Optiset illuusiot ovat hauskoja. Näemme olematonta liikettä tai havaitsemme olematonta. Jokin illuusioissa viehättää mieltämme. Ja jopa etymologia näyttää viittaavan tähän. Illuusio liitetään toki sellaisiin asioihin kuin huijaaminen, mutta takana on myös latinan ludere, joka viittaa leikkimiseen. Ja aiheeseen liittyvä ludicrum taas viittaa viihtymiseen ja vitsailuun.
Kuitenkin niissä on myös vakavampi puoli. Neil deGrasse Tyson on sanonut, että on tavallaan erikoista että ostamme kirjoja joiden kannessa lukee "optisia illuusioita". "An optical illusion is just brain failure." Illuusiot ovat aivohäiriöitä. Eivätkä sellaisia joita saamme sattumalta tai pilvessä. Vaan sellaisia jotka ovat lajityypillisiä - tai kulttuurisesti yleisiä, tai ainakin riittävän yleisiä. Ne kertovat siitä mitä havaitsemme. Ja ne kertovat että havaitsemme väärin. Illuusiot kertovat aivoistamme.
Ja tästä päästään siihen miten ihmiset suhtautuvat taikuuteen. Ei siis yliluonnolliseen taikuuteen, vaan siihen taikuuteen jota erilaiset illusionistit ja silmänkääntäjät tekevät. Karkeasti suhtautuminen voidaan jakaa karkeasti kahtia. Toiset haluavat tietää selityksen ja toiset eivät. Voidaan nähdä että nämä vetoavat tiettyihin puoliin elämässä.
Jos ihminen ei halua tietää miten taikatemppu tehdään, syynä voi olla se että elämästä halutaan tehdä rentoa. Tässä voidaan välttää ymmärtämistä. Ja vaikka tätä yleensä puolustetaan sillä, että ihminen ikään kuin nöyrtyy kun tunnustaa ihmeen, koska nämä kontrastoivat ihmisen osaksi jotain itseä suurempaa, on taikatempun mekanismin löytyminen usein nöyryyttävää. Sillä tavat joilla meitä harhautetaan ovat vaikeita keksiä, mutta kun ne näytetään meille, ne näyttävät yksinkertaisilta. Jos emme tiedä miten temppu tehdään, emmekä ole yrittäneet selvittää miten temppu toimii, voimme vielä kuvitella että temppu on erityisen sofistikoitunut. Kuitenkin taikuudessa näyttää olevan samanlainen piirre kuin missä muussa tahansakin temppuilussa. Yksinkertaiset ratkaisut ovat toimintavarmimpia ja siksi ura luodaan toistamalla yllättävän yksinkertaisia temppuja. Ne toimivat koska me ihmiset emme ole niin fiksuja. Skeptinen toimintamekanismikanta on siis nöyryyttävä ja on luontevaa vain nauttia ihmeestä koska ei tarvitse koskaan tunnustaa omaa tyhmyyttään.
Jos taas haluamme etsiä toimintamekanismeja, haluamme tietysti etsiä ja ymmärtää asioita. Olemme myös valmiita nöyrtymään. Mutta toisaalta meitä saattaa ajaa maailmankuva. Ajatus yliluonnollisesta voi olla pelottava. Ja vaikka ei olisikaan, on ymmärryken hakemisen takana illuusio kontrolloitavuudesta. Tämä taas liittyy aivoihimme sidottuun illuusioon. Joka ei ole optinen illuusio vaan psykologinen illuusio, illusion of control. Siinä ihminen kuvittelee että maailma on ymmärrettävä ja ennen kaikkea hallittavissa. Ja usein ihmiset liioittelevat kykyjään ja osaamistaan. Ihmisissä on siis jonkinlainen halu olla arrogantteja. Ja se, että haluaa selittää taikurin taikatempun - olipa selityksessä sitten kyseessä sitten "savu ja peilit" tai "magia ja henkimaailma" - johtuu siitä että emme kykene hyväksymään puutteitamme. Tämäkin on nöyryyden puutetta. Ja tästä mallista tekeekin edellistä paremman ainoastaan se, että selitysmallin etsimiseen voi liittyä oppimisprosessi. Siis se, että ensin ei tiedä jotain ja sitten tietää jotain. Huonona piirteenä on se, että tätä helpompi vaihtoehto on se, että nappaamme väärän vastauksen ja pitäydymme siinä. Tämä taas on dogmatisoitumista, eräänlaista antioppimista. Siinä prosessi on se, että aluksi emme tiedä mutta tiedämme että emme tiedä. Ja sitten emme tiedä mutta emme tiedä että emme tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti