputuloksena skientistinen tiedeoptimismi, jossa uskotaan että nyt jo tiedetään kaikki olennainen. Näin ollen se, mitä ei osata selittää, tuntuu ihmeeltä. Siksi se, että jotain ei tiedetä ei innosta keksimään parempia teorioita, vaan laittamaan selittämättömän paikkaan Jumalavakion joka voi olla muuttuja ja muutenkin oikutteleva. (1) Näin ei tehdä siksi että tiedettä halveksitaan, vaan siksi että maailma nähdään ihmeellisenä, jolloin intentiona on helposti moittia tieteellisiä teorioita mahdollisimman paljon jotta selittämättömälle ja ihmeille saadaan enemmän tilaa. Tämä tietysti innostaa argument from personal incredulityn käyttöön, vaikka se ei ole perusteltua, se kuitenkin sopii maailmankuvaan. (2) Ja tietysti asioita katsotaan myös oikeaoppisuuden kautta : Jos tiede sopii se kertoo että tiedämme jo tämän verran, ja jos tiede ei sovi oikeaoppisuuteen, tiede on väärässä. Ja vääryyksien korjaamisen uskotaan parantavan tietoa. Tiede on siis sitä varten että se löytää sen, mikä jo tiedettiin valmiiksi.
1: Molemmat näistä näkyvät vahvasti esimerkiksi fundamentalistien evoluutiovastaisissa pyrinnöissä.

Kokkaa mitä tahansa ja miten tahansa, mutta lisää vielä Jumala.

Kaiken kaikkiaan katsantokannan keskeisyys näyttää liittyvän vahvemmin teologisiin näkemyseroihin ja siihen liittyviin erimielisyyksiin. Ja näitä erimielisyyksiä ei todisteta vastaansanomattoman vääriksi tai oikeiksi, eri henkilöt vain kannattavat eri tarinoita. (Ja yllättävän usein vaihtavat kertomusta tilanteen mukaan!) Liitos tehdään kuitenkin aina, ja se on aina ontologinen tarina, jota ei muuteta empirian avulla episteemiseksi. Näin ollen Jumala jää kokonaisuutena hyvin epätäsmälliseksi.

Toki kaikki luonnontieteelliset tutkimukset voidaan tehdä Jumala mielessä, etsiä korrelaatioita ja miettiä että tämä on Jumalallista tahtoa. Täsmälleen sama voidaan kuitenkin tehdä ilman. Silloin tarvitsee olettaa vain että luonnonlajeja on, ja että on vaikka keskihajonta -käsite jonka kautta voidaan tutkia maailmaa relevantisti. Induktioiden ja korrelaatioiden takana on oletukset että nämä ovat järkeviä. Mutta toisaalta Jumalan ystävätkin joutuvat olettamaan että ne ovat olemassa. He vain olettavat niiden lisäksi vielä jotain muutakin, niiden lähteeksi.
1: Ja teologiassa kuitenkin voidaan lisäksi olla luonnontieteenvastaisia, ja korostaa anomalioita ja tieteen kyvyttömyyttä selvittää tiettyjä kysymyksiä.

Mitä minulla taas on sanottavana siihen jos joku liimaa faktojen taakse Jumalaa? Minulle ne ovat narraatioita, tarinoita. Niissä liitetään todistamaton ilmiö asioiden taakse. Nämä selitykset eivät ole mahdottomia. Ne eivät ole edes väärin, ne ovat enemmän, ne ovat tutkimuksellisesti turhia. Ne ovat minulle niin vague, että tietäisin millä vastauksella MAD -TV:ssä olevassa tietovisassa voittaisi kaikki palkinnot.

Negatiivisuuden voima.

"I wanna know where you belong / I wanna know why I sing this song / I try to show how much I feel / is that a dream or is it real? / I never look where you belong / until I'm gonna sing my song. / Is it a lie or is it true? / So many tears I ve cried for you."
(Groove Coverage, "Million Tears")

Keskiaikainen filosofi/teologi Johannes Scrotus Eriugena korosti apofaattista teologiaa. Hänestä Jumala ei ollut järjellä käsitettävä, vaan kieltävien ilmaisujen kautta. Tässä kohden hän seurasi uusplatonistista ajattelukulkua. Hänestä esimerkiksi Jumalan hyvyys ylittää ihmisen ymmärryksen, joten olisi hankalaa käsitellä sellaisia väitteitä kuin "Jumala on hyvä". Jumalan ominaisuudet eivät mahtuneet sanoihin, ne olivat "maailmaa suurempia". Hänestä Jumalaa voitiin käsitellä vain negatiivisten kannanottojen kautta. Sanomalla mitä ymmärrettäviä seikkoja Jumala ei ollut. "Jumala ei ole paha" oli jotain. Toisaalta hänestä ei ollut väärin sanoa että "Jumala ei ole hyvä", koska Jumalan hyvyys ei ollut sama asia kuin tuo kirjattu sana, vaan enemmän.

Muussakin filosofiassa noudatetaan ajatusta siitä että tiettyjen asioiden kautta ilmaisu ei ole hyväksyttyä. Tyypillisesti perustelemisessa yritetään olla vetoamatta auktoriteettiin ja tunteisiin. Tätä harjoitetaan jopa etiikan puolella: Hume tosin oli varma että empatia ja tunteet ja sympatia olivat jotain, joka kuului etiikkan kuvaukseen. Monet muut ovat korostaneet häntä enemmän sitä että etiikankin olisi noudatettava näitä sääntöjä.

Moraalin perustelut kuitenkin ovat joko auktoriteettiin vetoavia, jossa esimerkiksi jollekin kirjalle annetaan dogmaattisesti oikeus olla Jumalan sanaa, joka määrittelee moraalin. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin jälleen is-ought -ongelma. Pitäisi pystyä perustelemaan miksi auktoriteetilla on valta moraalin määrittämiseen ja pitäisi perustella että nämä säädökset todella ovat moraalia. Jos tälläinen syy löydetään, ei itse auktoriteettia tarvita koska voidaan vedota näihin syihin itseensä. Kuitenkin itse syillä on jännittävä ominaisuus: Positiiviset moraaliset valinnat ovat Theodor Adornon mukaan sellaisia että ne vetoavat aina jotenkin "lihalliseen ihmiseen", eli vaikuttavat sääliin, empatiaan, kostonhimoon tai muihin vastaaviin tunteisiin. Tällöin ne tiivistyvät somaattisiin reaktioihin. Moraalittomuus samaistuu lihalliseen kärsimykseen tai siihen samaistumiseen. Tämän vuoksi moraali usein onkin vallankäytön väline. Vaihtoehtona on tietenkin se, että otetaan nämä tunteet kaiken pohjalle. Tosin tällöin moraali muuttaa luonnettaan, siitä tulee "ihmisen lajinmukaista käytöstä", johon liittyy enemmänkin epigeneettiset taipumukset ja tunteet kuin moraalin perustelu. (On muistettava, että uskonnot saavat suosiota kun ne vetoavat tunteisiin, siihen etiikkaan joka on jo valmiina. Uskonto ei siis tuo itse tunnetta, vaan rakentuu sen päälle; Jos uskonto rikkoo lajina ylisosiaalisen ihmisen lajinmukaista käytöstä, se ei yksinkertaisesti menesty. Tietenkin uskonto voi vahvistaa näiden ilmiintymistä. Tämä niin hyvässä kuin pahassakin.)

Tämän vuoksi moraalista puhuttaessa on joko pakko tunnustaa että vedotaan tunteisiin, tai sitten moraalista voidaan vetää vain ja ainoastaan negatiivisia kannanottoja.

Positiivisten väitteiden este ei siis vielä aivan täysin estä rationaalista käsittelyä, Voidaan vaikka sanoa Humen giljotiinin tapaisia kannanottoja, jotka sanovat "siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla." Voimme siis lähestyä moraalia tälläisillä negatiivisilla yhteyksillä. Tosin negatiivisissa kommenteissa on otettava huomioon se, mitä ne oikeasti sanovat: Humen giljotiini ei siis sano että "luonnoton on oikein" tai "luonnollinen on väärin" vaan sen sijaan se sanoo että sitä ei voida sanoa. Tämä olisikin "positiivinen kannanotto" siitä mitä etiikka on.