Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.