Vitsin kääntöpuolella

Usein skeptikkouden ja huumorin yhdistäminen tuntuu monista vieraalta. Sillä huumori asetetaan "hömpän" ja "epätoden" skeemaan ja objektiivisuus taas nähdään tylsänä mutta vakavana. Samanlainen ajatus on toki skeptismin yhteydestä etiikkaan ja estetiikkaankin. Tämänlainen kahtiajako on tietysti hieman erikoista siinä mielessä että huumori ei esitä tosiasiaväitteitä. Mutta toisaalta jopa Nietzsche eriytti ihmisen apollonisen ja dionyysisen puolen toisistaan. Tässä apollonisuus, jäsentelevä ja järkevä elämän puoli, tuotti korkeintaan pömpöösiä jyhkeyttä ja rajat rikkova irrationaalisuuden hyväksyvä dionyysisyys taas tarjosi aitoa riehakasta iloa.

Itse tietysti ponnistelen tämän tematiikan ristipaineessa hyvinkin syvällä. Skeptikkouden ja hikipedistin roolien yhdistäminen voidaan nähdä hyvin vaikeana. Itse näen että molemmat syntyvät samantyylisen prosessin lopputuloksena. ; Huomioni alkoivat siitä oivalluksesta että "teologia on vitsi joka ei naurata" ja se jalostui huomioon jossa valtava määrä filosofiastakin on tämänlaisia vitsejä. Jossain määrin voidaan sanoa että kirjoittamani "huumori" johtuu usein siitä että argumentti on jossain kohdassa mennyt mätään. Ja joskus "filosofiani" johtuu siitä että jokin hauskaksi yritetty asia on lässähtänytkin vakavaksi. Tässä on tavallaan pakko mennä siihen että huumorissa olisi pakko olla jotain järkeä ollakseen vakavastiotettavaa huumoria. Ja että jos filosofia on hauskaa sen parempi, sillä sisältö ja rakenne ovat tärkeämpiä kuin muoto ja formaatti. (Joku voisi tosin sanoa että näin tehdessäni teen lähinnä välttämättömyydestä hyveen.)

Jos minun pitäisi torjua Nietzschen esilletuoma kuilu, se onnistunee poistamalla toinenkin kuilu ; Monen on vaikea ymmärtää miksi "hassu setä" on suisidaalinen. Että huumori olisi elämänhalua. Voisin tähän tuplakuiluun hakea peitettä siitä että tosiasiat että negatiivisetkin puolet ovat oleellinen osa huumoria. Silloin voidaan sanoa vaikka kuten Hannu Lauerma selittää "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan (s. 190) "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa." Ja vaikka en ole suuri humoristi tai vakavalta vaikuttava persoona, on selvää että sekä vitsini että mietteeni pyörivät juuri tämän tematiikan ympärillä. ; Kuilu "vakavan ja vitsin" ja "masentavan ja hauskan" välillä on stereotyyppisissä ennakkokäsityksissä eikä asioissa itsessään.

Pienessä määrin voidaan väittää että psykologia on huumorin ja filosofian kontaktipinnassa -etenkin jos filosofia arvostaa luonnontieteitä. Siksi ei ehkä pidä hämmästyä jos löysin Hannu Lauerman tuoreesta "Hyvän kääntöpuoli" -kirjasta asioita jotka olivat tuttuja sekä skeptikkona että vitsinmurjojana. (Huumorini ei ole hirveän hyvää, se on usein jotenkin telottua, siksi murjon vitsiä.) Lauerman kirjassa käsitellään molempia. Ja teemat kuten itsekritiikki, kritiikinsieto ja mukavuusalue ovat olennaisessa osassa kun Lauerma kuvaa kohtaamisiaan vaihtoehtohoitajien kanssa. Ja Lauerma kirjoittaa kirjassa myös ihmisen huumorisuhteesta.

Mielestäni kirjan nimi oli oivallinen. Siinä nimittäin korostuu se, että ihminen tajuaa että hyvän vastinpari on paha. Mutta kirjaa lukiessa havaitsee että aina Lauerma ei kirjoitakaan pahasta pahuutena. Hän kuvaa psykopaattejakin, joilla ei "omaatuntoa" ole. Usein esille nousee kuitenkin se, miten pahuus on seurausta muustakin kuin pahoista intentioista. Miten moralismi, oikeudenmukaisuuteen vetoava kostonhalu ja halu olla tunnustamatta itseään huijariksi tai huijatuksi saa vilpittömillä auttamismotiiveilla varustetut pyramidihuijatut tekemään aktiivisesti vahingoittavaa toimintaa. ; Se sopii tietysti yhteen myös Aaron Jamesin kusipäisyyden filosofian kanssa. Moraalinen närkästys keksii tekosyyt pahuuksiin ja jopa luo uusia tarpeita tehdä ilkeyksiä toisille ihmisille.

Lauerman kokemuksista on pakko nostaa esiin lestadiolaiset. Heistä huumorin tekeminen on nostanut hikipedian puolella aikanaan metelöintiä. Ja muutenkin tuntuu, että heillä on harvinaisen matala kynnys aggressoitua. Lauerma viittaa samaan ilmiöön (s 135 eteenpäin). Hän oli 2008 saanut kuulla huutia sähköpostiinsa kun "itsensä lestadiolaisiksi määrittelevät ihmiset" syyttivät häntä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lauerma oli sivulauseessa huomauttanut että lestadiolaisten parissa pedofiliaa oli joskus käsitelty tavalla jossa kuvauksena oli "piilorikollisuus" eli rikollisuus joka ei päädy tilastoihin. Kun pedofiliavyyhti purkautui ja paljastui että lestadiolaisten johtoporrasta oli mukana, vihailu sai Lauermalta varsin kyynisen tuomion. (s. 137) "Erityisen mielenkiintoiseksi tammikuun 2008 vihaviestivyöryn ja oikeustoimilla uhkailun tekee se, että myöhemmin sain kuulla vanhalestadiolaiselta aktivistilta heidän liikkeensä keskusjohdon kehottaneen jäseniään yhteydenottoihin ja "oikaisuvaatimuksiin" haastatteluni jälkeen vuonna 2008. Keskusjohdossa, jolta asiaa vuonna 2012 tiedustelin, ei kuitenkaan tiennyt tälläisestä mitään." Tämänlainen toiminta ei ihmetytä. Ja itse asiassa tämänlaisesta toiminnasta syntyy epäilyjä esimerkiksi kreationismiaiheesta keskustellessa myös "ihan muissa kuin lestadiolaispiireissä".. Lauerma korostaa vielä että hän on saanut vihaista palautetta vaihtoehtohoitajilta ja lestadiolaisilta mutta ei koskaan niiltä rikollisilta murhaajilta joiden kanssa hän sentään työskentelee päivittäin.

En ota tätä esille (vain) tehdäkseni uskontokritiikkiä. Otan sen esille koska Lauerma puhuu huumorin sensuroimisesta. Monista aiheista ei saisi vääntää vitsiä. "Humoristisen käsittelyn piiriin sallittujen asioiden lista tuntuu nyky-Suomessa olevan vahvasti kaventumassa. Naisiin, lapsiin, etnisiin ryhmiin, uskontoihin ja sukupuolivähemmistöihin liittyvät vitsit ja humoristiset heitot katsotaan entistäkin useammin loukkauksiksi tai jopa niin sanotuksi vihapuheeksi" Osa on hänen mukaansa huolissaan poliittisesta korrektiudesta ja että "virallisen suvaitsevaisuuden loputon pimeys" estää lopulta kaiken huumorin. Lauerma korostaa kuitenkin että huumori on arvokasta. Aiheen sijasta pitäisi katsoa huumorissa asennetta. Pahaa huumoria on ja sillä on tietty luonne (s 193) "Sadismin verhoaminen huumoriin, näennäisen viaton loikka kiusoittelusta häpäisemiseen on usein erityisen katalaa." Moni on pahastunut minulle kun moitin hauskojakin miehiä siitä että heidän huumorinsa on "hakkaavaa". Lauermakin moittii sitä jos toinen mitätöidään huumorin keinoin - ja sitten vielä moititaan tästä suuttumista korostamalla että toisella on huono huumorintaju. (Vaikka kyllä minä aika usein tunnistan että ne "hakkaamiset" ovat huumoria, jopa taitavasti tehtyä.)

Näkisinkin että tässä korostuu nimenomaan se, että ihminen helposti tuijottaa huumorissa aiheita. Tällöin huumorin moite voi johtua moittijan "väärästä ideologiasta" joka tekee hänestä tosikon ja huumorintajuttoman. (Minussa on toki myös nämä puolet, valtaosassa ihmisistä on.) Aiheen sijata kysymyksessä on kuitenkin tekotapa. Se, mitä sanoo ei ole välttämättä yhtä tärkeää kuin se miten sen sanoo. Mutta ihmisten identiteetit sitoutuvat helposti tekoihin ja ratkaisuihin, joten ei ole kovin ihmeellistä jos "oikeat mielipiteet" päihittävät "hakkaavan asenteen" huumoriarvoa ja vitsin soveliaisuutta arvioitaessa.

Lauermakin korostaa kognitiivista dissonanssia. Se on tuttu jokaiselle skeptikolle. Mutta se on myös huumorin käsittelyssä tavallista. Ihminen tulkitsee havainnot - itse asiassa helposti myös luo uudet havainnot jos havainnot eivät ole mukavasti tulkittavissa - ja näin asiat selitetään itsen kannalta parhain päin. Siksi hyvän kääntöpuolelta löytyy etiikasta ja hyvyydestä ja lempeydestä rakastavia uskovaisia lestadiolaisia. Sellaisia jotka haluavat olla lastenkaltaisia ja rakastavia ja jotka haluavat olla hyviä ihmisiä ja tavoittelevat tätä haastavaa maalia jokapäiväisessä elämässään ja arkisissa toimissaan. Mutta jotka näyttävät toimintansa tasolla julmilta ja lapsellisilta, sellaisilta jotka moitteen ja kolttosista kärähtämisen jälkeen saavat lapsellisen maahanheittäytymiskohtauksen. Tämänlainen todellakin muistuttaa kognitiivista dissonanssia jonka Lauerma liittää vitsiin jossa nainen epäilee miestään vieraissakävijöiksi ja joka varastaa mustasukkaisesti miehensä puhelimen kesken tämän puhelun. Ja kun toisessa päässä on mies, hän kysyy mieheltään että "oot sie pii?" Teolle löytyy tekosyy.

Nyrkkisääntönä onkin se, että moraali ja moralismi ovat lähellä toisiaan. Mutta ne ovat silti täysin eri asioita. Kenties helpoin nyrkkisääntö näiden toisistaan erottamisesta onkin juuri se, että moralismi iskee aiheisiin kun taas aito moraali iskee periaatteisiin ja sisältöihin. Tämä näyttää itse asiassa olevan se miten moraalifilosofia on toiminut aina ; Kantilainen moraalilaki viittaa korkeampiin periaatteisiin. Ideologiat kuitenkin synnyttävät leirejä joissa tärkeintä ei ole se miten sanotaan vaan keheen piikki kohdistuu. Oikeat mielipiteet oikeutetaan poliittisella jargonilla, jossa on vahva jako samanmielisiin ja erimielisiin. Samaa julmaa maksiimia ei haluta noudattaa omiin, itse asiassa jos vastapuoli soveltaa sitä heihin, tämä "vuoroin vieraissa potut pottuina -vastavuoroisuus" nähdään epäoikeudenmukaisena ja epäreiluna.