Witcher, aivopesu ja repivät valinnat

Sain viimein ladattua Witcher III -pelin kaikkine lisäosineen PS4:seeni. (Prosessissa meni "mokkulan" kanssa hyvin pitkään, useita vuorokausia.) Olen pelaillut sitä jo jonkin matkaa eteenpäin. Sen ytimessä näyttävät olevan tehtävät joissa tehdään erilaisia ratkaisuja. Ja näistä ratkaisuista seuraa yleensä eri asioita. Ja vaihtoehdot eivät yleensä ole mallia "hyvä ratkaisu ja huono ratkaisu". Vaan sen sijaan siinä saavutetaan jotain ja menetetään jotain. Kaikista päätöksistä on ikäviäkin seurauksia.

Jossain määrin tämä tekee Geraldista hyvin vapaan. Eikä vain siksi että vapaus ja valta jossain määrin kuuluvat yhteen. Kun tekee valintoja joilla on vaikutuksia - jotka Geraldin tapauksessa vaikuttavat yksilöiden elämään ja kuolemaan, alueiden hyvinvointiin ja jopa valtakuntien nousuun ja romahtamiseen - on tietenkin Sartren eksistentiaalisessa mielessä vapaa eli vastuullinen.

Mutta vapaus on laajempikin ; Tehtävämoodiin sidottu kahden toisensa poissulkevan, erilaisen mutta samanarvoisen valinnan välistä on melko lailla määritelmällisesti Robert Kanen torn decision. Ja Kanelle tämä edustaa vapaata tahtoa ja on itsellisyydenkin ytimessä. Kun tekee itseä kahteen eri suuntaan riipivän valinnan, osallistuu johonkin jota Kane kutsuu nimellä "self-forming action".

Kuitenkin juuri tämänlainen tilanne näyttää olevan myös vapauden antiteesissä.

Kun mietitään milloin ihmiset epäonnistuvat pahiten, on yllättävän usein takana se, että siinä on (a) Ihmisiä jotka ovat epävarmoja, heillä on yleensä jonkinlainen muutosvaihe tai jopa kriisivaihe elämässään (b) ja tässä hämmennyksessään he hakevat apua tai neuvoa joltain taholta jolta ei pitäisi.

Tässä on tietenkin kyse siitä että ihminen delegoi valtaansa ja valintojaan. (Tai joutuu Geraldin Jediheilautuksen tai vastaavan Taika Jimin hypnoottisen eleen uhriksi.) Mutta takana on enemmänkin. Kun mietitään ihmisen psykologiaa, siihen liittyy osio nimeltä aivopesu tai mielenhallinta. Se on jotain joka on hyvin vaikutusvaltaista juuri siinä vaiheessa kun ihminen on keskellä torn decisionin tekemistä.

"Aivopesu", mikä aivopesu?

Ihmisten aivopesu on tavallaan iso nippu erilaisia asioita joita voidaan tehdä ihmisille jotta nämä saadaan tekemään mitä halutaan. Karkeasti ottaen tässä on kysymys hyvin erityislaatuisesta suostuttelusta. Termi on pejoratiivinen ja ylikäytetty. Jossain määrin tämä on ongelmallista koko sanan käyttämiselle. Siksi on kenties hyvä hieman tarkastella mitä tarkoitan tässä yhteydessä koko ilmiöllä..
1: Kaikista ekstreemein tapa on se, joka varmasti monille tulee mieleen ensimmäisenä aivopestusta puhuttaessa. Puhutaan prosessista jossa ensin rikotaan persoona, sitten ujutetaan uusi ajatus ja tämän jälkeen tätä tuetaan. (educational brainwashing). Tämä on ainut aivopesuprosessi joka uudelleenohjelmoi ihmisen. Tässä prosessissa saadaan aikaan joskus hirvittävän pelottavia tuloksia. Ihminen saadaan muuttamaan mielipiteitään ja toimintojaan. Ihminen ei vain tee kuten vaikka kulttijohtaja käskee vaan uskoo että juuri näin hän itse haluaa toimia. Tämä on prosessi jolla tuotetaan Patty Herasteja. (Ja jossain määrin jopa Tukholma -syndrooma voidaan laskea yhdeksi tämän ilmenemismuodoksi ; Panttivankinaolo on stressitilanne joka murtaa persoonaa ja halu ymmärtää kaappaajia on hyödyllistä...) Prosessi on siitä hankala, että sen kanssa menee usein paljon aikaa. Streatfgeildin "Brainwash" -kirja muistuttaa siitä että tämä metodi on siitäkin hankala että muuntuneen minän ylläpitäminen vaatii yleensä erillistä ylläpitämistä. Eli tämän tyylinen aivopesu on hidasta tehdä ja se purkautuu jos sitä ei erikseen ylläpidetä. Siksi vaikka Pohjois-Korea onkin käyttänyt historiansa varrella tehokkaita uudelleenohjelmointimetodeja, vain marginaalinen murto-osa kaikista ohjelmoiduista USA:laisista ja Etelä-Korealaisista sotilaista pysyi Pohjois-Koreamyönteisinä sen jälkeen kun heidät vapautettiin sotavankeudesta. Onnistuminen on hyvin hyvin harvinaista, joskin prosessilla saadaan aikaan jotain johon ei päästä oikein millään muulla.
2: Sen lisäksi ihmiset voidaan manipuloida sillä että lopputulos oikeuttaa keinot. Tai että he saavat prosessissa jotain. Tällöin puhutaan ehdollistavasta aivopesusta (persuasive brainwashing). Tämä on jotain joka useimmista tuntuu lähinnä kasvatukselta. Siltä että rangaistuksin ja palkkioin ehdollistetaan ihmiset tekemään jotain asioita. Tässä ihmisen mielipide teoista ei ole tärkeä. Ei keskitytä siihen että ihmien haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain jota hän ei halua tai jättää tekemättä jotain jonka hän haluaisi tehdä. Vaan siihen miten hän toimii. Toki tässä prosessissa mielipide saattaa muuttua. Kasvatuksessakin ihmiset alkavat olemaan tiettyä mieltä tietyistä asioista vain siksi että hänen kulttuuripiirissään on toistettu että näin on hyvä toimia ja häntä on palkittu tämän tekemisestä ja rangaistu tästä poikkeavan tekemisestä. Kuitenkin tämän manipulointipuoli tunnistetaan "vastapuolella" ; Kun omaa agendaa tuuttaava media tekee "propagandaa ja aivopesua" tiedostetaan että toistamalla asioita, suostuttelemalla niihin ja toistamalla että asia on tietyllä tavalla, saadaan ihmsiet tekemään ja uskomaan näitä asioita.
3: Tämän lisäksi on suostutteluun ja suggerointiin keskittyviä metodeja (suggestive brainwashing). Hypnoosiin ja suggerointiin liittyviä asioita rajataan usein aivopesun tuolle puolelle. Tässä pääsyynä on se, että suggerointi on usein "lähinnä estojen poistamista". Sillä luodaan yllykkeitä mutta ei voida saada toista tekemään mitään sellaista jota hän ei missään tapauksessa haluaisi tehdä. Suggestio on usein hyvin nopea ja vaikutusaika melko lyhytaikainen, joten se ei ole pitkäaikaisen ja pysyvän muutoksen tekemistä. Toisaalta suostuttelulla voidaan saada ohjattua käytöstä joten joskus suggestio lasketaan mukaan ikään kuin "lievänä aivopesuna"..

Mitä tekemistä tällä on repivien valintojen kanssa?

Kun mietitään torn decisionia tekevää ihmistä, on tässä usein elämän kriisitilanne. Geraldin elämä on, paitsi vapaata ja pullollaan vaikutusvaltaa, niin myös täynnä stressiä. Harvalla ihmisellä on voimavaroja elää tämänlaista stressintäyttämää elämää murtumatta. Siksi tässä tilanteessa haetaankin apua.

Avun hakija on selvästi hauraassa tilassa. Näin ollen hänen entistä minäänsä on horjutettu. Tämä säästää uudelleenohjelmoijaa (educational brainwash) siinä mielessä että maailma on jo tehnyt vanhan persoonan horjuttamisen osittain tai kokonaan. Näin voidaan nopeammin keskittyä uuden minän rakentamiseen ja sen ylläpitämiseen vaikka sosiaalisessa yhteisössä. (Purkautumista ei tarvitse pelätä niin paljoa jos ihminen sitoutetaan kulttiin niin että hän ei jää ilman uuden persoonan ylläpitämisprosesseja.)

Toisaalta koska torn decisionissa ollaan tekemässä kahta asiaa jotka ovat periaatteessa valideja vaihtoehtoja, suggeroija voi hakea omaa etuaan sillä että ihminen sitoutetaan tekemään näitä valintoja.

Totuttu sisältö, uudet värit

Sartre edusti näkemystä jossa kulttuuri hyvinkin helposti painuu ihmisiin syvälle. Äärimmillään tämä edustaa huonoa uskoa (mauvaise-foi) jossa autenttisuus ja vapaus myydään. Ei olla rehellisiä itselle ja muille, ja valitaan ikään kuin helppo elämä oikean elämän sijaan.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Sartern ihminen kykenee myös itsepetokseen. Kun katsotaan mitä Sartre sanoi Jumalasta, hän näki että kulttuuri on tässä hyvinkin tiukassa. Hän esitti että jos länsimaalainen ihminen ryhtyy buddhalaiseksi, hän ei oikeasti ryhdy buddhalaiseksi vaan suhteuttaa buddhan jotenkin kristinuskon Jumalaan. (Ja buddhalaisesta kulttuurista tuleva tekee samoin.) Sartren mielestä ateistikin on suhteessa Jumalaan. Sillä Sartren maailmassa myös poissaololla ja olemassaolemattomuudella oli syvä merkitys. Ajatus siitä miten voisi olla on kontrastina sille miten asiat ovat ja tämä erokin sävyttää sitä miten koemme maailman.

Tämänlaatuinen tottumuksen voima näkyy rituaaleissa. Ja äärimmillään ne ovat samantapaisia kuin Dan Simmonsin "Hyperionissa" ollut kohta jossa pastori Paul Duré menee romahtaneeseen katoliseen kirkkoon ja alkaa ikään kuin itsekseen tekemään jumalanpalvelusta. "Asiaa tietoisesti ajattelematta astuin alttarin taakse, kohotin käteni ja aloitin ehtoollisliturgian. Toimituksessa ei ollut mitään parodista tai melodramaattista, ei symbolismia eikä kätkettyä merkitystä ; se oli ainoastaan sellaisen papin reaktio, joka on lausunut messun lähes päivittäin yli neljänkymmenen kuuden vuoden ajan ja joka mahdollisesti ei enää koskaan saisi osallistua kyseisen juhlatoimituksen rauhoittavaan rituaaliin."

Roikkumista on tietysti toisenlaista. Philip Pullman, fantasiakirjailija joka on mielessäni ateismille samaa mitä C. S. Lewis on kristinuskolle - rinnastus joka ei ole minun suustani koskaan minkään sortin kehu - kirjoittaa "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" -kirjassaan, ikään kuin tarinan päätteeksi, siitä miten hänen ateisminsa on suhteessa vastaavaan ajatteluun. Uskonnon indoktrinointi on kahlitsevaa. "Kristinuskon perinteet ja kieli ovat syöpyneet niin lähtemättömästi muistiini, hermoihini ja lihaksiini, ettei niitä voitaisi poistaa edes leikkauksella. Mutta muistot eivät riitä pitämään uskoa hengissä." Tottumuksista tulee helposti riesa.

Minun on helppo nähdä ja ymmärtää sekä Durén että Pullmanin kohdalle esitetty "refleksinomainen pakkomielteisyys". Olen ilmeisesti riittävän vanha ollakseni yhteydessä Sartren tyyliseen maailmaan jossa uskonnonopetus on merkinnyt jotakin. "Nuoremmassa polvessa" tämä ei näytä toteutuvan. Itse asiassa näyttää siltä että edes kristityksi itsensä identifioivissa on harvemmin tämänlaista kiinnostusta ja vetoa koko aiheeseen ; Kristinusko on lähempänä suhdetta perinteisiin kuin suhdetta vakaumukseen. Uskon on korvannut uskomiseen uskominen, jossa uskonto nähdään hyväntekeväisyysjärjestönä ja jonain joka tuo symboliella tasolla iloa ja hyvää mieltä elämään. Tässä mielessä olen muinaisjäänne. - Kenties tämän eron vuoksi uusateismi on liikkeenä niin erilaista kuin se vanhempi ateismi, ja kenties siksi uskovaisilla piispoillakin näyttää olevan vaikeuksia koko asian käsittämisessä. Siinä missä minun suhteeni uskontoon on refleksinomaista rimpuilua ja kahlitsevaa se näyttää olevan monella ateistille ikävystyttävää, tylsää ja totaalisen irrelevanttia jo lähtökohtaisesti.

Yhden voideltu jäännös
on toisen rasvattu jämä.
Yhden suoltama roska
on toiselle suurin aarre.

Tosin oma agnostisminikin näyttää olevan vaikea. Ovellani nykyisin käyvät Jehovan Todistajat kyselevät vakaumuksestani, ja kun vastaan heille suoraan, he kokevat että kiertelen. Että minulta olisi vaikeaa saada vastausta. Muistutan tässä Simmonsin "Hyperionin" Sol Weintraubia, juutalaista oppinutta jonka kohdalla toteutui seuraava keskustelu ; "'Isä', Rachel sanoi, 'aion kysyä sinulta kysymyksen, jonka olen esittänyt miljoona kertaa sen jälkeen kun täytin kaksi vuotta. Uskotko sinä Jumalaan?' Sol ei hymyillyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa tytölle sama vastaus, jonka oli antanut tälle miljoona kertaa 'Odotan, että voisin uskoa', hän sanoi." Minun ja Sol Weintraubin välillä on vain hyvin pieniä eroja. Kenties merkittävin niistä on se, että minä odotan että voisin epäuskoa.

Tahdon enemmän peliminuutteja! (Ja vähemmän psyykellä kikkailua!)

Olen yleisesti ottaen huono teknologian, etenkin koneiden, kanssa. Asiat pitää tehdä mahdollisimman vähällä mekaanisella pörinällä. Tietokoneet ovat tässä äänetön poikkeus - ehkä siksi että niissä ei ole kovin paljoa mekaanista pörinää. Olen myös intoutunut monista peleistä vaikka niissä onkin tarjolla pörinää yli tarpeen.

Pelikulttuuri on sen sijaan muuttunut elämäni aikana hirveästi. Kun olin nuorempi, oli maailmassa paljon sellaisia pelejä joita oli selvästi tehty vain yksi ajatus mielessä. Kysymys oli "Paljon on peliminuutteja". Tämä johti joihinkin raivostuttaviin piirteisiin. Esimerkiksi "Star Ocean - till the end of time" on täynnä aivan absurdeja pähkinöitä. Ja sellaisia yksityiskohtia joissa pitää klikata tietyssä paikassa tiettyä nappia ja tästä ei vinkata mitenkään. Tämä johtaa siihen että peli ei etene kun pitää nuohota kaikkia paikkoja ja klikata niitä. Aikaa tuhrautuu hillittömästi tälläiseen sepeämiseen kun itse tarina voitaisiin muuten pelata läpi varsin nopeasti. "Final Fantasy" -pelisarja hoiti peliminuuttinsa lisäämällä vaikeustasoa. Joka johti siihen että tasopohjaisessa pelissä piti tappaa joka välissä hirvittävästi niitä samoja hirviöitä. Ja kun siihen aikaan ei ollut muistitilaa ja laskentatehoa peleille, oli peleisä paljon tekstiä.

Nykyisin peleissä on vähän tekstiä ja paljon demoja. Ja osa peleistä on muuttunut ärsyttävällä tavalla semipelillisiä elementtejä sisältäviksi. Esimerkiksi ne tarjoavat demoja jotka pysähtyvät jossain kohdassa jotta painaisit nappia jotta peli etenisi ja demo vaihtuisi pelin sijasta jatkodemoon. Peli oikein kertoo mitä nappia pitää painaa. Jopa muuten rakastamani "Assassins Creed III" käyttää tätä efektiä pelin alkupuolella. Jumalauta, peli on eideterministinen systeemi ja tälläinen katkouttaminen on vain ärsyttävää. Etenkin kun harva pelaa pelejä pelkästään katsoakseen demoja. Peliminuutit ratkaisevat. Kun pistän masiinan päälle en halua katsoa elokuvaa vaan pelata. Tässä mielessä ennen oli paremmin.

Nykymaailmassa pelit ovat itse asiassa yhä vähemmän sitä että ostat yhden pelin jossa on tietty tarina ja tietty määrä peliminuutteja. Niissä on keskitytty siihen että ne peliminuutit eivät olisi tylsiä. Tämä on ehdoton parannus menneisyyteen nähden. Sillä muistan sen turhautumisen joka syntyi kun pitää junnata. - Muistan esimerkiksi siksi että yritän paraikaa pelata "StarOceania". Ja haluaisin että joka välissä ei tarvitsisi konsultoida ohjeita - joita aiemmin ei edes ollut, ihmiset ostivat pelilehtiä joissa oli juoruja ja ohjeita, koska ei ollut internettiä joka tarjoaisi täydet ohjeistukset siten että esimerkiksi kun "Assassins Creed III" tuli markkinoille, sen ilmestymispäivänä hakkasin peliä koko ajan ja etenemistäni auttoi - ja minä autoin muiden etenemistä - internetin välityksellä. Läpipeluuohjeet ynnä iso kasa oleellisia kuriositeetteja pelin eri paikoista syntyivät tässä prosessissa yllättävän nopeasti.

Tämä on vielä hyvä asia. Mutta tosiasiassa moni peli on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen. Siinä ei makseta yhtä peliä jossa on tietty juoni. Sen sijaan ostat peliaikaa. Oivallus on ymmärrettävä. Pelaaja haluaa peliminuutteja, joten hän maksaa peliminuuteista. Tai kuukausimaksua vähintään. Tästä on syntynyt hyvin erikoinen pelikulttuuri joka eroaa nuoruuteni nörtteilystä jossa haasteena saattoi olla se, että keräsit kaikki hahmot ja suoritit kaikki sivuquestit. Niitä piti pelata ja uudelleenpelata ja niiden keksiminen vaati aikaa. Nykyään henki on se, että asiaa yritetään hoitaa mahdollisimman paljon ns. pienmaksuin. Eli pelaaja kirjaimellisesti ostaa itselleen parhaat aseet, salahahmot ja avaa salatehtävätkin pelin nuohoamisen ja pelinsisöisen tutkimusmatkailun sijasta lompakollaan. ; Toki vanhat pelitkin myivät erikoislaitoksia joissa isompi hinta tarkoitti sitä että mukaan oli ympätty joku lisätehtävä jota ei normaalissa pelissä ollut. Mutta tästä on ikään kuin tullut standardi, eikä jotain premiumia josta tiukimmat fanit ostavat fan service -masturbaatiofantasioissaan.

Näissä peleissä maailma on sellainen että peli ei koskaan ole hirveän vaikea. Epäonnistuminen turhauttaa. Ymmärrän toki että joskus pelit ovat aivan järkyttävän vaikeita. Itse esimerkiksi jätin erään pelin aikanani kesken koska en koskaan läpäissyt edes sen ensimmäistä tasoa. Paljon pelannut kaverini pääsi tason kaksi puoliväliin. Jossain on turhautumisraja. On vain yllättävää miten matalalla se näyttää useimmissa peleissä nykyään olevan. Olen jo alkanut miettimään joidenkin pelien kohdalla että niiden vaikeustaso on niin matala, että ne voivat itse asiassa olla kokonaan joku demo joka etenee pikkuriikkisen aina kun vaan painaa jotain nappia. Vaikeustason laskeminen tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että pelit tavallaan lähestyvätkin juuri tätä. Peli on yhä enemmän väliprosessi jonka tehtävänä on siirtää demosta toiseen. Ja tätä pidän huonona.

Lisäksi useat pelit eivät ole niinkään hauskoja. Peliminuuttilaatu ei ole mukavuutta vaan addiktoivuutta. Tätä tehdään esimerkiksi tarjoamalla pieniä palkkioita koko ajan. Pelaaja sitoutuu esimerkiksi MMORPG -pelimaailmassa kulkemaan ympäriinsä koko ajan koska hän saa tällä vähän parempaa tavaraa. Ja esineitä tietysti päivitetään koko ajan niin että puolen vuoden päästä parhaatkin tämän hetken lelut ovat arvotonta yleisroskaa. Ideana on se, että koko ajan pitää kiipiä pysyäkseen paikallaan. Peliminuuttejen kerryttämistä haetaan myös yhdistämällä pelikonsoli muihin systeemeihin. Älypuhelinominaisuuksien liittämistä ja vastaavia halutaan innokkaasti.

Karkeasti sanoen peliminuutit ovat aina olleet oleellisia, nykyään ne eivät vain pyydä huomiota. Nykyään ne olisivatkin kenties enemmän huonosta omastatunnosta muistuttavia. ; Ennen ne merkittiin ja peliminuutteja käytettiin oleellisena pelien ilmaistavana ominaisuutena, koska rahalle piti saada vastinetta. Kymmenen minuutin pelistä ei halua maksaa aitoa setelirahaa. Nykyään peliminuutteja on kaikissa peleissä paljon. Mutta niitä ei merkitä. Sillä oletuksena on että niitä on aivan helvetisti. ; Toki nykyään vanhakantainen pelitapa on relevantti esimerkiksi "Assassins Creed" -pelisarjassa, jossa pelitunteja huolellisesti nuohottua peliä kohden on jotain satakunta. En edes uskalla arvioida montako peliminuuttia puolisoni on pelannut "Final Fantasy" MMORPG:tä avoimessa ja eijuonikeskeisessä maailmassa internetissä.

Tämä taas muistuttaa sitä mitä tehdään joidenkin rahapelikoneiden kanssa. Niissä ihmisen palkkiosysteemiä huijataan. Voitto ja ääni ovat liittyneet toisiinsa jo kauan. Ja tätä efektiä käyttäen pelaaja ikään kuin saadaan kuolaamaan kuin Pavlovin koira. Tosin (mahdollisesti) ilman kuolaa. "Canadian researchers published a study showing that some modern slot machines ‘trick’ players - by way of their physiology - into feeling like they are winning when in fact they are losing. The researchers describe the phenomenon of ‘losses disguised as wins’, in which net losses involving some winning lines are experienced in the same way as net wins due to physiological responses to the accompanying sounds and lights. The obvious worry is that players who are tricked into thinking they’re winning will keep playing longer and motivate them to come back to try again." Ihminen tietysti voittaa yhtä vähän mutta tuntee voittavansa enemmän kun asiaankuuluvat ääniefektit hänelle niin kertovat. Vaikka pelaaja osaa laskea yhteenlaskua ja tietää/estimoi lompakkonsa rahamäärän ennen ja jälkeen pelaamisen, ihmisen mielikuvia voi huijata varsin helposti näinkin yksinkertaisessa asiassa.

Katsoisin että uusin pelitapa yrittää yhdistää kaikki laitteet yhdeksi koko elämän kattavaksi addiktoimisympäristöksi jossa tavoitteena on innostaa ihminen antamaan maksimaalinen määrä euron-parin suuruisia etenemismaksuja. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä jotka kauhistelisivat sitä että väkivaltapelit tekevät murhaajia tai että se tuottaa väkivaltaisia nuoria. Olen kuitenkin itse huomannut itsessäni jonkinlaisia teknoparanoijan merkkejä. En pelkää että nuoriso ryhtyy räyhäämään pelin kannustamana, enkä usko että taipumukseni ihmisten assassinoimiseen aktivoituisivat "Assassins Creed" -pelisarjasta pitämisen vuoksi. En pelkää edes että peli addiktoisi pysymään kotona rappeutumassa. Sen sijaan pelkään sitä miten helposti mikromaksuihin perustuva peli voi imeä rahoja aikuiselta ihmiseltäkin. Sillä kysymyksessä ei teknisesti ottaen ole pakkomielle pelata, vaan se että ihmisten psyykeä palkitaan kellonkilinällä siitä että tämä suorittaa "ihan pienen" maksun jonkun tilille.

Jotenkin toivon että ne parhaat aseet ja hauskat sivuhahmot saisi rekrytoitua sillä vanhalla tavalla. Sillä vanhalla tarinakoneella jota kutsuttiin peliminuuteiksi. Niiksi joitka ennen olivat nimeltä kutsuttuja, mutta joita nykyään vain on, hiljaisesti siellä taustalla muistuttamassa syyllisyydestä ja toisaalta siitä miten pelin pelaamista ei kannata lopettaa kun siihen on jo panostettu niin paljon. Jokainen rahansiirto mitätöityy, joten on psykologisesti vaikeaa hyväksyä että "nekin eurot kuolivat turhaan". Mikrokokoinen maksu on niin pieni että sen maksaminen ei pelota. Mutta se samalla sitouttaa uusiin peliminuutteihin ja uusiin pienmaksuihin jalossa tulevaisuudessa.

Paina nappia

Napeilla on ihmisiin uskomaton vaikutus. Yleensä ajattelemme että napit olisivat olemassa sitä varten, että kun haluamme tehdä jotain, painamme nappia ja sitten asia tapahtuu. Kuitenin monesti tilanne on niin, että napit päin vastoin saavat meidät painamaan niitä. Eli tilanne on enemmänkin sitä mitä hikipedian manipulaatio -artikkeli kertoo. Eli jos seinään laitetaan nappi, on vain ajan kysymys milloin sitä painetaan.

Kuitenkin napin painamiseen on ihmisillä myös kova tarve. Otan tähän appiukkoni. Hän on Diplomi-Insinööri ja aivan taatusti minua älykkäämpi mies. Hänellä on kuitenkin erikoinen tapa pyyhkiä liikennevalojen ohjauspalikoita. Siis ei niitä joissa on se painonappi, vaan niitä jossa mitään nappia ei ole. Koska nappia ei ole, hän pyyhkii niitä. 

Tapa on myös tarttuva. Itse olin tyytynyt odottelemaan, mutta nähtyäni tätä toimintaa oli ikään automaattista kokeilla. Tässä oli tietysti mukana aina pieni epävarmuuden tunne. Mutta mitään hyvää tapaa testata vaikuttaako pyyhkiminen vai ei ei ollut koska näissä laatikoissa ei ole mitään responssia siitä että jotain tapahtuu. (Tosin jos siinä tulisi jokin vaste pyyhkimisestä, ihminen siltikin ehdollistuisi siihen että kun pyyhkiessä aivan konkreettisesti jokin naksahtaa niin on pakko olla jokin seuraus.)

Tässä tavassa ei tietysti ole mitään muuta vikaa kuin, että se on turhaa. Eroa on vaikeaa huomata koska niissä valoissa joissa nappi "tilaa" valojen vaihtumisen ei muutos ole välitön. Kävelijällä ei koskaan ole taikakosketusta jolla valot räsähtävät välittömästi päälle. Liikennevaloissa on aina viivettä. Liikennevaloissa "tilataan" vaihtuminen. Kun samannäköinen pänikkä napin kanssa on antanut selvän vasteen siitä että sillä on vaikutusta liikennevaloihin, oli skeeman siirtäminen luontevaa niihinkin joissa liikennevalojen sisäisen toiminnan ohjauspänikkä on olemassa siksi että se tarvitsee ohjauspänikän. Lisäksi liikennevaloissa on useita ihmisiä joten varmistelu ei ole helppoa, koska joku on aina paikalla etkä yleensä voi olla ihan varma siitä että joku muu ei olisi pyyhkinyt sitä liikennevalopänikkää. Kun merkkivaloa ei ole, eikä nappi anna reaktiota pitkä odotus voi mennä sen piiriin että ei ole painanut kunnolla.

Vaikka pelkkä napin poissaolo on jotain jonka itsessään pitäisi kertoa että "ei ole mitään painettavaa" ja merkkivalon puute on jotain jonka pitäisi huutaa että "ei ole mitään mistä ilmoittaa", se ei ole ihmiselle luonteva tapa ajatella ja olla. ; Mieli peräti mielellään keksii näitä tekosyitä. Minä tiedän, koska olen käynyt ne kaikki läpi omassa päässäni. Huvittavaa olikin että tavasta poisoppiminen oli lisäksi vaikeampaa kuin sen oppiminen.

Oma esimerkkini on tietysti tavallaan hupsu. Mutta vastaavaa hupsuutta esiintyy monessa paikassa. "You are not so smart" -blogi käsitteli sitä, että monesti esillä on aivan turhia nappeja jotka eivät tee mitään. Ihmiset painavat niitä ja odottavat että ne ovat olemassa. "...some buttons in modern life don’t actually do anything at all. The magic between the button press and the result you want is all in your head. You never catch on - because you are not so smart." Esimerkiksi teksti ottaa hissien sisällä olevat ovensulkemisnapit. Monissa hisseissä ne toimivat. Mutta yleensä ottaen tällä ei ole merkitystä koska hissit tavallisesti sulkevat ovensa melkoisen vähän ajan päästä muutenkin. Näin ollen suuressa osassa hissejä napit on tietoisesti korvattu napeilla jotka eivät tee mitään. Näissä voi joskus tulla viivettä mutta se ei vaivaa ihmisiä koska viivettä ei ole niin paljoa. Lisäksi osassa hisseistä nappi on mennyt rikki. Eli se on tehty toimivaksi mutta sen toiminta on lakannut. Ja ihmiset eivät yksinkertaisesti huomaa mitään. "If you happen to find yourself pressing a non-functional close-door button, and later the doors close, you’ll probably never notice because a little spurt of happiness will cascade through your brain once you see what you believe is a response to your action. Your behavior was just reinforced. You will keep pressing the button in the future."

Post hoc ergo propter hoc -virhepäättely on ihmisissä syvässä. Sama mekanismi joka sai minut pyyhkimään turhaan liikennevaloja saa ihmiset hurahtamaan vaihtoehtohoitoihin. Se, että jotain tapahtuu jonkin jälkeen johtaa ylihelposti siihen että tulkitsemme että tapahtuma johtui siitä. Tämä johtaa usein harmittomaan toimintaan josta voisi kenties kysyä että "what's the harm?" Mutta jotka ovat silti hoopoja ja typeriä.

Mistä tietää että eläimen on hyvä?

Ihmisten hyvinvoinnista puhuttaessa on usein katsottu esimerkiksi perustarpeita. Näin saadaan esimerkiksi SSS -malli, jossa ensin on soppa, sitten saippua ja vasta sitten sielunhoito. Tätä ohjetta on käytetty uskonnollisessa sananlevityksessä. Ajatus on tietysti "vähemmän iskevässä muodossa" Maslown tarvehierarkiassa. Siinäkin pohjalla ovat perustarpeet ja vasta niiden tyydytyttyä aletaan havittelemaan jotain muuta.

Voidaan sanoa että Maslown tarvehierarkia näyttää hieman sitä "miten ihmisen V -käyrä on vakio". Monia ihmetyttää miten länsimaalaiset ihmiset ovat onnettomia, vaikka angst näyttää tosi naurettavalta esimerkiksi nälänhätäalueiden ihmisten ongelmiin verrattuna. Ensin halutaan turvaa ja ruokaa, ja niiden jälkeen halutaan jotain muuta. Haluaminen ja pettymys on tätä kautta mukana kaikilla ihmisillä, se vain kohdentuu eri tavoin.

Näin voidaan monesti tietää että jotkin perusasiat ovat kunnossa. Esimerkiksi minä näyttäydyn ihmisenä, johon kaadetaan kahvia (perustarve) ja ulos saadaan blogiin sekavaa soopaa (luonnollinen käytös). Ja Ratatoskr -korollaari kertoo myös sen, että kun Kent Hovindin perustarpeet ovat tyydytetyt, hänen huulensa liikkuvat ja ulos tulee virheitä, valheita ja vääristelyä. Tämä on viite onnellisuuskysymyksiin. Ei ehkä lopullinen totuus. (Minäkin olen monesti vittuuntunut ja Hovind on ollut vankilassa, jossa hän on mm. käynyt keskustelua Jumalan ja Saatanan kanssa sähköpostitse.)

Usein teoriat hyvästä elämästä etenkin ihmisten sisältävät myös eettisen ulottuvuuden. Eli ei riitä se, että "on kivaa". Mutta ne mutkistavat aihetta liikaa. Nyt rajaankin vain juuri tähän. Sillä ajatelin ottaa ihmisen vain yhtenä eläimenä ja kysyä hieman laajemmin ; Miten voidaan sanoa että eläimellä "on kivaa"?

Perusasiat on helppo nähdä. Jos eläin elää ja kasvaa, se on jossain määrin perusterve ja ainakin minimiasiat ovat kunnossa. Tosin tässäkin on vaikeuksia ; Konrad Lorenz on kuvannut kilpikonnien hoitamisen vaikeutta. Hän kuvaa miten kilpikonnat ovat vaikeahoitoisia mutta sitkeitä. Eli niitä on hyvin vaikeaa hoitaa oikein, mutta surkeallakin hoidolla ne elävät yllättävän pitkään ; Ne ovat kuitenkin aloittaneet hitaan kituliaan kuoleman jo "hoidon" ensimmäisenä päivänä.

Eläimillekin voidaan laatia perustarpeet ja niille "arvojärjestys". Ihmisten asioita ei vain voida siirtää niille suoraan kovinkaan sujuvasti ; Itse asiassa Maslown tarvehierarkian eräs ongelma on siinä, että siinä tutkittiin lahjakkaita ihmisiä eikä voida olla aivan varmoja että tämä koskisi myös tavallisia ihmisiä. Loikkaus akateemisista piireistä Kalasataman slumminalkuun ei ole välttämättä kovin suuri (Ja sen voi tehdä metrolla muutamassa minuutissa!) Mutta loikkaus eläimiin on sitten monia kertaluokkia isompi ; Näenkin itse asiassa hyvin huolestuttavana nykyisen luonnonsuojeluaktivistien trendin, jossa eläimien hyvinvoinnin sijasta katsotaan abstrakteja arvoja kuten "vapaus". He katsovat vain että luonnossa eläimet ovat vapaita, ja että he itse haluaisivat olla vapaampia kuin mitä latistava nyky-yhteiskunta heidän sallii. Ja kysymättä eläimiltä he päättävät että vapaus on juuri se, jota nämä eläimet eniten haluavat. Eläinten hyvinvoinnin sijasta pitäisikin puhua aktivistien itseterapoinnista, jotta asiat menisivät oikeaan kontekstiinsa.

Tähän tarvitaan tietysti etologiaa. Jotkut kysymykset ovat helppoja. Jos eläin esimerkiksi lisääntyy, sen elämässä asiat ovat kohtuu hyvin - usein eläimiä voidaan hoitaa niin että ne elävät, mutta ne eivät suostu lisääntymään vankeudessa.

Lisäksi jotkut oireet kertovat että eläimellä on ongelmia. Jos eläimen karvat karsiutuvat ja se on veristä ja paiseista mössöä, ei ole vaikeaa miettiä ovatko sen asiat hyvin.

Yleisin esiintyvä piirre on jonkinlainen stereotyyppisten rituaalinomaisten toimien tekeminen. Ne kertovat että jokin perustarve on vialla. Eläimellä on stressiä - ironista kyllä stereotypia on merkki siitä että asiat ovat kunnossa, mutta tosiasiassa stereotypian esiintyminen vähentää esimerkiksi stressin tuottamia ongelmia. Näin samalla hoidolla toiset eläimet ilmentävät "hulluuttaan" stereotypialla ja toiset kärsivät hiljaa. Ja hiljaiset kärsivät enemmän.

Osa kysymyksistä ovat kuitenkin hyvin vaikeita. Jopa helppo stereotypiakysymys hankaloituu, koska esimerkiksi tarhakettujen yleinen häkissä heilumisstereotypia näyttää samalta kuin täysin terveen ja hyvin hoidetun ketun kiinnostus jostain ympäristön tapahtumasta - kuten vaikkapa eläintenhyvinvointiaktivistin valokuvaamaantulosta, tai tarhaajan paikallesaapumisesta. Siksi valvontaan tarvittaisiinkin esimerkiksi piilokameroita, jotta nähdään toiminnan lisäksi konteksti.

Lisäksi voidaan katsoa vapaiden eläinten toimintaa. Eläin kertoo taitavalle etologille mitä se tekee luonnostaan, ja tätä kautta voidaan katsoa mikä edustaa sen luonnollista elämäntapaa. Jos eläin vaeltaa ja kaivelee, ne ovat luultavasti sen perustarpeita. Näin esimerkiksi sioilla on tarve kuopia, tonkia, ronkkia ja sorkkia. Tässä on kuitenkin ongelmia
1: Tämä on tosin hyvin vaikeaa domestikoituneilla eläimillä ; Jalostus on vaikuttanut myös eläimen perusluonteeseen ja rakenteeseen. Eläimen tarvemaailma on muuttunut jalostuksen myötä.
2: Jokainen luonnossa esiintyvä asia ei ole hyvä. Tai edes eläimen normaalia käytöstä. Konrad Lorenz kertookin esimerkiksi leijonista, jotka luonnossa vaeltavat pitkiäkin matkoja. Mutta joilla ei ole minkäänlaista vaellusviettiä, vaan ne ovat itse asiassa perusluonteeltaan enemmänkin patalaiskoja ; Luonnossa leijona vaeltaa koska sen on pakko, koska esimerkiksi ruokaa ei ole. Näin osa luonnollistista toiminnoista eivät olekaan samaa kuin eläimen perustarve.
3: Tarpeen tyydyttyminen on myös toinen ongelma. Esimerkiksi jos eläin kaivaa luonnossa ja sillä on vankeudessakin into kaivella, voi kaiveluntarve tyydyttyä tassustimulaatiolla tai vasta sillä että syntyy valmis kuoppa. Tämä on esimerkiksi häkkikettujen kannalta olennaista, koska jos niillä on kaivamistarve jossa pitää saada kuoppa, pitää häkit varustaa esimerkiksi hiekkalaatikolla tai laittaa niille maapohja (jossa on ikään kuin iso ja korkea häkki joka on "haudattu isolta osalta maahan".) Mutta tassustimulaation saa aikaan vaikka laittamalla häkin lattialle muovilevyn, jota ne voivat raapia tassuillaan.

Yleensä tässä apuna käytetään ehdollistamista ; Tässä katsotaan miten kovasti eläin on valmis ponnistelemaan saadakseen jonkin asian. Esimerkiksi voidaan laitaa vetoketju luukulle jota kautta pääsee hiekkalaatikolle ja katsoa sitten miten kovaan ja ahkeraan vetämiseen kettu on valmis päästäkseen laatikolle. Näin saadaan selville, miten kova tarve ketuilla on päästä kuopimaan.

Joskus tilanne tuottaa tietysti yllätyksiäkin. Suojakoppeja testatessa ketut eivät menneetkään kovin usein koppeihin vaan istuivat mielellään niiden päällä. Ne halusivat ilmeisesti tarkastella ympäristöä. Hyvä idea johti siihen että kettu päätti toisin, mutta asiaan saatiin ratkaisua; Ketuille varataan kettuhäkkeihin lepohyllyjä, joka parantaa niiden hyvinvointia. Toki tämä ei tarkoita samaa kuin että ketut olisivat ikionnellisia. Mutta se on kuitenkin askel oikeaan, parempaan, suuntaan.

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".

Eläin tekee tempun.

Lordi Monboddo spekuloi 1790 -luvulla siitä oppisivatko orangit koulutettuna puhumaan. "JJ" Rousseau taas mietti että onko ihmisistä apinoihin jatkumo.

Tällä mietin eläimen toimintaa. Mutta aloitan sen fysikaalisen rakenteen kautta. Koska niiden kohdalla joitain juttuja on helpompi ymmärtää. Sitten niitä on helpompi soveltaa.

Aloitetaan siitä onko eläimet samanlaisia kuin ihmiset, tai voidaanko niin sanoa.

Aluksi korostettiin eroja. Tämä ei ole niinkään kannanotto siihen, onko ihminen "osa luontoa vai ei", vaan siitä että jotta voidaan puhua ihmisestä, tämä täytyy jotenkin erottaa muusta, kuten kukista ja viiniruukuista. Ensimmäinen yritys ja epäonnistuminen oli "Animal bipes implume" ~ kaksijalkainen höyhenetön eläin. Ajateltiin että se on hyvä, kun se oli Platonin määritelmä. Ja platon oli viisas mies että lajitoverimme, eli ihmisyyden ahkera harrastaja. Kun pöytään sitten iskettiin kynitty kana, olisi kana ollut sen mukaan ihminen. Siksi määritelmää korjattiin. Ei haluttu kanasta ihmistä, vaan paisti.

Tästä päästään "ominaispiirteisiin". Vain norsuilla on kärsä, eikä se tee niistä ei_eläimiä. Yhdellä eläimellähän voi olla siivet, ja toisella ei, joten tässä kohden evoluutio tai Jumalakin sallii lajeille omiakin ominaisuuksia. Ja samanlaisia. Ihmiset ovat monissa piirteissään erittäin samanlaisia kuin eläimet. Käytöksessä etenkin simpanssien kanssa on paljon tavaraa jota ei voi vain kiistää. On kuitenkin typerää sanoa että olisimme samanlaisia kuin ne. Muutenhan ei olisi simpansseja eikä ihmisiä. Ihminen pystyy muokkaamaan maailmaa paljon. Se erottaa meidät muista. Osaamme laskea paremmin kuin simpanssi. Mutta ero on tässä kohden kvantitatiivinen, ei kvalitatiivinen.

Paitsi että kun puhutaan mielestä ja tietoisuudesta, siihen voidaan liittää enemmän ja abstraktimpia asioita. Ongelmanratkaisu, työkalujen teko, oppiminen, uusiin oloihin mukautuminen, laskentateho, kyky käyttää symboleja, sosiaalisuus, tietoisuus, tietoisuus toisten tietoisuudesta omasta tietoisuudesta joka koskee heidän tietoisuuttaan... tämä vie ongelman, joka rakenteissa oli jo monille vaikea, sellaiselle taholle että se taatusti on vaikea.

Tässä on vaan juttu hieman kuten evoluutiossa: Samankaltaisuus on evoluutiossa merkittävää vain erilaisuuden varjon kautta. Tai jotain.

Ja nyt siihen miten eläinten tekemiin temppuihin reagoidaan.

Descartes esitti että ihmiset olivat tietoisia ja eläimet olivat automaatteja, jotka reagoivat hienosti. Hänestä eläinten toiminta oli täysin selitettävissä mekaniikan kautta. Hän loi ensimmäisen pohjan sille mitä myöhemmin kutsuttiin nimellä instiktivismi. Tässä synnytettiin eroja: Viitattiin esimerkiksi Aristoteleseen, jonka mukaan ihminen on ainut eläin joka on poliittinen. Marx taas oli vakaasti sitä mieltä että vain ihmisellä on vapaa tahto. Myöhemmin monia näistä on hylätty. Laumakäytös ja työkalut oli pakko hylätä koska eläimet käyttivät niitä. Nykyisin ne painottuvat enemmän esimerkiksi Kenan Malikin tapaiset esitykset siitä että vain ihmisillä on subjektiivisuus.

Toiset taas olivat sitä mieltä että eläimilläkin oli tietoisuus, vapaa tahto ja kyky miettiä. Niiden taidot vaan voisivat olla vaikka paljon ihmistä heikommat, tai eri tavalla järjestäytyneet niin että niiden vahvuus vaihtelee eri alueilla, tai niin että ne ovat ihmisen tietoisuuden kanssa samanarvoisia. He olivat mentalisteja.

Mentalistit esittivät todisteina aluksi opetettuja eläimiä. George Romanes esitteli temppuja tekeviä koiria, jotka esimerkiksi avasivat ovia. Nämä osoittivat hänestä sen, että ne kykenivät oppimaan ja että ne osasivat ajatella. Hänellä oli myös erikoinen tapa kalibroida eläimet. Hän normitti ne ihmisen mukaan. Hänestä koiralla oli nuoren lapsen tietoisuus, simpanssi oli 7 -vuotiaan lapsen tasolla ja niin edes päin.

Mentalismi kohtasi suuren tappion, kun Edward Thorndike osoitti että koirat oppivat temppunsa sattumalta ja osasivat vain toistaa niitä. tämä ei hänestä ollut älykkyyttä. Hänen linjansa vietiin loppuun asti behaviorismissa, jossa ajateltiin että eläimet ehdollistuvat, eivätkä ole tietoisia. Sen piirissä tosin samaa sovellettiin myös ihmiseen. Heidän mukaansa myös ihminen ehdollistuu. Ihmisetkin monin paikoin vain reagoivat ärsykkeisiin: Se, että meistä tuntuu toiselta johtui taas siitä että teemme muille samaa virhettä mitä sovellamme itseemmekin:

Kun ihminen kutsuu myrskyä hurjaksi, kiroilee tai haukkuu tietokonettaan joka on rikki tai liittää eläimeen inhimillisiä piirteitä joita siinä ei ole, kyse on antropomorfismista. Ihmiset kuitenkin liittävät näitä liikaa myös toisiinkin ihmisiin.

Karkeasti sanoen suhde eläinten älykkyyteen muuttui melko paljon vasta apinatutkimuksen kautta. Nimittäin ennen 1960 -lukua, jolloin Jane Goodall muutti tilanteen, apinoiden kykyä matkia ja oppia oli kiinnostavinta. Niitä puettiin vaatteisiin ja esimerkiksi pistettiin pitämään keskenään teejuhlia. Niitä harjoitettiin näihin esityksiin. Itse asiassa monet harjoittivat myös pelleilyjä, koska muutoin simpanssit olisivat olleet liian tylsiä. Ja ehkä näin saatiin myös epämiellyttävä yhteys "eläimeen" riittävän pienenä. Goodall muutti tilanteen: Hän siirsi tutkimuksen luontoon, ja katsoi että eläimestä saa enemmän irti luonnossa kuin katsomalla treenattuja eläimiä häkissä. Koska hän ei ollut lukenut psykologiaa, hän ei tiennyt että apinat ovat automaatteja - niinpä hänen tutkimuksensa, joissa katsottiin eläviä simpansseja luonnossa, raportiin muun muassa valtakamppailuista, kivuntunteita ja viittauksia itsetuntoon.

Tätä nykyä asian piirissä käydäänkin jälleen paljon vääntöä.

Esimerkiksi Koko -gorillan viittomakielen opettelu on tässä keskiössä. Vaikeutena on tietenkin se, että jos nyt jotain merkkiä pidetään ihmisen älykkyytenä, ja eläin kykenee siihen, voidaan aina periaatteessa tehdä kaksi proseduuria (1) myönnetään että eläin on älykäs (2) sanotaan että nyt on osoitettu vain markkeri epäonnistuneeksi, jolloin määritelmää muokkaamalla ihminen on yhä ainut älykäs taho. Tuntuu että kumpikaan puoli ei anna periksi.

Ongelmana on tietysti se, että ihminen ei voi ainakaan vielä kovin hyvin "päästä eläimen päähän", katsomaan onko valinta eläimestä tietoiselta tuntuva vai vaan nokkela vaistoreaktio johon ei tiedostamista liity. Loppujen lopuksi ainut mikä ihmiselle ilmenee, on eläin joka tekee tempun. Ihmiselläkin on kokemus vain yhdestä subjektiivisuudesta. Omastaan. Hän ei osoita sitä muissa ihmisissä, vaan kuulee vain kuinka toiset sanovat niin - varmuutta tästäkään ei ole. Tätä kautta tilanne ilmenee samankaltaisena olipa tilanne kummin vain. Lisäksi vaikeutta lisää tietysti maailmankuvalliset sitoumukset, jotka eivät anna edes mahdollisuutta "sille toiselle vaihtoehdolle".

Ja näitä taas on molemmissa leireissä.

Eläimiin samastuminen.

Ihmiset ymmärtävät toisiaan kohtuu hyvin. Jopa avioliitoissa keskustelu ja ymmärrys sujuu paremmin kuin vitsit antavat ymmärtää. Ja monesti niiden osuessakin kyseessä ei ole taidosta vaan halusta tai viitseliäisyydestä. Mieskin voisi ymmärtää suomen kielen lauseita, jos häntä ei kiinnostaisi jalkapallo. Lisäksi ihmiset haluavat olla tietyssä määrin tekemisissä eläinten kanssa. Hommaavat nelijalkaisia kotiinsa ja ruokkivat niitä. Ajattelevat ymmärtävänsä niitäkin. Ja ainakin ne, jotka ovat kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista, joutuvat kysymään mitä eläin haluaa sen sijaan että kysyisi "mitä ihmisenä haluaisi jos olisi sika". Tämän unohtaminenhan johtaa ääripäässään siihen että koiralle ostetaan timanttikaulapantoja.

Eläinten kanssa kommunikointi ei onnistu ihmisen tapaan. Siinä missä psykologiassa ihmisiltä voidaan aina kysellä että miten he kokevat jonkin asian, eläinten kanssa tämä on melko rajoittunutta. Ehkä syynä on ihmisen harvinaislaatuinen kyky itsereflektioonkin, mutta vähintään yhtä suuren kynnyksen tuottaa yhteisen kielen puute.

Toki esimerkiksi Koko -gorillan katsotaan tietyssä määrin viittovan, mutta tämän soveltaminen yleensä gorilloihin on vaikeaa, koska Koko ei ole elänyt luonnonvaraisen gorillan elämää. Lisäksi Kokon taitoja on selitetty välineellisen ehdollistumisen kautta: Koko ei ymmärrä heidän mukaansa viittomiensa asioide merkityksiä vaan osaa laittaa ne sellaisten kanssa yhteen että hän saa palkinnon. Ongelmana on pohjimmiltaan se, miten jonkun sanotaan tai ei sanota käyttävän kieltä.

Olisihan toisaalta kätevää jos saataisiin opetettua eläimille vain "kyllä" ja "ei" ja "merkityksetöntä" -viittomat. Niillä saataisiin vastauksia kysymyksiin. Ongelmana on tietenkin se, että eläinten tulisi myös ymmärtää ne kysymykset, eli kielen ymmärtämisen taidon tulisi olla ihan yhtä hyvä. Vain kielen tuottamisen kohdalla tulisi joustoa. Tämän vuoksi "kolmet viittomat" on kuitenkin aika hedelmätön idea.

Lisäksi esimerkiksi siat eivät viito, joten niiden ymmärtämisen kannalta tällä ei ole paljoa apua.

Samastuminen vastavuoroisuuden kautta on yksi ratkaisu ongelmaan. Sekään ei ole aivan ongelmaton, mutta se tuo kuitenkin tilanteen lähemmäs. Pohjalla on sitä ajatusta että kun meillä on yhteistä perimää ja toiminta ja tunnemaailma on sekä eläimillä ja ihmisillä sellaista, että se tähtää hengissä selviämiseen. Tunnemaailmakin on tässä ikään kuin toiminnan tähtääjä. Tältä kohdalta idea on tiiviisti sanoen se, että kun me koemme olevamme tietoisia ja koemme eläimissäkin tietoisuuden, voidaan olettaa että tässä on jotain vastavuoroisuutta. Jos siis mietit että miten lammas suhtautuu sateeseen, voit mennä pihalle ja seurata lampaita laitumella⁽. Kun alkaa sataa, pörröturkit laumana lopettavat laiduntamisen ja pyrkivät puun tai katoksen alle suojaan. Tästä voimme päätellä että lampaat eivät pidä siitä sateesta. ⁾ Tämänkaltainen logiikka tarjoaa tietysti keinoja eläinkokeisiin, joissa esimerkiksi eläimet pistetään painamaan nappia tai tekemään jotain asiaa ruuan eteen. Tällöin opitaan se, miten iso riesa suunnilleen ongelma on eläimelle. Toisaalta jos jokin asia näyttää siltä että eläin pitää siitä, voidaan katsoa paljonko riesaa eläin on valmis tekemään saadakseen sen.
1: On hyvä huomata, että käytös ei kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Esimerkiksi vaikka Edgar Rice Burroughsin "Tarzankirjoissa" toistuukin ajatus siitä miten vain ihminen metsästää yli ja tämä käytös viittaa siihen että vain ihminen nauttii tappamisesta, myös esimerkiksi minkit vetävät ylenmääräisiä saaliita. Tämä ei vielä tarkoita että minkki nauttisi tappamisesta. Sillä vain on ehkä sellainen vaisto.
2: Sympatiat ja samankaltaisuuden tunteet voivat tietysti jossain määrin auttaa tunnesisällöissä, mutta on kuitenkin vaikeaa erottaa luuloja tosiasioista. Esimerkiksi delfiinien lajinmukainen suun asento näyttää ihmisistä hymyltä. Tämä ei tarkoita että delfiini olisi aina iloinen.

Kaikesta huolimatta, olisi ollut hauskaa saada kuva mäyrästä. Nimittäin, kun tavanomaiseen tapaani tulin töistä kotiin metsän poikki, kuulin rytkettä. Menin tietysti varovasti lähemmäs, koska siellä voisi olla vaikkapa peura. Latasin kamerankin valmiiksi. Siellä oli kuitenkin jotain, joka lähti juoksemaan pakoon. Olin tässä vaiheessa varma, että se olisi supikoira. Koska huhut kertoivat että sellaisia olisi nähty niissä metsissä. Minä en ole koskaan sellaisia siellä nähnyt. Eläin juoksi suoraan pensaikkoon, joten ajattelin että se siitä. Laitoin kameran pois. Lähdin jatkamaan matkaa eteenpäin, koska eläinten jahtaaminen märissä ja ryteikköisissä puskissa ei ole se mitä juuri nyt huvitti tehdä. Ilmeisesti eläin oli ajatellut hämäävänsä sillä että kiertää, koska pian kuulin varovaista tassuttelua. Kun katsoin siihen suuntaan, huomasin että eläin oli mäyrä. Etäisyyttä oli noin kaksi metriä. Mäyrän pää kääntyi miltei heti minua kohti. Ilme toi minulle vahvan tunteen siitä että se koki että "Voi Perrkele!". Sama tunne oli itselläkin, koska teoriassa mäyrä saattaisi kokea olevansa nurkkaan ahdisteltu. Enkä halua itseään puolustavaa mäyrää jäytämään jalkaa tai vastaavaa. Se olikin sitten toinen pako. Kameran lataaminen oli tietysti tässä kohden aivan toivotonta.

Koska voidaan kuvitella että eläimillä on geeneissään perustietokoneen kovalevyn käyttöjärjestelmä, joka sisältää sellaisia "ohjelmia", joiden sisällön hankkiminen kokemuksella olisi vaikeaa: Kuten esimerkiksi "varo petomaisia otuksia" - koska sitten kun ilman taustatietoa oppisit tämän olisit jo sen mahassa. Mäyrällä tuskin oli negatiivisia kokemuksia ihmisistä, joten se toimi niiden mukaan. On viisasta ajatella että mäyräpolo koki kovaa stressiä. Sen sijaan siitä, onko mäyrän vittuuntuneisuus missä kohden verrattavissa minun samassa tilanteessa kokemaani vittuuntuneisuuteen (1) pois laitetun kameran (2) pelästymisen kohdalla kuinka samanlaisia on ongelmallinen. Thomas Nagel mainitsi aikanaan siitä miten ihminen ei voisi kokea miltä tuntuu olla lepakko, koska hän voi vain ottaa selvää siitä miten kaikuluotain toimii, mutta ei elää sen kanssa. Tässä kohden ongelma on hieman samanlainen. Toki minusta tuntuu että pelkotilani oli mäyrän kanssa samanlainen. Objektiivisuus ei kovin hyvin voi varmistaa subjektiivisuuksien samanlaisuuksia.

---

( kutsukaa tätä etologiseksi perustutkimukseksi. Tosin etologiseen käytöstutkimukseen yleensä kuuluu itikanpuremia ja sitä että sitä elukkaa ei suurimman osan ajasta näe, ja siksi odotat etkä voi polttaa tupakkaakaan kun sen haju ajaisi eläimet pakoon. Samoin kuin rallattelu ja rytmitanssi.
) Saatiinpa tähänkin se muta ja märkä, joka kaikkiin etologisiin tutkimuksiin kuuluu. Tässä ei ihminen voi muuta kuin kokea sympatiaa lampaita kohtaan.

Eläin kotiin.

"Se seurasi minua koko matkan. Saanko pitää sen?"

Eläinten kesyttäminen ja kotieläimet ovat jotain, jonka kanssa olen ollut jonkin verran tekemisissä. Minulla on ollut ties minkälaista elättiä. Muun muassa puolikesy orava ja varis. Ja sammakoita, jotka eivät kesyyntyneet. Nykyinen ammatinvalintanikin liittyy tavallaan tiukasti "eläinystävien hankintaan".

Eläimien kesyttämisen kanssa on muutamaa tasoa:

1: Totuttaminen. Tämä on monille luontokuvaajille ja tutkijoille tuttua toimintaa. Tässä ei pyritä muuttamaan eläimien käyttäytymistä, vaan ainoastaan poistamaan pelkoreaktiot. Siksi aluksi esimerkiksi huuhkajat tai gorillat voivat paeta, mutta kun kuvaajaa ja tutkijaa nähdään tarpeeksi usein, ne tottuvat ja jatkavat puuhiaan.
2: Kesyttäminen. Tässä taas pyritään muuttamaan eläimen käytöstä tiettyyn suuntaan.
___2.1: Ehdollistuminen: Esimerkiksi kun oravalle heitetään pähkinöitä, tämä saa vasteen, jossa sen käytös muuttuu. Se pyrkii seuraan aktiivisesti hakemaan pähkinää ja rapsuttamista.
___2.2: Leimautuminen, joka taas on useilla linnuilla oleva herkkyys heti muninnan jälkeen. Ne luulevat että ensimmäinen liikkuva kohde on niiden emo ja hoitaja.
___2.3: Oppiminen, jossa esimerkiksi ihmisiin tottunut eläin voi opettaa jälkeläisilleen, että ihmiset ovat turvallisia ja että niiltä saa ruokaa.
3: Domestikaatio. Tätä ei voi tapahtua yhdessä sukupolvessa, koska tämä vaatii geneettistä muuntautumista. Geneettistä muuntautumisen johdosta eläimen käytös ja olemus muuntuvat sellaiseksi, että niitä voidaan tehokkaammin käyttää siihen, mihin sitä on haluttu (1)juhtana (2)ravinnontuotannossa (3)apuna metsästyksessä ...
___3.1: Aktiivinen jalostus, joka tarkoittaa sitä että ihmiset valitsevat hyviä ja karsivat huonoja yksilöitä. Ja jos ominaisuuden takana on yhtään heritabiliteettia, niin jalostus etenee tällöin johonkin suuntaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valitaan hyviä tuotantoeläimiä ja jos jollain on vaikka vihainen luonne, tämä saa helpommin kuoleman ennen jälkeläisten saamista.
___3.2: Automaattinen sopeutuminen, joka tarkoittaa sitä että evoluutio vaikuttaa luonnonvalinnan kautta: Koska olosuhteet ovat erilaiset hoidossa ja ulkopuolella, käy niin että eri ominaisuuksia suositaan ja karsitaan. Esimerkiksi väritys on luonnossa tietynlainen, mutta ei karsinassa yhtä merkittävä : Karsinassa susi ei syö vaikka olisit kuinka silmiinpistävän värinen. Toisaalta karsinassa vaaditaan erilaista syömiskäyttäytymistä ja stressinsieto vaikuttaa immuunipuolustukseen ja niin edes päin. Tämän takia pitkälle domestikoituneet eläimet eivät selviä luonnossa itsekseen. Tosin tässäkään ei pidä mennä sille linjalle, että ajattelisi että ajattelisi että eläimet ovat sopeutuneet täysin karsinaelämään: Esimerkiksi Heli Castrénin "Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi" kirjan mukaan evoluutio vaatii aikaa, ja tehotuotanto on uusi ilmiö. Eläimet eivät ole siksi mitenkään voineet ehtiä sopeutua olosuhteisiin geneettisesti. Siksi niiden "luontaista käytöstä" on mukana toiminnassa ja ne on otettava huomioon pitkin matkaa.

Tietenkin tämä jaottelu on asteittainen: Esimerkiksi on vaikeaa sanoa onko poro domestikoitunut - tai edes kesytetty - eläin vai ei.

Diamondin "Tykit taudit ja teräs" käsittelee pitkästi sitä, minkälaiset eläimet voidaan kesyttää. Kaikkia ei voida, koska kulttuurissa otetaan "lyhyen tähtäimen strategioita"; Sen on toimittava välttävästi heti, eikä vasta tuhannen vuoden päästä. Hänestä eläimen ei tule syödä liikaa, jos sen kasvattaminen vaatii paljon ravintoa ja aikaa, se ei kannata koska se on kallista. Hän korostaa myös eläimen luonnetta: Vihainen ei ole hyvä vaan vaarallinen, vaikeasti ennustettavaa ei voida paimentaa tai kaitsea. Sen sijaan eläimen pitää kesyyntyä. Diamond korostaa laumaeläimen piirteitä ja etenkin sitä että eläinlajilla on hierarkinen lauma, jossa ihminen ottaa heti lauman johtajan paikan. Diamondin mukaan tässä on kaikkien osuttava yhteen jotta systeemi voisi toimia. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että tämä on enemmänkin "pääpiirteittäin totta", eli hieman heittelyä saa olla: Ei vaadita täydellistä, vaan pelkästään erinomaista tulosta. Esimerkiksi hevoset ovat säikkyjä, ja tätä kautta vaikeita ja joskus jopa vaarallisia käsitellä. Niillä on kuitenkin laumassa selkeä hierarkia, joten ihminen pääsee lauman johtajaksi. Lampailla ei selvää hierarkiaa ole, mutta ne ovat luonteeltaan paljon rauhallisempia ja vähemmän vaarallisia. Lampaat möyrivät enemmän ikään kuin massana. Sen sijaan karhut ovat pennuistakin asti kasvatettuina aikuisina usein äkäisiä, ne syövät paljon. (Vihaisuus on lajityypillistä: Toki on myös vihaisia lehmäyksilöitä, mutta karhut ovat tätä paljon todennäköisemmin..) Toisaalta kissat ja hillerit ovat itsenäisiä ja hankalia, mutta niitä käytetäänkin enemmän jyrsijöiden metsästämiseen. Eikä kissaa saa samanlaiseen tottelevaisuuteen kuin vaikkapa koiraa.

Siksi, kun puhutaan domestikoituneista eläimistä, käytännössä joudutaan puhumaan siitä kuinka hyvin jokin eliö sopii hoidettavaksi eläimeksi. Osalla valmiuksia on paljon jo luonnostaan ja toisilla vähän ja domestikaatio etenkin voimistaa ja hitaammin ja ajan kanssa myös lisää näitä piirteitä. Castrénin kirjassa on kuvattu domestikoitujen eläinten piirteitä, jotka kuvaan seuraavasti:
1: Eläimellä on ryhmärakenne, jossa suuret sosiaaliset ryhmät ovat yhdessä. Urokset eivät ole irrallaan laumasta. On hyvä jos laumalla on hierarkia tai muu ryhmärakenne, koska ihminen pääsee tällöin ottamaan johtajan paikan.
2: Lisääntymiskäyttäytyminen on sellaista jossa yksi uros siittää useita naaraita. Lisääntymiskäyttäytymisen on hyvä perustua signaaleille, jotka ovat liikkeitä ja asentoja. Näin eläimet on helpompi saada parittelemaan eikä parisuhteen muodostaminen, joka vaatii tyypillisesti aikaa=työtä. Eikä se myöskään vaadi ylenmäärin ylimääräisiä elätettäviä koiraita (kun jokaiselle naaraalle ei tarvita omaa koirasta).
3: Emo - jälkeläissuhde syntyy nopeasti: Sekä poikanen kiintyy emoonsa että emo jälkeläiseensä. Jos naaras hyväksyy muitakin jälkeläisiään kuin omiaan, tilanne on hyvä. Jos poikaset ovat nopeasti jaloillaan ja lauman mukana, eläinten hoito helpottuu.
4: Lajilla on lyhyt pakoetäisyys, jolloin ihminen pääsee sen lähelle kuin luonnostaan. Tällöin eläin häiriintyy vähemmän jos sen lähellä on liikettä.
5: Eläin ei liiku laajoilla alueilla, jolloin se voidaan laittaa karsinoihin. Se ei myöskään loiki tai juokse valtavan korkealle, jolloin aitauksien ei tarvitse olla useiden metrien korkuisia. Niitä on myös helpompi käsitellä.
6: Eläin on kaikkiruokainen tai syö sellaisia kasveja joita ihminen ei syö itse. Tällöin ei synny niin voimakasta kilpailua ravinnonkäytöstä.
7: Eläin kykenee sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin. ~ Se tulee toimeen laajemmissa ympäristöoloissa. Jokainen, joka on hoitanut eksoottisia akvaariokaloja, ymmärtää mistä tässä puhutaan. (Työn ja vaivan säästämisestä.) Hoitaminen ei saa olla ylenmääräisen vaikeaa.

---

^{Kuva:Erkki Hämäläinen, 2008}