keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kirkon päivystävät viestijät

Naruton ja sähkötön kirkonkello, joka kutsuu hiljaisuudella ja
jonka äänetön sointi muistuttaa ihmisiä Herran sanasta ja Kirkon paikasta.
Kotimaan blogissa käytiin parantavaa "palaa kirkkoon" -keskustelua jota on melko vaikeaa kuvitella tapahtuvaksi missään. Pääargumenttina oli kohta "Minä olen ajatellut, että kirkon jäsenenä voin vaikuttaa sisältäpäin. Eivät minkään suunnan äärihörhöt saa valtaa, kun mukana on ihan tavallisia ihmisiä." Tämä on jotain joka tuntuu hyvinkin vieraalta. Kirkon pääongelma on nimittäin se, että on vaikeaa nähdä onko sen ongelmana se, että valtaosa sen jäsenistä nimenomaan ei saa ääntään kuuluviin vaan on pelkkänä passiivisena maksajana. Vai onko kirkon ongelmana se, että aktiivit ovat mitä ovat. On toki tärkeää että kirkon penkeillä on aina edes joku kuuntelija. Mutta ongelmana on myös se, että vaikka vain 6% kirkon jäsenistä on viidesläisiä heitä on kuitenkin 74% vallankäyttäjistä. Ja juuri tämä tilastollinen epäjakauma kertoo itsessään ja yksinäänkin vahvaa viestiä siitä että tosiasiassa tavalliset ihmiset eivät paina kirkon linjauksissa juuri mitään.

Sisäistä vaikuttamista korostetaan retorisissa puheissa. Mutta käytännössä ihmisellä ei ole juurikaan muuta mahdollisuutta kuin osallistua jumalanpalveluksiin. (Ja sen voi rehellisesti sanoen tehdä maksamattakin.) Jos esimerkiksi haluat yrittää sisäisen vaikuttamisen mahdollisuutta, voit kysyä että mitä sinä voisit tehdä jotta vuoden kuluttua homoseksuaalit menisivät naimisiin kirkossa tai että kirkko lopettaisi "Nuotta" -järjestön  seksuaalimateriaalin levittämisen rippikouluissa tai että pappejen ei annettaisi vaihdella työvuoroja "omantunnonkysymyksin" siten että eivät joutuisi työskentelemään naispappien kanssa. Samoin jos halutaan rajoittaa niiden toimijoiden tekemisiä jotka saavat rahaa valtionkirkolta, tie nousee pystyyn sillä kirkolla ei tälläistä valtaa kuulemma ole. Sillä on vain valta maksaa kirkollisveromaksuista näille. Suosittelen ihan rehelliseti jokaista kirkkoon kuuluvaa kokeilemaan. Sitä nimittäin on yritetty ja nämä aktiivikysymykset johtavat ihmeelliseen ärmätykseen ja venkurointiin. Se kertoo että vaikuttamisen mahdollisuutta ei ole. Kysymys on pohjimmiltaan vain siitä kuinka paljon 74% vallasta käyttävälle 6% annetaan.

Se, että tavallisen ihmisen on vaikeaa vaikuttaa on yksi vahvimmista syistä erota kirkosta. Jopa Päivi Räsänen on illuusio sillä monissa seurakunnissa ei esimerkiksi lähetetä uuteen kaupunkiin muuttaville seurakuntalaisille ystävällistä tervetulokirjettä kirkosta. Sillä se muistuttaa kirkon olemassaolosta ja jokainen tälläinen johtaa kasvaneisiin eroprosentteihin. Tässä mielessä kirkon kannattaakin olla hiljaa. ~ Tätä kautta huvittavaa onkin että kirkko vaatii jäseniltään virheensietoa. Ja liittää tämän opiksi epätäydellisyyden sietämiseksi. Kuitenkin tämän keskustelun pääpointti näyttää olevan se, että esimerkiksi homojen naimisiinmenon vastustajat eivät vastaavaa epätäydellisyyttä sietäisi ja he eroaisivat heti jos epätäydellisyyttä kirkosta löytyy. Jostain syystä kirkko tomertaa tiettyjä ihmisiä mutta ei toisia. Ilmeisesti osasyynä on se, että kirkko näkee että sille on tärkeää jokin muu kuin se, että se tekee nuorisotyötä. Sille on tärkeää se, että seurakuntalaiset käyvät aktiivisesti kuuntelemassa Herran sanaa. Tämä on aivan asiallinen prioriteetti uskonnolliselle instituutiolle. Siitä olisi vain kaunista olla rehellinen. Mutta tietysti rehellisyys vaatisi viestintää josta seuraisi paradoksaalista kyllä kasvaneita eroamismääriä.

Kirkon viestinnässä on kuitenkin omituisia sävyjä. Sillä he eivät todellakaan ole vain hiljaa. Kotimaan blogin kirjoitus "päivystävä eetikko" kuvaa tätä henkeä melko hyvin. "Luterilainen kirkko on ottanut tänä vuonna etäisyyttä kahteen vahvaan naiseen: rukoilija-Pirkkoon ja poliisiministeri-Päiviin. Pirkko Jalovaara visioi kirkoissa helmikuuhun asti, mutta sitten seurakunnat päivittivät sananvapauden rajoja temppeleissään. Heinäkuussa Päivi Räsänen pohdiskeli avoimesti, ja hänkin ärsytti lomailevaa kirkkoa. Luterilaiset teologit ovat pärjänneet heikosti keskusteluissa totuttuja ajatuskulkuja haastavien kanssa. Teologeilta tuntuu puuttuvan jotain, mitä vastustajilta löytyy, eli innostusta, uskallusta ja uskoa. Uskalluksen puute ja harmistunut arroganssi näkyivät selvästi niissä kommenteissa, joita kirkon väki Räsäs-jupakassa julkisuudessa esitti. Kirkon pelastus oli arkkipiispa Kari Mäkinen. Hän uskalsi avata Räsäsen pohdintoja syvemmälle. Toivotaan, että arkkipiispa Mäkisestä tulee luterilaisille Martti Lindqvistin paikan täyttävä päivystävä eetikko."

Mäkistä pidetäänkin jotenkin ikään kuin kannustavana hahmona. Itse taas näen Mäkisen syvimpänä syöpäkasvaimena. Se, että kaltaiseni "paatunut kirkonvihaaja" - tai ainakin sellaisen maineessa oleva, totuus nimittäin lienee tätä leppeämpi - korostaa toistuvasti sitä viestiä että Räsänen ei ole edes niin paha ja että Kari Mäkinen edustaa kaikkea sitä mikä kirkossa on pielessä pitäisi vihjata jotain.

Vihje tulee seuraavan, Kamera ja Kynä -blogissa esitetyn kokeilun, opetuksesta. Jos esimerkiksi edustaa moderneja arvoja ja todella haluaisi estää kirkon fundamentalistumisen ja haluaa vaikuttaa kirkkoon sisältä päin on oleellista tietää mitä pieni ihminen voi tehdä. Ja tätä on todellakin kokeiltu käytännöllisellä, ajankohtaisella ja taatusti kysymyksenasettelultaan relevantilla tavalla ; "Teen pienen kokeen. Lähetän kaikille Suomen piispoille Desmond Tutun innoittamana kysymyksen: menisivätkö he mieluummin helvettiin kuin suostuisivat palvomaan homovastaista Jumalaa?" Tässä siis tehdään sitä mitä esimerkiksi Irja Askola on kehottanut. "Helsingin piispa Irja Askola oli karanneista lampaista pahoillaan. Helsingin Sanomien haastattelussa hän toivoi, että eronneet mieluummin jäisivät kirkkoon ja haastaisivat sen kriittiseen keskusteluun. Askola ihmetteli, miksi "kirkko näyttäytyy niin monelle ankarana ja ehdottomana, kun sen sanoma on armo ja avoimuus?"" Merkittävää oli, että piispat tietysti edustavat kirkkonistituuttia. Jos he eivät edusta kirkon virallista kantaa, niin kuka? Merkittävää on se, että moni piispa vastaa. Tämä on sinänsä kaunista, sillä totaalinen vastaamattomuus olisi se pahin vaihtoehto.
1: Toki hiljaisuuttakin riittää ; Tällä hiljaisuuden tiellä, kenties lomien, kenties muun asennevammaisuuden vuoksi, on nimiä joista osa on sellaisia että heidän paikallaolonsa vaikenijoiden listalla ei yllätä, ihan siksi että he puhuvat puhumisesta mutta kun pitäisi toimia ja joku ruopeaakin vuoropuheluun, heillä on hirmuinen kiire olla muualla. "Arkkipiispa Kari Mäkinen, Espoon piispa Tapio Luoma, Kuopion piispa Jari Jolkkonen, Lapuan piispa Simo Peura, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Tampereen piispa Matti Repo eivät vastanneet kysymykseen. Turun piispa Kaarlo Kalliala ilmoitti olevansa lomalla." ; Se, että vastauksia kuitenkin saadaan on riittävän kannustavaa.

Saatujen viestien sävy on erikoinen. Ne kannattaa käydä lukemassa suoraa antamastani linkistä. Niitä kuvaa saivarteleva kikkailu joissa ei itse asiassa vastata kysymyksiin vaan yritetään peitellä sitä että niihin ei olla vastattu. Kommenttien henki tiivistyy kuvaukseen Askolasta ; "Askola arvostaa Desmond Tutua suuresti, mutta ei valitse kumpaakaan hänen esittämistään vaihtoehdoista. Sen sijaan Askola vetoaa eroihin puhujien retoriikassa. Toisaalta on helppo uskoa piispan vilpittömyyteen, kun hän kieltäytyy jakamasta taivaspaikkoja. Alan silti kallistua Tuomas Saloniemen kannalle: kirkon edustajat varovat liikaa suututtamasta ketään, eivätkä siksi kerro mielipiteitään. Jos sellaisia on, ne hautautuvat sovittelevan retoriikan alle."

Kun tosiasiassa valtaosa homokohuilijoista ajaa oleellisesti erilainen tarve. "Oikeat sanat valitakseen ei tarvitse kuitenkaan olla takarivissä eikä Päivi Räsänen. Ylen uutinen Desmond Tutun terävästä homolausunnosta on jaettu Facebookissa jo yli 11 000 kertaa. Kun arkkipiispa Kari Mäkinen pari kuukautta aiemmin puolusti homoseksuaalien parisuhteita, Facebook-jakoja kertyi 45 kappaletta. Retoriikka todella on toisenlaista. Ex-arkkipiispa Tutu julisti menevänsä mieluummin helvettiin kuin palvovansa homofobista Jumalaa, Mäkinen puolestaan toivoi kirkolta "henkisesti avointa tilaa, jossa erilaiset näkökulmat tulevat kuulluiksi ja jossa teologinen traditio ja ihmisten tämänhetkinen todellisuus pääsevät vuorovaikutukseen". Luterilaisella kirkolla ei näytä olevan Facebookissa jakoa. Kirkon munattomuus voi olla laskelmoitua tai pakotettua varovaisuutta, mutta yhtä hyvin se voi olla osoitusta vilpittömästä pyrkimyksestä ymmärtää ja ihmetellä kaikkea. Sellaistahan uskovan elämä on. Mutta onko se kristillistä?" Itse ainakin hymähtelen. Sillä kirkkoa pidetään moraalikompassin vartijana. Ja ihan oikeasti tuossa aiemmin linkittämässäni viestissä esimerkiksi Kari Mäkistä kuvataan "päivystäväksi eetikoksi". Ollakseen eettinen lausunto täytyy viestissä kuitenkin olla jokin eettinen sisältö.

Tosiasia on, että jos haluat tehdä asioille jotain, ja todella kannatat oikeuksia niin että haluat ne myös käytännössä saada esille, et voi tehdä mitään. Kirkko haastaa osallistumaan, eli syyttää ihmisiä passiivisuudesta kun kirkko on vituilla siksi että ihmiset eivät ole aktiivisia. Vastuu siirretään kirkkoon kuulujan niskaan, pois pappien touhuista. Tämä on sitä että kirkko ei ota vastuuta, eikä kantaa ja jos asiat menevät muuten kuin jäsenet katsovat eettiseksi, ja nämä eroavat, on syy siinä että eroaja ei osallistu. Käytännössä vaikuttaminen on kuitenkin hyvin työlästä. Jos meiltä vaikka tuhat yrittäisi kirkollishallitukseen, olisi pyrkiminen vaikeaa kun vastassa on kokemuksen karaisemat, valtapelin ja äänestyspolitiikan tällä hetkellä hallitsevat viidesläiset, vähemmistö joka on saanut valtaa organisoimalla sen 6% mahdollisimman tehokkaasti. Tälläisiä järjestelmiä ei voi purkaa kuin lekalla, jos silläkään. Kaikki haasteet "kriittiseen keskusteluun" ovat omituisia. Sanotaan näin että itsekin olen yrittänyt, mutta yrittämisestä tulee vain turhauma. Ja jos tämän turhauman esilletuo, on militantti ateisti tai ei ole yrittänyt ottaa ja vaikuttaa kirkkoon sisäisesti.

Ai, sinä haluat tietää mikä on
Kirkon Virallinen Kanta
erilaisiin aiheisiin ja haluat ottaa osaa niistä
käytävään kriittiseen keskusteluun,
jotta voisit vaikuttaa siihen mitä ne ovat?
Kannustamme tähän ja kerromme
mielellämme, että Räsänen ei edusta sitä!
Mitään muuta sinun ei pidä tietämän, sillä
mysteerisiä ovat Jumalan tiet ja kirkon arvot!
And behold! - Enkös osaakin tehdä jännän
silmänkääntötempun kirkollisverorahoilla?
Sinun rahoillasi! Lompakkosi on meille tärkeä!

Sillä ainoat kannat jotka sallitaan on Räsäsmäinen junttaaminen josta kirkko etääntyy koska sen virallinen kanta ei sano mihinkään yhtään mitään eikä siksi ole mitään missä on eettistä sisältöä ja kannanottoja. Räsäsen toimintaa ei kuitenkaan myöskään jarruteta ja tosiasia on, että hänen haluamansa tila esimerkiksi homojen naimisiinmenosta on tällä hetkellä vallitseva. On siis selvää että kirkko seuraa ja silittää Räsäsen ja hänen kannattajiensa tahtoa. Ilman muutosta se on suoraa tukea tälle vallitsevalle junttajärjestölle (6% mekastelijoista saa 74% vaikutusvallasta -hengessä.) Jos taas haluat esittää vastakkaista näkemystä ja muuttaa nykytilaa yhtään mitenkään, torppaavat liberaalit asian sillä että ei saa tällä tavalla veuhkata koska pitää sietää epätäydellisyyttä kirkossa ja että ei saa olla suvaitsematon suvaitsemattomille.

Minä ja aika moni muu sanoo tälläiselle että "haistakaapa vaan paska". Eroamiseen on miljoona hyvää syytä. Liittymiseen vähemmän. Näitä käännytyslausumia kirkkoon vaikuttamisen kautta argumentoiden ei voi ottaa vakavasti, jos siis tuntee kirkkoa yhtään. Toki, rehellisesti sanoen se voi olla kirkolta ihan viisas viestintästrategia sillä se on ollut instituutiona jo vuosia niin epämääräinen ja etäännyttävä että koko instituutio on jäänyt valtaosalle ihmisistä niin vieraaksi, että kirkon edustaja voi väittää ihan mitä tahansa eikä kuulija osaa asettaa sitä mihinkään asialliseen kontekstiin jossa sen sisältöä voidaan arvioida. Tätä taitoa ei ole vaikka meillä on pakkouskontoa huru mycket. Erikoista on, että mikään pakkouskonnonkurssien tunku kouluun ei ole muuttanut tätä tietämättömyyttä. Luultavasti ihan siksi että sekin mukailee samaa viestintästrategiaa jota kirkon propaganda -agentit nykyään harrastavat.  Informaation sijaan kirkko tuottaa disinformaatiota. Lausuntoja joiden jälkeen tiedät kirkosta, sen arvoista, sen tulevaisuuden suuntaviivoista, sen toiminnasta ja tulevaisuusstrategioista vähemmän kuin ennen näitä lausuntoja.

Miltei kaikki viestit tulevatkin muuta kautta ja niistä voisi kenties ottaa oppia. Jos katsotaan mitä kirkko ei salli, voidaan katsoa vaikka tämän päivän uutista. Imatralla pappi poistettiin saarnastuolista. Syy oli se, että hän sanoi ääneen sen mitä 6% kirkon jäsenistöstä ja 74% valtaapitäjistä ajattelee päässään. Se, että jotain ei anneta saarnata kertoo nimenomaan siitä että tässä kohden kirkossa on tehty aito eettinen päätös. Tämäntapaisen huomion tekeminen on oleellista. Sen jälkeen voidaan vaikka siirtyä lukemaan mitä kyseinen pappi on sanonut. Ja voimme huomata että tämä saarna on internetissä ja on todennäköisesti luetumpi saarna kuin oikein mikään muu saarna missään muussa Suomen kirkossa - todennäköisesti edes joulusaarnat eivät saa yhtä suurta näkyvyyttä kirkolle. Tämä saarna kertoo mitä kirkko pitää asiattomana. Ja että se todellakin ei vain nysvää nurkassa heittämässä retoriikkaa suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta eli siitä miten suvaitsemattomuus on helvetin eettistä kun on kehittänyt alkeellisen sanoillaleikkimiskikkailun.

Jos minulta kysytään, niin tämän pastorin torjunta oli fiksumpaa viestintästrategiaa mitä olen kirkolta huomannut suunnilleen ikinä. Itse asiassa myös tuon Imatralaispapin vihapuhestrategia näyttäytyy eettisempänä ja suoraselkäisempänä kuin mikään mitä Kari Mäkinen on ikinä sanonut. Epäilen onko Mäkinen edes kyvykäs tuottamaan ymmärrettävää lausetta jossa olisi eettisiä ohjenuoria ja lausuntoja. Ainakaan sellaisia joita ei "olisi ymmärretty sillai ihan väärin" vain sen perusteella mitä sanoja hän on sattunut käyttämään ja miten tälläiset sanat nyt on totuttu suomenkielisessä ihmispuheessa tulkitsemaan vallitsevien kielipelisääntöjen valossa..
1: Mäkisen ja muiden vastaavien ongelmana näyttääkin olevan se, että he ovat tehtävässä joka vaatisi viestintätaitoja. Ja heillä ne ovat vielä huonommalla tolalla kuin allekirjoittaneella, jonka ulosanti on kaikkea muuta kuin selkeää ja yksinkertaista! Kenties heidän pitäisikin tajuta että heillä ei kenties ole riittäviä taitoja toimimaan siinä tehtävässä jossa he toimivat. Jo ennen kuin ottavat sen vastaan. Ymmärrän että palkka houkuttaa, mutta haluaisin että kirkon johdossa olisi ihmisiä jotka ovat siellä muutakin tarkoitusta varten kuin imemässä muutaman köyhän kirkollisverot palkkana omaan taskuunsa.

Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin

Vanhassa vitsissä fyysikko ajaa autollavaimonsa kanssa lammasaitauksen ohi. Iso lauma lampaita laiduntaa. Niillä on lyhyet karvat. Vaimo sanoo että lampaat on keritty. Fyysikko sanoo että hänestä lampaat on keritty vain toiselta puolelta.

Toki vitsi on hauskuutta eikä filosofinen teoria. Kuitenkin tässä vitsissä kuvastuu ns. naivi suhde empiriaan. Ja se taas esiintyy myös silloin kun ihmiset ovat vakavahenkisessä mielessä perustelemassa ja kuvailemassa näkemisiään. Erityisesti skeptikot kohtaavat itse asiassa toistuvasti näkemystä joka korostaa sitä että tiedemies ei suostu näkemään mitään mitä ei suoraan näe. Kuitenkin tosiasiassa vitsin vaimon näkemys lampaista on se, mikä on nimenomaan hyvin lähellä tieteentekemistä : Karkeasti ottaen se mitä vitsin fyysikko tekee on deduktio. Ja se mitä hänen vaimonsa harjoittaa on induktio.
1: Induktiossa otetaan tietoja maailmasta ja niitä sovitetaan havaintoihin. Vaimon selitystä tukee se, että yleensä lampaat keritään kokonaan. Ja olisi lisäksi hyvin epätodennäköistä että joka ikinen lammas olisi asettunut juuri siten että se ajettu puoli näkyisi autotielle. Tämänlaiset huomiot painottavat todennäköisyyksiä.
2: Deduktio taas nojaa varmuuteen ja sen säännöstö kieltää tämänkaltaiset induktiiviset yleistykset. Toki deduktiivisesti sanottaisiin enemmänkin, että lampaista aAinakin toinen puoli on keritty."

Tämä vitsi paljastaa muutaman oleellisen seikan. ; Ensimmäinen huomio on se, että esitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia. Voi olla että fyysikko oli oikeassa. Se on kuitenkin sekä arkijärjen että tieteenvastainen. Ja ihminen pitääkin tätä vaihtoehtoselitystä hiustenhalontana ja saivarteluna. (Ja kyllä ; Tämänlaista nörttimäistä ja sielutonta logiikkaa skeptikoilta odotetaan.) Laittamalla luonnontieteilijä vitsiin voidaan vaikkapa korottaa henkeä jollain skeptikoidenvastustamisfoorumilla ja luoda fiilis siitä että he eivät näe todellisuutta koska eivät kykene moniulotteiseen ajatteluun. Empiria ei vain juurikaan liity siihen mitä havaitaan.

Toisaalta vitsi paljastaa sen miten luja suhde occamin partaveitsellä on induktiiviseen päättelyyn. Vitsi itse asiassa ansiokkaasti korostaa miten kaikki "mahdolliset" vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Tätä on hyvä miettiä kun huomataan miten skeptikko on "sulkusilmäinen" kritisoidessaan esimerkiksi vaihtoehtoja avarusuolennoista. Kun vaikkapa Luukanen-Kilde esimerkiksi ihmettelee "Kuka hän on?"  -kirjassa sitä, miten avaruusolentokohtaamisanekdootteja ei oteta vakavasti, mutta jos samat ihmiset kertovat ulkomaanmatkoistaan niin näihin luotetaan. Hän selittää että selvästi kysymys ei ole yksilöiden arvovaltaisuudesta ja yleisestä luotettavuudesta vaan jostain muusta. Hän näyttää pitävän tätä radikaalin hyvänä argumenttina joka osoittaa skeptikoiden nolluuden. Se kuitenkin enemmänkin paljastaa sen, että hän - kaikkien muidenkin anekdoottiperustaisten pseudotieteilijöiden tapaan - ei osaa keskustella asiasta ja niiden perustelemisesta vaan ainoastaan ihmisistä ja mielipiteistä.

Kysymys on Occamin partaveitsestä eikä siitä onko kertojalla auktoriteettia. Aina kun asia todistetaa todisteiden sijasta henkilöillä ja heidän arvovaltaisuudellaan, ollaan tyhjän päällä. Occamin partaveitsi arvioi tilanteita aikaisemman kokemuksen kautta. Ja jos esimerkiksi UFO -havaintoja on vähän se kertoo joka tapauksessa vähintään sen että ne ovat harvinaisia eli se on itsessään epätodennäköinen selityksenä. Ja rehelliset älykkäätkin ihmiset erehtyvät. Tästä löytyy paljonkin evidenssiä, joten se ei ole ainakaan yhtä harvinaista kuin avaruusmiesten kohtaaminen. (Ulkomaanmatkat taas ovat nekin yleisiä. Ja tosiasiassa näitäkin juttuja voidaan tarkistaa esimerkiksi nähtävyyksien ja kulttuurista kertovien kirjojen avulla)

Ja kuten aiemmin blogasin, induktion ja deduktion suhde hiertää esimerkiksi kreationistien ja evoluutikoiden välejä. On jopa sanottu että kreationisteja vaivaa eräänlainen "induktofobia". Kun esimerkiksi evoluutioteorian aukkoja yritetään nostaa esille, kreationistit tuntuvat olevan hieman kuten vitsin fyysikoita. He eivät näe induktiivista perustelua vaan käyttävät deduktiota ja ihmettelevät että eihän ole todistettu kuin puoliksi keritty lammas. Ja rehellisesti sanoen tämä piirre ei jää heihin. Aiemmin kirjoitin siitä miten luonnontieteiden ja humanismin suhde on erikoinen. Kuten siihen saamani kommentti valaisee "Induktion tajuamisessa kyse on äärettömyyden hahmottamisesta. Se taas on humanisteille vaikeaa, koska heidän pitäisi nähdä kaikki tapaukset. Siksi vaikuttaa siltä, että jotain jää yhä auki. Vika on humanistin kannalta menetelmässä, joten hän halveksuu sitä, ei luonnontieteilijää. ; Luonnontieteilijöiden käsitys tulkinnanvaraisuudesta ja halutun lopputuloksen sanelemista metodeista oli terävä havainto; juuri se on useimmiten ongelma luonnontieteilijöiden hankaluudessa humanistien kanssa. Eli vika ei ole asiassa sinänsä, vaan siitä tehdyssä tulkinnassa. Mikä taas on humanistin tekemä, ei humanistiseen aiheeseen sisäänrakennettu ominaisuus. Juuri siksi luonnontieteilijöiden halveksunta kohdistuu humanisteihin, ei humanismiin."

Tosin tässä kohden onkin oleellista erottaa "deduktivistit" "humanisteista" vaikka esimerkiksi totuusrelativistit irtautuvatkin empiriasta, he tekevät sen eri tavalla kuin deduktion kannattajat. Kuitenkin Occamin partaveitsi lammasvitsissäkin osoittaa että tosiasiassa sekä ehdotonta varmuutta korostava deduktiovaatimus että totuus "pelkkänä samanarvoisena näkökantana" ovat virheellisiä. Ja molempia yhdistääkin oikeastaan vain tuo "induktofobia". Useinhan induktiota pidetään vajaana. Tässä voidaan käyttää vaikkapa Immanuel Kantin ajatusta siitä että induktio on itsessään a priorinen oletus jonka tehokkuudesta ei ole todisteita. Itse tosin korostan että tosiasiassa induktio on "todistettu empiirisesti" ; Matematiikan ja tieteenteon hedelmällisyyttä ihmettelevät esimerkiksi joutuvat ihmettelemään sitä että vaikka maailma ei välttämättä toimi säännönmukaisesti, niin jostain syystä induktio kuitenkin toimii tulosten edeltä ennustamisessa. Kun vastauksia saadaan paljon, on selvää että induktion takana on jotain voimaa. Induktofoobikko ei tämänlaista hyväksy koska heille "kaksiarvoinen logiikka" tai vastaava pidetään riittämättömänä koska muistetaan Hume ja rakennetaan vaatimus siitä että induktioperiaatteen käyttö pitäisi todistaa deduktiivisesti. Empiristille sekin on tarpeeksi hyvin todennettu kätevä keino. ; Asia on kenties vaikeasti hahmotettava, mutta itse asiassa tässä kohden on pakko jatkaa toiseen vitsiin.

Mies menee hienolle räätälille ja tilaa kalliin puvun. Puku valmistuu ja mies menee sovittamaan sitä. Puku ei ole oikein sopiva. Toisaalta mies tarvitsee puvun pian ja lisäkorjauttaminen maksaisi paljon. Siksi räätäli tarjoaa hänelle alennusta. Mies kuitenkin tuskailee huonosti sopivaa pukua. Kotona miehen vaimo sitten sanoo että hihat eivät näytä omituisen epäsuhtaiselta jos mies koukistaa vasenta kättään. Mies kuitenkin valittaa että tällöin kaulus alkaa jäytämään kaulaa ja lisäksi helma menee vinoksi. Vaimo kertoo että jos mies taivuttaa kaulaansa ja nostaa hartiaansa puku näyttää sopivan. Housutkaan eivät näytä pahoilta jos mies kulkee oikea lantio edessä ja raapaisee kävellessä varpaat lattiantasaa pitkin sen sijaan että nostaisi jalkaa. Nämä ohjeet mielessään mies menee juhliinsa. Siellä häntä vastaan tulee kaksi tuntematonta ihmistä. Toinen sanoo että on rohkaisevaa että vammaiset ihmiset voimaantuvat ja osallistuvat tämänlaisiin hienoihin juhliin. Ja toinen kertoo että lisäksi on hienoa että maailmasta löytyy nerokkaita räätäleitä jotka osaavat tehdä heille noin erinomaisesti sopivia pukuja.

Tämä korostaa sitä että tosiasiassa induktiivisissa järjestelmissä on erikoinen piirre. Ne tarjoavat oikeasti monesti tilanteita joiden todennäköisyyksiä ja seuraussuhteita voi olla vaikeaa arvioida. Ylläolevassa tilanteessa on kaksi sisäisesti ristiriidatonta näkemystä.

On tervettä muistaa että moni humanisti tuntuu sekoittavan loogisen positivismin mahdottomuuden siihen että teoriat voisivat olla ristiriidattomia ; Esimerkiksi itse kävin tuoreesti melkoisen verevän väittelyn siitä onko paradoksaalisuus ja ristiriitaisuus luonnontieteissä väistämätöntä. Itse olen vakuuttunut siitä että koherentti ja ristiriidaton luonnontiede on mahdollista. Sillä tosiasaiassa ristiriita on vain mahdollisuus ; Jos otamme esimerkiksi legendaarisen Humen kanan, huomaamme että kun isäntä tulee ja tuo siemeniä ja tekee näin joka päivä tarkoittaa sitä että kanalla on ristiriidaton ja koherentti näkemys maailmasta. Kirves on kanalle yllätys, ja kertoo että oikeissa olosuhteissa yksi havainto voi kumota induktion, falsifioida sen. Mutta kanalla on tämä tarvittava tieto vasta lopuksi. Ristiriita on potentia joka ei välttämättä toteudu. Tätä tukee sekin minkä Ilkka Niiniluoto on tuonut esiin ; Hän korostaa että tieteen epävarmuus on itse asiassa siitä erikoista sorttia että jos meillä on täysin oikeat induktiot, saamme niiden mukaisia tuloksia eikä todellisuus edes voi tuoda sellaista esille. Mutta emme tiedä tätä koska induktiossa on tiettyä epävarmuutta. Näin ollen induktioiden metafyysisyys ei tarkoita sitä että emme voisi rakentaa aivan todellista kuvaa maailmasta. Kysymys on enemmän siitä että emme voi koskaan aivan varmasti tietää sitä että tämä meidän kuvamme onkin aivan todellinen.

Asiat tuppaavat kuitenkin menemään helposti omituisesti sekaisin. Esimerkiksi Kantin Philosophengang -nimellä nimetty kävelyreitti Köningsbergissä pitää sisällään erikoisen yksityiskohdan. Kantin kerrottiin olevan niin täsmällinen että asukkaat, myös Köningsbergin kirkon kelloa säätävä suntio, tarkistivat kellojaan hänen kävelyrytminsä mukaan. Tämä on riskaabelia sillä voi olla että Kant käytti kirkon kelloa merkkinä ajasta aloittaa kävely. Tämänlainen voi johtaa siihen että oikea aika olisikin jotain muuta ja Kantin täsmällisyys olisi illuusio. ; Moka kertoo siitä että induktiivisessa maailmassa on kehäpäätelmällisen ajattelun riski. Kehäpäätelmä ei näytä loogista virhettä mutta ajattelu menee silti vikaan. Tämänlaisesta ajattelusta hyvä esimerkki on Descartesin kartesiolainen kehä, jossa Jumalakokemukset tarkoittavat sitä että luotettavat aistit todistavat Jumalan. Ja mistä tiedämme että aistit ovat luotettavat? Koska Jumala ei huijaa ja sen sijaan takaa luotettavat aistit.

Tässäkin kohden tilanne on se sama mikä Kantissakin. On mahdollista että Kant on täsmällinen, mutta ei sitä tuolla tavalla kalibroitua kelloa tuijottamalla selviä ikikuunaan! Samoin Descartesin ajatusketju - jota on sittemmin sovellettu esimerkiksi reformoidussa epistemologiassa - on selvästi enemmän sitä että ensin on päätetty miten tosiasiat ovat ja sitten sovitetaan havainnot tähän haluttuun ennaltapäätettyyn tarinaan. Tämänlaisissa tilanteissa koko perustelun voi jättää välistä ja sanoa että oletamme vain että asiat ovat näin. Toki todisteet Kantin täsmällisyydestä voidaan hankkia jotain muuta kautta, mutta sekin korostaa sitä että sen perusteleminen tapahtuu tämän muun tiedon pohjalta. Tämä kehäinen argumentti on silti yhtä tyjän kanssa. Tämä on tietysti surullinen uutinen reformoiduille epistemologeille, koska tuntuu että he eivät oikein kykene nousemaan tälle muuta kautta asioiden perustelemisen tasolle.

Kun olen päätynyt tämänlaisiin presuppositionistisiin malleihin, on syytä ottaa esiin Quine. Hän nimittäin filosofioineen tuo ratkaisuja juuri tämänlaisiin tilanteisiin. Siihen kun on monia ristiriidattomia selityksiä joista on kenties kuitenkin osa parempia kuin toiset. (Kuten lammasesimerkissämme alussa.) Hän itse asiassa korosti että usein samaan havaintoaineistoon on olemassa useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Hän toki keskittyi ns. falsifiointitilanteeseen. Eli tilanteeseen jossa jokin teoria on virheellinen, ja sitä pitää korjata. Quine korosti että tähän on aina useita keinoja. Mutta aivan kuten ylläolevassa lammasesimerkissä, asia ei ole yksiselitteinen. Ja lisäksi selitys voi vaihtua taustatietojen valossa. Esimerkiksi pukuvitsissä juhlissa olevien kommentit ovat ymmärrettäviä, aivan loogisten ja induktiota oikeaoppisesti soveltavien ihmisten näkemyksiä. Heidän virheensä on se, että heiltä puuttuu joitain taustatietoja.

Quinen maailmassa occamin partaveitsi heiluu vahvemmin kuin kenties missään muussa mallissa - siis siitä huolimatta että hän korostaa että käsiteverkkoja voidaan tehdä hyvin monenlaisia ja että minkä tahansa yksittäisen kohdan voi suojella ja rakentaa tiedeverkon sen ympärille rakentelemalla esimerkiksi ison kasan erilaisia ad hoc -oletuksia. Quine kuitenkin korosti että tämä on väärin. On otettava se tulkinta joka vaatii vähiten muutoksia tiedeverkkoon. Näin esimerkiksi pukuesimerkissä havaintoaineisto voi vaatia muuttamaan näkemyksen siitä että kyseessä on vammainen jolla on hyvä räätäli, ja että oikasti mies on sovitettu pukuun eikä pukua miehelle. Itse asiassa empiirinen lisätieto johtaa siihen, että mies joutuu vääntäytymään kertoo että puku on aivan paska.

Karkeasti ottaen Quinen kautta voidaan sanoa että miehen vammaisuus ja puvun istuvuus ovat usein jossain ääripäiden välillä. Kuitenkin monesti voidaan vetää tulkintoja jotka ovat parempia kuin toiset eivät. Kysymys on tässä kohden siitä kuinka paljon ihmisen täytyy vääntäytyä jotta puku istuu. Jos vääntäytymistä on vähän, puku on istuva ja outo vääntäytyminen on "luontaista vammaisuutta". Jos vääntäytymistä on paljon, puku ei ole istuva ja vika ei ole miehessä vaan vaatteessa.

Induktio on jotain jota joudutaan käyttämään muuallakin kuin luonnontieteissä. Itse asiassa uskonnoissa vertaukset ovat hyvin yleisiä. Samoin omista elämänkokemuksista kerrotut anekdootit pitävät sisällään induktiivisen oletuksen siitä että tämänlainen kokemus kertoo jotain yleisempää maailmasta joka voisi sopia muihinkin ihmisiin kuin kertojaan itseensä. Ja että tämä kokemus olisi jotenkin yleisinhimillinen. ; Eikä tässä mitään : Omastakin mielestäni induktio onkin tärkeä myös silloin kun mietitään myös luonnontieteestä poikkeavia asioita, kuten vaikkapa etiikkaa.

Tässä kohden esimerkiksi kristinuskon perusongelma on se, että se ensin sanoo että saa tulla sellaisena kuin on. Ja sitten kuitenkin tarjolla on puku johon on sovittauduttava. Eli pitää sitten muokkautua tietynlaiseksi. Itse asiassa usko pitää ikään kuin ilmituoda jonkinlaisin teoin - jopa niissä uskonsuuntauksissa joissa tekojen ei nähdä pelastavan vaan pelkän uskon. Tämä voi olla dogmistoltaan vaikkapa suhtautumista lähetystyöhön, naispappeihin, homoseksuaaleihin. Ja toisaalta esimerkiksi uskontunnustus on itse asiassa luettelo kirkon dogmista jotka kertovat mitä mieltä pitää olla asioista. Silti uskoa pidetään yleisinhimillisenä jossa jokainen saa olla millainen on. Omaatuntoa kuitenkin koetellaan dogmistoa vasten, joten esimerkiksi jos on väärää mieltä vaikka tuossa ruumiinylösnousemusasiassa, niin silloin mielessä on syntisiä ajatuksia joita tulisi eheyttää. Eli tähän pukuun pitää vääntäytyä vammailemaan.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

MacDonaldilla oli talo - eli miten juutalaiset eivät tuhoa toisiaan

"Takkirauta" ja monet muut (uus)konservatiivit korostavat että juutalaiset ovat enemmänkin älykkökansaa. Tämä tiivistyy siihen että juutalaiset ovat itse asiassa aggressiivinen ja autismiin taipuvainen kansa. Tämä on etenkin kristittyjen konservatiivien - "Ruukinmatruuna" itsehän edustaa buddhalaista konservativismia -  tarpeisiin hyvin sopiva teoria. Sillä samanaikaisesti pitää antaa juutalaisille erikoisstatus, mutta kristinuskon täytyy olla sitä etevämpi kulttuuri.

Tässä teoriassa on aika vähän heikkouksia. Autismiakin esiintyy juutalaisilla tilastollinen yliedustus. Krav Maga on karu, funktionaalinen ja erittäin juutalaishenkinen kamppailulaji. (Leikillisesti jew jutsu.) Juutalaisten historia lähi-idässä on sotien ja konfliktien läpitunkemaa. Ja rehellisesti sanoen kun katsoo Israelin nykyisiä touhuja on taatusti hyvin vaikeaa olla kyseenalaistamatta niitä lauseita joissa korostetaan että Israel ei ole koskaan väärässä.

Siinä on kuitenkin yksi heikkous joka tulee esille jos on esimerkiksi käynyt aspergerin syndroomaisten tukipiirissä tai heidän keskinäisissä tapaamisissaan. Karkea pääsääntö on se, että jos he eivät ymmärrä tavallisia ihmisiä, eivät he ymmärrä toisiaankaan. Moni ajattelee että tässä saisi samastumiskohtaamisia, mutta osa aspergerin syndroomaisista oikein välttää tämäntapaista "vertaistukipaskaa" koska tila ei lähennä ja paranna ymmärtämistä ja komminikaatiota.

Kysymys onkin jännittävä kun otetaan esille evoluutiopsykologia. Kevin MacDonald on evoluutiohistorian, lapsuusajan kehityksen ja kulttuurin tutkija. Ja hän on tullut tunnetuimmaksi kirjoista jotka analysoivat juutalaisuutta. Juutalaisten kulttuuri ja judaismi voidaan sovittaa kasaksi strategioita joita voidaan arvioida evoluutiopsykologian välinein. Näin on syntynyt teoksia kuten "A People That Shall Dwell Alone""Separation and Its Discontents" ja "The Culture of Critique". Ne kuvastavat toki niitäkin puolia joita uuskonservatiivit tuovat esille. Mutta tosiasiassa tässä ei olekaan kysymys itsekkyydestä tai kyvyttömyydestä olla sosiaalinen. Juutalaisuus on kulttuuri jonka peruspiirteet ovat keskittyneet etnosentriseen voiton maksimoimiseen. ; Karkeasti sanoen juutalaisuuden peruspiirteet ovat hyviä silloin kun ajatellaan ryhmän parasta olosuhteissa joissa resurssit on rajattuja ja joissa näistä resursseista kilpaillaan eri ryhmien kanssa.

Esiin nouseekin esimerkiksi verbaalinen ja sisäänpäinlämpiävä sosiaalinen kulttuuri joka eroaa Takkiraudan "autistiteoriasta" jossa pelkätä tilastollisesta yliedustuksesta tehdään koko kansaa kuvaava piirre. Kuitenkin kokonaiskuva voidaan nähdä juuri päinvastaisena ; Juutalaisuus on tunnetusti äärimmäisen kollektivistista käyttäytymistä joka heijastuu erilaisina intellektuellisina liikkeinä. Juutalaisille ei esimerkiksi ole kristinuskon tapaan väliä mitä mielipiteitä sinulla on, koska juutalaisuus tarjoaa tätä vahvemman yhdyssiteen. Vanhan vitsin mukaan jos joltakulta kysytään että onko hän juutalainen ja hän sanoo olevansa ateisti, vastaus on että juutalaisuudessa ei ole kysymys vakaumuksetsa vaan yhteisöstä.
1: Samalla on jännittävää että MacDonaldin "The Occidental Quarterly":n kirjoittamien juttujen pohjalta hän yhdistää juutalaisuuden ja  uuskonservativismin toimintastrategiat yhteen. "Taken as a whole, neoconservatism is an excellent illustration of the key traits behind the success of Jewish activism: ethnocentrism, intelligence and wealth, psychological intensity, and aggressiveness." Mutta sitten toisaalta esimerkiksi juutalaisten vahva enemmistö äänesti Al Gorea vaikka tämän vastkumppani George W. Bush oli uuskonservatiivien äänenkantajana. Kenties kristityt ovat vieras eijuutalainen kulttuuri ja Bush oli liian leimallisesti "toinen". Sama strategianippu ei tarkoita samaa kannattajryhmää.

Tätä kautta voidaan huomata että juutalaisuus on itse asiassa nippu strategioita. Ja autisteillekin on siinä kenties paikkansa. Mutta ei sen takia että enemmistö olisi oleellisesti autistisempia piirteitä heijastavampia kuin muiden kulttuurien edustajat. Vaan sen takia että autisteillekin on tilaa kollektiivissa. Nimenomaan kollektiivisesti suvaitsevaiset ja sosiaaliset sietävät epäsosiaalisia ja itsekkäitä ilman että kulttuuri rapistuu pelkäksi riitaisaksi ja individualistiseksi kilpailuksi vailla mitään sosiaalista sisäpiiriä ja yhteen hiileen puhaltamista.
1: Tosin on hieman erikoista huomata sekin, että MacDonald on saanut vahvasti suosiota antisemitistien puolella. Tämä on yllättävää koska usein uuskonservatiivit niputetaan mielikuvissa oikeistolaisuuteen ja tämä liitetään helposti antisemitismiin. Kuitenkin on selvää että vain melko harva konservatiivi on oikeasti antisemiitti ; Toki tämänlainen konservatiivinen salaliittoteorioilla elämäänsä koristeleva siipi on olemassa.

Itse en tosin arvosta MacDonaldia koska hänen perusteoriansa nojautuu ryhmävalintaan, konseptiin jota tunnetusti vastustan jyrkästi ; Toki myönnän että kulttuuri voi toimia eri säännöillä eikä sitä tarvitse sitoa kelpoisuuteen ihan samalla tavalla kuin montaa muuta asiaa. Tämä antipatia ei tämänkään vuoksi estä ottamasta jotain huomioita mietintään, varovaisesti.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Enkeliansa

Eräänä päivänä Sörnäisten kulmalla paarusti kolme iloista ronkelia. Heidän hilpeä olotilansa oli sellainen jossa tahto on vahva mutta liha on heikko. Ja niinä aikoina ajatus voi vierailla vaikkapa Kaardemumman kaupungissa. Tai muualla esoteerisissa ulottuvuuksissa. Tämä hetki oli sellainen. Jos ei olisi ollut sellainen, ei tästä olisi tarvinnut kertoa mitään alustusta.

Pekka R. kertoi nähneensä enkelin. Siihen Juha L. kertoi että joo, hänkin luuli kerran nähneensä sellaisen. Ei siihen auttanut kuin osallistua ja kertoa että ehkä ihan varmasti minäkin olin nähnyt enkelin, kun nyt vain ensin tietäisin millaisia ne sitten ovat. ; Olin tietysti järjetön tässä tilanteessa, koska tälläinen yhdistelmä on helposti joko mieletön tai epätosi. Jos en tiedä minkälainen enkeli on, miten voin kertoa sellaisen nähneeni. Mutta syynä oli Juhan epämääräisyys. Hänen lausunnostaan kun voidaan lausua useitakin positioita. (1) Hän oli nähnyt enkelin mutta ei ollut ehtinyt tutustua ilmiöön paljoa (2) hän kuvitteli nähneensä enkelin vaikka ei oikeasti ollutkaan enkeli (3) hän oli tapansa mukaan ironinen.

Reagoin näihin kaikkiin vaihtoehtoihin samanaikaisesti. Lopputulos on ajatuskoemainen. Siinä ikään kuin alleviivataan sitä millä ehdoin minullakin olisi ollut enkelikokemus. Se korosti ristiriidan kautta esiin sitä että jos ei ole varma siitä minkälainen enkeli on, ei voi olla varma onko nähnyt sellaisen. Ja koska se on virhe, se houkutteli muut näkemään tämän virheen ja tätä kautta heitä ikään kuin sokraattisen metodin kautta annettiin rakentaa itse päätelmä sen sijaan että se alleviivattaisiin in their face. (With a prick.)

Koska muut irvivät minulle, ja korostivat että skeptikko ei usko enkeleihin, ajattelin antaa heille ansionsa mukaan. Pian ilmoitinkin että aion aivan vakavasti pyydystää enkelin. He pitivät ajatusta naurettavana. Minä korostin että luonnollisesti jos enkeleitä on ja heidät voi havaita, se vaatii että tiedetään minkälaisia enkelit ovat. Ja tämä toimii apuvälineenä siihen että minäkin pääsen näkemää enkelin. Ja että enkelin pyydystäminen voi toki olla vaikeaa, mutta että nerokas ansa voisi hoitaa asian. Ja siksi tarvitsinkin sielutietäjien viisautta ja apua! Hehän tiesivät minkälainen enkeli on kun sen havaitsemiseen osasivat suhtautua (joko tunnustavasti tai ironisesti).

Ehdotin ensimmäiseksi että ansa voisi olla suuri kuoppa. Sitten vain odotetaan että enkeli lankeaa siihen. Enkelihän voi vaikkapa lauleskella ja katsella taivaalle eikä huomaa tätä kuoppaa. Että enkeli nyt vain sattuu katsomaan ylöspäin merkittävän pitkään eikä huomaa maassa olevaa kuoppaa. Ehdotukseni sai röhönaurut. Että kukaan ei ole yritätnyt tuollaista enkeliansaa tuolla strategialla ja että se on siksi ääliömäinen. Että ei vasta teologisia kuvia enkeleistä. Itse korostin että kenties juuri tämä ansaviritelmiin fiksoituminen maailmankuvallisesti oli estänyt kuoppa-ansan kokeilua ja että juuri siksi kirkonmiehet niin harvoin kaappaavat enkeleitä!

Kuitenkin kuoppaa kaivellessani ajattelin että on hullun hommaa tämä. Muut eivät auttaneet  kaivamisessa ja pitivät ihan joron hommana koko enkeliansaa. Siinä kaivellessa ajattelin että kenties on noloa olettaa enkelin tuijottelevan taivaalle. Siksi ansa voisi tarvita naamioinnin. Naamioinnin kautta enkelin ei tarvitsisi katsella taivaalle, koska kuoppa olisi näkymätön. Itse asiassa klassisissa ansoissa on usein myös syötti. Näin enkeli kävelisi tavoitteellisesti ansaan. Ja koska emme tiedä mitä enkeli haluaa, ja että ainut mitä enkeleistä tiedämme on se, että ne ovat hyveellisiä ja sakraaleja olentoja, joudumme olettamaan jotain absoluuttisesti miellyttävää, hyvää ja kaunista. Päädyin siis viinaan.

Kävinkin kotonani kaapillani. Siellä oli monia pulloja viinaa. Mutta koska joku olisi voinut korvata viinan vaikkapa hanavedellä, minun täytyi varmistaa että pullossa on viinaa. Maistoin. Koska osa saattaa laimennella ovelasti ja alkoholi on vettä kevyempää, olisi mahdollista että joku ovelasti tekisi jonkun liemen joka valuisi pullon pohjalle. Siksi maistelin hieman enemmän. Pian empiirinen havainnointini tuli päätökseen ja päättelin "riittävällä todennäköisyydellä" että kyseessä oli viina. En olisi muutoin ollut aivan varma, mutta olen tutustunut viinaan niin ahkerasti että sen maku, rakenne, tekstuuri ja muut ominaisuudet kuten päihdyttävyys - sekä näiden ominaisuuksien suhde samankaltaisiin tuotteisiin kuten puuspriihin - olivat minulle tutumpia kuin monille. Valitetavasti tässä päätelmän vaiheessa pullo oli tyhjä. Otinkin hätäisesti toisen pullon. Ja päätin tehdä rohkean uskon hypyn ja vain olettaa että se on viinaa. Ajattelin että tämä luottamus itsessään heijastelee koko enkelinmetsätyksen henkeä.

Kurotellen ja hieman horjuen asetin pullon varovaisesti ansan naamioinnin päälle. Tämän jälkeen soitin asiaankuuluvan ilmoituksen puhelimitse Pekalle ja Juhalle. He olivat tässä vaiheessa ilmeisesti päättäneet mennä töihin ja että he molemmat olivat aloittelevia neiti aikoja. Pekka kysyi että tiesinkö että kello oli kolme aamulla. Ja Juha kysyi että tiedänkö minä mitä kello on. Ennustin Juhalle äärimmäisen lyhyttä työuraa uudessa ammatissaan, mutta onnea ja menestystä jatkolle.

Yöllä Juhaa kuitenkin ilmeisesti alkoi pelottamaan. Hän näki painajaisunia joissa enkeli oli pudonnut kuoppaan ja Jumala jonka olemassaolosta hän oli ollut yleensä niin ironinen, ampui häntä munille salamalla, ihan täysillä. Tämä herätti hänessä epävarmuuden, sellaisen jonka paatuneinkin materialistikommunistiateistiskeptikko saa yön pimeinä tunteina kummitustalossa. Ja koska hän ei luottanut nojatuolifilosfiaan sai hänet pelon vavistuksessa enkeliansakuopalle. Se, tai ajatus ilmaisesta viinapullosta. ; Valitettavasti jo tätä ennen minulle oli iskenyt laskuhumalan julma käsi, kylmä kanuuna. Olin tätä miettiessäni käynyt kaapilla. Muistin että minulla on siellä peräti kaksi hyvää pulloa helpottavaa nesteytyseliksiiriä. Mutta voi. Joku pirulainen oli juonut toisen tyhjäksi ja paiskannut sen peräti lattiaan rikki! Ja toinen pullo oli kadonnut tyystin! Ei tässä auttanut muu. Olin jo raahautumassa vuoteelleni, kun muistin että minullahan oli enkeliansa. Ja siellä olisi vielä viimeinen pelastuksen pikku puteli!

Siksi kun Juha tuli paikalle olin jo kuopan pohjalla. Yöpaitasillani. Olin horjahtanut kuoppaan koska yö oli pimeä ja kamala olotila vaikeutti liikkumistani. Siellä minä räpistelin. Yöpaidan vaaleat helmat vain heiluivat ilmassa. Samalla päästelin erikoisia äännähdyksiä kuten "yöööö öööö röö blöö". ; Tästä näystä kauhistunut Juha oli hetkessä aivan varma siitä että nyt hän oli nähnyt enkelin. Ironia rapisi kertakokemuksesta. Hän riensikin Pekan pakeille. Hän tarvitsisi kunnon hengenmiehen apua enkelin sakraalin kielilläpuhumis-palilaliakielen ymmärtämisessä! Ja henkistä tukea sillä enkeli oli kokemuksena todiste suurista voimista jotka pelottavat jokaista kunnon uskontoon ironisesti suhtautuvaa hipsteriä. Pekan tultua paikalle he huomasivat aamuauringon valossa totuuden. He kävivät hakemassa tikkaat ja pääsin pois. Juhaa hävetti ja hän meni kotiinsa sängyn alle vahvistamaan ateistista kuortaan. ; Pekka sanoi että hän tiesi heti kuka siellä kuopassa on. Sillä hän muisti että enkeleitä nähdään kuitenkin hyvin harvoin. Että ne kuuluvat menneisiin aikoihin. Että niitä ei enää näy. Minä täydensin nerokkaan miltei-viholliseni ajatusta korostamalla että ei tähän aikaan vuodesta.

Joku voisi ajatella että enkelikuoppaepisodi olisi ollut epäonnistunut. Että enkeliä ei saatu kiinni, joka oli antiklimaattista etenkin jos halusi todistaa enkeleiden olemassaolon ja sen että niiden näkeminen voidaan perustaa tietoon siitä mitä enkelit ovat ja että koko enkelikonsepti on tätä kautta mielekäs. Juhan kannalta tilanne johti nolouteen. Ja omalla kohdallani opin vakavasti elämässä muutoin harvinaisesti esille tulevaa nöyryyttä. Ja siitä huolimatta kukaan ei muuttanut mieltään mistään. Jokainen koki maailmankuvansa vahvistuneen kuopankaivuussa. Että sosiaalisesti ja filosofisesti kaikki oli fiaskoa.

Moni voisi huomauttaa että kuoppa olisi muutenkin typerä. Jos enkeleistä ei tiedä mitään ei voi oikeasti vain yrittää pyydystää sellaista. Onhan jo harvinaisten eläitenkin kohdalla huomattu että jos ne haluaa pyydystettyä ja tiedemiesten lajirekisteriin, ei voi vain laittaa satunnaista ansaa ja luottaa kärsivällisyyteen. On tiedettävä elintavoista ja paikoista missä niitä esiintyy. Samoin jos ulkonäkö ja ruumiinrakennekin ovat arvailunvaraisia, on vaikeaa sovittaa ansaa sopivaan mittakaavaan ja on vaikeaa valita oikea rakennusaine. Samalla kuitenkin epämääräistyy myös se, miten kukaan voi koskaan missään sanoa varmasti nähneensä enkelin. Sillä enkelihavainnon varmistamisen ongelmat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin enkelin nappaamiseen liittyvät ongelmat. (Lisäksi joku voisi huomauttaa että kokeemme ei ollut edes mitenkään omintakeinen koska tosiasiassa Nalle Puh oli ystävineen rakentanut hyvin samantapaisen möhköfanttiansan ja senkin lopputulokset olivat hyvin samankaltaisia.)

Mutta voisin korostaa että tässä ideana olikin toteuttaa koko prosessi sen vuoksi että ihmiset huomaisivat samanaikaisesti sen että ironialla torjunta ei ole vaihtoehto, ja samalla koko prosessi näytti koko enkelinpaljastamisen mielettömyyden. Että samanaikaisesti pitää kokeilla mutta ei pidä kuvitella liikoja. Vasta absurdiin mittasuhteeseen asti viety yritys korostaa että jatkossa ihmiset vaikenevat esoteerisista enkelihavaintokysymyksestä läsnäolleesani koska heidän assosiaationsa aiheesta johtavat aina siihen muistoon jossa minä olen ikään kuin enkelinä kuopan pohjalla krapulassa.

Samalla halusin tietysti tuoda esille myös psykologiasta tunnetun ns. asiantuntijaongelman ; Taito nimittäin vaatii harjoittelua mutta kaikki toisto ei tarkoita taitoa. Tässä halusin implisiittisesti korostaa tutkimuksia joissa mitattiin eri ammatinharjoittajien suhdetta onnistumiseen. Esimerkiksi mitattiin automekaanikkojen korjaustyötä maallikkokorjaustöihin ja pörssimeklareiden onnistumisprosentteja esiennustuksissa ja verrattiin näitä maallikkojen tekemiin. Esimerkiksi James Shanteaun tutkimuksissa huomattiin korostetusti että osassa ammateista on asiantuntijuutta ilman asiantuntijuusongelmaa ja toisia aloja joissa on enemmänkin vain ammattilaisia joilla oli asiantuntijuusongelma. ~ Näissä havaittiin että esimerkiksi shakinpelaajat, puusepät, autonkorjaajat, fyysikot, luonnontieteilijät ja vastaavat alat olivat sellaisia että niissä voitiin oppia taito eikä enemmänkin vain kerätä mainetta ja tuloja. Sen sijaan osakemeklareiden, pääsykoeviranomaisten, tiedustelualan ammattilaisten, psykiatrien ja ehdonalaisviranomaisten kohdalla ammattilaisten kohdalla ollaan alttiita virhepäätelmille, ja että tämä virhealttius ei vaikuta heidän kokemukseensa heidän osaamisestaan ja ymmärryksestään.

Asiantuntijuuskysymykset joissa on tarkasti rajatut ja määritellyt rajat, tulokset on konkreettisesti, suoraan ja testattavasti nähtävissä, ja joissa virheen tapahtuminen huomataan helposti. Sen sijaan monimutkaiset ja epämääräiset alat joissa käsitellään epäselvää palautetta ja epäselviä seuraussuhteita johtavat siihen että ammattitaidosta suuri osa on lähinnä virheistä huolimatta tapahtuvaa itseluottamusta. Harhoihin ajavilla aloilla älykkäät ihmiset tuottavat taitoaan korostavia fiksuja selityksiä jälkikäteen. Ja lopputuloksena on vahvasti intuitiota tuottava asenneilmapiiri joka yksinkertaistuu ajan mittaan. Syntyy yksinkertaistettuja toimintamalleja joista sitten tulee enemmänkin systemaattisia katsantokantoja. ; Tätä huomiota tarvitaan koska postmodernin ironisessa maailmassa esimerkiksi postmodernisti korostaa että maailmaa -ja etenkään ihmistä- ei voi sovittaa teoriaan ja sitten hän kuitenkin nojaa rajalliseen määrään symboleja ja sovittaa ympäristöä niihin ja ajattelee että tämä on avomielistä ja fiksua. Ja toisaalta teologien kohdalla on selvästi kyse epäselvästä suhteesta tutkimuskohteeseen.

Pieni huomautus ; Räsänen postmodernismin kumoajana

Marko Hamilo kirjoitti Päivi Räsäsestä. Hän nosti esiin legalismin ja luonnonoikeusajattelun. Hänen tekemänsä huomio on oleellinen "Mielenkiintoista on se, kuinka moni edistyksellisenä itseään pitävä ihminen on tämän viikon aikana ottanut hyvin voimakkaasti oikeuspositivistisen ja luonnonoikeuksiin kriittisesti suhtautuvan kannan." Ihmisoikeusnäkemys on perinteisesti perustunut "luonnonoikeuteen". Nyt ihmisoikeusihmisiksi ajatellut vaativat lain noudattamista. Hamilo toki korostaa että paradoksiin on erikoinen ratkaisu. "Tosin viime aikoina ihmisoikeuksien sisältö on muuttunut ja niitä on tuosta vain säädetty lisää kansainvälisin sopimuksin. Se ristiriita, jota edistyksellisten ihmisten luonnonoikeusvastaisuuden ja ihmisoikeusmyönteisyyden välillä olen jo vuosia ihmetellyt, ei ehkä olekaan mikään kummempi paradoksi. Ehkä kyse on vain siitä, että ihmisoikeuksia ei yksinkertaisesti enää mielletä luonnonoikeuksien kodifioinniksi, vaan ne ovat lakipositivismin hengessä kansainvälisesti sopimuksenvaraisia säädöksiä, ja jos YK:n jäsenvaltioiden enemmistö päättää, että kuolema, tyrannia ja oikeus köyhyyteen ovat perustavimmat ihmisoikeudet, niin sittenhän ne ovat." Eli ideana onkin se, että kun lait ovat muuttuneet moni on etääntynyt luonnonoikeudesta eikä tämä ole paistanut läpi koska mielipiteet ovat pysyneet samoina vaikka tulkintaviitekehys on vaihtunut.

Itse vetäisin keskustelua hieman toiseen suuntaan. Sillä aiheessa on samanlainen paradoksi eri näkökulmassa. Tällöin puhutaan objektiivisesta moraalista ja kulttuurirelativismista.

Karkeasti ottaen postmodernia maailmaa kuvaakin juuri kulttuurirelativismi, jossa moraali on mielivaltainen kulttuurisidonnainen lakisopimus, eli oikeuden välille ei nähdä syvää yhteyttä. Tällä on tiettyä samanlaisuutta legalismin kanssa. Vastapuolella on sitten luonnonoikeutta muistuttava, objektiivinen moraali, jota taas pidetään vanhoillisena. ; Is -ought -ongelman ja sen hylkäämisen ytimessä siis heilutaan ja tässä on omituisia kytköksiä suhteessa siihen mitä Räsänen sanoi ja miten häneen suhtaudutaan.

Olen itsekin ollut huvittunut siitä, että kun vaikka homokysymyksessä Räsänen vetoaa objektiiviseen moraaliin, vastapuolella on liberaali jolla on kulttuurirelativistinen näkökulma. Mutta tässä kohden Räsäsen astuminen omantunnon puolelle korostaa sitä että laki on vain sopimus, omatunto voidaan nähdä subjektiiviseksi ja subjektiivisuuden tunnustavaksi, joksikin joka tunnustaa juurikin moraalin kulttuurirelativistisen & mielivaltaisen luonteen. Räsänen sallii siis vallankumouksen lakia kohtaan. Kun liberaalisto hyökkäsi häntä kohtaan, se teki kannanoton jossa postmodernistit huusivat että he eivät ole postmodernisteja. He eivät korostaneet että Räsäsen maailma edustaa yhtä maailmankuvaa joka on yhtä rikas ja suojeltava kuin vaikkapa islamilaisten maailmankuva.

Kuitenkin olen sen verran tullut tutuksi uusateismin kanssa, että olen korostanut sitä että siellä luonnonoikeus on hyvinkin sisäsyntyistä ja liikettä kuvaavaa. Sam Harrisin "moraalinen maisema" korostaa että tosiasiassa olisi jokin objektiivinen pohja jonka pohjalta tehdä moraalilakeja. Niiden ytimessä on ihmisen biologia, ja tätä kautta mutkan tapaa myös ihmisen käyttäytymispiirteet joita ei voida vetää täysin erilleen geeneistä. On aivan turha kuvitella että näin suuren ihmisryhmän ja sen liepeillä pyörivän vielä runsaslukuisemman joukon - johon itsekin kuulunen ainakin jossain määrin.
1: Tosin heille homouskin on tilastollinen vähemmistö eikä samaa kuin luonnottomuus, kuten ei vaikkapa lihavuus, albinismi tai punatukkaisuuskaan. Ja tässä maailmassa kristinusko edustaa samanlaista halveksuttavaa ja tuhottavaa kuin vaikkapa islamilainen maailmankuva. Taikausko kuin taikausko..

Omaatuntoa korostava todellakin korostaa helposti etääntymistä. Mutta tosaisaissa ongelmanahan onkin se, että tämä on sitä mitä se postmodernien tahojenkin kanssa yleensä on. Eli sitä että liike ei pysy oikeasti pohjimmiltaan "oikeaoppisesti legalistisena". Omatunto oikeutetaan vain ehdoin. Ja ne ehdot sidotaan tiettyyn ideologiaan. Näin esimerkiksi puheet verotuksesta, sukupuolisuudesta, miesten ja naisten tasa-arvosta ja muista eettisistä kysymyksistä väritetään. Laki on kiinteä silloin kun se ajaa omia asioita ja relativistinen ja kumottava toisinajattelija-vapaustaistelijoiden vallankumouskohde silloin kun se ei.

Tälle asenteelle taas löytyy ihan eri termi. Dogmaattisuus. Esimerkiksi teokratiat ovat juuri tämänlaisia järjestelmiä. Suhde legalismin ja luonnonoikeuden oikeuttamiseen tapahtuu vertaamalla sitä uskonnon oppiin. Ja tässä maailmassa moraali voi olla objektiivinen mutta esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymystä ei voida tehdä objektiivisena kokeena katsomalla miten kaislikossa suhisee. Ja lakia on seurattava niin kauan kun se tuomitsee takatuupparit ja suoleen mölkyttäjät pahoiksi sodomiiteiksi.

Kehystämisvaikutus ; Onko normaali kristillisyys äärikristillisyyttä?

"Kotimaan" äärikristillisyysartikkelin saamat kommentit ovat erikoista luettavaa. Ne jäävät veivaamaan sitä mitä "ääri" oikeastaan tarkoittaa. "Aika useissa konteksteissa etuliite "ääri-" on semanttisesti vuotava tai jo tyhjentynyt. Se toimittaa lähinnä kirjoittajan sille sälyttämää tulkinnallisen vihjeindikaattorin tehtävää. Se kuuluu toiseuttavan kielen välineistöön; ei me, mutta nuo muut." ... "Ongelman ydinhän on että meillä on kirkon rinnalla, ei sisällä, herätysliikkeitä jotka pitävät oikeutenaan sanella tulkinnat. VL ei hyväksy piispan antamaa synninpäästöä, SLEY:n virkakäsitys papista Kristuksen henkilökohtaisena edustajana, Kansanlähetyksen vaatimus rikkoa lakeja ja evlut kantaa vähemmistökysymyksessä. Kaikki nämä de fakto kävelevät kirkon yli." ... "Kaikki kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet on hyväksytty myös kirkon lähetysjärjestöiksi. Miksi joidenkuiden on niin vaikea heitä suvaita? Olen sitä mieltä, että kirkon sisällä ei toimi yhtään lahkoa. Yipäätänsä lahko on halventava nimitys, jota luterilaiset ovat käyttäneet vapaista suunnista." ... ""Ääri" on tilastollinen ilmiö. Ihmisjoukon enemmistön mielipide muodostaa aina keskiönä pidettävän vertailunormin ja mitä enemmän vertailun kohteeksi valittu mielipide poikkeaa keskiöstä, sitä "ääremmästä" mielipiteesta on kyse. Jos etsii yhtymäkohtaa viimeviikkojen tapahtumiin, voisin olla 100% varma, että vitoslaisten näkemys kristillisyydestä ei edusta suomalaisten kristittyjen konsensusta vaan on siitä aika kaukana." ... "Mikä siis on se oppi, johon uskonnon harjoittajien enemmistö on sitoutunut, jos se ei ole tuo Särkiön mainitsema evlut kirkon oppi. Ja mitä tarkoitat tässä "uskonnon harjoittajilla"? Minulle tuo tarkoittaa aktiivista harjoitusta."

Tässä kohden taustalla tulee täsmälleen samantapaista mietintää mitä on pakko käsitellä silloin kun aiheena on objektiiivinen moraali jota oikeutetaan luonnollisuuteen vedoten. Esimerkiksi voidaan nähdä että homoseksuaalit ovat tilastollisesti vähemmistö, mutta onko se sama asia kuin "luonnottomuus"? Missä vaiheessa tilastopoikkeama ja asian vakavuus ovat sellaisia että voidaan kutsua "luonnonoikuksi" eikä pelkästään "omalaatuiseksi" tai "poikkeavaksi". ; Asiaa tietysti vaikeuttaa se, että tosiasiassa käsitteet elävät.

Tässä kohden itse korostan sitä että "ääri" on järkevälle/maltilliselle uskontokriitikoilla käytännön sanelema. Puheenparressa jossa ei eritellä "äärikristillisyyttä" kohdistuu yleensä koko kristillisyyteen ja tämä se vasta koetaankin pahana. Toisaalta tässä on ongelmana sekin, että kaikki uskontokritiikkikään ei ole maltillitsa. Ja sekin tykkää käyttää näitä "sallittuja puheenparsia". Ja tällöin merkitykset voivat muuttua häijymmiksi. Itselläni meni melko kauan aikaa naureskellessa sille että Jehovan Todstajat täyttävät paljon sivutilaa sen todistamiseen että he eivät ole lahko. Sosiologisessa mielessä heidän oppinsa kuitenkin nimen omaan täyttää lahkon määritelmän. Lahko on vallitsevista suuntauksista eronnutta, yleensä kooltaan pienempää ja kannattajamäärältään marginaalisempaa, uskonsuuntausta. Syynä on kuitenkin se, että käytännössä juuri kukaan ei mielikuvissaan tee lahkosta tämänlaista. Lahko -nimi on jotain jolla voidaan salakuljettaa negatiivisia konnotaatioita. Siksi Jehovan Todistajat irtautuvat sosiologisesti heihin aivan osuvasta "lahko" -nimityksestä. Lahko ei ole niin paha asia, mutta se käsitetään varsin karusti.

Karkeasti ottaen tässä vaikeutta herätääkin se, että kun toimijoita kritisoidaan äärikristityiksi, niin sanoja itse asiassa tarkoittaa eri asiaa kuin vastaanottaja. Ja tässä tapauksessa tilanne ei ole edes se, että ääri -nimen takana olisi välttämättä salakuljetettuja negatiivisia konnotaatioita. On vain korostettu sitä että vain harva kirkkoon kuuluva uskovainen jakaa tuollaisen näkemyksen jota vaikkapa Päivi Räsänen edustaa. Lukija tulkitsee ääri -termin negatiivisemmin. Ja näin ollen syntyy uskontokriitikon silmiin aivan pelleltä näyttävä tilanne jossa henkilöt ensin selittävät että Räsänen ei edusta kirkon kantaa ja jotka ovat seuraavalla viikolla korostamassa miten hänen sanomansa asiat ovat maltillisia eli nimenomaan kirkon kantoihin hyvin sopivia eivätkä mitenkään marginaalisia. Huvittavuus johtuu kuitenkin pääasiassa samasta mistä se hupi mikä syntyy kun tuijottaa uskonnon sosiologian "lahko" -määritelmää ja katsoo miten Jehovan todistajat kiistävät olevansa lahko. Syynä on se, että Jehovan Todistajia ei herjata lahkoksi sosiologiaan vaan arkipuheeseen viitaten. Käytössä on yhteensopimaton termistö ja huvittavuus on ero saman sanan kahden eri merkityksen välillä.

Puhtaasti dekonstruktiivisessa postmodernissa mielessä voidaan sanoa että "äärikristillisyyspuheessa" on kysymys epäonnistuneesta viestinnästä:
1: Äärikristillisyys -termiä käyttävä uskontokriitikko tekee viestintävirheen koska vastaanottajalla on käytössä eri sisältö samalle sanalle. Hän ei ota tätä huomioon ja siksi se, mitä hän tarkoittaa ja mitä muut kokevat hänen tarkoittavan ovat eri asioita.
2: Sanasta loukkaantuva kristitty taas tekee tulkintavirheen, koska hän ei ymmärrä sanojan kielipeliä yhtään sen sovittaa sen omiin sanomisiinsa. Ja värittää sanat oman maailmankuvansa mukaan. Heidän tulisi ymmärtää että sanoja käyttää omaa kielipeliään ja että tosiasiassa jos oma sanasto on erilainen, sen laittaminen viestiin on suoraa olkiukottamista ekvivokaatiota soveltaen.

Molemmat virheet ovat aivan luonnollinen osa vähänkin filosofisempaa "monikulttuurista" - tai ainakin "monialakulttuurista" - keskustelua. Mutta en haluaisi jättää tätä pelkästään tähän. Sillä se olisi aivan liian postmodernia. Sen sijaan haluan korostaa, että kysymyksessä on psykologinen ilmiö. Ilmiö nimeltä kehystämisvaikutus.
Ylläoleva kuva on klassinen illluusio. Siinä punaiset ympyrät ovat samankokoiset. Mutta ne koetaan eri tavoin koska niitä ympäröivät mustat ympyrät ovat erikokoiset. Kehystymisvaikutus on siitä erikoinen illuusio, että se toimii hyvin monissa erilaisissa konteksteissa. Se onkin sateenvarjotermi jonka takana on muutakin kuin pelkästään visuaalisia illuusioita joissa esineiden koko hämärretään kontekstilla. Oleellista on, että viitekehys voi olla myös kielellisessä keskustelussa. Ja niiden avulla voidaan vaihtaa kontekstia niin että viestin tulkinta ohjautuu hyvinkin tarkasti viestin välittäjän haluamalla tavalla.

Kehystämisvaikutuksen jännittävyys onkin se, että se esiintyy monitasoisesti, jopa hierarkisesti; Voidaan jakaa karkeasti niin että (1) Asioilla on ulkoinen viitekehys, se missä asiat esitetään. Tälle tasolle retorinen kielenkäyttö asettuu. Taitava manipuloija voi vaikuttaa toisten tekemiin tulkintoihin hyvinkin suuresti. Tämä tapahtuu kontekstin valinnalla ja korostamisella. (2) Toinen viitekehys on ihmisen sisällä oleva, yleensä maailmankuvan ja henkilökohtaisen kokemuspiirin sävyttämä. Tässä oma elämyspiiri ja oletusket säätävät sen mikä on normaalia, mikä suurta ja mikä pientä. (+) Lopullinen näkemys syntyy näiden vuorovaikutuksesta.

Esimerkiksi itse tunnen hyvin lintuja tavalliseen ihmiseen rinnastettuna. Mutta ornitologian harrastajat ovat paljon minua pätevämpiä. Olen siis hyvä ja huono aina kontekstin mukaan. Kysymys on tavallaan vain siitä onnistunko ällistämään yleisön". Viitekehys on ratkaisevaa. Eikä tosiasioita edes tarvitse vääntää mihinkään poikkeavaan muotoon.

Esimerkiksi äärikristillisyydestä puhuttaessa voidaan:
1: Tehdä ääriliikkeiden konteksti terrorismiin. Tällöin äärikristillisyys olisi hyvin harvinainen eikä yhteiskunnallisesti kovin relevantti asia. Uskovaisen kannattaa käyttää tätä, etenkin jos muu uskontokritiikki haukutaan lyttyyn siksi että korostetaan että valtaosa uskovaisista on leppeitä. Tällä estetään laajamittainen moite. Ja sitten jos kohdentaa kritiikkiään muualle, tämä nihiloidaan korostamalla että eihän ne mitään terroristeja ole. Tämä toimii taatusti uskonveljiin, sillä perspektiiviharhalla on helppoa manipuloida muita ja itseäkin. Tässä ei vain pidä sitten ihmetellä jos vastapuoli loukkaantuu tai ei ota sinua vakavasti. Sillä tämä vaatii hyvin suuren muutoksen kielipelin tulkintaan. Juuri sillä tavalla jossa korostetaan tulkintavirhettä, jolloin uskova kertoo uskontokriitikolle lähinnä sen että hän on kritiikkiä vastaanottamaan kykenemätön ääliö joka ei osaa kuunnella mitä toinen sanoo vaan vääntää niistä ihme juttuja.
2: Ääriliikkeitä voidaan verrata kansan keskiarvoon. Vain hyvin harva käy kirkossa vaikkapa kerran viikossa. Tällöin aktiivinen kirkossakävijyys leimautuu helposti "hihhuliksi". Tällöin ääriliikkeet ovat hyvin relevantti ja suuri asia. Sen ainut ongelma on siinä, että se jättää uskovaiset aika ikävään puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Sillä heillä ei oikeastaan ole keinoja kiemurrella millään tosiasioilla pois tästä statuksesta näinä maallistuneina aikoina. Ei siis pidä ihmetellä jos he loukkaantuvat.
3: Toisaalta ääriliikkeitä voidaan kontekstoida kirkon aktiivikävijöihin, jolloin se on melko marginaalinen mutta toisaalta myös mukanaoleva ja kritiikiltä varsin suojassa oleva ilmiöpiiri.

Joku voisi ajatella että kolmas vaihtoehto on asiallisin. (Ja itse kannustan sen käyttämiseen.) Mutta tosiasiassa se, että jumiutuu mihin tahansa näistä on virheen tekemistä. ; On toki selvää että uskovan kokemuspiiri on uskovaisten keskuudesta. Ja koska aktiivisia uskovaisia on vain vähemmistö ihmisistä, kokemusmaailma keskimääräisestä on aivan erilainen kuin jos elettäisiin tapauskovaisten kirkkoon kuuluvien kanssa. ;  Äärikristillisyydessä kysymys on tavallaan pohjimmiltaan siinä että mitä on normaali kristillisyys : Onko se sitä että passiivisesti "uskoo omalla tavallaan" ja käy konfirmaation ja häät ja kirkossa alle kerran vuodessa. Vai onko uskonnossa vyötasot jotka pitää ansaita suorittein kuten kirkossakäymisin. ; Molemmat tulkintakehyket ovat mahdollisia. Mutta jumittaminen vain omaan kenttään estää vastapuolen ymmärtämisen täysin. Ja oikeasti. Asiallinen keskustelu vaatii sitä. Ja itse asiassa jopa astetta repivämpi ja kilpailuhenkisempi debatti perustuu sille jännittävälle asialle että asiallisen kritiikin tekeminen vaatii vastapuolen argumenttisisällön hahmottamista ; Vastapuolen olkiukottaminen ja mustamaalaaminen retorisin keinoin on jotain jota käytetään vasta kun parempia keinoja ei ole. Eli se on "häviäjän tie".

Sillä se, mikä pitää tajuta on se, että eri intressit värittävät termejä. Ja jos et huomioi sitä mitä sanoja tarkoittaa käyttäessään termiä, et voi ymmärtää mitä hän tarkoittaa. ; Karkeasti sanoen linjama näyttääkin olevan se, että asiallisen uskontokritiikin piiri joutuu tuottamaan uusia termejä, koska aiemmat asialliset termit muuttuvat uskonbashaaijien käsiin, ja ne sävyttyvät negativiisesti ja alkavat käsittelemään koko uskontoa ilmiönä. Näin onkin niin että aluksi termi käsittelee "irrelevanttia marginaalista uskonosaa" ja pian se onkin sitä että "kaikki uskovaiset niputetaan kätevästi yhden herjaavan termin alle". Ja sanan muoto ei ole muuttunut matkan varrella pätkääkään, ainoastaan sen sisällöt ovat.

Jokainen ohipuhuja on hävinnyt. Siksi on terveellistä muistaa eräs asia ; Ihminen on keskimäärin häviöllä 50% käymistään kinasteluista. Jokainen tietysti ajattelee että hän on oikeassa, mutta tosiasiassa miten voi ottaa opiksi virheistään jos ei myönnä niitä joten ihminen joka ei myönnä virheitään on häviöllä keskimäärin useammin kuin ne toiset. Ja sitten jos tapahtuu erimielisyyttä kehystämisvaikutuksen ja kielipelien ymmärtämättömyyden kautta, niin kaikki ovat väärässä joten tosiasiassa keskimäärin ihmiset ovat keskimäärin väärässä useammin kuin 50% ajasta. Tämä on se lohdullinen oppi jonka haluan sanoa ratkaisuksi riitelyyn siitä mikä on äärikristillisyyttä. Olette ihan kaikki ihan täysin väärässä kunnes tajuatte missä merkityksessä ja kenelle "äärikristillisyys" -sanaa käytetään.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Aasi juhlassa

Nietzsche tunnetaan siitä että hän piti kristinuskoa orjamoraaliin ajavana uskontona josta älyllisesti rehellinen ihminen pysyy kaukana. Siksi voi olla hieman yllättävää tutustua "Thus Spake Zarahustra" ("Näin puhui Zarahustra") -teoksen lukuihin "The awakening" ("Herätys") ja "the ass-festival" ("Aasijuhla"). Siinä kuninkaat, paavi ja ennustaja ylistävät aasia. Aasi hirnuu takaisin. Zarahustra katsoo juhlaa ihmeissään. Hän pitää sitä järjettömänä, mutta suhtautuu aasijuhlaan suopeasti. Hänestä miesten riemu aasijuhlasa oli elähdyttävää ja että se oli ensimmäinen askel kohti heidän henkistä toipumistaan. Aasijuhla joka auttaa ihmisiä olemaan iloisia on hyvä juhla. Tämä kannustus tiivistyy hyvin aasijuhlaa kuvaavan luvun lopussa Zarahustra kannustaa juhlijoita ; "O my new friends," said he, - "ye strange ones, ye higher men, how well do ye now please me, - Since ye have again become joyful! Ye have, verily, all blossomed forth: it seemeth to me that for such flowers as you, NEW FESTIVALS are required. - A little valiant nonsense, some divine service and ass-festival, some old joyful Zarathustra fool, some blusterer to blow your souls bright. Forget not this night and this ass-festival, ye higher men! THAT did ye devise when with me, that do I take as a good omen,-such things only the convalescents devise!And should ye celebrate it again, this ass-festival, do it from love to yourselves, do it also from love to me! And in remembrance of me!"

Pelastus.

Tämän tyyppinen suhtautuminen voi olla tarpeen. Kävin nimittäin Malmin kirkossa juhlissa joita voidaan pitää kristillisten juhlien kimarana. Kävin juhlassa jossa oli kaksi juhlakalua. Vauva kastettiin ja nuorella oli ripillepääsy. Juhlat liittyvät yhteen. Ja itse asiassa ne kietoutuvat toisiinsa erikoisesti. Kasteessa on nimittäin kaksi suurta päälinjaa, joiden ytimessä on pelastus. Yhden näkemyksen mukaan kasteen olisi oltava uskovien kaste. Eli jotain jossa vakaumus ja usko pelastavat. Tämä korostaa konfirmoinnin tärkeyttä ; Rippikoulussa opetetaan opin sisältö ja tilaisuudessa ilmaistaan oma vakaumus. Lapsikaste taas liittyy teologiseen ajatteluun kykenemättömien sylivauvojen pelastamiseen jolloin kaste nähdään jonain joka sitoo yksilön pelastukseen instituution kautta.

Karkeasti ottaen jos pelastus on instituutioon liityvä, lapsikaste sitoo pelastukseen ja konfirmaation arvo vähenee. Mutta jos korostetaan uskoa, henkilökohtaista vakaumusta ja armon pyytämistä, lapsikasteen arvo nollautuu ja ripillepääsemisen korostuu.

Lutherin omille ajatuksille lapsikaste on vieras. Hän korostaa sitä että pelastus ei tule kirkolta, se ei edes ole kirkon käsissä. Tässä maailmassa luterilaisen kirkon harjoittama lapsikaste on hieman absurdi. - Itse pidän sitä suoraan sanoen luterilaisen kirkon opin kannalta suoranaisena harhaoppina ja heresiana. -  Kuitenkin on selvää että lapsikasteelle on tilausta, sillä kaikkia uskon pelastusmerkitystä korostavien teologioiden sisällä on hyvin kova ongelma. Nimittäin vauvojen pelastuminen. Ongelmana on se, että joskus vauvoja kuitenkin kuolee - etenkin menneinä aikoina niitä onkin kuollut.
1: Jos vauva ei ymmärrä uskontoa tai uskoa, hän ei voisi pelastua uskonsa kautta. Tässä kohden osa tietysti korostaa sitä että vain syntiset tarvitsevat pelastusta. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta koska hän on vielä viattomuuden tilassa. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta mutta aikuinen tarvitsee.
2: Toisessa mallissa korostetaan perisynnin kaikkivaltaisuutta ja tässä on ilmiselvää että vauvan pelastamiseksi tarvitaan jotain pakoreittejä. Ajatus siitä että jos vauva kuolee eikä pelastu koska ei vielä kykene vakaumukseen on julma oppi vanhemmille joilla on vauvan kuollessa karuja aikoja joihin pelastus toisi edes jonkinlaista lohtua. ; Tämänlainen oppi on käytännössä omituinen koska se myy pelastusta instituution että pelastusta vakaumuksen kautta.

Kasteen kohdalla ehkä hankalimmassa jamassa ovatkin Jehovan Todistajat. Heidän suhteensa vauvoihin ja ovelta ovelle julistamiseen ovat hankaluuksissa ja niihin liittyvissä opeissa on ollutkin muutoksia; Karkeasti ottaen:
1: Vauvojen pelastuksen kohdalla on riemukasta esittää että tosiasiassa Jehova nostaa viimeisenä päivänä henkiin Jehovan Todistajat ja ne jotka eivät koskaan ole kuulleetkaan heistä. Jolloin oven avaaja voi kysyä että miksi ihmeessä Jehovan Todistajat ovat tulleet kolkuttelemaan oville kun en ole heihin liittymässä. Että nyt joudun kadotukseen kiitos jonkin ovikellonpimputksen.
2: Tai sitten kaikki jotka eivät ole Jehovan Todistajia eivät pelastu ja vauvojen pelastumatta jääminen on ikävä seuraus.

On selvää että olisi ihanteellista voida jäsentää asia ilman tämänlaista. Että ongelman voisi kiertää sysäämällä huomion toiseen aiheeseen tai soveltaa aina juuri siihen tilanteeseen sopivaa vaihtoehtoa. Mutta ovelaa on tässä vaikeaa juksata ; Yksinkertainen vaihtoehtopyörittely josta ensin aloitetaan yhdestä, saadaan siihen vastaus ja tätä vastauksen teologiaa sovelletaan toiseen kohtaan ja saadaan ikävä tulos on jotain joka riittää aikaansaamaan harmaita hiuksia.

Aina on hyvä syy juhlia

Ylläoleva pyörittely tietysti osoittaa että kastejuhla voidaan nähdä eräänlaisena aasijuhlana. Siinäkin korostui se, että oppi ei ollut järkevä. Mutta sillä saattoi olla muita ansioita. Vaikka kaste koostuikin virsistä joita lauloin osittain mukana, rukoukset joiden aikoina olin hiljaa ja uskontunnustus josta lausuin ne kohdat jotka kykenin (Ja Jeesukseen, syntyi Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin, yhteisen seurakunnan, elämään). En oikein tiedä miten pakanan olisi kohteliasta toimia, joten yritin vain olla kohtelias myymättä itseäni.
1: Mikä voi olla vaikeaa koska harvalla lienee mitään harhoja vakaumuksestani, eikä kukaan hae konfliktia saati kuitenkaan halua jättää juhlaa välistä tai edes jättää minua kutsumatta. Josta viimeinen vaihtoehto kyllä hämmästyttää hieman joka kerran. Kun minulle sanotaan että kiitos että tulitte, minä vastaan että kiitos että päästitte.

Kastetilaisuus kuitenkin toi selvästi näkyvästi vahvoja tunteita ainakin äidille ja "papalle". Vaikka itse olen hieman ihmeissäni tälläisten tunneilmausten kanssa, ne edustavat maailmaa joka on minulle kenties maksimaalisen vieras, mutta tämä on kenties pois lähinnä minulta. Tämänlaiset tunne-elämykset voidaan nähdä kuten Nietzschen teoksen Zarahustra näki aasijuhlan. Että se elähdyttää ihmisten mieltä ja tätä kautta auttaa heitä olemaan vahvoja iloisia luovia ja rohkeita ihmisiä. Tilaisuuden jälkeen nautin myös papin seurasta. Hän oli oikein miellyttävä seuramies, ja kaltaiseni sodomiitti-illuminaattikin kykeni hänen jutuitsaan nauttimaan.

Juhlassa olikin teologisista omituisuuksistaan huolimatta jotain  sosiaalisuuden henkeä. Sellaisia joiden vuoksi on kenties aivan peruteltua keksiä typeriä tekosyitä vain siksi että niitä järkeviä ei oikein tunnu olevan. Tekosyyt, ne minä kyllä ymmärrän.

Onnelliset

Esa Saarinen on juuri täyttänyt 60 vuotta. Hän edustaa mielikuvien Suomalaisuudelle jotain hyvin poikkeavaa. Nimittäin hahmoa jonka mukaan viisaus ei tarkoita kyynisyyttä. Useinhan asioiden ymmärtäjän oletetaan olevan maailman karaisema, pessimistinen ja ahkera. Saarinen päinvastoin korostaa onnellisuutta jopa tuottavuutena.

On tietysti helppo kompata Schopenhaueria ja muita pessimistisiä jurottajia. Mutta kyllä Saarisen asenteeseenkin voidaan nähdä järkeä ; Onhan jo Aristoteleen ajatuksissa teleologia oli keskeinen. Tästä seurasi huomio siitä, että ihminen on päämääräsuuntautunut olento. Ja hänestä perimmäinen päämäärämme johtaa siihen että olemme onnellisia. Näin ollen voidaan sanoa että Aristoteles kehotti irtautumaan reduktionistisesta onnellisuudesta jossa asioita ajatellaan vaatimuksien ja pettymysten kulmasta. Tällöin onni ehdotetaan siten että kunhan saan tätä, omistan tuota, tulen onnelliseksi. Aristoteleen näkemyksessä tilanne oli enemmänkin niin että kun tavoittelemme onnellisuutta, niin jos todella tavoitamme tämän kaikki oleelliset elementit ovat mukana väistämättä. Tätä kautta onkin hyvä huomata että Aristoteles ei toki luopunyt päämääristä. Ne olivat hyvin keskeisiä. Kysymys on enemmänkin innostumisen viisaasta kohdentamisesta.

Ja jos mietitään innostumista, olisi minun mielestäni miellyttävä synteesi sekoittaa Saariseen hitusen kyynisyyttä. Silloin voitaisiin puhua siitä miten suuri osa ihmisten pettymyksetä on vääristä asioista innostumisessa. Kun onnellisuutta mietitään tavoitteiden oleellisuuden kautta, voidaan huomata että osa onnellisuusvaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät liity onnellisuuteen vaan pelkästään haluamiseen. Esimerkiksi vaikka raha tuokin tietyssä määrin onnellisuutta, vakautta ja turvallisuutta ja kohtuullinen tulotaso on välttämätön onnellisuudelle, rikkaaksi tulemisesta haaveilu on kuitenkin ylimääräistä ja liiallista. Ja jos vaatimustason laittaa liian ylös, on edessä pettymyksiä. Aristoteles kehottaakin kohtuuteen, kultaiseen keskitiehen jossa asioita on tarpeeksi mutta ei liikaa. Liika raha on siis turhaa.

Tämä on erityisesti nykytilassa oleellista. Ei keskimääräinen ihminen oikeasti kannata mitään tavaroiden tai muun aineellisen turhuuden tavoittelua, vaan yksinkertaisesti oman taloutensa tasapainon ylläpitoa. Menestyminen onkin monien mielessä hedonismiin viittaavaa ja epäeettistä. Menestys onkin negatiivisesti vääristynyt sana sillä valtaosa ihmisistä ymmärtää että hedonismi pitää sisällään paljon turhaa. Keskimääräinenkin ihminen on aivan riittävän fiksu tajutakseen tämän. Kuitenkin samalla on mietittävä sitä mihin ihmiset sitoutuvat.

Ja tässä mukana on paljon turhaa ; Nyky-yhteiskunnassa vallitsee tietty normisto siitä millainen asumistaso perheellä tulee olla ja kuinka vapaa-aikaa on mahdollista viettää, kuinka paljon rahaa tulee käyttää vaatehankintoihin. "Normaalin" elintason ylläpito yksistään kasaa valtavan määrän paineita enemmistölle ihmisiä eivätkä he ollenkaan tunne, että ovat tavoittelemassa tarpeetonta turhuutta, kun he taloudellisia etuja tavoitellessaan pyrkivät lähinnä turvaamaan elämänsä välttääkseen konkurssia, protestilistalle joutumista, velkojen irtisanomista. Joku voisi sanoa että ei ole mielekästä kritisoida jotakuta taloudellisten arvojen tavoittelusta silloin kun hän kamppailee pystyäkseen maksamaan laskunsa ja velkansa määräaikana. Mutta tämä on mietittävä ehdoilla. Itse asiassa voidaan nähdä että moni ympäristön määräämä paine pitää sisällään turhaa. Ne ovat "piilohedonismia" samalla tavalla kuin ruuassa voi olla "piilosuolaa" joka on sekin täsmälleen sitä samaa suolaa mitä purkista ripotellaan.

Maassamme on vain kohtuullisen vähän absoluuttista köyhyyttä ja suurin osa rahojen riittämättömyydestä johtuu suhteellisesta köyhyydestä, eli juuri siitä että ostamme asioita siksi että koemme jotain naapurin kanssa kilpailemisen kautta syntyvää elintasopainetta. Tällöin annamme muiden ihmisten määritellä meidät ja halumme. Ja on vaikeaa nähdä miten tämä olisi onnellisuutta lisäävää. Ne ovat selvästi tavoitteita, mutta eivät oleellisia tavoitteita. ; Enkä sano tätä siksi että köyhät lakkaisivat marisemasta. Sanon tämän siksi että korostan että rikkailla on paljon otettavaa.

Ja kun Aristoteleen mukaan oleelliset tavoitteet johtavat onnellisuuteen, kannattaisi meidän muistaa se, että miksi meidän oikeastaan edes pitäisi innostua asioista jotka eivät lisää onnellisuuttamme - jotka kenties jopa vähentävät sitä ; Fasistit olivat hyvin innostuneita asiastaan, mutta heidän ajatuksensa johti pelkojen täyttämään vihollisuuskuvaan, jossa fasisti itsekin joutui tekemään paljon asioita jotka eivät ajaneet fasistien omaakaan onnellisuutta, saati sitten muiden. Samoin Heidegger innostui vääristä asioista 1940 -luvun Saksassa. Eikä Heidegger ollut tyhmä mies.

Emmekä mekään oikeastaan voi nousta tässä heidän yläpuolelleen. Sillä vääristä asioista innostumisen riski uhkaa meitä kaikkia, koko ajan. Itse olen luultavasti innostunut hyvinkin vääristä asioista. Esimerkiksi on helppoa innostua vaikkapa uskontoaiheesta. Siinä kuitenkin syntyy helposti vihollisuuksia. Ja tässä kohden tuppaa käymään niin että antaa vihollisilleen painoarvoa. Uskontokriitikon perusongelmana on se, että jokainen vakavasti otettu ja luettu fundamentalistin kohkauskirje on jotain jossa annetaan jonkun toisen ihmisen määritellä sinua. Ja tälle annetaan ikään kuin uskottavuutta pelkästään kuuntelemalla. On selvää että tämänlainen identiteettiin kajoaminen on sitä että ikään kuin hakeutuu raiskatuksi. Ja tällöin on syytä todella miettiä onko tämä väärästä asiasta innostumista. On kenties aivan viisasta tajuta että tämä on turhanpäiväistä, että vastapuolta ei edes pidä ottaa minään. Että heitä ei edes tarvitse kuunnella vakavasti otettavina ihmisinä. Ehkä tälläisessä tilanteessa pitäisi todellakin tajuta että jos asia tuottaa onnetonta mieltä, sitä pitää välttää.

Että jos on kuopassa, kannattaa ehkä lopettaa kaivaminen. Että kannattaa tyytyä kohtuuteen, ja jättää vääntäminen vähemmälle. Että riittää kohtuullinen kokeilu josta tulee huomio siitä että tässä kohden ihmiset eivät aja onnellisuuttasi. He ovat turhia ihmisiä, ylimääräisiä tahoja jotka eivät aja onnellisuuttasi vaan itse asissa heikentävät sitä. Heitä on liikaa ja heillä on liikaa sinua määritteleviä syytöksiä, ja he sitovat sinua liikaa tiettyyn aiheeseen reagoimiseen joten et pysty itse asiassa olemaan aktiivinen. Elämä latistuu tuottavan ajattelun sijasta deflektiiviseen puolusteluun. Turhuus tarkoittaa sitä että he ovat kannaltasi vain paskoja kommentaattoreita. Että esimerkiksi uskonnollisen kokemuksensa pohjalta sinua Helvettiin heijaavat ovat vain tyyppejä jotka käyvät leikkimään Immanuel Kantia aivohäiriöpohjalta. On paras ymmärtää että heillä ei ole mitään merkitsevyyttä tai painoarvoa. Heidän missään määrin vakavasti ottaminen on väärästä asiasta innostumista.

Itse asiassa koko uskonto voidaankin nähdä hedonistisena yleisen elintason maksimoimisvaatimuksena. Paratiisihan on jotain, jonka ihanuutta korostetaan. Ja tämä esitetään nimenomaan kontrastina sille maailmalle jossa elämme. Pohjimmiltaan tämä on kuitenkin sitä että kärsimykset joissa elämme muunnetaan samaksi kuin riittämättömyys. Ja tämä tehdään asettamalla mahdoton vaatimus, paratiisitila. Tätä paratiisitilaa sitten tavoitellaan tavoilla jotka selvästi aiheuttavat onnettomuutta. Sillä kun kuuntelee kristittyjä, he ovat aina eläneet paskan elämän ja jatkavat tätä. He korostavat olleensa elämäntaidottomia narkomaaneja ja vastaavia jotka eivät ole esimerkiksi osanneet nauttia keskiluokkaisesta elämästään "kun jotain on puuttunut". Ja jotka sitten ovat ryhtyneet kristityiksi. Joita heidän omien puheidensa mukaan vainotaan ja kiusataan niin paljon että elämä ei selvästi ole onnellista. Jos sen sijaan tyytyy vähempään voi unohtaa paratiisit ja siihen liittyvät kontrastit omaan elämään. Ja näin voi olla tyytyväinen ilman paratiisitilaa. Eikä tarvitse heikentää elämänlaatuaan sillä että sitoutuu "velkoihin" joita täytyy ottaa päästäkseen sinne taivaaseen ; Näin ei tarvitse sitoutua ulkoa määriteltyihin typeriin mielipiteisiin vaikka suhteessa homoaiheeseen tai muuhun vastaavaan. Ei tarvitse taaskaan alistua muiden määriteltäväksi, joka pohjimmiltaan perustuu siihen että asetetaan turhia vaatimuksia jotka asettavat turhia tavoitteita ja jotka johtavat turhista asioista innostumiseen.

Ääri.

"Kotimaan" blogistanissa oli kirjoitus siitä miten termiä "äärikristillisyys" on alettu käyttämään. Sävy ei ole hyväksyvä "Uutisköyhän kesän puheenaihe sisäministerin sanomisista nosti esille luonnehdinnan äärikristillinen lahko. Sillä tarkoitettiin Suomen ev. lut. Kansanlähetystä, yhtä kirkkomme lähetysjärjestöä. Oliko luonnehdinta aiheellinen ja osuva? Ääri- alkuiset nimitykset asioille ovat melko leimaavia. Mieleeni tulevat nopeasti esimerkiksi äärivasemmisto, jolla voitiin tarkoittaa 70-luvun Punaista armeijakuntaa Saksassa, tai ääri-islamilainen, jolla viitataan esimerkiksi Hizbollah-taistelijaan tai Taleban-sissiin. Luulen, että Suomesta tuskin löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä äärikristittyä lahkoa, sellaista kuin vaikkapa Daavidin oksa. Kirkon sisällä on toki vaihtelua konservatiivius-vapaamielisyys –akselilla. Halu erottautua eri tavoin uskovasta saa korostamaan eroja ja työntämää toisia laidalle. Nyt monet herätysliikkeiden edustajat huomaavat joutuvansa työnnetyksi keskeltä ensin laidalle, sitten laidalta äärilaitaa vasten. Äärilaita tarkoittaa, että kohta laidat loppuvat ja edessä on laidan yli heittäminen." Tämä on tietysti itsessäänb slippery slope -argumentti. Eli väite siitä että marginalisoiminen on itseään ruokkivan totaalikiellon esiaskel. Slippery slope kuuluu varottavien keinojen valikoimaan. Sillä syy-yhteys pitäisi voida osoittaa. Nyt se jää pelkäksi ilmaan heitetyksi väitteeksi. Silloin se ei ole argumentti vaan asenteista kumpuava syytös.

Mutta kuitenkin ymmärrän varsin hyvin että taustalla on aivan järkeviäkin huomioita. Positiivisen kautta ajatellen voidaan esimerkiksi huomata se, mistä blogi vaikenee. Nimittäin siitä miten ääriliikkeeksi leimaamista on käytetty esimerkiksi uskonnossa ateismia vastaan. Uusateisteja esimerkiksi kutsutaan militanteiksi tavoilla joista nimenomaan puuttuu vertautuvuus muihin ääriliikkeisiin. Samoin ääriliikkeeksi leimaaminen näkyy siinä miten kristityt harjoittavat marttyyripuhetta ja henkenä on juuri se, että he ovat muka vainottuja. Tämänlaista poteroajattelua löytyy tietysti jo tuosta kotimaan blogilainauksestakin, toki melko lievässä muodossa. Se on kuitenkin vallitseva osa nykyhetkistä uskonpuhetta. Se näkyy jopa kristillisessä propagandassa. Enkä tiedä onko tässä syynä ignoranttius vai se, että tahallaan manipuloidaan-valehdellaan. Enkä välitäkään. Intentiot ovat irrelevantteja, kusipäisyys on joka tapauksessa pysyvää.

Näistä tietysti puuttuu slippery slope -rakenne, eli se seinään päin työntämisen idea. Niissä käsittelee pelkästään nykytilaa. Ja tätä kautta voidaan huomata että voiodaan löytää aivan asiallinen kysymys. Kysymys siitä onko Päivi Räsänen tai Kansanlähetys todella ääriliike. Ja tämä on aivan oikeasti relevantti puoli. Nostinkin uusateismipuolen esille pääasiassa siksi että tätä kautta paatunutkin ateisti näkee mitä järkeä ääriliike -käsitteen esilletuomisessa on. Nämä ovat ehdottomasti ongelmia jotka koskevat uskontokritiikkiä siinä missä uskontoakin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä hypähtää hieman uusateismin historiaan. Se ei yllä kovin monen vuoden taakse, joten tämä ei ole pitkä hypähdys. Argumentoijatkin ovat pääsääntöisesti samoja joten historian aikana keskustelun osapuolet eivät ole vaihtuneet "kovin dramaattisesti". ; Karkeasti ottaen kun setä Dawkins "Jumalharhan" esiinnosti, moitteena oli se että "ei kaikki uskovaiset ole tuollaisia". Korostettiin sitä, että uskovaiset eivät ole hihhuleita. Ja että Dawkinsin kuvaus on liian leimaava. Että uskossa oli kenties ongelmia mutta koko uskontoa ei pidä leimata eikä kritiikillä nähty siksi arvoa. Henki siis oli että kun kristinusko on moninainen ja eri näkökulmien värikimara, ei kritiikillä ollut merkitystä koska se piti kohdentaa.

Huvittavia hetkiä on saatu vanhoilta ajoilta esimerkiksi "Paahtoleipä" -blogia lukiessa. Sen karkeana ideana oli juuri se, että oli jako tavallisiin uskovaisiin ja hihhuleihin. Sielläkin kommenteissa nousi usein esiin juuri se, että siihen aikaan ateistit nähtiin jonakin jotka lähtökohtaisesti niputtavat kaikki uskovaiset yhteen nippuun ja haukkuvat tätä. Termi "hihhuli" nähtiin loukkaavana etenkin kun siihen ei samastuttu. Tämä heijasteli esiin tiettyä turhautumista. Tosiasiassa valtaosa ateisteista korosti moninaisuutta jo tuolloin. Sitä vain ei suostuttu näkemään. Tämä keskustelukenttä oli toki sellainen että se herätteli muutosta. Kun samoista asioista piti aina puolustautua, oli luontevaa että erittelyä korostettiin ja jopa ylikorostettiin. Moni reagoikin juuri sillä tavalla että uskonto -termi hylättiin ja otettiin käyttöön tyypitteleviä. Uskontokritiikki kohdistettiin. Ja kritiikin kohteeksi otettiin ennen kaikkea "äärikristillisyys".

Ja tässä kriittisyydessä korostetaan sitä että ateistien kritiikki koskee irrelevantti marginaalia josta ei tarvitse välittää. Usein tämän puolen olemassaolokin yritetään kieltää. Ja korostetaan että ateisteilla ei ole mitään tietoa uskonnosta. Että uskovaiset itse eivät huomaa mitään ongelmia. Mutta kuten Pirkko Jalovaara -shokkisensaatiosta opimme, Jalovaara on ollut näkyvä hahmo joka on meuhkannut vuosia. Hän on ollut lähes jokaisen ateistin kiikarissa. Kirkko taas on leikkinyt tietämätöntä - vaikka toisaalla korostikin että Jalovaaraa on joissain seurakunnissa torpattu eli ongelma olisi oikeasti tiedostettu ja ongelma on kirkon viestinnässä. Joka tapauksessa tästä opitaan että kirkko ja uskovaiset eivät nimenomaan näytä tuntevan ja tietävän mitä kirkon sisällä tapahtuu ja mitä siellä puuhastellaan. He eivät siis ole mitään asiantuntijoita tai auktoriteetteja koko kysymyksessä. Jos Jalovaaran tapainen mellastelija jää vuosien ajan pimentoon, pitää kysyä että mitä kaikkea muuta on jäänyt pimentoon. Pieni vihjeeni on, että jos asiaa katsoo hieman tarkemmin, huomaa että paljon on jäänyt pimentoon. Ja että se ei oikeasti ole mikään pimento. Tietämättömyys on joko asiantuntemattomuutta tai tahallista asioiden peittelyä.

Ja kuten ylläolevasta huomataan, tätä erittelystrategiaakaan ei hyväksytä. Lopputulos tästä onkin se, että tosiasiassa mitään uskontokritiikkiä ei hyväksytä. Asia on yksinkertaisesti täystabu. Jos et erittele, et huomioi kristinuskoa koko kirjossaan. Jos erittelet, marginalisoit ja yrität ajaa laidan yli. Tässä tilanteessa ei tietysti voi kritisoida oikein. Se on tehty mahdottomaksi. Sen lopputulos on se, mikä pitääkin tehdä. Eli huomio siitä että tosiasiassa suomenmaassa ei ole mitään uskonnonvapautta. Se on "joko kristinuskon tavalla tai maasta pois".

Tässäkohden onkin hyvä huomata, että juuri Räsänen on aihe jota tässä kohden ei kannattaisi nostaa ollenkaan esiin. Se on nimittäin niin että jos on kuopan pohjalla, niin kannattaisi kenties harkita sitä vaihtoehtoa että lopettaisi kaivamisen. Mietitäänpä sitä, että miten Räsäsen eroaminen on nostettu esiin kirkon puolella. ; 
1: On valittu linjama jossa Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Kirkosta ei siis pidä erota koska Räsänen edustaa äärikristillisyyttä jota kirkko ei tue. Tässä kirkko marginalisoi Räsäsen. Kirkkoon kannattaa jäädä koska tämänlaisille voidaan tehdä ulosajo. Näin ei tarvitse maksaa järjestölle joka ajaa asioita joita ei itse kannata.
2: Jos kirkko sen sijaan näkisi Räsäsen toiminnan maltillisena, ja ihminen on tästä erimielinen, on eettisesti aivan oikein että tämä ihminen seuraa omaatuntoaan ja eroaa kirkosta..

Olenkin ylipäätään kautta blogihistoriani korostanut sitä että Räsänen ei ole mikään äärihihhuli. Hän edustaa varsin maltillista kristinuskoa. Arki-ihmisen silmiin hän vaikuttaa ekstremistiltä koska uskonelämä on valtaosalle ihmisistä tyystin vierasta. Itse taas olen kurkistanut kirkon sisälle ja olen nähnyt siellä niin kavalia petoja ja kyykäärmeen sikiöitä munimassa basiliskinmuniaan, että Räsänen on heidän rinnallaan partiotyttö. Ja juuri tämä on se syy jonka vuoksi minä olen eronnut kirkosta. Monesti sitä syytetään että uskontokriitikot eivät näe mitä kirkossa todella on ja että todella vaikeaa on löytää toimintaa jota uskontokriitikoiden puheissa tulee esiin. Mutta tosiasiassa aina kun uusateistit herättävät jonkun kohun, sen aiheena on nimenomaan sellainen asia jota kristityt itse korostavat maltillisena. He kiistävät konfliktin tarpeen heistä niin leppeissä aiheissa. Kirkkokriitikot kun eivät elä millään noitavainokorteilla. (Esimerkiksi uskontokriitikoiden yhteisössä johon kuulun on viime aikoina lähinnä eritelty sähköposteja ja haukkumakirjeitä joita itse kukin on saanut facebookiin.)

Uskovaiset kyllä its sitten heittävät ateistiehin Stalinkorttia ja hitlervertauksia jotka ovat tätä vääristelevää linjaa. ; Toki kyllä siinäkin, että Davidin Oksa otetaan esimerkiksi on vääristelyn makua. Se nimittäin korostaa että ikään kuin tämän pienemmällä henkisellä väkivallalla ei olisi väliä. Eli kun meillä ei ole massamurhaajaterroristiuskontoja runsaana kotimaassamme, ei voisi olla mitään ongelmaa uskonnollisen väkivallan kanssa. Tämä on tietysti väärä syytös. Itse asiassa tässä viime aikoina onkin putkahtanut kirjakauppoihin kiitettävä määrä uskonnollista väkivaltaa käsitteleviä kirjoja jotka nostavat esiin tositapahtumia jotka ovat jatkuneet kotimaassamme modernina nykyaikana ihan vuosien ajan ilman että arvon uskonjärjestöt ovat tehneet muuta kuin sensuroineet medianäkyvyyttä ja mussuttaneet siitä että uskovaisten itsenstä harrastamien ikävyyksien - joita uskonjärjestöt ovat suojeleet ja peitelleet - esilletuominen on vain uskonvakaumusten vainoamista. Tämä onkin juuri sitä marttyyripuhetta jossa on mennyt kaikki asiat sekaisin. ; Uskova joka saa vuodattaa typeriä pseudotiedenäkemyksiä ja uhkailujaan kokee vainona jos veisi rikoksesta tiedon poliisille! Vainoajasta ei saada marttyyriä, mutta se ei estä arvon uskonmiehiä yrittämästä ja toisia uskovaisia oikein ryhmässä taputtamasta käsiään.

En oikein ymmärräkään miten voi olla niin että uusateistejen esillenostamat asiat ja kohut koskevat jotain pikkuasiaa josta ei saisi nipottaa, jos he muka esittävät kristityt kauheita tekoja tekevinä hirviöinä. Että uusateistit leimaavat kristittyjä teoilla joita kukaan kristitty ei tee, mutta jotka ovat kuitenkin valtiollisia aivan lauhkeita ja harmittomia asioita. Yhtälö ei mahdu kallooni. Paitsi sitä kautta että tosiasiassa eri strategioita käytetään ns. domeenispesifisti. Ja ideana on vain vastustaa väärää mielipidettä keinolla millä hyvänsä. Ja näin käteen jää vain se, että suomessa ei ole oikeasti uskonnonvapautta ja uskonto on tabu jota ei yksinkertaisesti saa kritisoida.
1: Ja jos et ole kristitty, sinulta vaaditaan kritiikkiä tai sinua pidetään tampiona jonka näkemys ei ole oikeutettu, eikä sinulla silloinkaan ole tilaa, paitsi hiljaa olevana maksajana jonka pitää itkeä surullisuuttaanb ja onnettomuuttaan aatteista parhaimman eli kristinuskon äärellä. Tämä on aivan ilmiselvää kaikkien saamieni varsin vihamielisten moitteiden kautta. Moitteiden joita ollaan kohtuu haluton laittamaan julkiseti verkkoon mutta joita kyllä vuodetaan privaattiviesteinä facebookiin.

Neuvoisinkin että arvon maltillinen kristitty - jonka de facto ammatti on perimmiltään vain ja ainoastaan se, että sodan tullen valjastaa ideologia nuorten miesten murhaaminen poliittisista syistä hyväksyttäväksi - ottaisi silmän käteen ja karsisi ja moittisi uskovaisten strategioita. Uskovaisen suusta tulevana he kenties jopa uskoisivat sitä ja ottaisivat opikseen ja vähentäisivät "esiDaavidinOksaisuuttaan". Minun suustani sama saa vain epäuskoa ja torjuntaa.

Jos tappaminen sodassa on OK, ja on jaloa kuolla ja tulla ammutuksi uskon ja maan puolesta, niin miksi sotilaspapit ovat tabu joita kohden ei saisi tulittaa? Se, että he ovat turhia? Se, että uskonnolla ei ole mitään militarista funktiota koska taikavoimat eivät oikeasti ohjaile mitään maailmallisia tapahtumia jolloin sotilaspapin tappaminen on perimmiltään pelkkää luodin tuhlausta? Koska heiltä puuttuu rohkeus uskoa omia puheitaan ja ampua-kuolla? Koska on helppoa saarnata muille asioita nimenomaan silloin kun riskit eivät ole omia?