Luonnonoikeus, ius naturale, on moraalikäsitys, jonka mukaan oikeus ei perustu lainsäädäntöoikeuteen, vaan että etiikka määräytyy tämän ulkopuolelta. Tässä näkemyksessä on olennaista että ihminen voi jotenkin saavuttaa -tai peräti aina ja kaikkialla saavuttaa- samanlaisen, muuttumattoman ja tietyn oikeuden. Tästä malliesimerkki on stoalaisilla. Heistä instinctu naturale, luonnollinen vaisto, antoi ihmiselle moraalin. Stoalaisien näkemys ei kuitenkaan hieman yllättäen perustunut subjektiivisuuteen, eli henkilökohtaisiin kokemuksiin. Tämän he perustelivat determinismillä. Solon korosti luonnonoikeudessa sen synnyttämää järjestystä ja pysyvyyttä, Perikleen mukaan ne suojasivat vähäosaisia ja kärsiviä, Platonista ne puolustivat oikeudenmukaisuutta ja Aristoteles korosti että ne olivat järkeviä. Kaikkien näiden mukaan asiat, oikeudet, tavarat ja muut varannot tuli jakaa kansalaisten tarpeiden ja ansioidensa mukaan ja myös velvoitteet tuli pitää tasapainossa. Tätä ajatusta käytettiin muutamalla tavalla:
1: Muukalaisoikeus eli kansojen oikeus, ius gentium, oli Roomalaisten käsitys. Sillä käsiteltiin maahanmuuttajien ja roomalaisten oikeussuhteisiin. Esimerkiksi Ciceron mukaan ihmisillä oli synnynnäinen innata vis, joka antoi ihmiselle käsityksen moraalista. Roomalaisessa oikeudessa tämä tarkoitti muuttumattomuutta: Ulpianus esitti että luonnonoikeus on sitä, mitä luonto on opettanut eläimille. (Mikä on erittäin samantapainen ajatus kuin Aristoteleen ajatus siitä että "luonnollinen on hyvää.") Tämän sitten katsottiin päättävän muun muassa seksiasioista, yhteiselämästä ja niin edes päin.
2: Keskiajalla luonnonoikeus, lex naturalis, tarkoitti Jumalan määrittelemää, objektiivista moraalia, joka sekin oli subjektiivisuudesta riippumaton. Kristityt ajattelivat että tämä luonnonoikeus oli ikään kuin kaikilla synnynnäisesti. Heistä moraalia voitiin lähestyä järjen avulla. Se ei ollut riippuvainen lainsäädännöstä, tuomareista tai muusta vastaavasta ja se oli kaikilla tiedossa ilman että sitä tarvitsi erityisesti ilmoittaa. Jopa pakanat voivat ymmärtää sen! Yleisesti ajateltiin, että kymmenen käskyä olivat luonnollisen moraalin mukaisia, sen tyyppiesimerkkejä. (Sen sijaan siitä miten eläimien eettisyyteen tulisi suhtautua oltiin montaa mieltä.) Luonnollisen moraalin tyyppiesimerkiksi nähtiin myös oli kultainen sääntö "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Tosin nykyäänkin teologiassa kiistellään tavallaan siitä, onko perisynti vai kultainen sääntö vahvempi; Osa kun ajattelee että jokaisella on omatunto, jota seuraamalla hän voi ilman toimia eettisesti. Osa taas on sitä mieltä että perisynti johtaa siihen että ihminen tekee aina pahaa, ellei usko ja uskonveljet häntä toiseen ohjaa.) Erikoista kyllä, keskiajan tapa nähdä objektiivinen moraali ei välttämättä tarkoittanut että se olisi jonkinlainen omaisuus joka kuuluisi ihmisille. Sen mukaan jokaiselle tuli antaa osansa jaettavasta kokonaisuudesta, mutta että ei ollut jotain joka kuului hänelle. Tästä yksityiskohdasta käytiin väittelyä kun Franciscus Assisilaisen seuraamat fransiskaanimunkit ruhtyivät köyhyyteen ja kerjuuseen ja luopuivat omaisuudestaan ; Osa katsoi että fransiskaanit eivät voineet luopua omistamastaan eettisistä oikeuksista, jolloin he eivät myöskään luopuneet omaisuudestaan. Godefridus Fontaineslainen esitti esimerkiksi että itsesuojeluvaisto oli Jumalan antama moraalioikeus, koska se oli luontaista suuntautumista itsensä säilyttämiseen. Fontaineslainen oli sitä mieltä, että fransiskaanimunkit eivät siksi mitenkään voineet luopua omaisuudestaan. (Tosin fransiskaaneja, "harmaita veljiä", syytettiin myös ikään kuin toisten vaivojen tuloksia ryöstäviksi. Almu oli antajalta pois, ja almun antaja oli tehnyt rahan eteen jotain. Fransiskaanit eivät olleet ikään kuin tavallisia kerjäläisiä, koska kerjäläisillä ei ollut valinnanvapautta kerjäämisen suhteen. Fransiskaanit taas ryhtyivät köyhiksi vapaaehtoisesti lupauksella.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti