Sartre edusti näkemystä jossa kulttuuri hyvinkin helposti painuu ihmisiin syvälle. Äärimmillään tämä edustaa huonoa uskoa (mauvaise-foi) jossa autenttisuus ja vapaus myydään. Ei olla rehellisiä itselle ja muille, ja valitaan ikään kuin helppo elämä oikean elämän sijaan.
Mutta tässä ei ollut kaikki. Sartern ihminen kykenee myös itsepetokseen. Kun katsotaan mitä Sartre sanoi Jumalasta, hän näki että kulttuuri on tässä hyvinkin tiukassa. Hän esitti että jos länsimaalainen ihminen ryhtyy buddhalaiseksi, hän ei oikeasti ryhdy buddhalaiseksi vaan suhteuttaa buddhan jotenkin kristinuskon Jumalaan. (Ja buddhalaisesta kulttuurista tuleva tekee samoin.) Sartren mielestä ateistikin on suhteessa Jumalaan. Sillä Sartren maailmassa myös poissaololla ja olemassaolemattomuudella oli syvä merkitys. Ajatus siitä miten voisi olla on kontrastina sille miten asiat ovat ja tämä erokin sävyttää sitä miten koemme maailman.
Tämänlaatuinen tottumuksen voima näkyy rituaaleissa. Ja äärimmillään ne ovat samantapaisia kuin Dan Simmonsin "Hyperionissa" ollut kohta jossa pastori Paul Duré menee romahtaneeseen katoliseen kirkkoon ja alkaa ikään kuin itsekseen tekemään jumalanpalvelusta. "Asiaa tietoisesti ajattelematta astuin alttarin taakse, kohotin käteni ja aloitin ehtoollisliturgian. Toimituksessa ei ollut mitään parodista tai melodramaattista, ei symbolismia eikä kätkettyä merkitystä ; se oli ainoastaan sellaisen papin reaktio, joka on lausunut messun lähes päivittäin yli neljänkymmenen kuuden vuoden ajan ja joka mahdollisesti ei enää koskaan saisi osallistua kyseisen juhlatoimituksen rauhoittavaan rituaaliin."
Roikkumista on tietysti toisenlaista. Philip Pullman, fantasiakirjailija joka on mielessäni ateismille samaa mitä C. S. Lewis on kristinuskolle - rinnastus joka ei ole minun suustani koskaan minkään sortin kehu - kirjoittaa "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" -kirjassaan, ikään kuin tarinan päätteeksi, siitä miten hänen ateisminsa on suhteessa vastaavaan ajatteluun. Uskonnon indoktrinointi on kahlitsevaa. "Kristinuskon perinteet ja kieli ovat syöpyneet niin lähtemättömästi muistiini, hermoihini ja lihaksiini, ettei niitä voitaisi poistaa edes leikkauksella. Mutta muistot eivät riitä pitämään uskoa hengissä." Tottumuksista tulee helposti riesa.
Minun on helppo nähdä ja ymmärtää sekä Durén että Pullmanin kohdalle esitetty "refleksinomainen pakkomielteisyys". Olen ilmeisesti riittävän vanha ollakseni yhteydessä Sartren tyyliseen maailmaan jossa uskonnonopetus on merkinnyt jotakin. "Nuoremmassa polvessa" tämä ei näytä toteutuvan. Itse asiassa näyttää siltä että edes kristityksi itsensä identifioivissa on harvemmin tämänlaista kiinnostusta ja vetoa koko aiheeseen ; Kristinusko on lähempänä suhdetta perinteisiin kuin suhdetta vakaumukseen. Uskon on korvannut uskomiseen uskominen, jossa uskonto nähdään hyväntekeväisyysjärjestönä ja jonain joka tuo symboliella tasolla iloa ja hyvää mieltä elämään. Tässä mielessä olen muinaisjäänne. - Kenties tämän eron vuoksi uusateismi on liikkeenä niin erilaista kuin se vanhempi ateismi, ja kenties siksi uskovaisilla piispoillakin näyttää olevan vaikeuksia koko asian käsittämisessä. Siinä missä minun suhteeni uskontoon on refleksinomaista rimpuilua ja kahlitsevaa se näyttää olevan monella ateistille ikävystyttävää, tylsää ja totaalisen irrelevanttia jo lähtökohtaisesti.
 |
| Yhden voideltu jäännös on toisen rasvattu jämä. Yhden suoltama roska on toiselle suurin aarre. |
8 kommenttia:
Tuomo S. H.
kohtelet Sartrea vähän kovakouraisesti (mikäli ymmärsin oikein) :)
Minä pidän hänen kirjoistaan. Tosin olen lukenut niistä vain 2. Ne ovat syvällisiä, minusta. Hänen naiskaverinsa (S.B) kirjoja olen lukenut sitäkin enemmän, ja nekin jotenkin koskettavat minua.
Uskontoja pelkään. Ne alistavat liikaa ihmistä, ovat ihmisten tekemiä, pelkään sitä, että jos hupsahtaisin uskoon, menettäisin järkeni. Mutta kadehdin niitä, jotka ovat uskon avulla saaneet mielenrauhan.
Jehovalaisten kanssa olen useinkin taistellut, ja koen voitoksi, jos he synkkänä raamattuaan puristellen poistuvat luotani ja kiroavat mielessään minua. SE on tietoista kiusaamista, ja siinä mielessä rumaa, mutta jotenkin saan siitä nautintoa, niin kurja tyyppi olen. Annan heidän puhua, ja he poistuvat suuttuneina. HYi minua!
Hieno kirjoitus Tuomo!
Tosin sellainen, että ainakaan minä en saa selvää käsitystä siitä ajatteletko samoin kuin siteeraamasi filosofit. No, ei se mikään ihme ole kun olen vasta niin vähän lukenut tätä blogiasi.
Osaat ainakin laittaa minut pohtimaan monia esiin tuomiasi asioita. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että usko Jumalaan on korvautunut uskolla perinteisiin. Tämä johtuu kait enimmäkseen siitä, että samalla kun tieto on lisääntynyt, niin Jumala on käynyt yhä abstraktisemmaksi.
Joo, ja sitten tuo kun sanot, että miten sinä voisit olla uskomatta, heräsi minulla sellainen kysymys mieleeni, että mihin voisit olla uskomatta? Kristinuskon määrittelemään Jumalaan vai siihen, että jotain muutakin voi olla kuin tämä näkyvä maailma?
"kohtelet Sartrea vähän kovakouraisesti (mikäli ymmärsin oikein)"
Pardon? Paha sanoa oletko ymmärtänyt oikein, kun et oikein aukikirjoita omaa tulkintaasi. Toki toin asiat omasta mielestäni esiin karkeasti. Idean esilletuomiseen riittivät karkeat raamit, enkä nähnyt jatkohinkkausta tarpeelliseksi. (Tosin tuon "olemassaolemattomuuden merkityksen" taakse laittamani blogaus on mielestäni varsin kaunopuheinen ja jos sieltä hakee sitä kuvan hiontaa niin varmasti muotoutuu varsin leppoisa kuva. En nähdäkseni ollut järin vastahankainen tässä tekstissä. Tosin Sartre nyt on niin toisen maailmansodan jälkeistä järkytystraumaa että rehellisesti sanoen en pidä häntä kovin relevanttina nykyajan ateistejen tuntojen tai oppisisällön kannalta. Mutta minä olenkin muinaisjäänne.)
Aikanaan väänsimme Päiviö Latvuksen kanssa tuosta asiasta. Latvuksen esilleottama kohta on kuitenkin pakko ymmärtää (oikein). "Jean Paul Sartre arvioi olemustamme näin: "me kaikki olemme kristittyjä, tänäänkin. Radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia. Se säilyttäã kielteisestä voimastaan huolimatta ne johtavat ajatuskuviot, joiden juuret ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoista, joiden perillisiä me joka tapauksessa olemme." Kulttuuristaan ei pakoon pääse. Sartre ei toki ajanut nihilismiä tai että kristillinen moraali olisi ainut oikea. Sartre sanoo "The flies":issä "What do I care about Jupiter? Justice is a human issue, and I do not need a god to teach it to me." ja "Existentialism and Human emotions" jopa "To choose this or that is to affirm at the same time the value of what we choose, because we can never choose evil. We always choose the good, and nothing can be good for us without being good for all." Ei siis arvotyhjiötä tai sitä että ateisti olisi velkaa kristinuskolle.
"Tosin sellainen, että ainakaan minä en saa selvää käsitystä siitä ajatteletko samoin kuin siteeraamasi filosofit."
Sankarini Quinen mielestä lauseen päättäminen kysymysmerkkiin ei ole kunnon filosofiaa. Hänestä kertovan legendan mukaan korvannut kirjoituskoneensa kysymysmerkin loogisella symbolilla, eksistentiaalikvanttorilla. Siksi suosin yleensä väitteitä kysymysten sijasta. Silloinkin kun ne ovat kysymyksiä. Yritän tässä tehdä jotain joka on antiteesi pinnalliselle rock-and-roll -syvällisyydelle. Monihan tuntuu tiedostavan että heidän musiikistaan puuttuu syvyys ja että ei voi oikein mitään sille, että ei ole mitään uutta tai mielenkiintoista sisältöä. Tämä korvataan asenteella jossa kirjoitetaa itsestä, mutta kolmannessa persoonassa jotta ei vaikuteta itseriittoisilta ja pakkomielteisiltä.
Minä pyrin kirjoittamaan ensimmäisessä persoonassa. Kirjallisuudessa sitä käytetään immersion helpottamisen välineenä. Pääsee suoraan sankarin päähän ja tunne-elämään ja näin ikään kuin helpotetaan todellisuuden kuvaamista. Se luo tiettyä vakuuttavuutta ja uskottavuutta. Tunteen siitä että seisotaan sanojen takana. Jostain syystä ihmiset eivät ota filosofista argumentaatiota vakavasti jos se ei edusta omaa maailmankuvaa. Ja käytän tätä hyväkseni kuin raiskaaja. Väite joka päättyy pisteeseen, huutomerkkiin tai eksistentiaalikvanttoriin on nykykulttuurissa vahvin jos sen esittää ensimmäisessä persoonassa.
Sillä mitä mieltä kaiken tämän takana olen ei ole herttisenkään väliä. ; Sen verran sanon ja avaan kuitenkin, että minulla on tässä mielestäni kokonaisuus jossa jopa alkumusiikin sanojen ja musiikin hilpeänsävyisen sävyn tiedostaminen on oleellista. Se riittänee.
Tiedän että on olemassa filosofinen koulukunta jonka mukaan "rehellisen" filosofian ytimessä olisi vakuuttuminen. Että jos esittää argumentteja asioista joiden puolella ei ole, niin miksi haaskata aikaa jos ei ole itsekään vakuuttunut. Itse erotan hyvät argumentit ja emootiot. Emootiot eivät ole keppihevosia. Vakuuttuminen ei ole tärkeää. Maailmankuvan halaaminen on turhaa. Justification of belief -näkökulma on jo itsessään virhe. "Osaat ainakin laittaa minut pohtimaan monia esiin tuomiasi asioita." That's enough. Tunge johonkin väliin eksistentiaalikvanttori ja ole seisovinasi sen takana.
No sanonpa, että en ole lukenut Sartrea ollenkaan fisosofiselta kannalta vaan pelkästään kaunokirjallisuutena.
Sinä varmaan olet saanut minut filosofoimaan, s.o. lukemaan juttujasi, joita en, rehellisesti sanottuna, aina edes ymmärrä. Treenaan niillä aivojani. Olen aina viihtynyt seurassa, jossa puhellaan asioista ymmärrykseni äärirajoilla. Niitä on kiva kuunnella.
Omassa blogissani kirjoitan vain yksinkertaisia juttuja. Viimeksi kuvittelin itseni papiksi, ja se oli todella vaikeaa. Jouduin kirjoittamaan saman jutun ainakin kymmnen kertaa, enkä sittenkään ollut tulokseen tyytyväinen. Jotenkin kömpelöksi se jäi.
Mutta vaikuttaa siltä, että sinulta tulee juttua kuin vettä vaan (lainaus ylen ohjelmasta). Ja jälki on valmiin tuntuista. Miten se on mahdollista?
PS.
Pitääkö filosofin olla älykäs?
Vähän kuin eräs kolumnisti selitti asiaa sanomalla "you never stop writing." Julkaisutahtiin on vain yksi keino. Kirjoittaminen. Tahtiin auttaa myös se, että lukee koko ajan. Toisten ideoiden muistiinpainaminen ja varastaminen on erittäin tarpeellista (ja filosofian kohdalla sitä kutsutaan lähteistämiseksi. Ja sitä ei pidetä huonona.)
Kirjoittaessa teksti kyllä kertoo milloin se on valmis. Se on valmis, kun kirjoittajakin on.
Tokkopa sitä älykäs pitää olla. Mutta tokkopa siitä haittaakaan on.
Itse hyödyn enemmän hulluudesta, jolla yhdistää eri asioita jotka eivät näennäisesti liity toisiinsa mitenkään.
Ja lisää tulee ihan siitä asiasta että valtaosa ihmisistä lukee argumentteja kuin kaunokirjallisuutta ja heille ajatus premisseihinjaosta ja näiden suhteesta toisiinsa näyttää taikuudelta. Julkinen salaisuus että se on yleensä kohtuullisen helppoa. (Ne löytyvät niistä perusteluista toisen kirjoittamina.) Tämä "analyysi" on loppujen lopuksi yksinkertainen mekaaninen taito, hieman kuten rubikin kuution ratkaisu johon itse en kykene mutta muutamat ratkovat niitä jaloillaan. Yllättävän helppo party-trick.
PS. Repostelu on hyvä sana. Tarpeellinen sana. Kun jankkaa riittävästi samoista aiheista hieman eri kulmilla voi kierrättää samoja faktoja. Pitävät sitä ylieilynä, mutta taakse voi ujuttaa ajatuksen "uudelleen postaamisesta".
Lähetä kommentti