"I wanna know where you belong / I wanna know why I sing this song / I try to show how much I feel / is that a dream or is it real? / I never look where you belong / until I'm gonna sing my song. / Is it a lie or is it true? / So many tears I ve cried for you."
(Groove Coverage, "Million Tears")
Keskiaikainen filosofi/teologi Johannes Scrotus Eriugena korosti apofaattista teologiaa. Hänestä Jumala ei ollut järjellä käsitettävä, vaan kieltävien ilmaisujen kautta. Tässä kohden hän seurasi uusplatonistista ajattelukulkua. Hänestä esimerkiksi Jumalan hyvyys ylittää ihmisen ymmärryksen, joten olisi hankalaa käsitellä sellaisia väitteitä kuin "Jumala on hyvä". Jumalan ominaisuudet eivät mahtuneet sanoihin, ne olivat "maailmaa suurempia". Hänestä Jumalaa voitiin käsitellä vain negatiivisten kannanottojen kautta. Sanomalla mitä ymmärrettäviä seikkoja Jumala ei ollut. "Jumala ei ole paha" oli jotain. Toisaalta hänestä ei ollut väärin sanoa että "Jumala ei ole hyvä", koska Jumalan hyvyys ei ollut sama asia kuin tuo kirjattu sana, vaan enemmän.
Muussakin filosofiassa noudatetaan ajatusta siitä että tiettyjen asioiden kautta ilmaisu ei ole hyväksyttyä. Tyypillisesti perustelemisessa yritetään olla vetoamatta auktoriteettiin ja tunteisiin. Tätä harjoitetaan jopa etiikan puolella: Hume tosin oli varma että empatia ja tunteet ja sympatia olivat jotain, joka kuului etiikkan kuvaukseen. Monet muut ovat korostaneet häntä enemmän sitä että etiikankin olisi noudatettava näitä sääntöjä.
Moraalin perustelut kuitenkin ovat joko auktoriteettiin vetoavia, jossa esimerkiksi jollekin kirjalle annetaan dogmaattisesti oikeus olla Jumalan sanaa, joka määrittelee moraalin. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin jälleen is-ought -ongelma. Pitäisi pystyä perustelemaan miksi auktoriteetilla on valta moraalin määrittämiseen ja pitäisi perustella että nämä säädökset todella ovat moraalia. Jos tälläinen syy löydetään, ei itse auktoriteettia tarvita koska voidaan vedota näihin syihin itseensä. Kuitenkin itse syillä on jännittävä ominaisuus: Positiiviset moraaliset valinnat ovat Theodor Adornon mukaan sellaisia että ne vetoavat aina jotenkin "lihalliseen ihmiseen", eli vaikuttavat sääliin, empatiaan, kostonhimoon tai muihin vastaaviin tunteisiin. Tällöin ne tiivistyvät somaattisiin reaktioihin. Moraalittomuus samaistuu lihalliseen kärsimykseen tai siihen samaistumiseen. Tämän vuoksi moraali usein onkin vallankäytön väline. Vaihtoehtona on tietenkin se, että otetaan nämä tunteet kaiken pohjalle. Tosin tällöin moraali muuttaa luonnettaan, siitä tulee "ihmisen lajinmukaista käytöstä", johon liittyy enemmänkin epigeneettiset taipumukset ja tunteet kuin moraalin perustelu. (On muistettava, että uskonnot saavat suosiota kun ne vetoavat tunteisiin, siihen etiikkaan joka on jo valmiina. Uskonto ei siis tuo itse tunnetta, vaan rakentuu sen päälle; Jos uskonto rikkoo lajina ylisosiaalisen ihmisen lajinmukaista käytöstä, se ei yksinkertaisesti menesty. Tietenkin uskonto voi vahvistaa näiden ilmiintymistä. Tämä niin hyvässä kuin pahassakin.)
Tämän vuoksi moraalista puhuttaessa on joko pakko tunnustaa että vedotaan tunteisiin, tai sitten moraalista voidaan vetää vain ja ainoastaan negatiivisia kannanottoja.
Positiivisten väitteiden este ei siis vielä aivan täysin estä rationaalista käsittelyä, Voidaan vaikka sanoa Humen giljotiinin tapaisia kannanottoja, jotka sanovat "siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla." Voimme siis lähestyä moraalia tälläisillä negatiivisilla yhteyksillä. Tosin negatiivisissa kommenteissa on otettava huomioon se, mitä ne oikeasti sanovat: Humen giljotiini ei siis sano että "luonnoton on oikein" tai "luonnollinen on väärin" vaan sen sijaan se sanoo että sitä ei voida sanoa. Tämä olisikin "positiivinen kannanotto" siitä mitä etiikka on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti