Vastuun kantoa

"Unkurissa" mietittiin vastuuta ja sen kantamisen raskautta. Siinä vastuu on huomattavasti enemmän kuin pelkkää syyllisyyden tunnustamista. "vastuu on velvollisuus vastata jotenkin jostakin, josta on vastuussa. tiedotusvälineissä sana ymmärretään esimerkiksi siten, että ei sanota, että terroristit ottivat vastuun pommi-iskusta. he eivät maksa leskeneläkkeitä tai korvaa aineellisia vaurioita." Tämä tekee vastuusta hyvin vaikean konseptin. Aikuisen konseptin.

Etenkin lapsena syyllisyyden tunnustaminen ja rangaistus olivat niitä mittareita jotka ohjasivat käytöstä. Siinä kysymys on kuitenkin juuri lapsenomaisesta etiikasta jossa rangaistus on funktiona enemmän koston kuin vastuunoton keino. Tähän toki liittyi eettinen konsepti "tuhma vai kiltti, ajatelkaas" -hengessä. Eli jonkinlainen tieto siitä mitä sai tehdä ja mitä ei. Joka on alkeellinen hyvän ja pahan konsepti.

Raskaammassa mielessä aikuisena juuri se, että useen tunnustaa syyllisyyden mutta ei kykene kantamaan vastuuta onkin kasvanut suuremmaksi ongelmaksi. Tätä ei helpota tapanani oleva kaksikko:
1: Täydellinen kyvyttömyys antaa anteeksi yhtään mitään - en ihan oikeasti muista tehneeni tälläistä kertaakaan elämäni aikana, se on vain jotain jota sanotaan.
2: Hyvin laajakirjoinen tapa huomata oma perseily johon liittyy omien epätäydellisyyksien tiedostaminen ja tunnustaminen.

Tämä johtaa epäreiluuden ja kaksoisstandardissa elämisen kokemukseen. Ja syyllisyys on turhaa syyllisyyttä koska se ei oikeasti paikkaa tekoja, eikä käytösmallinikaan oikeasti muutu yhtään mihinkään. On tietyntyyppisiä virhetekoja joihin sorrun toistuvasti. Tämä voidaan liittää vanhoilliseen kunnian ja vastuunkannontarpeen yhteyteen. Nuorempana minulle vielä riitti se, että livahdan vastuusta ja tunne tälläisestä nykyään kalvavasta tunteesta oli helpotus. Jos olisin nuorempi, eläisin täydellistä helpottumisen aikaa. Mutta aikuisen etiikallani se on juuri päinvastaista.

Mutta en ole sentään ainut joka painiskelee tämän ongelman kanssa. "Friendly atheist" -blogi kirjoitti tähän liittyvän ajatuksen kristillisestä armon konseptista. Blogauksen aiheena oli se, miten sitä mainostetaan kuin se olisi kristinuskon positiivinen ominaisuus. Kuitenkin jos on kasvanut vastuunkannon hengessä, tämä armokonsepti ei oikeasti ole ominaisuus vaan bugi. "To the Almighty, nothing is unforgivable. Let that sink in. Nothing. You can be a genocidal maniac who eats crushed-up infants on toast during snack time… and still go to heaven if you eventually repent." Tätä pidetään heikkona ja esimerkiksi ateistit ja agnostikot joutuvat nimenomaan kohtaamaan vastuun. "Atheists and agnostics have no confessor or savior to wash away their sins. If they mess up, it’s on them. If they possess even an ounce of conscience, their missteps will haunt them. Their guilt will gnaw at them. No shortcuts to (self-)forgiveness exist." Voidaankin sanoa että kristinuskon armo tekee ihmisestä eettisesti lapsenkaltaisen.  Sekun irrottautuu tehdyistä pahuuksista. Se kun ohittaa uhrit, teon seuraukset ja tekojen korjaamiset.

Tämä itse asiassa häiritsee minua pirusti kristinuskossa. Armoa ja anteeksiantoa ei pyydetä uhrilta. Seurauksia ei korvata, vaan ilmoitetaan että armo on saatu koska on annettu itselle anteeksi Jumalan nimissä. Nähdäkseni Jumalan olemassaolokaan ei paikkaa tätä ongelmaa. Sillä Jumala voi antaa esimerkiksi perseraiskauksen anteeksi vain siinä tapauksessa että vain Jumala on perseraiskattu, eikä se ihminen ole ollut paikalla. Rikoksen uhri antaa anteeksi jos antaa. Siihen asti tekijä on syyllinen. Vaikka ikuisesti. Itselleen anteeksiantaminen on vain hedonistista mukavan elämän hakemista. Eli sitä mikä on kristillisen eksistentialistisen teologian ytimessä. Ajatus että uskonto tekee elämästä miellyttävän. Kun se tekee sen näillä ehdoin, on vaikeaa nähdä onko kyseessä ollenkaan eettinen konsepti. Sehän sanoo aivan suoraan että yksilön tulee miettiä hedonistsiesti vain omasta pelastuksestaan, koska oma usko pelastaa vain itsen. Omaisuuttaan tai naapuriaan ei mukaansa saa, joten on mietittävä itseä sen sijaan että vaikka paikkaisi tekonsa.

Heinimäki onkin sanonut osuvasti että kristillisen armon koko idea on se, että se on perimmiltään mielivaltaa. Sitä ei ansaita teoilla. Itse asiassa sitä ei ansaita mitenkään. Se liittyy Jumalaan uskomiseen, mutta tämäkään teko ei tee ihmisestä jotain joka ansaitsee armoa sen enempää kuin paatunein murhaja tai ateisti. Hän vain saa sen tähän liittyen ja niin käy niin että kaikki ovat syntisiä mutta muutamat ovat pelastuneita. Armo onkin eettisen konseptin nimeltä oikeudenmukaisuus vastapooli. Oikein kukaan ei kestä täysimääräistä vastuullisuutta.

Uskovaiset kokevat iloa pelastumisesta. Nuorempi minäni muistaa tämän helpotuksen. Nykyinen minäni halveksuu tätä liian helppona ja lapsellisena tienä. Joka sopii ideologiana niille ihmisille joista ei ole kunnon eettisyyteen. ; Tämä toki sopiikin siihen että kristittyjen konservatiivien syyllisyysmalli näyttää yleensä perustuvan syyllisyyden tunnustamiseen ja kostoon. Rangaistus nähdään kompensaation kautta. Eikä esimerkiksi jonain jolla yritetään muuttaa ihminen paremmaksi tai jotta tämä pidetään lukkojen takana jotta hän ei voisi uusia tekoaan. Näissä jälkimmäisissä kärsimys ei ole pakollista. On tosin vaikeaa nähdä vastuullisuutta niisäkään. Niissä lähinnä pestään maine juridisesti yhteiskunnan edessä. Oikea armo saadaan vain uhrilta itseltään.