Uudentyyppinen argumentti abortin täyskiellolle

P1: Osa ihmisistä on olemuksellisesti niin viheliäisiä, että heidän tulisi hävetä tätä syvästi ja kärsiä sen vuoksi.
P2: Tämä on tilastollisesti yleistä tai ihmislajille tyypillistä tai olemuksellista. Esimerkiksi; Tämä häpeä voi kasvaa älyllisestä ja moraalisesta kelvottomuudesta mutta tämä on enemmänkin syvän olemuksellista, se on ikään kuin perisynnin korvaavaa perihäpeällisyyttä.
P3: Heidän on oltava elossa voidakseen hävetä, ja itse asiassa elossaolo on kärsimystä ja suuri häpeän lähde ainakin toisinaan.
P4: Abortoidut eivät häpeä, vaikka sen vuoksi että abortti poistaa elämisen sikiöltä.

J:Siksi abortteja ei tule sallia.

---

Parasta tässä argumentissa on sen negatiivisuus. Mitä vähemmän elämässä on kärsimystä ja mitä optimistisempi kuva ihmiskunnasta ja ihmisen arvosta on, sitä heikompi tämä argumentti on. Tämä tekee siitä hyvin uskottavasti toden ja muutenkin vahvan argumentin. Toki sen filosofinen heikkous on enemmän siinä että se vaatii oletuksen jostain olemuksellisesta häpeästä joka alkaa ennen kuin on tehnyt mitään, kuten esimerkiksi ennen kuin on ryhtynyt kreationistiksi.

Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

---

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]

Pragmatismi vai kompensaatio?

Tuttavani oli taloudellisissa vaikeuksissa. Syynä on se, että nykyajan työttömyyskorvaus ei tunnu elävän maailmassa jossa ihmisillä on muitakin kuluja kuin vuokra. Tähän normaaliin sometuskailuun ilmestyi perin juurin erikoista kommentointia. Innokas kertoi, että "mä en tykkää siitä että ihmiset valittaa vaikka saa ilmaista rahaa. Monessa maassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan". Tätä sävytettiin eettisellä teorialla "ite nään sosiaaliturvan bonuksena" Mukana oli myös kehoitus "vedä ittes jojoon".

En pidä tämänlaisista ihmisistä. On aivan erityislaatuista hienoutta kun ihminen pyytää toista tekemään itsemurhan rahaongelmien vuoksi. Ja olettaa että hänen näkemyksensä etiikasta, esimerkiksi siitä onko hänestä "sosiaaliturva bonus" vai ei painaisi jotain jossain jonain perusteluna. Ja se, että käyttää "mä en tykkää" -tyylistä banaalisuomea ei ainakaan auta luomaan parempaa kuvaa ihmisen muustakaan kognitiosta.

Muistutinkin että tosiasiassa kun katsotaan montaa maata ja historiaa niin moni asia on toisin. Se, että jokin on toisin ei ole kovin vahva argumentti. Tai jos on niin kommentoija itse on pulassa. Kivaa että yhteiskunnassamme on niin suvaitsevainen ilmapiiri ja lainsäädäntö että kaiken maailman psykopaatteja ei vaan saisi haastaa kaksintaisteluun ja tappaa. Kuten vanhoina aikoina. Monien "poliittisesta korrektiudesta" valittavien tulisikin muistaa että heidän itsensä hengittämisoikeus on jossain määrin "vain bonus". Eivätkä he tavallaan osaa olla kiitollisia. Itselleni ei tulisi mieleenkään moittia suomen oikeusjärjestelmää ja yksilönsuojaa. Se kun pitää minut ja tuon jojoonvetämissomeilijan elossa, Olen sillä lailla naurettava pehmo. Ja lisäksi - tai ennen kaikkea - olen sen verran egoistinen, että en halua taistella kaksintaistelua kuolemaan monta kertaa vuorokaudessa.

Taustalla on kuitenkin syvempikin keskusteluteema.

Taakse voidaan nähdä toisenlainen erimielisyys. Voidaan nimittäin nähdä että useille sosiaaliturva ja muut vastaavat asiat ovat ehdollisia tietyistä syistä. Taustalla on ajatus ansaitsemisesta tai potentiaalisesta ansaitsemisesta. Toisin sanoen työttömyyskorvauksen idea on se, että ihminen maksaa työtä tehdessään veroa ja tätä käytetään ikään kuin "vakuutusmaksuna" jos hän sattuukin jäämään työttömäksi. Työttömyyskorvauksen taakse nähdään siis joko ajatus entisistä jo tehdyistä ansioista tai ajatus siitä että tulevaisuudessa kykenee tuottamaan ansioita niin että yhteiskunta hyötyy. Näin työtöntä kannattaa elättää, kyseessä on investointi joka maksaa itsensä takaisin sitten kun työtön pääsee taas jaloilleen ja alkaa maksamaan veroja. (Tai vähintään tämä toimii tilastollisesti jos ei jokaisen yksilön kohdalla toteudukaan.)

Voidaankin nähdä että tässä on vahva ansaitsemisen teema. Tätä vastaan asetetaan usein absoluuttinen ihmisarvo. Tämä on monesta suosittu ja hyveellinen ajatus. Tässä sosiaaliturvaa annetaan jotta ihmiset tulisivat toimeen ilman työtä. Ihmisiä elätetään jotta he eläisivät. Jos ihmisyys on arvokas asia ja absoluuttisesti arvokas, ei raha ole tällöin jokin jota olisi eettisesti sopivaa edes miettiä. Jos ihmisen arvo on ääretön, hänen pelastamisensa on perusteltavissa vaikka tästä tulisikin tappiota valtion kassaan. ; Tässä mallissa eläkemummo joka ei ole elämänsä aikana tienannut voi ansaita sairaalahoitonsa vaikka hän todennäköisesti ei työllisty ja tuota veroilla rahoja takaisin. Tässä mielessä voidaankin huomata missä asioissa harjoitetaan ehdollista ja ehdotonta auttamista. Nämä voidaan liittää suoraan siihen onko ihminen konsistentisti absoluuttisen ihmisarvon puolesta tai vastaan.

Tässä mielessä kysymykset ovat tietenkin hankalia ; Rehellisesti sanoen en ole tavannut vielä tahoa joka oikeasti noudattaisi absoluuttista ihmisarvoa kovinkaan pitkälle. Jopa kristinuskossa jokainen on arvokas mutta pelastumisella on ehto, oikea vakaumus.

Tästä hyvän kuvan saa lukemalla Jukka Hankamäkeä.

Hänen sinällän mielenkiintoinen blogauksensa abortista on kiehtova. Siinä on toki joitain hyvin helposti spotattavia virheitä, mutta ne ovat sentään kiinnostavia virheitä. Hän vetoaa absoluuttiseen ihmisarvoon "Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää." mutta toisaalta sitten kuitenkin menee ehdolliseen ihmisarvoon ja puhuu tuomitsemisesta ja ansaitsemisesta. "Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille."
1: Hän heittää absoluuttisen ihmisarvon kohdalla kategoriavirheen ; Ihmisarvo on absoluuttinen mutta on silläkin jotkin ehdot. Sillä esimerkiksi kivillä ei ole ihmisarvoa. Näin ollen abortoitavan sikiön määritteleminen ei-vielä-ihmiseksi onnistuu. (Sperma ja munasolukin on "potentiaalinen ihminen" jonkin syy-seurauslogiikan kautta. Ja jos liennytyksiin lähtee niin vaatii se munasolu ja solupallokin tietyn kontekstin jotta syy-seurausketju menee syntyneeseen lapseen asti.) Näin vaikkapa Gazzanigan hermoston rakennepuutosten kautta perustellulle ihmisyyden määrittelemiselle tietoisuuden kautta on jotain jolle jää tilaa. Ihmisillä on absoluuttinen ihmisarvo, joka siis 
2: Kuolemantuomion kohdalla hän puhuu aritmeettisesta oikeudesta joka sisältää ehtoja jotka sitten muka jotenkin rajoittavat niitä ehdottomuuksia jotka eivät ole käsitteellis-aprioristisien ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluttinen. Joka on tietenkin hyvin erikoista. (Loogisesti kokonaisuus on vähän kuin kolmikulmainen ympyrä.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten absoluuttista ihmisarvoa ei noudateta, esimerkiksi kuolemantuomittujen kohdalla.

Ei tämä koske vain sosiaaliturvaa ja aborttia.

Kun mietitään teemaa laajemmin voidaan huomata että sosiaaliturvan ja abortin lisäksi on monia muitakin asioita joihin tämä sama teema menee. Yleisimmät itse asiassa koskevat rikoksista vangitsemisia, sairaanhoidon oikeuttamisia ja muita vastaavia asioita. Omia sävyjä mukaan saa puhuttaessa maahanmuuttajien vastaanottamisesta.

Mutta itse menen vankilaan, vierailemaan suoraan vankilaan, käymättä lähtöruudun kautta. Sillä itse olen hylännyt absoluuttisen ihmisarvon. Tässä mielessä jopa suhtautumiseni lakiin on varsin kyyninen. Kun moni katsoo lakia hän katsoo sitä kategorisesti ; On vain asioita jotka on määritelty rikoksiksi ja asioita joita ei ole määritelty rikoksiksi. Itse näen rangaistuksen enemmänkin relatiivisena hintana. Näin ollen esimerkiksi murha ei ole Suomen lain mukaan estetty ja kielletty vaan se on toiminta josta joutuu maksamaan tietyn mittaisen vankilatuomion. Toisin sanoen vankilaanmenokysymys muuttuu kysymyksestä "saako niin tehdä" muotoon "onko sen tekeminen vankilatuomion arvoista".

Sen lisäksi minulla on "yleiseen hyötyyn" viittaava ajattelu joka on utilitarismin ja pragmatismin ristisiitos. Sellainen joka on hyvin vieras tunteellisille kompensationaristeille. ; Parhaiten tämä ero näkyy siinä, että moni haluaa että vankilarangaistukset ovat, paitsi pitkiä ja valvottuja, niin myös tuskallisia ja ikäviä. Toisin sanoen takana on ajatus siitä että rangaistuksen olisi oltava jotenkin sellainen että se kompensoi aikaansaadun vahingon (compensation). Oma näkemykseni on sen sijaan suojelukeskeinen (protection). Näin ollen vankilarangaistuksia voi olla syytä pidentää. Mutta on irrelevanttia onko se vankilassa olevalle tuskallista vai ei. Rangaistuksen tehtävänä on pitää rikollinen luonteenlaatu - eli ihmisjoukko joista moni rikollinen aktio "on sen arvoista" - lukkojen takana niin että me vähemmän ansiota eri asioissa näkevät voivat elää turvassa. Tässä mielessä on ihan oikeasti tavallaan yksi ja sama pelaako vanki playstationia kaikki päivät vai elääkö mutakuopassa kirput seuranaan. ; Osaltaan tämä näkökulma toki sallii myös sen että vanki saataisiin kannattavaksi osaksi yhteisöä, jolloin paapova terapointi voisi olla periaatteessa hyväksyttävä asia.

Sama voidaan laittaa aluksi mainitsemaani sosiaaliturvaan. Jos kompensaatiokeskeinen ajattelee sitä että joku makaa kotona laiskana, on pragmaattinen kyyninen suojelunäkökulmani sitä mieltä että tosiasiassa sosiaaliturva maksetaan juuri jotta ihmiset passivoituisivat. Sillä jos ihmiset eivät tule toimeen, he ryhtyvät kapinoimaan. Tästä seuraa ryöstelyä ja väkivaltaa. Ja kapinoita. Ja jopa vallankumouksia. Historia on täynnä tilanteita joissa elannon tuottavan työn saaminen on ollut vaikeaa eikä valtio ole riittävissä määrin panostanut köyhyysongelmaan. Tässä käy helposti niin että yhteiskuntajärjestys romahtaa, väkivaltaisuudet yltävät. Ja joskus vallanpitäjätkin pääsevät eroon monista asioista, esimerkiksi päistään. Niitä ei mitenkään helposti kasvateta takaisin edes modernilla teknologialla, tiettävästi. Ei edes rikkaille. Saati keskituloisille sosiaalipummeista sosiaalisessa mediassa itkeville.

Tässä mielessä ero tunnepitoisen kostonhimoisen kompensaationäköökulman ja suojelua koskevan näkökulman välinen ero on jotain jotka voidaan laittaa jossain tilanteissa synteesiin. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" on itselleni tärkeä kirja joka käsittelee peliteorian ja evoluution ja altruismin suhdetta. Siinä korostettiin että monissa paikoin yhteistyö on sellaista että yhteisyötä luova järjestelmä kutsuu ns. "loisimaan". Kannattavin strategia on hyötyä systeemistä ja muiden avusta pistämättä rikkaa ristiin. Tätä estetään ns. ylikompensaatiolla. Nashin tasapainotila yhtälössä muuttuu kun uhri uhraakin hirveitä tappioita itselleen tuottaen ihan vain että voisi rangaista rikollista. (Moni rankaisu vaatiikin aikaa ja työtä ja tässä mielessä playstationilla passivoitu vanki on varsin helppo ja halpa verrattuna vankiin jota hakkaamaan on palkattu erityinen pieksemisen asiantuntija.) Ylikompensaatio, se että rangaistaan hirvittävän kovaan suhteessa menetettyyn tappioon, on jotain joka ei ole täydellistä kompensaatiota. Mutta kiukuntunne tuntuu kuitenkin lietsovan sekä ylikompensaatiota että kompensaatiota korostavaa arvokeskustelua.

Lopuksi;

Toki oma näkemykseni on hieman mutkikkaampi kuin kuvattu. Olen tunnetusti kostonhimoinen ihminen. Mutta tässä kohden muistutan että minun kompensaationäkökulmani eivät ole yhteiskuntaa koskevia vaan henkilökohtaisia. En haluaisi että yhteiskunta menisi lainkaan minun ja kaunan kohteeni väliin. Moni kysyykin minulta että enkö haluaisi tuskallisia ja pitkiä tuomioita vaikka sellaisille jotka pedofilioisivat pieniä sisariani tai sukulaisiani. Olen kahden vaiheilla sen kanssa pitäisikö heille vastata että tosiasiassa haluaisin heille mahdollisimman lyhyet tuomiot...

Metatasolle vapautumisesta

Vapaus on hyvin moderni arvo. Se on niitä perusasioita joiden voidaan nähdä olevan nykyään se jaettu arvo joka yhdistää muuten riitelevää oikeistoa ja vasemmistoakin.

Tässä voi usein helposti huomata tilanteita joissa vapauden puute viittaa hallittuna olemiseen ja tällöin esimerkiksi kapinointi (vallitsevia) normeja vastaan nähdään helposti vapautumisena. Teini joka kapinallisesti polttaa tupakkaa vastoin vanhempiensa kieltoa saattaa kuitenkin tehdä tätä pakonomaisesti ja tupakointi voidaankin nähdä jonain joka demonstroi miten riippuvaisia vanhempiensa mielipiteistä - ja paheksunnasta - tässä ollaan. Eikä nikotiiniriippuvuuskaan välttämättä edusta sitä vapauden vahvinta ydintä. Toki tupakasta kieltäytyminen pakonomaisesti ei sekään ole vapautta. Joten selvästi tässä on kysymys muusta kuin siitä että noudattaako vai rikkooko normeja.

Tässä mielessä voi olla hyvä katsoa vapautta kategorisoimalla käsitettä hieman.

Yllättävää kyllä vapaus ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia. Nimittäin valta. Vapaus nähdään jonain jossa ihmisellä on kyky tehdä valintoja. Vapaalla toimijalla on kapasiteettia toimia eri tavoilla. Toki pelkkä valta ja valinta ei riitä. Vapaus voidaan nähdä kaikille vapausnäkemyksille yhteiseksi piirteeksi joka on kuitenkin aina lähinnä välttämätön mutta ei riittävä ehto.

Tämän lisäksi tarvitaan tiettyjä lisämääritteitä. Ja näiden kohdalla koulukunnat alkavat nousemaan esiin;
1: Itsellisyys on vapautta johonkin korostaa sitä että ihmisellä on valta tehdä jotain jota hän itse jotenkin edustaa. Karkeimmillaan tämä näyttäytyy siinä että ihminen saa tehdä sellaisia valintoja kuin hän haluaa tehdä. Tämä sitoutuu usein jonkinlaiseen tematiikkaan jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa autenttisuudeksi. Tässä kohden tilanne menee hankalaksi. Sillä esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihminen on poliittinen eläin. Kristinuskossa on paljon teologista ajattelua joka nojaa siihen että kristinuskon opit kuvaavat ihmistä autenttisimmillaan ja tätä tätä kautta kristinuskon normien seuraaminen on autenttisena olemista. Tässä on yleensä takana teoria siitä mitä ihminen on.
2: Rajoittamattomuus on vapautta jostain, taas korostaa sitä että meidän valintojamme ei rajoiteta ulkopuolisella voimalla. Tässä on haasteellista se, että lähes kaikki aiemmin mainitut ihmisen autenttisuuden teoriat voidaan nähdä tämänlaisina rajoituksina.
3: Itsellisyys taas korostaa että teot ovat vapaita kunhan niitä eivät koske kohdan kaksi rajoittavuuksia muistuttavia asioita joita edustavat esimerkiksi (1) ulkopuoliset voimat jotka (1a) ovat fyysisiä reunaehtoja jotka tekevät joitain asioita täysin mahdottomiksi (1b) ulkoisia sosiaalisia reunaehtoja joissa jonkinlainen uhka joka on joko välitön, todennäköinen tai seurauksiltaan vakava. (2) Sisäiset voimat kuten jonkinlainen psykologisesti epäterve traumakäytös, vääristynyt omatunto, tai muu vastaava voima joka muistuttaa kovasti itsellisyysteorian kohdalla mainittua epäautenttisuutta.

Tästä seuraa se, että vapaus näyttäytyy helposti ihmiskuvan kautta.

Käsittelemme vapautta kuin se olisi hyvin yksiselitteinen asia. On kuitenkin selvää että se mitä ihminen haluaa voidaan käsitellä muootoon "mitä ihminen oikeasti haluaa jos hänellä ei ole rajoitteita". Tästä syntyy helposti sellainen tilanne että vääriä asioita haluava ihminen voidaan nähdä vaikkapa traumatisoituneena.

Toisaalta moraali, esimerkiksi vastuu ja anteeksianto, näyttävät hyvin erilaisilta. Esimerkiksi kristinusko on moraaliltaan hyvin Jumalakeskeinen. Ja synty on sitä että rikotaan Jumalaa ja Jumalan normia vastaan. Esimerkiksi kun joku raiskaa jonkun, tämä voidaan nähdä syntinä joka rikkoo Jumalan säädöksiä vastaan. Tässä mielessä on ymmärrettävää että ihminen rukoilee anteeksiantoa Jumalalta eikä raiskauksen uhrilla ole niin suurta merkitystä. (Katolisessa kirkossa pappi ei ole raiskauksen uhri mutta hän voi antaa lepyttelytoimenpiteet. Luterilaisessa kirkossa tätä tasoa ei korosteta, mutta sielläkään armon erityisehtona ei ole sopu uhrin kanssa.)

Itselleni tilanne on siinä mielessä erilainen että en näe että on mitään metafyysistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalikäsitystä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja laumaeläiminä meillä on tietynlaisia taipumuksia. Koska moraali on minulle ihmisistä lähtöisin, osittain evoluution säätämää lajityypillistä käytöstä, osin kulttuurin iskostamaa ajattelua, olemme vastuussa vain toisillemme. Joka tietenkin tarkoittaa sitä että Jumalalta anteeksi saaminen on melko irrelevanttia koska se aito anteeksiannon lähde, eli omien pahojen tekojen uhri, ei ole mitään anteeksiantoa antanut.

On esimerkiksi selvää että jos kristitty sanoo että moni ihminen sekoittaa normittomuuden ja vapauden ja että ihminen päinvastoin vapautuu kristuksen kautta, hän puhuu omasta ihmiskuvastaan ja korostaa myös että tämä on parempi kuin erimielisen ihmiskuva ja vapauskäsitys. Jos Jeesus kuvaa ihmisen autenttisena ei kyseessä tietenkään ole rajoittava normi vaan kuvaus siitä mitä ihmiset terveenä ja rajoittamattomana haluavat.

Kenties tästä erilaisuuden tiedostamisesta voi kuitenkin johtaa jotain.

Itse kuitenkin näen että tälläinen vapauden metakäsitys tuo esiin uusia huomioita jotka mahdollistavat argumentoinnin siitä huolimatta että vapauskäsitteissä on eroa. Syntyy ikään kuin ylätaso jonka kohdalla eri maailmankuvat sisältävät rajoitteita ja vapautteita. Kokonaisuutta voidaan katsoa laajemmin ja näin voidaan nousta moraalista joka on hieman erilaista kuin se että katsotaan yhden maailmankuvan ja yhden normin ja yhden tilanteen kautta.

Voidaan esimerkiksi huomata että kun uskovainen uhkaa vakaumuksellista ateistia helvetillä, tässä tilanteessa on niin että (1) uskovainen on uhkailija koska hän pitää antamaansa uhkaa relevanttina. (2) Hän ei kuitenkaan rajoita tällä uhkalla ateistin käytöstä koska ateisti ei koe uhkaa relevanttina. Tämä taas eroaa vahvasti siitä miten asiaa käsitellään keskustelussa. Usein ateisti moittii helvetillä pelottelijaa vapautta rajoittaavksi uhkailijaksi kun taas helvetillä uhkaaja korostaa että hän ei uhkaile vaan pelkästään varoittaa jostain relevantista ongelmasta joka seuraa. (Vaikka tämä on sekin ulkoinen uhka joka on relevantti eli se on nähtävissä vapauden rajoitteena.)

Lapsesi ei ansaitse aborttia!

Usein aborttia vastustetaan positiivisen ihmiskuvan ja positiivisen elämäkuvan kanssa. Elämä nähdään arvokkaana asiana, lahjana. Tälläisiin utopistisiin optimismihaihatteluihin ei oikeasti voi sanoa juuri muuta kuin kysyä että mihin voin palauttaa tämän paskan lahjan. Aborttia voitaisiin kuitenkin tosiasiassa vastustaa myös paljon realistisemmasta näkökulmasta, jopa täydellisestä ihmisvihasta.

Oletteko katsoneet ihmisiä, tavanneet heitä joskus? Yleinen mielikuva on se, että he eivät sanan täydessä mielessä ole mitään lahjoja itselleen tai läheisilleen. Aika paskaa sakkia ovat. Toisaalta ei se elämäkään ole mitään erityistä herkkua. Näiden välille voidaan nähdä symmetria ; Paskat ihmiset ansaitsevat paskan elämänsä. Olisi tarpeettoman armeliasta armahtaa ihmiset tältä rangaistukselta jota elämäksi kutsutaan. Elämällä taas kerrytetään niitä ansioita joilla elämää sitten kärsitään.

Lapsesi on siis tavallaan vähän kuin Hitler, eikä häntä siksi saa vaan päästää pälkähästä.

Pitäisikö ihmisiä jalostaa paremmiksi?

Kun eugeniikkaa lähestytään, näkökulma on ymmärrettävästi kriittinen. Ja tässä aiheessa kriittinen tarkoittaa yleensä ottaen myös vastustavaa. (Muutenhan kriittinen ei tarkoita aina muuta kuin harkitsemista.) Eugeniikka on käytännössä varmasti pahan asialla.

Kuitenkin sitten toisaalta ei voi olla miettimättä sitä, että eugeniikasta annetaan usein sellaisia esimerkkejä jotka ovat huonoa jalostamista. Ja jossa jalostus palvelee huonoja päämääriä. Eli sillä tehostetaan vallankäyttöä ja sorretaan vaikkapa vammaisia. Eugeniikalla tuotetaan supersotilaita ja karsitaan heikkoutta. Ainakin mielikuvissa.

Mutta teoriassa asia ei ole näin yksinkertainen. Kun esimerkiksi luetaan siitä miten "Suomalaistutkijat löytävät kaksi väkivaltageeniä", muistutetaan siitä että tosiasiassa jalostus ei välitä mikä ominaisuus yleistyy tai huononee. Jalostus etenee kohti jalostustavoitetta jonka määrittelee ihminen ja kulttuuri. (Luonnossa jalostustavoite on luonnonvalinnan koodaama "kelpoisuuskartta". Mutta jalostus on melko lailla by definition geenipooliin puuttumista kulttuurisin keinoin.) Entä jos sosiaalisia piirteitä yleistettäisiin ja vain lempeimmät ja ystävällisimmät saisivat lisääntyä? Entä jos paras diplomaatti saisi eniten jälkeläisiä ja sotaa edes ajatuksena esilletuovat kärsisivät jälkikasvun vähäisyydestä sukupolvesta toiseen? (Ilmaisu on tarkoituksellinen. Monelle eugeniikasta tulee mieleen tappaminen, etenkin vammaisten tappaminen. Tosiasiassa jalostus tapahtuu enemmän valikoinnilla ja painotuksilla. Lasten saaminen ja kuoleminen eivät ole täysin yksi ja sama. Esimerkiksi itselläni ei ole lapsia - eikä tule, ellei jotain hyvin omituista tapahdu - mutta olen silti valitettavankin elossa.) Ihmiskunta voi tälläisen valikoinnin tehdä, luonnostaan sellainen tuskin tapahtuu.

Tästä saadaankin erittäin mielenkiintoinen kysymys siitä, että jos ihmisille ajatellaan väkivaltaisuutta lisääviä geenejä, niin pitäisikö meidän tehostaa näitä keinotekoisesti. Yleinen havainto monissa yhteiskuntajärjestelmissä on ollut se, että ne toimivat ihanteellisen hyvin niin kauan kuin sitä ei sovelleta elävillä ihmisillä. Toisin sanoen ihmisluonto on sellainen, että se tunkee näihin utopioihin väliin, usein epämiellyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Ja ei. Tämä ei ole pelkästään rasismia jossa halutaan suojella suomalaista rotua joltain väkivaltaiselta ihmisryhmältä jolle terrorismi ja väkivalta on kulttuurinen ellei peräti geneettinen erityispiirre. Tai sitä että olen kehittämässä näppärää oikeutustyökalua vallanhomoisille ihmisille jotka haluavat siivota vaikka vihaiset Odinin Soturit pois aggro-heimoajattelemasta yhteiskunnasta. (Ei, vaikka olen tietoinen että rotujen geneettiset erot ja niihin tehtävä yhteiskuntasuunnittelu innostaa natsistisia mengeleidejä aivan yhtä paljon kuin eugeniikkaa kammoava liberaali kuitenkin vetoaa "sisäsiittoisuusargumenttiin" leimatessaan perussuomalaista...)

Eugeniikkakysymys voidaan liittää laajempaan kontekstiin. Moraalifilosofit ja yhteiskuntafilosofit ovat joutuneet esimerkiksi ottamaan kantaa siihen miten ihmiskunta voisi tulla toimeen kun samanaikaisesti tiede tukee ilmastonmuutoksen olevan hyvin perusteltu teoria, mutta ihmiset silti käyttäytyvät saastuttavasti. Tässä ilmapiirissä tuotetaan sellaisia kirjoja kuin Ingmar Persson in ja Julian Savulescun "Unfit for the Future". He esittävät että ihmiskunta on tällä hetkellä useiden isojen riskien alla. Ja ongelmien ratkaisuun ei ole saatu apua valistuksella, teknologisella parantelulla eikä poliittisilla instituutioilla. Heistä ihmiskunnan olisikin syytä muuttaa myös itseään. Sellaiseksi että ihmisen käytösnormit olisivat yhteensopivat luonnon kantokyvyn ja muiden vastaavien asioiden kanssa. Toki tämä voi tarkoittaa muutakin kuin eugeniikkaa, erityisesti transhumanismin alueella on monia ajatuksia jotka käsittelevät enemmän ihmisen ja teknologian suhdetta kuin sitä mitä olemme geneettisesti. Mutta jos ihminen puhuu ihmisen muuttamisesta, on jalostustekniikka ihmisyydenmanipulointikeino muiden joukossa.

Jotenkin tämänlaisissa tilanteissa eugeniikka ja muut vastaavat asiat nousevat esiin. Ja ne näyttävät jotenkin perustelluilta. Joka tavallaan kertoo siitä miksi sen takana oleva ajattelu nousee suosioon kerran toisensa jälkeen. Harva ihminen on sellainen että tekee tietoisesti asioita jotka ovat pahoja ja vahingollisia. (Heitäkin on, mutta he ovat vähemmistö. Kuten psykopaatitkin.)

Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Ateistit, uskovaiset ja negatiivinen assosiaatio

Viime päivinä monet lehdet, esimerkiksi "Helsingin Sanomat", ovat viitanneet tutkimukseen jonka mukaan "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita itsekkäämpiä". Yle uutisoi samasta tutkimuksesta "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita ilkeämpiä". Ja mikä miellyttävintä, myös itse kyseinen tutkimus on myös luettavissa internetissä. (Se tosin vaatii ajattelua joka on monille aivan liikaa.) Tutkimuksen otsikko toki sanoo hauskemmin että "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Viesti on sama. Uskonnollisuus assosioidaan usein hyvyyteen. Esitetään että uskontoa tarvitaan pitämään ihmistä kurissa.

Tämä ei ollut minulle kovin yllättävä tieto.

Osa voisi selittää, että tämänlainen johtuu siitä että ateisteilla ei ole muuta keinoa armoon ja anteeksiantoon kuin se, että saavat teon uhrilta anteeksi. Uskovaiset voivat aina pyytää ei-uhrilta anteeksi ja riemuilla sen jälkeen ties missä "Mahdollisuus Muutokseen" -julkaisuissa siitä että monen ihmisen murhaaminen ei ole kovin kauhea asia kun on saanut asian anteeksi Jeesukselta.

En ole kovin vakuuttunut, että tämänlainen ideologian kautta katsominen kuvaa ja selittää ihmisten toimintaa kovin hyvin. Se, minkä kognitiivisessa uskontotieteessä oppii käytännössä välittömästi on se, että lähes kaikissa asioissa ihmisten toimet eroavat "teologisesti korrektista" tasosta. Eräistä syistä nykyinen ihmisten selittäminen vaan tavataan tehdä "ideologia edellä", tavalla jossa ihminen muuntuu jonkinlaiseksi rationaaliseksi kalkyyliksi joka yrittää maksimoida toimintaansa koherenteilla periaatteilla. Idea kattaa niin taloustieteen homo economicuksen hyviä diilejä tavoittelevan ostosten tekijän kuin uskovaisten selitykset siitä että uskonnollinen vakaumus johtaa ihmisten hyvään käytökseen ja selittää yhteiskuntarakenteet. (Nyrkkisääntönä itselläni on, että nämä selitysmallit ovat enemmän tai enemmän puutteellisia. Elleivät peräti täysin virheellisiä.) Näillä saa kerrottua kivoja asioita helpoksi typistäviä kertomuksia jotka ovat ilmeisen tunteisiinvetoavia ja ymmärrettäviä. Sääli, että maailma on kompleksi eikä enimmäkseen noudata edes draaman kaarta.

Tieto ei ollut yllättävä, koska olin yllättynyt jo aiemmin

Tähän liittyen oma ensi hetken "arvaukseni" perustuu aivan muuhun. Vähän aikaa sitten julkaistiin merkittävä metatutkimus. Siinä katsottiin läpi tutkimuksia joissa oli katsottu voidaanko ihmisiä ohjata kohti eettistä käyttäytymistä antamalla heille uskonnollisia vihjeitä. Tulos oli yllättävä. Mediassa on nimittäin näytetty säännöllisesti tutkimuksia joissa näytetään että uskonnollisten termejen viljely lisäisi eettistä käytöstä ihmisillä - itse asiassa myös ateisteilla. Metatutkimus näytti, että tässä on kuitenkin ollut enemmän julkaisuvalikoinnista. Lehdet, ja myös tieteelliset julkaisut, antavat enemmän näkyvyyttä positiivisille korrelaatioille kuin "nollahypoteesin toteutumiselle". Ja tästä on seurannut julkaisuharha (publication bias) ; Positiiviset tulokset näkyvät lehdissä kun taas korrelaation puute jää huomaamatta. Siksi vasta kun joku tekee tämänlaisen suuren tutkimuksen, paljastuu kokonaiskuva ; Ihmisiä ei voikaan ohjata toimimaan eettisemmin antamalla heille uskonnollisia vihjeitä.

Ja tämä on aivan sikaihmeellinen tulos. Kun katsotaan sosiaalipsykologiaa, vaikkapa Ap Dijksterhuisin tutkimuksia, tiedetään että ihmisiä voi ankkuroida, ohjailla kontekstilla (priming). Luomalla mielikuvia vanhoista ihmisistä, ihmiset esimerkiksi muuttuvat vähäksi aikaa hitaammiksi koska vanhuksiin liitetään mielikuva hitaudesta. (Tämä toimii myös identiteetin kautta ; Jos on aasialainen ja nainen, ryhmät saadaan pärjäämään keskimääräistä paremmin tai huonommin matematiikassa ihan vain sillä että annetaanko ennen testitilannetta vinkkejä jotka liittyvät aasialaisuuteen vai naiseuteen. Sillä yleisissä mielikuvissa aasialaiset ovat hyviä matematiikassa, ja naiset eivät.) Koska uskonnollisuuteen liitetään usein ajatus siitä että uskovaisuus on hyvyyttä, on itse asiassa täysin loogista odottaa sitä julkaisuharhan näyttämää tulosta. Olin itse, suoraan sanoen, yllättynyt. Kunnes tiedostin että tosiasiassa suurimmassa osassa uskontoja on negatiivinen ihmiskuva. Ihminen on ennen kaikkea syntinen. Uskonto liitetään eettisyyteen mutta uskonnon ihmiskuva on negatiivinen. Ihmiset uskovat olevansa pahoja, joten he tosiasiassa tulevat ankkuroiduksi siihen että he itse ovat huonoja. Siksi yhteys ei ole vain se, että uskonnolliset ankkuroinnit eivät vaikuta. Vaan kyseessä on negatiivinen korrelaatio jossa uskovaiset toimivat huonommin.

Negatiivisen minäkuvan maailmasta

Jos otetaan erityisen monien kristittyjen mieleen oleva sosiologi Max Weber, hän näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Hän halusi selittää kapitalismin, sen miksi elämme sellaisessa. (Esitän alla karkeistuksen hänen ideastaan. Sen ydinmehuna on poleeminen "ymmärrettävyys" enkä siksi viilaa pilkkuja. Pääidea, etenkin se mitä tässä blogauksessa tarvitsen, on kuitenkin läsnä. Ja siksi päädyin referoimaan-oikomaan. Ei tarvitse kirjoittaa pitkästi jos tässä kontekstissa tarvittavan saa ilman oleellisia virheitä lyhyemmin.) Hän näki kuinka teollistuminen mullisti maailman. Uusi eliitti hylkäsi aristokratian. Weber ei siis kuvannut rakennetta jolla maailma toimii aina. Hän kuvasi murrosta. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Nämä olivat hierarkisessa suhteessa toisiinsa.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena - hänen aikakautenaan - oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Näkemys on kuvaava, mutta sitä voidaan tavallaan käyttää arvottavasti. Tai ainakin sitä käytetään arvottavasti. Tästä syntyy yksi tapa oikeuttaa kristillisen perinteen erityisarvo jota ateistien olisi pakko kunnioittaa niin että kaikki jolla on kristillinen tausta on kristillisyyden omaisuutta ikään kuin tekijänoikeuden kautta. Se on hieman asenteellista ja ilkeää. (Mikä onkin kai odotettavissa kuten tuo alun tutkimis vihjasi.) Mutta pidän luokituksesta ja arvottamisesta jonkin verran itsekin. Siinä mielessä että jos barbaarisuutta mitataan ideologian harjoittaman väkivallan ja alistamisen kautta, niin sen banaalisuutta mitataan siten että hierarkian alussa olevat ovat alkeellisten mielten juttua kun taas ylemmälle noustessa nousee myös jonkinlainen aito sivistys.

Weber hylkäsi ajatuksen että teollistuminen johtuisi rahasta ja teknologiasta. Sen sijaan hän ajatteli että teknologia johtuu ideologiasta, asenteesta jolla maailmaan suhtaudutaan. Siksi Weberiin viitaten onkin tavallista rakentaa teorioita joissa länsimaalaiset ovat lähetystyöllään pelastaneet Afrikan maita ikään kuin "viime tipassa". Ja luodaan käsityksiä joissa rahallinen apu ja teknologian vieminen ei tule muuttamaan mitään. Karkeasti ottaen kyse on siitä että ihmiset yliarvostavat infrastruktuuria kun tärkein kysymys on enemmän se että mitä juuri tänä päivänä sattuu tulemaan televisiosta. Weberin mukaan hätäapu ei auta koska kohdemaan ihmiset eivät ole riittävän ahdistuneita tai luottavat ihmeisiin tieteen sijasta.
1: Mikä onkin isoissa määrin aivan järkevä ajatus. Ei ole järkeä viedä vain teknologiaa ja rahaa, kun samalla pitää opettaa asenne esimerkiksi tieteelliseen ajatteluun. Teknologia, raha ja ruoka -apu ovat ensiapuun rinnastettava asia. Ne toimivat laastarina, mutta jos halutaan todella lopettaa nälkä ei kannata viedä aina vaan kalaa vaan opettaa ihmiset kalastamaan.

Weberin mukaan uskonnolliset ajatukset olivat kaikista keskeisimpiä. Kapitalismin selitti kristinusko, erityisesti protestantismi ja aivan erityisesti kalvinismi. (Vaikka "protestanttinen työetiikka" onkin jostain syystä kuvattu maassamme "luterilaisena työetiikkana". Mikä vihjaa siitä että aika hiton moni ihminen ei ole ymmärtänyt Weberin pääteesiä.)
1: Weberin mukaan katolisuus ei voinut tuottaa kapitalismia. Sillä katolisilla oli rippikäytäntö. Kun teot saa pyyhittyä täysin, ei synny riittävää ahdistusta. Protestantit sen sijaan elävät vahvemmin syyllisyydessä. Protestanteille papit eivät voi säännöllisin väliajoin pyyhkiä syntikuormaa pois. Protestanteille vain Jumala antaa syntejä anteeksi ja hän antaa kannanottonsa vasta tuomiopäivänä. Siksi protestantille koko hänen elämänsä on taistelua ja itsen todistamista kaikkinäkevälle mutta hiljaiselle palautetta antamattomalle Jumalalle.
2: Protestantismissa työllä on erityinen rooli. Jos katolisuudessa vain papit nähdään pyhiksi, on protestantismissa mahdollista toteuttaa Jumalan tahtoa lääkärinä, poliisina, jopa verotarkastajana. Näin ollen työ voi olla keino osoittaa kelpoisuutta. Työstä tulee näin keskeinen ahdistusta vähentävä voima. Tämä näkyy jopa siinä että protestanteilla on vähemmän juhlapyhiä kuin katolisilla.
3: Protestantismissa on etäännytty perheestä. Katolisilla perhe on tärkeä konsepti. Tässä on tilaa nepotismille ja ei-ansioilla pärjäämiseen. Protestantit sen sijaan voivat ottaa työyhteisön keskiöön. Perheen hylkääminen tässä mielessä ajaa protestantteja enemmän kohti koko yhteiskuntaa. Sosiaalisuus ei koske enää lähipiiriä joka sidotaan yhteen verisukulaisuudella, vaan jossa egoistiset itsekkäät motiivit samanmielisten kanssa voivat synnyttää oman yhteisön. Ja jossa nähdään että tällä pienperheellä on jotenkin ansaittava asema yhteiskunnassa jotta yksilö saisi Jumalan silmissä arvon. Näin ollen kaikkia tulisi kohdella arvostuksella, ja oma paikka omassa yhteisössä olisi ansaittava enemmänkin saavutuksilla.
4: Etääntyminen ihmeistä. Uskonsuuntaukset joissa rukous ja ihmeet ratkovat ongelmia, voisivat ajaa ihmisiä rukoilemaan työn tekemisen sijasta. Protestantit luottavat enemmän siihen että Jumala auttaa heitä jotka auttavat itseään. Koska Jumalan sijaan asiat pitää ratkaista työllä, protestantti on ahkera, lähestyy työtä rehellisesti ja hakee selitystä mekaanisista syy-seuraussuhteista joita hän voi hallita monen vuoden tutustumisella. Joka johtaa teknologisiin innovaatioihin ja tieteelliseen ajatteluun. Weberillä on "protestant work ethicsin" lisäksi toinen termi "disenchantment of the world" jota ei oikein tykätä mainostaa tässä yhteydessä yhtä kovasti. (Tosin tuolta yllä voidaan huomata huvittava seikka jossa moni karismaattinen uskovainen lietsoo Weberin tyylisessä hengessä ajatusta siitä että yhteiskuntamme on hieno ja kristinuskon ansiota. Mutta kun heidän omia ihmepoppakertomuksiaan ja auktoriteettejaan katsoo, on selvää että he ovat traditionaalisen autoritaarisuuden pauloissa. Eli jos kristinusko on tehnyt kapitalismin ja byrokraattien teollisen tiedeyhteiskunnan, niin se ei ole ainakaan tämä kristinuskon suuntaus.)

On selvää että Weberin kuva maailmasta on hyvin samantapainen kuin homo economicuksessa. Eli ihmisen maailmankuva ohjelmoisi hänet maksimoimaan omaa selviytymistään. Tässä mielessä se on taatusti jokseenkin puutteellista. Tärkeää on kuitenkin huomata että ankkuroiminen on todellista. Ja taustalla on negatiivinen ihmiskuva joka voidaan ankkuroida.

Tämä näkemys on minusta oleellinen ja sen takaa voidaan huomata että vaikka usein Weber asetetaan antiteesiin Karl Marxin kanssa, täyttä irtisanomista ei ehkä kannata näiden kahden välille tehdä. Erottelu tehdään usein siksi että Marxin mukaan tuotantovälineiden omistus on erityisen keskeistä. Ja Marx näki että ihmiset sietävät kapitalismia vain koska heillä on uskonto ja Weber näki astetta vahvemmin. Ei niin että kristinusko ei ole vain ja ainoastaan ooppiumia joka ylläpitää kapitalismia vaatimalla ihmisiltä sen sietämistä. Vaan jonain jossa kristinusko on nimenomaan luonut kapitalismin. Ideologia on Weberille jotain joka kuvaa yhteiskuntaa että luo yhteiskunnan. Näin ollen tietyn ajan kulttuuri on synnyttänyt kalvinismin ajatuksia. Ja kun kalvinistinen ajatus sitten toteutetaan täydessä mitassa yhteiskunnassa, syntyy kapitalismi. Kapitalismi on siis se yhteiskunta joka on "kalvinismin kuva". Kuitenkin kommunistit että Weber korostivat "propagandan merkitystä". Siinä mielessä että ihmiset ovat helposti vain kohteita joihin kohdistetaan jotain, kuten televisio-ohjelmia.

Tätä kautta voidaan nähdä että negatiivinen minäkuva on paitsi läsnä, niin jotain jota on arvostettu. Ja tämä negatiivinen minäkuva on luultavasti syynä siihen että ihmisiä ei voi ankkuroida hyviksi uskonnollisilla kielikuvilla. Yhteiskunnan pysyvyys, ei ihmisten hyvyys ja onnellisuus, ovatkin uskonnon ydinmehuja. Korrelaatio sanoo suoraan että jos uskonto oikeuttusi sillä että se ohjaa ihmisiä olemaan hyviä, niin uskonnosta pitäisi luopua. Mutta toisaalta valta usein liimaa itsensä valtaan jatkossakin ja uskonto voi olla oleellinen osa tätä pysyvyyttä.
1: Joka taas on sitä "kulttuurin jatkuvuutta" monille. Tälläisessä yhteiskunnan jatkuvuuteen perustuvassa rakenteessa yksilöt voidaan tallata abstraktin idean tieltä. Joka näkyy hieman siinä aiemmassa mainitsemassani hyväntekeväisyysargumentaatiossa. Moni ei pidä laastarinannosta koska heistä ideologia on keskeisempi kuin "vääräoppisten ja hölmöjen" ihmisten auttaminen jonka takana ei ole vaatimusta ja odotuksia...

Mutta tätä täytyy tietenkin palauttaa.

Weberin näkemys on mielestäni osatotuus. Joten joudun hieman edistämään asiaa omiin suuntiini. Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Ne korostavat että on todellinen valinta. Ja tämä suhtautumistapa taas rakentaa laajempaa identiteettiä. Joka taas ohjaa ihmisiä. (Ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, ainakin suurelta osaltaan.) Ihmiset eivät tee vain jotain joka on suosittua. Yhteys vaatii sen että irrottaudutaan jostain jota ei olla. Tämä liittyy vahvasti ns. toiseuteen ja sen kohtaamiseen.

Pidän tätä tarpeellisena koska näen että aika iso osa ateisteistakin on jumittunut jonkinlaiseen Weberiläiseen asenteeseen. Jos kommunistiset ateistit heittivät asioita joissa uskonto on huumetta - jonkinlainen red herring joka vie huomion oleellisesta epäoleelliseen ja joka passivoi kestämään oleellisen asian synnyttämät ongelmat - on ateisteilla nykyisin vahva ajatus siitä että ideologia todella muovaa maailmaa. Ja siksi modernin maailman ongelmat eivät ole vain jotain jota uskonto paikkaa vaan jotain joita uskonto itsessään aikaansaa.

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Connollyn yhteydessä ääri-ideologiat määritellään tässä yhteydessä fundamentalismiksi. (Tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Ja fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism").

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. (Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä.) Tämä johtaa usein tilanteisiin joissa ihmisyyden ulkopuolelle määrittyneistä ei joko välitetä (apostaatikoita vastaan ei edes taistella, heiksi tulemista vihataan eniten) tai sitten heitä vastaan jopa taistellaan (vaikka 9/11 -terroristipomituksin). Lopputulos on usein sitä että apu pitää "jotenkin ansaita" tai vastaavaa. ; Näin ollen pääideaali voi olla ylevä (vaikka maailman sivistäminen, utooppiseksi omelettimaailmaksi jota ei valitettavasti voi tehdä rikkomatta munia monelta pakanalta).

Toiseutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä.
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-Eksklusiiviseen humanismiin perustuva ajatus jossa vastustetaan sortamista, ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuudelle. Tässä pragmaattisuudesta on luovuttu. Ihmisiä pidetään optimistisen hyvinä, joten ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan ideologioilla. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus - jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä - ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Pieni ajatus ; Kokemuksista muuttumisesta

Kokemuksesta oppimista pidetään vapaampana. Joku saattaisi sanoa, että on vapauden kannalta melko lailla yksi ja sama manipuloivatko geenisi vai kasvatuksesi sinua. Mutta kenties kokemuksesta oppiminen on kuitenkin yksilöllisempää. Sillä kokemuksia ja niiden kombinaatioita vyöryy päällemme koko ajan. Eikä kukaan toinen saa samaa kokemusjoukkoa.

Jos näin on, moni varmasti toivoo että olisimme hyvinkin vahvasti geenien ohjelmoimia. Sillä jos oppisimme ja muuntuisimme vain kokemuksistamme, kävisi hyvinkin mahdollisesti niin että kenties lapsena jakaisimme ja ymmärtäisimme keskenämme asioita. Ja vanhetessamme yhä harvemmalla olisi tuurilla juuri samanlaista tai oleellisesti samanlaista kokemusjoukkoa. Ja lopulta kukaan muu ei voisi ymmärtää meitä.

Joidenkin mielestä näin on jo tapahtunut.

Pieni ajatus ; Teknologialla ihmiseksi

Geenimanipulointi on jotain joka liitetään usein ihmisyyttä vähentävään kulmaan. Syynä on varmasti se, että se nähdään toteuttavana luonnontieteenä. Ja tällä on usein "kova ja kylmä" maine. Lisäksi geenien korostaminen osuu perinteiseen argumenttitapaan jossa korostetaan sitä että ihmisen ominaisuudet ovat perimän eivätkä esimerkiksi kasvatuksen tulosta. Nature-nurture -debatti taas on sidottu perinteisesti ihmisyysteorioihin. Joten ei ole yllättävää että aihe esiintyy yleensä tässä kulmassa.

Aatehistoriasta voi kuitenkin joskus tulla vankila. Tai ainakin jokin joka rajoittaa ajattelua hyvin keinotekoisesti. Voidaan ajatella että geenimanipulointi on itse asiassa mekanismi jossa kulttuuri astuu luonnon yli. Ihmisen elämä, kokemus, valinnat ja kulttuuri ovat sitä "nurturea" joka selvästi hallitsisi ominaisuuksia ja ominaisuuspotentiaaleja. Geenimanipulointi on tätä kautta jotain jossa "nurture" hallitsee ja on vahvempana "naturen" yli.

Tämä voi johtaa erikoisiin kulmiin muuallakin. Usein transhumanismi on monille uhka. Ajatellaan että robottiosat jotenkin vähentävät ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Syynä on tietenkin se, että koneet nähdään saman kylmän ja kovan soveltavan insinööritieteen, luonnontieteen jne. kautta. (Sama antiskientistinen ideologia värjää jossain määrin sekä koneet että geenimanipuloinnin.)

Toisaalta voidaan kuitenkin nähdä että monesti biologia asettaa rajoituksia. Jos ajatellaan tasa-arvoa moni näkee ongelmana että miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia ihan perimän kautta. Tästä on haluttu irtautua. Ja irtautumiseen on varmasti ollut näissä maailmankuvissa ihan moraalisesti perusteltuja syitäkin. Transhumanismi on itse asiassa näppärä keino vapautua tekemisiä ja olemusta. Ja tätä kautta se voisi olla ratkaisu.

Kenties pitäisi muistaa että kun ihminen soveltaa luonnontieteitä, luonnontiede on mukana vain varmistamassa että systeemi toimii niin että lopputulos on ennustettavissa. Se mitä systeemillä tavoitellaan on sitten ihmisen maailmankuvan vaikutusta. Luonnontiede ei välitä syntyykö ydinpommi vai ydinvoimala vai keino kätkeä radioaktiivinen aines turvallisesti niin että sitä ei tungeta mihinkään voimalaitokseen tai pommiin tai jätetä passiivisesti lasten kallioisille leikkipaikoille levittämään syöpää. On kenties väärin nähdä geenimanipulointi pelkästään sen luonnon (nature) kautta. Siinä on monilta osin kyse myös kulttuurista (nurture).

Sosiaalinen syntymä

Kognitiivisessa uskontotieteessä on ihmetelty ns. syntymisrituaaleja. Niitä on hyvin monissa kulttuureissa. Niiden sisältö vaihtelee ; Esimerkiksi juutalaisten ympärileikkaus eroaa hyvin paljon luterilaisten lapsikasteesta. Mutta niitä kaikkia yhdistää sama erikoinen teema.

Usein niissä nimellisesti juhlitaan biologista syntymää. Lapsi myös määritellään syntyneeksi. Mutta käytännössä heitä kohdellaan kuin he eivät olisi jotenkin todella syntyneitä. Ja ne suoritetaan yllättävän pitkän ajan päästä syntymästä. Ei seuraavana päivänä tai mahdollisimman pian.

Tässäkin yksityiskohdat muotoutuvat kulttuurin mukana. Kristillisessäkin kulttuurissa tämä voi näkyä siinä ajattelussa että kastamaton lapsi olisi jotenkin vailla kaikille ihmisille kuuluvaa Jumalan rakkautta ja armoa ja olisi siksi muuttuva vaikka kummitukseksi. Moderni kummituksia kumartelematon luterilainen sanoo tämän saman modernimmin siten että syyttää ateisteja lapsen heitteellejätöstä.

Tämä kulma on siitä erikoinen että se on aika vahva. Usein sitä toki kierrellään asiaankuuluvalla teologisella korrektiudella. Mutta ilmiö näkyy käyttäytymisessä. ; Onkin erikoista miten uskonnonvapautta ja jokaisen ihmisen absoluuttista ihmisarvoa kunnioittava kristittykin käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla. (Usein edes akateeminen koulutus ei estä tätä.)

Onkin arveltu että tämä asenne johtuu siitä että kaste- tai vastaava tilaisuus on sosiaalinen tilaisuus jossa lapsi esitellään yhteisölle. Yhteisö taas on kaverisuhteiden solmimista. Näin ollen ihminen syntyisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Kasteessa ei siis juhlita biologista syntymää vaan sosiaalista syntymää.

Ja tämän taustalle voidaan nähdä jopa evoluutio ; Olemme sopeutuneet menneisiin aikoihin, evoluutio ei ole riittävän nopeaa jotta kaikki modernin ajan kotkotukset olisivat ehtineet muokata sopeutumia nykytilanteeseen sopivaksi. Menneisyydessä on ollut voimakas lapsikuolleisuus. Joten sosiaalinen syntymä on varattu vain niille jotka eivät ole kuolleet. Tälläisiin vauvakuolemiin on kenties tervettäkin suhtautua siten että siinä ei kuollut jotenkin "oikea oikea" ihminen.

Teknologian uhat - riskit vs. eksistentiaalinen ahdistus?

Teknologiassa ajatus singulariteetista ahdistaa melko monia ihmisiä. Se on myös aihe joka kiinnostaa monia. Ajatus tekoälystä joka kehittyy ihmiskuntaa tehokkaammaksi on toki jotain jota ei ole todistettu mahdottomaksi. ; Parhaat "todistuskset" ovat maailmankuvallisia. Niissä ideana on se että ihminen on jotenkin niin erityislaatuinen että siihen vaaditaan sielu. Ja sen takia tietotekniikalla ohjelmoitu vemmel ei voisi tehdä samoja asioita. (Nähdäkseni tämä hyppy on hyvin kiinnostava ja esittää jotain sen tyylistä että filosofinen zombie olisi mahdottomuus koska ulkoinen ja sisäinen toiminta ovat yhteennivottuja.)

Itse olen kuitenkin huolestuneempi tehokkaista mutta tyhmistä järjestelmistä kuin tehokkaista ja älykkäistä järjestelmistä. Samoin olen huolestuneempi siitä että erilaista algoritmeja käytetään ihmisten toimesta toisten ihmisten hallitsemiseen kuin siihen että tietotekniikka hallitsee ihmisiä. Lisäksi jos katsotaan teknologian kyvykkyyttä en ole huolissani siitä että tekniikka hoitaa alta pois mekaanisia ja ihmisarvoa alentavia paskaduuneja. Mutta olen huolissani siitä että se voi aikaansaada hyvinkin laajaa työttömyyttä kun se hoitaa myös ihmiselle mielekkäät työt alta pois halvemmalla kuin ihminen. Ihan sen vuoksi että nämä ongelmat eivät ole pelkkiä mahdollisuuksia vaan jotain joka toteutuu jo nyt arkielämässä. Kuitenkin singulariteetti on mahdollisuus jonka toteutumiseen liittyvät riskit ovat sen verran kovia että se ansaitsee mietintää, vaikka se onkin spekulatiivista.

Onkin totta että ylimahtavaan tekoälyyn liittyy monia konkreettisia ongelmia. Teknologian "ylivaltatilanteessa" on osittain kysymys ennustamattomuudesta  jolloin pitäisi vain luottaa että asiat menevät hyvin vaikka ne eivät ole lainkaan kontrollissa. Ja toisaalta teknologian "vallanotto" on siitä ikävä että se poistaa kontrollin sulkemalla ihmiset pois itsensä hallinnasta tai tekee asioita jotka eivät ole enää niiden ihmisten juridisessa kontrollissa jotka ovat vastuussa teknologiasta.

Mutta singulariteetti tuntuu herättävän tunteita paljon enemmän kuin tehokas mutta tyhmä algoritmi. Tämän ongelmat ovat kuitenkin enemmänkin eksistentiaalisia ongelmia. Niiden kohdalla on hyvin kyseenalaista onko esillenostettu ongelma jotain jossa tietotekniikka uhkaa ihmisiä. Vai onko vika itse asiassa siinä että ihmisissä on hyvin omituisia vikoja joiden kohtaaminen olisi kenties jopa hyväksi meille kaikille.

Näiden ytimeen voisi laittaa juuri sen että eksistentiaalisessa mielessä singulariteetti uhkaa jo mahdollisuutena ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta. Monille ihmisille ihminen on jotenkin erityislaatuinen ja tämä tarkoittaa myös kyvykkyyttä. Vaikka teologisessa mielessä voitaisiin ajatella että jos meillä on singulariteetin juuri ja juuri saavuttanut tekoäly jolla ei ole sielua, joka käyttäytyisi kuin ihminen niin että se selviäisi Turingin testistä kaikissa osa-alueissa, niin ihmisellä olisi silti sielu. Mutta eksistentiaalisessa mielessä tämänlainen robotti uhkaisi ihmisen erikoislaatuisuutta.

Minä ymmärrän tämän tunteen hyvin koska edustan sitä koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on ajatuskoe joka on luotu väkisin jotta voitaisiin mitä tahansa tosiasioita vastaan helliä jotain ontologista eroa ihmisen ja täysin fysikaalisen maailman objektin välillä. ; Jos robotti tekee asioita kuin ihminen - tai jopa paremmin - se on jonkinlainen loukkaus egolle. Tämänlaisia ongelmia syntyy kun maailmankuva nivoutuu asenteisiin niin syvälle että ihmiskuva (teoria siitä mitä ihmiset ovat) värittää asioita niin vahvasti että se sekoittuu ihmisyyteen (mitä ihmiset ovat) ja sitten jos tämä ihmiskuva kohtaa uhan, tämä sekoitetaan ihmisyyttä koskevaksi uhaksi. Tietotekniikan kyvykkyys ei tee muuta kuin demonstroi ihmisten kykyjen rajat. Nämä rajat meillä on kaikesta huolimatta. Ihmisyys ei muutu mihinkään joten tekoälyn demonstroima suoritus ei oikeasti uhkaa tai muuta yhtään mitään. Paitsi ehkä näyttää että osa itseriittoisista luulotteluistamme joita olemme teoretisoineet ihmisen arvon ytimeksi ovat nimenomaan ja vain itseriittoisia luulotteluja. Nämä teoriat, ei ihmisyys, on se jota teknologia voi kumota ja uhata. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia. (Tosin emme tarvitse tämän kaiken demonstrointiin teknologiaa. Jos haluat että joku tulee sinulle kertomaan että olet huono, paskainen ja roskainen ihmispolo, niin minä olisin voinut kertoa sen sinulle ihan ilman mitään teknologisen singulariteetin kehittämistäkin!)

Ja tämä oikeastaan onkin se koko jutun pointti. Singulariteettia kiistetään mahdollisuutena koska hellitään ajatusta sielusta. Toisaalta singulariteetin mahdollisuus on jonkinlainen uhka kokemukselle ihmisen erityislaatuisuudesta. Minun mielestäni ihmiset ovat ylipäätään liian itseriittoisia joten mikä tahansa kokemus jolla tämä jalusta saadaan romutettua on vain tervettä. Se, että ihmisiä ahdistaa kertoo vain siitä miten herkkää tämä itseriittoisuus on. Itseriittousuus jolle ties mikä maailman asia on uhka, ja joka koetaan hyvin syvästi kertoo siitä että meitä on kenties liiaksikin kasvatettu "luottamaan itseemme". (Sen sijaan että "tuntisimme itsemme".) Itseäni se että tietokone tekee asiat paremmin kuin minä ei loukkaa sen enempää kuin sekään että joku toinen ihminen tekee asiat paremmin kuin minä. (Eli loukkaa se vähän, jollain omituisella tavalla - ja ennen kaikkea jollain kummallisella tasolla.)

Näkisin että nämä singulariteettiin liittyvät uhat eivät ole todellisia uhkia. Ne muut uhat tosin eivät näytä kiinnostavan nettikeskustelijoita. Kenties siksi että singulariteetti on spekulatiivista ja tätä kautta se on monille vain jonkinlainen ajatuskoe. Tämänlaiset muuttuvat helpostikin itsereflektion välineiksi. Ja tällöin niistä tulee sävyltään eksistentiaalisia. Teknologiaan liittyy oikeitakin ongelmia eikä eksistentiaalinen räjäytys - joka mielestäni olisi vain hyvä asia - ole riittävän vahva oikeuttaakseen tekoälyyn liittyvien riskien vähättelyn. On kuitenkin hyvä miettiä että mitä ihminen tosiasiassa tekee vierastaessaan tekoälyä tai kiistäessään kategorisesti sen voivan kehittyä tietynlaiseksi.

---

Alun YouTubevideo on hahmontunnistusalgoritmilla surreaaliksi käsitelty videoklippi. Tietotekniikka on luonut uuden teoksen. Jos teos olisi ihmisen vääntämä sitä kutsuttaisiin taiteeksi.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.