Itse asiassa tämän vuoksi onkin mahdollista että metrokartta vastaa monien mielikuvakarttaa. Sillä työmatkojaan metrolla kulkeva tai muutoin kaupungin julkista liikennettä paljon käyttävä käyttää suurissa linjoissa metrokarttaa ja tavallista karttaa tarvitaan sitten "yksityiskohdissa", lyhyemmissä matkoissa. Tässä mielessä voidaan jopa sanoa että metrokartta rinnastuu eksistentiaalisempiin karttoihin (joista kirjoitin aikaisemmin).
Onkin tietyssä määrin erikoista että länsimainen ajattelu on tavallisesti nähnyt maastoa "Jumalaperspektiivistä" ja tätä on jopa pidetty erona joka erottaa meidät "pakanakansoista" ; Ovathan esimerkiksi afrikan heimot kartoittaneet alueita tavoilla joissa korostuu "päivämatkojen" tyyliset konseptit. Tässä ajattelussa maastoon syntyy "kehiä" joissa vaikeakulkuisuus vaikuttaa. Vaikeakulkuinen alue "kasvaa isommaksi kuin SI -standardoitu mittansa". Tämänlainen kartta luonnollisesti eroaa hyvin vahvasti etäisyyksiä korostavasta kartanpiirtotavasta.
Siitä huolimatta kun kohtaamme Lontoossa turistin joka yrittää suunnistaa katutasolla metrokartan mukaan koemme hämmästystä, ällistystä, myötähäpeää, nolostumista, ylenkatsetta tai muuta vastaavaa mitä sitten koemmekin toisten epäonnistumisen kohdalla. ; Ja tässä kohden selvää onkin se, että suunnistaminen metrokartan avulla ei tule onnistumaan ; Alkuun laittamani kuva näyttää miten metroasemat eivät oikeastaan anna apuina edes sunnittaista ilmansuuntaa johon lähteä. Metrokartta toimii hyvin vain metrokarttana.
Näin ollen teknillinen länsimainen maailma on tavallaan palauttanut kartat esimodernien ihmisten kokemusmaailmaa lähentyväksi. Ja erikoista on, että liikennevälineet muuttavat kulkemiskokemusta niin oleellisesti, että kaupunkiympäristössä, jossa maaston vaikeakulkuisuus ei vaihtele niin hirvittävästi, joutuu käyttämään karttoja jotka kuvaavat ympäristöään "länsimaiseen tapaan jumalaperspektiivistä, naturalistisemman SI -standardin viettelemään tapaan". (Ja kyllä. Lontoo pitää kokea kävellen.)
Itse liittäisin tämän metaforana objektiiviseen moraaliin.
Se, että joku fundamentalisti puhuu "moraalisesta kompassista" on klisee. Ja jopa Sam Harris on puhunut "Moraalisesta Maisemasta". Mutta jos moraalien mallintamista lähestytäänkin karttametaforana, voidaan muistaa että kartta ei ole maasto. Ja huomata, että tosiasiassa moraalimallit usein kuvaavat nimenomaan hyvyyden välisiä suhteita.
Otan tässä malliksi melko lailla unohduksiin jääneen mallin joka on pyrkinyt olemaan yksiselitteinen. Se on vanha, 1700 -luvulta. Francis Hutcheson määritteli hyveen seuraavalla tavalla :
* Kaavassa kyky tehdä hyvää nähtiin yksilön kautta. Ja näin kaksi ihmistä jotka tekivät saman teon saivat eri määrän etiikkapisteitä ; Se jonka luontoa vastaan hyvä teko on enemmän sai paremmat pisteet.
Hutchesonin mallissa korostuu itse asiassa hänen aikansa eetos. Ajatukena oli että rationaalisuus ja tiede olivat erityisen hyvä asia. Kaavan muotoon laittaminen siis ikään kuin teki asiasta heti järkevämmän ja paremmin perustellun. Kuitenkin eetikot ovat sittemmin tiedostaneet, että tämänlainen etiikan kaavoittaminen ei itse asiassa toimi juurikaan samalla tavalla kuin luonnontieteissä. Ja niiden käyttäminen luonnontieteissä saa voimansa juuri näistä eriävistä piirteistä.
1: Luonnontieteellinen yhtälö kun pitää sisällään suureita joiden molemmat puolet voidaan sitoa muuttujiin. Näin yhtälön paikkaansapitävyyttä voidaan testata. Hyveellisyyden kohdalla on kuitenkin enemmän kyse määritelmästä, jonka oikeudellisuutta ei voida testata.
2: Luonnontieteen yhtälöä kuvaa itsekriittisyys ja eksaktius, koska siihen on sidottu muuttujia joita voidaan tarkastella. Näin ollen kaava on jotain joka ennustaa jotain todellisuudesta. Kun taas hyveiden kohdalla näin ei voida tehdä ja esimerkiksi hyveellisyys on melko ympäripyöreä käsite.
+: Eli voidaan jopa sanoa että matemaattisen kaavan muotoon laitettu moraali piilottaa epätäsmällisyyksiä ja luo illuusion siitä että se on järkevä ja hyvä teoria, vaikka tosiasiassa kaavamuotoon asettelu on vain muotoilua. Ja argumentti ei muutu paremmaksi sillä että sen fontin muuttaa joksikin toiseksi. Siksi kaavat onkin käsiteltävänä joukkona väitelauseita.
Hutchesonin kaavan voidaan nähdä olevan hämäävä siinä mielessä, että se itse asiassa pitää sisällään suuren listauksen väitelauseita. Näistä tulee ikään kuin "hyvin piilotettuja premissejä". Otan näistä esiin muutaman, mielestäni karkeimman ja helposti demonstroitavimmat.
* Ensinnäkin se ottaa kantaa siihen että seurausetiikka on se, millä mennään. Tämä on sinänsä erikoista, sillä virtue on perinteisesti liitetty hyve-etiikkaan, ja tässä korostuu esimerkiksi tekijän tarkoitusperät, hyväntahtoisuus ja yrittäminen ja pyrkiminen oikeaan lopputulokseen. Olipa seurausetiikka sitten oikea tai ei, niin kaava joka tapauksessa olettaa että näin on.
* Kaava olettaa jokaisen muuttujansa olevan relevantti. Näin ollen siinä on väitelauseita kuten "Yleinen hyöty liittyy hyveellisyyteen".
* Lisäksi se olettaa kaikki näiden väliset relaatiot tietynluonteisiksi. Ja tähän liittyy valtavasti erilaisia piilo-oletuksia. (1) Esimerkiksi utilitaristi moittisi mallia - vaikka utilitarismi on juurikin seurauseettinen näkemys - siitä että siinä uhrautuminen lasketaan bonukseksi vaikka tärkeintä olisi saada mahdollisimman suuri kokonaishyöty. Näin ollen jos ratkaisu olisi hyvä muille mutta huono itselle pitäisi huonontaa teon eettisyyttä. (2) Toisaalta perinteisessä ajattelussa on usein ajateltu että kateus ja ahneus olisivat jotenkin teosta pois jopa silloin kuin teoista on yhteiskunnallista hyötyä. Tällöin oma hyöty heikentäisi etiikkaa. (3) Aristoteles taas laski hyveellisyyden ytimeen teloksen, ja tämä oli sitä että omat hyödyt kohtasivat yhteiskunnan tarpeet, joten hän korostaisi hyveitä, intentioita ja pyrintöjä, seurausetiikan sijasta ja hänestä se että teko haittaa tekijää on teon kokonaishyvästä pois.
* Jakaja kuitenkin herättäisi luultavasti eniten keskustelua. (1) Osa voisi kysyä miksi potentiaali vaikuttaisi siihen miten hyvä teko on. Että eikö seurausetiikassa kuitenkin ole yleensä ajateltu että teko on hyvä riippumatta tekijästä ja että kaavassa on siksi hyvin syviä ristiriitaisuuksia sen kanssa että se näyttää olevan seurausetiikkaa mutta kuitenkin viitaa juuri hyve-etiikan käsitteisiin. (2) Joku voisi kyseenalaistaa individualistisen näkemyksen ja korostaa että hyveen tulisi suhtautua muihin ihmisiin. Eli teon yleinen vaikeus, eikä vaikeus juuri kyseiselle ihmiselle, olisi jotenkin oleellisempi mittari. (3) Ja lisäksi kaiken tämän jälkeen syntyy into kysyä että jos joku on hyveellinen, niin eikö se tarkoita juuri sitä että hänen on helppo tehdä hyvää? Että hyve ei olisi suoraan mikään ponnistelukysymys.
* Tarkemmat relaatiot sisältävät itse asiassa yllättävän tarkkaa väittämistä. Sillä jos vaikka sanottaisiin että kyky tehdä hyvää olisi huomioitava jotenkin, joku voisi laittaa sen vain miinusmerkiksi. Tällöin hyvien tekojen arvo nousisi ripeämmin. Samoin joku voisi kysyä miksi ei korvata plus/miinusmerkkejä kertomerkillä. Tai miksi ei laiteta mukaan potensseja tai muita vastaavia toimituksia.
Matemaattinen muotoilu johtaa itse asiassa siihen että jos yksikin kokonaisuuden osa, eli yksikin premissi, on sellainen että sitä ei hyväksy, koko kaava menettää arvonsa. Näin ollen niiden kanssa on hyvinkin helppo olla erimielinen. Nehän koostuvat useista väitelauseista ja jo määrän vuoksi on uskottavaa että yhden niistä kohdalla osuu relevanttia kritiikkiä. Tässä mielessä premissien listaus paljastuukin argumenttianalyysin jälkeen. Ja nyrkkisääntönä on se, että käytännössä väistämättä kaava on yleisesti ottaen lukuisampia, mielivaltaisempia ja omituisempia premissejä sisältävä kuin ensin olisi uskaltanut olettaa. Se, että kaava tiivistää taustaoletukset on juuri se minkä vuoksi ne tuovat empiriaan täsmällisyyttä. Koettelu johtaa siihen että mallit ovat uhattuina ja falsifioitavissa. Ja sama efekti johtaa etiikassa siihen että kaava piilottaa taakseen niin paljon oletuksia, joiden epämääräisyys olisi muussa muotoilutavassa ilmiselvä.
* Matematiikalla on karismaa, mutta kaavamuoto ei tee niistä matemaattisia. Karisma+Auktoriteetti=Valta on kenties vetoava väitelauselistaus, mutta se ei oikeasti ole mitään kalkyyliä. Se on lähinnä vertaus ja retorinen viestintäratkaisu.
Itse näen kuitenkin että näitä tämäntyyppisiä malleja on ihan hyvä käyttää. Ja samasta syystä kuin Lontoon metrokarttaa. Perimmäinen syy siihen että metrokartasta tehdään topologinen kartta on se, että "ihmiset ovat tyhmiä". He tarvitsevat apuja ja yksinkertaistuksia selvitäkseen. Olisi kuitenkin samalla hyvin tärkeää tiedostaa että kysymys on kartasta. Sillä kun katsoo keskivertoa objektiivisen moraalin kannattajaa, he näyttävät niiltä turisteilta jotka yrittävät suunnistaa katutasolla metrokarttaa tuijottaen. Ja jotka vastaavat kaikkeen kritiikkiin heittämällä jotain sellaista mitä armeijassa on heitetty vitsillä "Maasto on suurennos kartasta." Eihän se ole. Ei ainakaan metrokartasta. Ei vaikka se vastaakin monien eksistentiaalista kokemusta maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti