Valheella on faktantarkistamisen mittaiset jäljet

Kirkko ja Kaupunki -lehdessä oli tarkasteltu konservatiivista mediaa. Suhtautumiseni näihin ”konservatiivisiin medioihin” on tavallaan yllättävän positiivinen. Tavallaan. Sillä ne usein tuottavat materiaalia televisiokanaville ja toisilleen. Niihin ei törmää ellei erikseen avaa juuri heidän kanavaansa. Niitä on helppoa olla halutessaan katsomatta. Ne eivät osallistuta eli väitä että näiden kanavien seuraaminen ja prosentin maksu palkasta kuuluu johonkin ”suomalaisuuteen ja omaan kulttuuriin tutustumiseen”. Ymmärtäkää jo ihmiset; Jokainen kristitty on minulle äärimmäisen toinen. Jos kristillisyys on suomen kansaan kuulumista niin missä voin erota tälläisestä uskonnonvapauden ja ajattelunvapauden kiistäjästä, teokraattisesta konseptista.

Minusta tässä on tehty laajemminkin jotain oikein; Olen kyllästynyt siihen että huudetaan että "media on vasemmistolaista" ja "vasemmisto vääristää mediaa" kun journalismiin tunkeutuu enemmän tyyppejä vasemmalta kuin oikealta. (Karkeasti; "Ei oo kunnon tuottavaa työtä nuuskiminen, arvostan kyllä mutta samalla tavalla kuin vartijaa. Eli sillai teoriassa, mutta käytännössä ovat klani-apinoita." "Mene oikeisiin töihin" kuten Geoge W. Bush sanoi journalistille.) Nämä menee ja tekee.

Itse tosin en näe että "tasapuolisuus" syntyy sillä että jos toinen on "liberaalimediaa" niin sitten ollaan avoimesti "konservatiivien media". Itse näkisin että jos media ei ole tasapuolista niin sitten medialle täytyisi antaa tiukemmat kriteerit. Ja raha tehdä se. Näen että journalistiset kriteerit ja faktantarkistus ovat tasapuolisuutta siinä ainoassa relevantissa mielessä; Totuus ei välitä onko se ideologisesti oikeaoppinen vai ei ole. Joskus se on ideologisesti oikeaoppinen. Mutta tällöin se on sitä maailmankuvasta riippumatta.

Mutta konservatiivinen media näkee että ”Liberaali media valehtelee” ja tuottaa omaa maailmankuvallista totuuttaan tilalle. Uutiset ovat avoimesti konservatiivisia. Silloinkin kun puhutaan totuudesta nähdään että se johtuu siitä että ollaan konservatiiveja ja vasemmisto on väärässä. Tämä on ajan hengessä niin vahvana, että jopa arvon tradition professori Tapio Puolimatka on joutunut lanseeraamaan ajatuksen pluralismista ja joka toinen hänen toistamansa lause alkaa teemoituksilla mallia ”maailmankuva-smaailmankuva”.

Ja tässä näkyy se, miten artikkelin lopussa oleva kuva oli itse asiassa tavallaan demonstroiva. Jopa rationaalisempi ja informoivampi kuin miltä se näyttää. Tiiviit yhteydet jossa aineistot lähinnä lainaavat toisiaan ja ovat toistensa primäärilähteitä on jännittävä ilmiö. Toinen toisiltaan lainaten ja sitten on lähde. Askel lisää pois asiallisesta tiedonhankinnasta niin vastassa on joku Puolimatka jonka teksteistä hämmentävä osa koostuu materiaalista "itse itseään lainaten".

On olemassa akateeminen termi tuolle pakkautumisilmiölle, jota käytetään sekä uskonnollisten kulttien, että poliittisten ääriliikkeitten kontekstissa: Termi on "kulttinen miljöö", joka käytännössä tarkoittaa kaikukammiotoimintaa. Sitä pahamaineista kuplautumista. Kun omaa asiaa on vaikea rakentaa sitä lainataan hyvin rajallisesta määrästä lähteitä. Tästä syntyy kokonaisuus joka on kiinnostava.

Kiinnostava esimerkiksi sitä kautta, että kuulin ihmiseltä joka mm. haastattelee ISISläisiä, että hän mielellään tarkistaa tietonsa kolmesta toisistaan riippumattomasta lähteestä. Tämänlainen kulttinen miljöö on toisistaan riippumattoman lähteen antiteesi. Niistä saa yhden lähteen.

Mutta näen että tässä on takana syvä asia.

Kun olin nuori, konservatiivit ja kristityt olivat hyvin vahvoilla. Silloin puhuttiin kirkosta sukupolvia yhdistävänä kokemuksena. Kirkon myyntiargumentit alkoivat jatkuvasti jäsentilastoilla ja sillä miten monta prosenttia nuorista kävi rippikoulun. Nyt nuoremmat ihmiset ovat etääntyneet laajasti kristityistä. Ja tähän on nähdäkseni yksi hyvin tärkeä syy. He ovat ongelmatilanteissa halunneet koota yhtenäisyyttään ja jokaisessa askeleessa he ovat ajaneet joitain etäälle joko harhaoppisina tai sitten sillä että joillain ihmisillä on rehellisyyttä ja integritetettiä muiden kohtelussa. Ja koko ajan he ovat tehneet kaunaisia ihmisiä jotka muistavat.

Mitäpä tästä sanomaan enempää kuin, että harva asia loukkaa ihmistä syvemmin kuin se, että heitä sanotaan joksikin jota he eivät ole. Siksi esimerkiksi ei-rasistit ja ei-natsit maahanmuuttokriitikot loukkaantuvat jos heitä rinnastetaan natseihin ja rasisteihin. Kun syytät jotain ihmisryhmää asiattomasti, he loukkaantuvat ja muistavat asiattoman syytöksen. He eivät unohda asiaa.

Ja Streisand efekti hoitaa loput. Jos jotain haluaa sensuroida joutuu usein viestimään asiasta jotenkin. Ja tämä viesti on mainos. Esimerkiksi iso määrä lukijoita taannoiselle evoluutiota puolustaneelle ja ID:tä kritisoineelle teokselle tuli kun foorumilla tyyppi kehotti että ei pidä mennä lukemaan annettua linkkiä. Tämä vastustava viesti muutti ”yksilön pakkomielteen osoituksen tylsästä aiheesta” joksikin joka ”oli niin pelottavaa että erimieliset eivät halua että sitä luetaan”. Tämä antoi Mahtia.

Karkeasti sanoen lopputulos on yksinkertainen; Jos haluat voittaa, et saa kasata itsellesi liikaa vihollisia.

Minun sukupolven lapsilla tuntuu olevan yksi sukupolvikokemus joka yhdistää monia. Se on ”Noidan käsikirja”. Samassa kirjasarjassa oli ”Salapoliisin käsikirja” ja ”Vakoojan käsikirja”. Noidan käsikirja haluttiin sensuroida. Se on jopa päätynyt Jyväskylän yliopiston luetteloon jossa käsitellään erilaisia kielletyiksi kirjoiksi haluttuja teoksia ja syitä haluun.

Juuri kukaan ei muista onnistuiko sensuuripyrkimys oikeasti vai ei. Riitti että ainakin muutama kirjasto alistui tavoitteisiin ja poisti kirjat valikoimastaan. Sitä sai kuitenkin kaupasta ja lapsista kirja oli jännä. Eikä se opettanut oikeaa noituutta vaan sisälsi tarinoita. Mikään ei olisi voinut kehittää tehokkaampaa keinoa luoda kiinnostusta teokseen. Ja samalla kun sen on lukenut syntyi huvittuneisuutta siitä miten absurdia on pelotella niin vahvasti noin pienestä. Kun ampuu kärpästä tykillä, sivustakatsoja voi ymmärtää mittasuhteet ja se on sen jälkeen pahempi ampujalle. Sen jälkeen tahon sanoma koetaan samanlaiseksi absurdoinniksi. Tai jos ei niin ainakin sitä harkitaan kaksi kertaa.

1990 -luvun taitteessa tapahtunut ns. roolipelivaino jossa pelättiin saatananpalvontaa jätti jälkensä. Niin kovasti, että esimerkiksi kristitty roolipelaaja Sami Koponen - skenessä monille tuttu – on esittänyt miten kristitty roolipelaaja joutuu usein puolustautumaan siitä mitä jotkut vähän tekivät parikymmentä vuotta sitten. Että on ikään kuin pakko ottaa anteeksipyytävää asennetta. Koska syytös oli mielivaltainen ja epätosi. Ja siihen liittyi myös hyvin ankaraa kohtelua – itse voin sanoa sen verran että minut savustettiin itsemurhayritykseen asti juuri tämän aiheen tiimoilla.

Internet muistaa ja vaikka ei muistaisi niin ihmiset muistavat. 1990 -luvulta ei ole niin paljoa jäänteitä. Mutta esimerkiksi 2000 -luvun puolella mieleeni tuli se, miten Päiviö Latvus jakoi kauhistellen materiaalia jossa kristityltä toiselle kiersi valeviesti joka oli mukamas peräisin poliisipäälliköltä. Siinä puhuttiin uudenlaisesta raiskauskulttuurista ja Latvus selitti että asialla on yhteys ateismin yleistymiseen. Tai siis esitti retorisen kysymyksen asiasta tavalla joka oli hyvin vihjaileva. Kun tämä osoitettiin uutisankaksi – nimeltä mainittu poliisipäällikkö saatiin kommentoimaan asiaa – Latvus vähätteli tilannetta selittelemällä että on viatonta jakaa kun kaveri oli antanut tiedon eikä ollut mitään syytä epäillä.

Sen jälkeen kaikki osasivat kyllä epäillä hänen lähdekriittisyyttään. Itse muistan tämän Latuksesta yhä. Samoin Pasi Turusen – ilmeisesti lakitupaan joutumista pelätessä tehty – netistäpoisto jossa Jokelan kouluampuminen aikaansai hänessä pikareaktion jossa hän rinnasti kaikki ateistit kouluampujiin, on jäänyt mieleen tavalla jossa ihminen käyttää kuolleita hyvin erikoisella tavalla. Koulusurmissahan kuoli myös ateistinuoria ja heidän kuolleet ruumiinsa eivät olleet edes kylmentyneet ennen kuin Turunen käytti heidän kuolemaansa tekosyynä vastustaa asioita joita he eläessään kokivat tärkeiksi. Turusen dellinappula toimii, mutta huonoon kohteluun törmänneet ihmiset eivät unohda. Latvuksen mukaan hänen hairahduksensa oli pieni mutta tosiasiassa se loi ilmapiiriä.

Aivan samalla tavalla kuin saatanapanikointi loi ilmapiiriä jossa pääasiassa levitettiin huhuja, valheita ja tarinoita. Mutta nämä sitten sisälsivät sen että kun pelkoviesti on tarpeeksi rummutettua niin sen tiimoilla on ääripäitä jotka aktivoituvat tekemään kauheita. Ja huhujen levittelijät jotka ovat lietsoneet näitä pelkoja eivät koe että he ovat missään vaikutussuhteessa mihinkään eivätkä siksi osaa edes pyytää asiota anteeksi.

Koska viholliset ovat aina erejä, niistä kasautuu. Ja valitettavasti valheella on lyhyet jäljet. Faktantarkistuksen mittaiset. Tästä sai hyvän esimerkin Puolimatkan esiintymistilaisuuksissaan ahkeraan toistamasta Pianka -tapauksesta. Jonka hän painoi kirjoihin ja kansiin asti. Piankaa mustamaalattiin ID -piireissä vuosia ja tämä lietsoi lieveilmiöitä, esimerkiksi tappouhkauksia. Puolimatka ei korjannut virhettä vaikka siitä hänelle kohteliaasti ja vähemmän kohteliaastikin kerrottiin. Ratkaisu tuli vasta kun ”joku” ns. vuosi asiat Piankan suuntana ja hän teki asiallisen puhelinsoiton juristi edellä suoraan Puolimatkan kotiin. Sitten tuli Puolimatkalta hämmentävän antivilpittömältä vaikuttava anteeksipyyntö jonka syvin funktio ei tuntunut olleen kristillisessä anteeksipyynnössä ja armossa vaan juridisen vastuun kohtaamisessa siitä että on levittänyt toisista esimerkiksi sellaisia väitteitä että hän aikoo tappaa valtaosan ihmiskunnasta ebolaviruksella.

Näissä asioissa asiat ovat siitä hauskoja, että voin sanoa ikään kuin seuraavaa; Eräs tiedustelualalla toimiva henkilö on minulle kasvokkain kertonut että ”false flag” -operaatioiden ongelmana on se, että niistä jäädään aina kiinni. Siksi ne on suunniteltava nimenomaan sitä kautta että oletetaan että ne jossain vaiheessa selviävät.

Aina kun jotakuta syytetään syyttä suotta, se on ”false flag” -operaatio. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa väite.

Esimerkiksi tuoreesti Iltalehdessä oli pikkujuttu jossa oli muka antifan nimessä levitetty kuvia johon oli liitetty kuvateksti jossa oltiin muka menossa lyömään natseja. Kuvatekstin mukaan oltiin menossa vuoristoon harjoittelemaan suomessa. Nettitrolli ihan ilmiselvästi kyseessä. Ensinnäkään henkilöt eivät ole kuvassa vuoristossa ja Suomessa sellaista ei ole. Toiseksi, kuvan henkilöt eivät selvästi ilmehdi tavalla jolla ilmehditään uhittelukuvissa. Silti kommenteissa asti on kommentteja jotka eivät ymmärrä että kuvaan laitettu teksti vuorilla harjoitteluineen ja uhitteluineen olisi jotenkin uskottava. Ja miten tässä olisi jotenkin kyse silti aidosta antifatoiminnasta.

Tämänlaiset ihmiset ampuvat tykillä kärpäsiä ja teeskentelevät sen jälkeen kuin kärpänen olisi oikeasti elefantti. Ja ihmettelevät kuinka rationaaliset ihmiset pysyvät kaukana. Tässä onkin sitten se, että joukot vähenevät kun viestintää eivät ota vakavasti enää edes ne jotka noin yleisesti dissaavat liberaaleja mutta jotka ymmärtävät että silti ei kannata olla idioottien puolella. Ja sen jälkeen ei pidä ihmetellä jos puolella ei ole montaa ihmistä.

Kauhuparanoijalla saa lyhytjänteisiä rynnistyksiä. Ne voivat olla voimannäytteitä mutta ne ovat pitkäjänteiselle menestykselle oikeastaan sama kuin housuun kuseminen pakkasella. Hetken näyttää tehokkaalta kun ryhmä tiivistyy yhteistä vihollista vastaan. Mutta pitkässä juoksussa tässä annetaan viholliselle monenkirjavat syyt olla juuri heidän vihollisia. Ja puhun vihollisuudesta. Itse en todellakaan ajatellut antaa anteeksi kenellekään tässä videossa mainitulle ihmiselle joiden vuosien takaiset ikivanhat tekoset ovat yhä faktantarkistuksen ulottuvilla.

Siksi en näekään tehokkaampaa oman tulevaisuuteni takaajaa kuin Puolimatka joka on nyt mennyt syyttämään vasemmistoa slippery slopesta pedofiliaan. ; Asia on sama mikä kävi nuoruudessani. Saatanapaniikin aikana oli kauheaa mutta viidessä vuodessa siitä tuli häpeällistä menneisyyttä johon kristityt eivät halua palata. Sama on itse asiassa jo nyt käynyt homoseksuaalisuuden kohdalla. Seurauksia kauhisteltiin ja nyt kun lakimuutoksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään dramaattista ei voida palata taaksepäin katsomaan niitä hyvin onnistuneita tulevaisuuden ennustuksia. On pakko keksiä uusi peloteltava kohde koska vanhan toisto ei näissä oloissa onnistu koska se muistuttaisi siitä aiheesta ja siihen liittyneistä epäonnistuneista ennustuksista ja valheellisista mustamaalauksista ja henkilöönkäymisistä.

Mustamaalaamisen ja moraalipanikoinnin ja siihen liittyvän oikeutetun reaktion ja huolestumisen – suomeksi ja poliittisesti epäkorrektisti vainoamisen – innossa helposti unohtuu se, mikä esimerkiksi on tehnyt minun toiminnastani hyvin voitokasta. Ja voitokasta nimenomaan siinä mielessä että minulla on ollut tapana herättää kyselyjä ihmisissä. Jota kautta syntyy sellaisia asioita kuin Piankan puhelinsoitot ja se, että erinäiset poliisit ovat tietoisia siitä mitä heidän nimissään netissä levitellään. Minä en levitä vainoparanoijaa vaan sen sijaan teen faktantarkistusta ja siihen liittyviä esilletuomisia asiaankuuluviin ihmisiin. Minä en keksi päästäni syytöksiä vaan muistan kaikki virheet mitä vastapuoli on tehnyt ja luetteloin ne muistiin joka jatkuu aina ja aina ja aina. Puolimatka ja Pianka näkyvät googlessa minun ansiostani yhdessä. Ja niin edespäin. Minun tarvitsee vain selvitä lyhytaikaisesta kriisistä tavalla jonka jälkeen minulla on enemmän aseita. Vastustaja on sen sijaan kuluttanut omansa. Mitä kauemmin tämä jatkuu sitä enemmän minusta on asiallista näyttöä jotka kestävät faktantarkistuksen. Ja sitä vähemmän näyttää että vastapuolella on mitään. Ja kun tätä tuo esille tilanteita jonka pitäisi tuoda vainoparanoijikoille muistiin esimerkiksi satuja suden huutamisesta. Mutta tietenkin tiedän että vastustajani ovat älyllisesti avuttomampia. Kuin uusi epäonnistunut maailmanlopun ennustus seuraa toistaan niin nämä vainoparanoijikot tarttuvat uuteen viholliseen luullen että maailma muuttuu poliittisesti heidän haluamakseen sillä että he toistavat samaa ja odottavat eri lopputulosta.

Roolipelaajat, metallimusiikin harrastajat, evoluutioteorian ystävät, homoseksuaalit, liberaalit, ateistit… He vain keräävät vihollisia. Ja sitten ihmettelevät kun maa ei laajasti kannata heidän arvojaan. Ja ihmettelevät miksi niin moni ei koe muutosta arvojen mädätykseksi. Kun se on kristittyjen suusta tuleva asia joka haiskahtaa nimenomaan mädältä monille. Kristillinen kultuturi ja kristillinen oikeaoppinen hyveellinen teologia ja niiden välinen ero luodaan usein tässä suojakilveksi. Mutta se on naurettava asia koska käytännön tasolla kristillinen kulttuuri koostuu lihallisista ihmisistä jotka kutsuvat itseään kristityiksi. Heidän tulisi olla esimerkillisiä. Ja pyytää jokaista mogaansa anteeksi ja katua. Ja itse asiassa jättää ne täysin tekemättä in first place. Joten ei ihme että ovat niin kuopassa että eivät voi muuta kuin viitata yhä hupeneviin riveihinsä. Parhaimmillaan tekemään artikkeleja, joissa tekevät itse itsestään relevanttia viittamaalla omiin aiempiin tuotoksiinsa hyvin laajasti. Joka on siinä mielessä aika zen että se on rinkirunkkausta ilman rinkiä.

---

Viitteet:
”Kirkko ja Kaupunki”, ”Jumala, Trump ja Putin – kristillisen konservatiivioikeiston toiminta Suomessa kulkee samoilla raiteilla kuin Yhdysvaltain evankelikaaleilla” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/jumala-trump-ja-putin-kristillisen-konservatiivioikeiston-toiminta-suomessa-kulkee-samoilla-raiteilla-kuin-yhdysvaltain-evankelikaaleilla]
Jeffrey Kaplan, ”The Cultic Milieu: Oppositional Subcultures in an Age of Globalization” (2002)
Jyväskylän yliopisto, ”Loukkaavaa kieltä ja muita huonoja syitä” [https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2013-kuukauden-kirjat/loukkaavaa-kielta-ja-muita-huonoja-syita]
Eric Maple, ”Supernatural World” (1979) [suom. ”Noidan käsikirja”]
”Paahtoleipä”, ”Raastupaan, vai minne se oli?” [http://paahtoleipa.blogspot.com/2009/03/raastupaan.html]
”Paahtoleipä”, ”Täällä ei ole mitään nähtävää!” [https://paahtoleipa.blogspot.com/2007/11/tll-ei-ole-mitn-nhtv.html]
”Tuskakeskiviikko”, ”Tohtori Tuho - eli miten kreationistit loivat yhden miehen tulevaisuuden” [http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176141-tohtori-tuho-eli-miten-kreationistit-loivat-yhden-miehen-tulevaisuuden]
"Iltalehti", ””Olemme valmiita lyömään jokaista natsia” - Kuva Itä-Suomen Vasemmistonuorten metsäretkeltä leviää somessa - Li Andersson hämmästyi: ”Tällaiseen jengi sit menee lankaan”” [https://www.iltalehti.fi/politiikka/201808202201147627_pi.shtml]
”Paholaisen asianajaja”, ”Tapio Puolimatka ja Pedofilian laillistaminen” [http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/08/tapio-puolimatka-ja-pedofilian.html]

Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Mitä tarkoittanee kristillinen roolipelaaminen?

Kävin Ropeconissa kuuntelemassa kristillisistä roolipeleistä. Tilaisuutta ei mainostettu erityisesti kristityille suunnattuna. Mutta sitä se oli. Toki muunlaisetkin saivat olla. (Ja yleisön mielipidesuuntauksia jopa tiedusteltiin aluksi.) Keskustelu oli luterilaisen papin pitämä. Koponen ei ole mikään hihhuli joten pidin aihetta sellaisena että sitä voi olla kiinnostavaa kuunnella. Ja olihan se sitäkin.

Kokonaiskuvana aiheen käsittely herätti pari ajatusta ja ennen kaikkea runsaasti hämmennystä. Nämä teemat näyttävät koostuvan suuresta osasta uskonnollista keskustelua muutoinkin joten kenties kysymys on oireellisemmasta piirteestä jonka parantaminen on osa laajempaa yhteiskuntaelämäämme tämän aiheen piirissä..

Aluksi haluttiin irtautua saatanapaniikista, joka oli ajankohtainen aiheen parissa parikymmentä vuotta sitten. Tähän suhtauduttiin kuitenkin aihe irrelevantisoimalla. Toisin sanoen tästä osiosta käsiin jäi se, että saatanapaniikki selvästi vaikuttaa paljon kristittyihin koska heidän täytyy pitkän ajan jälkeen täytyy aina reagoida roolipeliaiheeseen anteeksipyydellen. Toisaalta prosessissa myös selvästi alleviivattiin sitä miten saatanapaniikkiin osallistuneet kristityt olivat "vihjeettömiä ja vilpittömiä". Tätä kautta haluttiin osoittaa syvää armeliaisuutta siihen mukaan tulleille kristityille. Vaikka asiaa ikään kuin reaktiivisesti pyydetään anteeksi niin silti halutaan vähätellä saatanapaniikin merkitystä ja vaikutusten vakavuuksia; Toiminta nähtiin vilpittömänä ja harmittomana ja iät ja ajat sitten tapahtuneena. Tästä syntyy varsin ambivalentti suhtautuminen. Itse olen vahvemmin seurauseetikko ja päästelinkin suustani tilaisuudessa ääniä jotka alleviivasivat sitä että saatanapaniikkiin osallistuneet ovat yhä elossa, eivätkä he ole niitä jotka anteeksipyytelevät. Mutta minun suhtautumiseni saatanapaniikkiin onkin sen suuntainen että mikään  mikä ajaa itseäni vakavasti kohti itsemurhan yrittämistä ei ole mitään harmitonta vilpittömyystelyä. (Ryhmän pitäjä taas itse asiassa tunnustautui että hän oli kuunnellut varoituksia kun koulun opettaja oli tullut keskustelemaan aiheesta huolipuheella ja oli jättänyt roolipelejen pelaamisen. Tämä kertoo ihmisen hyvyyden mukautumisesta sosiaalisen paineen alla aika paljon.)

Tästä syntyi kuitenkin varsin kiinnostava kokonaiskuva. Ja itse asiassa on melko selvää mitä kautta ajatus saatanapaniikista ikiaikaisena asiana joka vainoaa kristittyjä koska he reaktiivisesti anteeksipyytelevät asioita johtuu. Kun luennoija kuvasi kristinuskon ja vallan suhdetta hän lähestyi sitä kirkon kautta. Tätä kautta hän kuvasi hienosti sitä miten instituutio virallisena instituutiona käyttää valtaa ja minkälaisia suhtautumistapoja ihmisillä voi olla tähän aiheeseen. Tämä kuvaus oli sinällään mallikas. Mutta se unohti sen mistä hän itsekin kertoi ; Uskonnollista valtaa ei pidä katsoman pelkän kirkkoinstituutin kautta. Tai siten että "kirkon ulkopuolella toimivat vain fundamentalistit". Sillä tosiasiassa evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet "harmittomasti huolestuvat" ja tämä sosiaalinen valta ei ole mitään fundamentalistien pöhistelyä. Seurakuntatoimintaa usein kuvataan jonain jossa kristillisyys kohtaa elämän ja elämäntavan. Ja tämä positio on yhteisöllisyyttä ja muuta vastaavaa jota kirkkolaiset usein kannattavat syvästi. Siksi ällistyttää miten tässä kontekstissa se jätettiin mainitsematta ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Tai sillä ei olisi merkitystä. Merkitystä oli vain sillä että kirkon jäsenet "yleensä" kuuluvat niihin lievempiin vallan ja kirkkoinstituution suhteita korostaviin. (Mutta eivät aina nekään. Ateistiryhmissä ei ole harvinaista törmätä pastoreihin jotka ovat leipäpappeutensa syrjässä kiinni kirkossa mutta jotka edustavat niitä tiukempia fraktioita. Ja arvaa mitä kirkkolaiset tekevät tämänlaiselle käytökselle silloinkaan kun se on julkista? Eivät yhtään mitään. Kirkko on tässä kenties enimmäkseen passiivinen mutta apua sieltä saa nollan verran. Mitä nyt joku pastori tulee hymistelemään sinua itsemurhaan ajaneiden ihmisten moraalisesta vilpittömyydestä ja siitä miten ihmisten traumoista selviämiselle on selvästi asetettava jokin aikaraja jonka jälkeen niistä valittaminen mitätöityy.)

Samassa yhteydessä voi paistaa tietysti myös "budjettisokeus". Roolipelien ja kirkon suhdetta korostettiin toteamalla että kirkolla on roolipelikerhoja. Joka on tietenkin totta. Samalla hän kuitenkin huomautteli että ateistisia roolipelikerhoja ei ole. Onkin aika selvää että vapaa-ajattelijoiden budjetilla tuskin sellaista saataisiin irti. Ja jos suomalaiset pistettäisiin ahkerasti yhteisöveron kautta tukemaan samalla rahamäärällä ateistejen toimintaa niin kaikenlaisia kerhoja voisi putkahdella. Toisaalta tätä lausumaa heikensi sekin että kristillisistä peleistä kuulevia oli hyvin vähän ja luennoitsijan asennekin tuntui olevan vahvasti se että kristityt roolipelaajat ovat tietyllä tavalla vahvasti marginaalista vähemmistöä. Ja tätä kautta joku voisi sanoa että jossain mielessä ropecon on hyvinkin "yksi hemmetin iso hämmentävän ateistinen roolipelikerho".
1: Toki teknisesti sekulaari ilmapiiri joka ei ole kiinnostunut uskonnosta yleensä ei ole samaa kuin ateistinen. Mutta käytännössä kykenen kyllä ymmärtämään miksi mikäkin asia koetaan milläkin tavalla. Vähemmistönä sitä huomaa jatkuvasti olevansa tilanteessa jossa enemmistö määrää pelisäännöt ja kysymys ei ole pelkästään siitä mitä sanotaan ääneen ja mikä heijastuu ääneen sanotuissa arvolauselmissa. On melko ymmärrettävää jos kristitty jota kiinnotsavat tietyt aiheet ja kysymykset kokevat että pelit ja systeemit rakennetaan painotuksin jotka ovat heille vieraita. Samaa kokemusta voi hakea halutessaan vaikka uskonnottoman arjesta monissa sosiaalisissa konteksteissa nykyään. Se, että nämä eivät "teknisesti" ole kristillisiä ei auta. Ei vaikka kuinka monesti näissä korostetaankin henkeä joissa uskonnoilla ei mukamas ole edes mitään tekemistä käytänteiden ja asenneverkostojen kanssa. Kristitty joka ei ole tämänlaista marginaaliasemaa kokenut voi tietenkin leikkiä vihjeetöntä koska asia on täysin heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella. He elävät maailmassa jossa äänekäs erimielisyys on samaa kuin tallaaaminen. He ovat mielipiteenilmaisun kohdalla vetämässä "militantti ateisti" -linjamaa ja ovat täysin sokeita hienovaraisemmille vallankäytön muodoille koska asia on heille usein ilmaan kirjoitetuissa dogmeissa eikä käytänteissä.
2: Ja se saatanapanikointikin on jäänyt historiaan kun "huolipuhe" on käytännössä samoilla tyypeillä suuntautunut joko ateisteihin tai maahanmuuttajiin tällä hetkellä. Näiden tuomitseminen on käytännössä samanlaista mutta tätä ei anteeksipyydellä. Ilmeisesti siksi että siitä ei ole mennyt tarpeeksi aikaa. Itsekin muistan ajan jolloin kristittyjen ensimmäinen reaktio saatanapaniikkiin oli koko ilmiön olemassaolon kyseenalaistaminen. Nyt kaikki tietävät että se tapahtui. Mutta siitä onkin niin kauan aikaa että jokin oleellinen "asialla on väliä" -päiväys on kadonnut. Kirkkolaisilla tuntuu olevan erikoinen tapa odottaa "olemattomien ja tuntemattomien" ongelmailmiöiden kanssa denialismissa siihen asti että moraalipaniikki on ohi ja sitä voidaan lähestyä edellisen sukupolven historiantutkimuksen kautta. Asioiden huomaamiseen tuppaa menemään 10-20 vuotta. Sama ilmiö oli muuten kreationisminkin kanssa. On tavallaan egopullistelevaa muistaa miten on ollut sitä joukkoa joka on tarkastellut suomalaista kreationismia silloin kun kirkon tutkimuskeskus mietti onko aihetta syytä tutkia kun ei sitä ole suomessa kuitenkaan. Nyt meillä on kreationistinen presidenttiehdokas. Joka on ilmeisesti saanut sitä laadukasta ev.lut -uskonnonopetusta joka suojelee tuollaiselta humpuukilta.

Kolmas huomio oli siinä miten "kristillisyys" on aiheessa vaikea käsite. Monet kristilliset roolipelit ovat aika heikosti sellaisia. Systeemi menee helposti siihen mistä vähän avauduinkin tilaisuudessa; Olen pelannut "jeesusroolipeliä" jossa oli Juudas Iskariot jolla oli jalkajousi. Toisin sanoen roolipeli on klassista fantasiahötöä fantasiaklisein niin että miljöötä on minimaalisesti muutettu ja hahmoja on nimetty hieman erilaisilla tavoilla. Tämä on "vain jokseenkin kristillisehköä" pelaamista.

Vaikka evankeliointi tuomittiin ja korostettiin niin siitä huolimatta näytti että kristillisyydestä muutoin käytettiin mahdollisimman laajaa kuvausta; Kristillisyydestä otettiin esiin pelintekijöitä jotka ovat kristittyjä. Riippumatta siitä mitä heidän pelinsä sisältävät. (Jos tietokonepelien kohdalla tehtäisiin sama niin robottikauhusurvivalhorrorpeli "Five Nights at Freddy's" olisi kristillinen peli.) Toisaalta kristilliseksi tulkittiin myös "kätyrin osa" -peli jonka ytimeen laitetaan se, että kätyri voi vapautua kun hän saa riittävästi vilpitöntä rakkautta. Tosin pelissä unohtuu että pelimoottori sallii aika erikoisia ratkaisuja. Itse olen pelannut "Kätyrin osaa" twistillä jossa on uskottava ja toteltava kuuliaista Jumalaa joka komentaa indoktrinointitoimintaan ja muuhun aktiviteettiin jossa sorretaan ihmisiä henkisesti. Se, että kätyrit saatiin tottelemaan herännäisten parissa aika normaalia käytöstä alleviivaa sitä että kenties tässä kuitenkin sävytetään peliä hieman laajalla pensselillä. "Kätyrin osa" ei ole kristillinen tai ei-kristillinen peli. Sen voi säätää molemmiksi.

Itse olisin kenties pitänyt luennon aika toisella tavalla. Olisin kenties korostanut vähemmän sitä miten kristityt pelaavat - ja hämmentävää kyllä vaikka luennoija tunnustikin että tosiasiassa suurin osa peleistä on äärimmäisen sekulaareja. Ei ateisteja useimmiten kiinnosta oikeasti miettiä sitä ovatko he ateistisia roolipelaajia. (Aiheiden sotkeminen innostaa lähinnä minun kaltaisia kaunakkoja.) Näkökulma tuntui painottuvan "kristityt pelaa keskenään" -henkiseksi. Kun tärkein olisi kuitenkin se, että miten kristittynä pelata toisten kanssa. Siis se, miten voi olla kristittynä pelaamassa roolipelejä selvästi maallistuneessa kontekstissa ilman että se ihan liikaa sotii omia vakaumuksia vastaan. (Hint: Ei ehkä kannata pelata minun kanssa "kätyrin osaa".) Ja toisaalta se miten pelauttaa kristittynä sellaisia pelejä jotka eivät liikaa häiritse omaa maailmankuvaa mutta joka ei kuitenkaan vaivaannuta maallistuneempia pelikavereita.

Kun esimerkiksi sukupuolisuuden ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla samassa ropeconissa pidettiin paneeli jossa näkökulma oli hyvinkin vahvasti painottunut tähän. Siinä keskusteltiin esimerkiksi miten miespelaaja joka pukee mekon pitää sisällään parodiaelementin niin että toisaalta pellet tekevät tätä ja toisaalta kun vakavasti ottava tekee tätä se helposti koetaan silti vitsinä. Ja miten jos miespelaaja ottaa naishahmolleen vahvoja piirteitä ihmiset ajattelevat helposti että "hän pelaa huonosti". Toisin kuin emansipationaariseksi koettu nainen joka pelaa mieshahmoa tai ottaa naishahmoonsa miehisiä aktiivisia piirteitä. Tämänkaltaiset kysymykset voisivat itselleni kiinnostaa enemmän tästä asiasta.

Nyt jäi käsiin vähän se, että ilmeisesti kristityt kokevat stigmaksi saatanapaniikin joka koetaan kauan aikaa sitten tapahtuneeksi harmittomaksi asiaksi. Ja että valta uskonnossa on vain institutionaalista ja tätä kauttakin on syytä etäytyä tästä likaisesta historiasta. Ja että kenties kristillisyys on tätä kautta stigmautunutta ja kristityt ovat saatanapaniikin tämän hetken uhreja. (Jotka esimerkiksi joutuvat kestämään niitä mielestäni ymmärrettäviä vastareaktioita joita saa kun ei ole niitä ihmisiä jotka lamautuvat ja pakenevat toiminnastaan ensimmäisen moralistin tullessa heiluttamaan etusormiaan ja jotka joutuvat tätä kautta kohtaamaan institutionaalista ja sosiaalista vallankäyttöä ja rankaisutoimia omakohtaisesti.) Ja että kenties tämän vuoksi kristityt keskittyvät siihen että pelaavat kristittyinä kristittyjen kesken. Vaikka eivät sitten oikeasti pelaakaan.

Ja että kun mietitään mikä tekee kristillisestä roolipelistä kristillisen, se voidaan nähdä pelintekijän maailmankuvan ilmenemänä niin että tekijän kristillisyys jotenkin automaattisesti vaikuttaa siihen että pelistä tulee kristillinen, se voi olla pelimekaniikan sisältö joka heijastaa arvoja, se voi olla pelinjohtaja joka säätää miljöön ja tapahtumat ja pelaaja itse hahmonsa kautta. Ja tätä kautta kysymys on kenties mutkikkaampi kuin voi uskoa.

Suuri Sininen

Mediassa on parin viime päivän aikana näkynyt juttuja nuorten "itsemurhapelistä". Asiasta ovat kertoneet aivan vakavastiotettavat lehdet. Ne ovat saaneet tietonsa poliisilta. Esimerkiksi tästä pääsköön digitoday. "Itä-Uudenmaan poliisilaitos varoittaa Blue Whale -nimisestä sosiaalisen median ja keskusteluryhmien kautta pelattavasta pelattavasta pelistä, joka tunnetaan maailmalla myös ”itsemurhapelinä”. Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua. – Kyseessä on Venäjältä lähtöisin oleva itsemurhapeli, jossa pelaaja suorittaa haasteina erilaisia tehtäviä 50 päivän ajan. Tehtävät saattavat olla viiltelyä, raakojen kauhuelokuvien katselua, autojen edessä makaamista ja niin edelleen, poliisi kirjoittaa."

Moni onkin sosiaalisessa mediassa valittanut siitä miten asiasta tiedotetaan "vasta nyt". En tavallaan ihmettele. Ilmiöstä on puhuttu internetissä jo melko kauan. Itse asiassa viime vuoden toukokuusta. Suomessakin asiasta on puhuttu jonkin verran. Tässä yhteydessä on jostain syystä puhuttu aika usein jopa erillisestä applikaatiosta. Eli itsemurhapeli pitäisi ladata kännykkään. Tämä on jokin suomen alakulttuuriin liittyvä oma juttu, koska alkuperäisessä lähteessä sen ei väitetä olevan ladattava applikaatio. Kenties siksi poliisikin turvautuu omituiseen epäkieleen puhuessaan siitä että kyseessä ei ole peli vaan ”internet-pohjainen keskusteluyhteyden kautta toimiva juttu”. Tällä halutaan kenties korjata "rikkinäistä puhelinta".

Tässä kohden itselläni on kuitenkin kilistänyt skeptistä kelloa melko kovaa.

Olen nimittäin kokenut ns. saatanapaniikin. Olen taustoittanut aihetta melko ankarasti aiemmin. Tässä kohden muistutan lähinnä siitä miten Pulling aikaansai moraalipaniikin yhdistämällä poikansa itsemurhan ja roolipeliharrastuksen yhteen. Ja tätä kautta syntyi aivan turhanpäiväinen moraalipaniikki joka oikeutettiin uskonnollisen vakaumuksen ja itsemurhilta suojelun nimissä.

Tästä opin sen, että jos ihmisille kerrotaan uhasta mallia "oman lapsen itsemurha" he heittävät skeptisyyden roskakoriin. Tämä on ymmärrettävää ; Riskianalyysissä huomioidaan usein riskin todennäköisyys yhdessä uhan seurausten vakavuuteen. Tässä mielessä omaisen itsemurha on kova paikka. Ja koska vaikutus on suuri, sitä ei pidä asian todennäköisyyttä asiana jota tulisi miettiä.

Tällä on helposti paradoksaalisia vaikutuksia. Esimerkiksi omassa piirissäni tilanne meni siihen että epäilyttäviä haluttiin eristää "varoittelemalla huolestuneesti". Kun masentunut roolipelaaja saa sosiaalisia kontakteja roolipelaajaporukoissa, on eristöminen tässä hyvä yhdistelmä. Ja jos tässä tekee itsemurhan niin tulee vaan vahvistaneeksi narraatiota siitä että roolipelit aikaansaavat itsemurhia.  Kun joku kirkkoaktiivi irtautuu seurakunnasta, pelaa roolipelejä ja yrittää itsemurhaa syntyy tietenkin vahva tarina joka kertoo jatkamaan omaa toimintaa entistä ponnekkaammin. Vaikka tosiasiassa skismojen synnyttäminen synnyttää irtautumitsa ja uskonyhteisöstä eristäminen johtaa ahdistukseen joka voi ilmetä äärimmäisin keinoin kuten roolipelaamalla tai itsemurhilla. Halu suojella itsemurhilta yhdistettynä uskonnolliseen vaahtosuisuuteen johti itsemurhien todennäköistymiseen.

Luottamukseni poliisiin on hyvähkö, mutta tämänlaisissa asioissa poliisi ei välttämättä tuo luottamusta. ; Ideologisesti vinksahtanut nuorisoevankelista Riku "Riksa" Rinne kelpasi saatananpalvonnan asiantuntijaksi Hyvinkään paloittelusurman oikeudenkäynnissä. Ja Keijo Ahorintaa käytettiin Anneli Auerin kohdalla apuna. ; Tässä mielessä digitodayn juttukin kertoo siitä miten "Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua." Toisin sanoen puskaradio ja urbaanilegendaan tarttuminen ovat aivan uskottava teoria.

Tässä kohden en sekoita vilpittömyyttä tai hyväntahtoisuutta tai auttamishalua asiaan. Sillä saatanapaniikissakin tavoite ja seuraukset on katsottava erikseen. On väärin sanoa että vilpitön auttamishalu joka johtaa tilanteen pahentaminen olisi auttamista. Tässä mielessä ei ole tarpeen kunnioittaa uskonnollisia tunteita joilla moottoroitiin tilannetta. ; Itse asiassa päinvatoin. Jos vihaat itsemurhia ja haluat suojella ihmisiä niiltä, tämä seuraus, itsemurhien väheneminen, on se johon huomio on kiinnitettävä. On aivan oikeasti sanottava että "väärin autettu". (Vaikka tätä ei ilmeisesti oikein saisi sanoa ilman että leimautuu itsemurhiin kannustajaksi.)

Lisäksi tässä tapauksessa epäilystä lisää sekin, että moni kauhistelija on aivan ääneen sanonut sen tapaisia asioita kuin "miten joku voi tehdä tuollaisen pelin" tai "miksi kukaan tekisi tuollaisen pelin". Näissä on ollut perussävynä se että peli on otettu vakavasti. Mutta tämänlaiset kauhistelut pitäisi mielestäni aina ottaa siten että ne olisivat todellisia kysymyksiä. Nimittäin jos on vaikeaa keksiä mitään järkevää selitystä miksi tämänlainen ilmiö kehitettäisiin ja miksi se yleistyisi niin todennäköisin vastaus on "koska kukaan ei ole".

Lisäksi juuri se että kohina on saanut juorukellojen suusta suuhun kiertävässä "rikkinäisessä puhelimessa" oman "kiinalaisen kuiskauksen" (chinese whisper). Omintakeiset lisäykset vihjaavat aina siitä että kyseessä on moralistinen innovaatio jonka takana on maailmankuvallinen tarve. (vrt. Puolimatka ja "ilmalevittäinen ebola".) Suomessa tähän keskusteluun onkin liittynyt selvää epäluuloa siihen että "nuoret eivät harrasta kunnollisia harrastuksia vaan tuijottavat älypuhelinta". Tämänlainen teknologiavastaisuus on varmasti auttanut siihen että tämä muutos on ollut suosittu ja on levinnyt ihmisten keskuudessa tehokkaammin. Asia leviää selvästi ilman varmistamista koska tämänlaiset virheet eivät korjaudu prosessissa. Ihmiset levittävät juttua ja varoittelevat toisiaan eivätkä vahdi että mitä on tapahtunut. Ja siksi tämänlaiset lisäykset kiertävät.

Se, että jokin haiskahtaa ei tarkoita että asia todella on huhu. Se tarkoittaa toki vain että asioita on tarkistettava.

Tässä kohden faktantarkistussivusto "Snopes" ei ole antanut "Blue Whalelle" kovin vahvaa uskottavuutta. Sen mukaan "blue whale" (sinivalas) on nimetty sen mukaan kuinka valaat joskus ajautuvat rannale kuolemaan. Venäläinen lehti "Novaya Gazeta" -lehti oli maininnut asiasta ensimmäisenä. Se oli laskenut 130 lasten itsemurhaa 2015 marraskuun ja 2016 maaliskuuhun välille. Ja että melkein kaikki heistä olivat olleet samassa Internetkeskusteluryhmässä.

Tässä yhteydessä ei ole onnistuttu selvittämään miten nämä yhteydet on saatu. Mainittuihin internetryhiin ei oltu onnistuttu yhdistämään nuorten itsemurhia. (Nuoret tekevät itsemurhia ja kuuluvat nettiryhmiin, se että miten moni kuuluu mihinkin ryhmään on 1+1 -laskentaa.)

Toisaalta yhteydet ovat muutenkin hyvinkin mallia post hoc ergo propter hoc. ; Snopeskin kertoo siitä miten ei nähdä sitä mahdollisuutta että somepiirit vetoavat nuoriin ja että nämä ryhnät vetoavat myös masentuneisiin tai itsetuhoisiin nuoriin. ; Venäjällä moni nuori kuuluu erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Ja maan nuorten itsemurhaluvut ovat aika kovia. Kun moni nuori noin keskimäärin tappaa itsensä, ei ihme jos moni heistä tekee jotain joka on melko suosittua. (Kuten kuuluu facebookryhmiin.)

Toisaalta Snopes liittää "Sinivalaan" siihen mitä kautta minäkin olen kuullut tästä aiheesta aiemmin. Nimittäin ns. creepypasta -alakulttuuriin. Se on erikoinen kummitustarinanomainen alakulttuuri jonka vakiokeinoina on tarinan ja todellisuuden hämärtäminen erilaisilla efekteillä ja kikoilla. Ne eivät ole vain kummitustarinoita vaan niillä on usein vakiintuvat meemistönsä. Ja niitä kuvataan nimenomaan luomalla "uskottavuutta" ja "rikkomalla kokemus tarinallisuudesta" lähes millä tahansa keinolla. Olen seurannut satunnaisen epäsäännöllisesti tämän skenen puuhailuja netissä. (En ole aktiivi mutta ilmiö kiinnostaa. Ei ne tarinat vaan nimenomaan ilmiö.) Rina Palenkovan ympärille on rakennettu tarinaa jonka mukaan hän olisi kuulunut itsemurhakulttiin. Tämän ympärille liitettiinkin sitten monenlaisia tarinallisia efektejä ja elementtejä. Nämä ovat, creepypasta -alakulttuurin tyylin mukaisesti, periaatteessa hyvin mauttomia.

Snopes näkeekin että tässä kohden skeneä ei ole tarkoitettu "todelliseksi" mutta se voi kuitenkin tavallaan promotoida itsemurhaa. Sea of Whales -ryhmästä on sanottu että sivu on tuotettu lähinnä klikkienkeräämistä varten. ; Motiivina ei ole valvoa nuoria tai ajaa heitä itsemurhaan vaan kysymys on rahan ansaitsemisesta. Maailmassa jossa meemit ja klikkaukset ovat rahaa tämä on varsin uskottava selitys.

Tässä on kuitenkin jotain vähän enemmänkin.

Tässä kohussa uskallan kuitenkin sanoa että en pidä siihen hypänneitä yhtä typerinä kuin saatanapaniikkiin kohkaantuneet. Syynä ei ole se että tämä on "maallinen". Sen takana ei ole uskonnollista ajattelua. Syynä on se tapa jolla asiaa on nyt tuotu esiin. "Itä-Uudenmaan poliisin mukaan kyseessä ei ole urbaanilegenda, kuten verkkokeskusteluissa on epäilty. Vanhempi konstaapeli Jukka Riitamaa sanoo, että poliisilla on asiasta myös salaiseksi luokiteltua tietoa."

Toisin sanoen voi olla että poliisilla on jotain tietoa joka ei ole Snopesin tai vastaavien tahojen saatavilla. Toisin sanoen ilmiön takana voi olla muutakin lähteistystä kuin se ei-perusteltu kohina joka "Novaya Gazeta" -lehdestä on kiistämättä lähtenyt pyörimään. Onkin tätä kautta otettava esiin mahdollisuus siitä että poliisilla on eri lähestymistapa ja faktat ja asiat joilla he lähestyvät ihmisiä jotka ovat ilmiselvästi kohkautuneet ilman että heillä olisi riittävää tietoa jotta he voisivat perustellusti kauhistua. ; Tässä mielessä muistutan että saatanapaniikki oli jotain jota poliisi ei promotoinut. Se kiersi suusta suuhun sillä nopealla tavalla joka tässä "blue whalen" tapauksessa on jopa herättänyt ns. "tyytymättömyyttä poliisin hitaudesta reagoida". Kun juoru juoksee maailman ympäri on faktantarkistus vasta sitomassa kengännauhojaan. Joskus, harvoin, kohu on lopulta tosi. Useimmiten kohina on turhaa ja faktoista epäkiinnostuneet eivät välitä entisistä virheistään koska he ovat jo vaihtaneet aihetta ja kauhistelevat jotain uutta asiaa.

Saatanapaniikki ei ole koskaan kaukana...

Kun olin nuori, osa kulttuurikritiikistä sidottiin saatananpalvontaan. Siihen aikaan konservatiivit eivät käyttäneet nykyään tuttuja sanoja, kuten "suvakki" tai "kulttuurimarksisti". Asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä ja oikeilla uskomuksilla eikä kätketty. Kätkemiseen ei ollut tarvetta sillä elimme siihen aikaan tavallaan hyvin konformistisessa yhteiskunnassa. Tässä mielessä nykyajan konservatiivien puhe poliittisesta epäkorrektiudestakin on osaltaan osa oleellista muutosta.

Siihen aikaan saatananpalvonta oli ilmiö jota nähtiin ties missä. Rockmusiikista roolipeleihin. Nuorison epätavalliset tai oudot asiat päätyivät listoille siinä missä asiat jotka rikkoivat vaikka seksualietiikkaa vastaan. Tässä mielessä nykyään elämme jo astetta vapaammassa maailmassa kuin silloin. Sittemmin tämä muotivirtaus katosi. Saatananpalvonta ei ollutkaan tuhoamassa länsimaista kulttuuria ja levittämässä terrorismia läpi maan ihan kohta pian.
1: Ne vanhoilliset itseään konservatiivisiksi kutsuvat jälkijätöt usein sanovat että konservatiivit ovat pitkässä tähtäimessä oikeassa. He tuntuvat kuitenkin aina panikoivan nykyhetkessä ja ovat tekemässä paniikinomaisia profetioita lähitulevaisuudesta ja nämä eivät koskaan toteudu. Eikä tästä epäonnistumisetsa välitetä koska melumystö on päätynyt paniikkikohkaamaan jostain uudesta aiheesta joka on se ainut relevantti asia maailmassa. Ja siksi tätä yhtä asiaa pitää lähestyä lampipolyypin ajattelullisella hienostuneisuudella.. (En siis sano että aiheesta ei voisi kohkautua ratioaalisesti, mukana on aina jokunen terävämpi tapaus itse asiassa. Mutta suurin osa tekee tätä järkyttävän huonolla tasolla.)

Sitä jopa näyttää siltä että saatanapaniikki olisi tullut ja mennyt. Mutta tosiasiassa se on tavallaan vain piilossa. Suomen mesomoistolla näyttää olevan tilaa vain yhdelle lempiaiheelle kerrallaan. Ja uskonkin että kun maahanmuuttokeskustelu poistuu  - joka tapahtuu jos ja kun muuttoliikkeet lakkaavat vähäksi aikaa - tilalle tulee jotain muuta.
1: Ja kyllä. Uskon vahvasti että maahanmuuttoasia on merkittävä keskustelunaihe vain niin kauan kuin ihmisiä tulee maahan. En usko että maassa olevat herättävät keskustelua vaikka katastrofipaniikin pitäisi tietenkin koskea sitä asiantilaa joka syntyy sitten kun ihmiset ovat paitsi tulossa maahan niin myös elävät siinä. Tämä olkoot ennustus tulevaisuuteen ; Maahantulijoiden määrän laskun jälkeen ei jäädä maassaolijakeskusteluksi. (Ainut poikkeustila tähän olisi se että ryhdyttäisiin jotenkin tuhoamaan näitä ihmisiä - ja rehellisesti sanoen tämä on hyvin epätodennäköinen kulkusuunta asioille.)

Tässä mielessä itselleni oli kiehtovaa tutustua taas Pohjanmaalaisten kiihkokristittyjen internettoimintaan.

Se on nykyään hyvin kiinnostavaa. Siellä puhutaan paljon illuminatista. Illuminatiteema näyttää nousseen varsin suosituksi. Ja tämä muutos on tapahtunut kohtuu lyhyessä ajassa. Illuminatiteoriat kun ovat yleensä liittyneet melko liberaaliin ja ei-kristilliseen salaliittoteoriahörhöilysiipeen. Siihen jossa esimerkiksi puhutaan avaruusolennoista ja reptiliaaneista.

Kuitenkin kytköksiä on. "Entisinä saatananpalvojina" kunnostautuneet kristilliset julistajat, kuten Mike Warnke ja John Todd ovat selvä linkki saatanapaniikin salaliittoteorioiden ja Illuminatisalaliittoteorioiden välillä.

Ja tätä pohjavirettä on hämmentävänkin paljon. Tästä hyvä esimerkki näkyy niissä sivukommenteissa joita kerrotaan vaikkapa tuoreesta Venäläisestä tapahtumasta. Venäjällä poliisi oli surmannut useita ihmisiä rituaalinomaisesti ja yrittänyt herättää heitä henkiin zombiearmeijaksi. Ja hartaissa kristityissä - jotka monet ymmärsivät kertoa VOK -polttopulloiskujen aikana sitä miten mielenvikaisesta yksittäistapauksesta ei saa yleistää - ovat nyt näkemässä tarinan taakse hyvinkin paljon. Siellä esimerkiksi kehutaan Venäjää mallilla "Venäjä on ottanut asian vakavasti. Muun muassa RIA Novosti muistaa, kuinka Venäjän sisäministeriön asiantuntijat totesivat vuonna 2008, että saatananpalvonta on suurempi uhka maan kansalliselle turvallisuudelle kuin islamilainen radikalismi." Sama kommentaattori osaa kertoa myös, että "Luulin jo, että tämä aihe on valtamediassa kiellettyjen listalla, kun Trumpin hallinto on pidättänyt yli 1500 pedoa ja ihmiskauppiasta kuukaudessa, ja lehdistömme on yhäkin hiljaa... No nyt löytyi Venäjältä 1 satanistimurhaaja otsikoihin. – Hyvä Erkkomedia! Se satanistien puhdistus on käynnissä USA:nkin hallinnossa. Niitä uutisia odotellessa."

Tässä oli paljon asiaa jotka kontekstoivat lausuntoja erinomaisen hyvin. Takana on ajatuksia saatananpalvonnasta ja massapedofiliasta. Tätä kautta materiaali linkittyy käytännössä laajaan määrään itselleni saatanapaniikin lieveilmiöistä tuttuja kauhisteluja. Pedofiliaskandaali esimerkiksi liityy Jan Guilloun "Noitien asianajajassa" mainittuihin kauhisteluihin kuvitelluista saatananpalvojien tekemistä lastenraiskauksista. Jotka tietenkin on todistettu sillä että on perusteltu miksi niistä ei ole todisteita. Valtamedia tai hallituksen tekemä sensuuri ja informaationkätkentä luo hyvin Fox Mulderin makuisen kikkakakkosen joka kelpaa Fox Newsille ja suurelle määrälle ihmisiä nykyaikana saatanapaniikkiaiheen ulkopuolelta.

Itse asiassa salaliittoteorian ydinsisältö on tuttu Jouko Piholta. Monet meistä muistelevat huvittuneisuudella aikaa jolloin Piho yritti päästä politiikkaan. Hän mm. joutui kahnauksiin sen vuoksi että hän oli liian äärimmäinen kristitty kristillisdemokraatteihin. (Saavutus sinänsä.) Tässä yhteydessä hänestä on jäänyt talteen mielenkiintoisia ruudunkaappauksia. Niissä lasten hyväksikäyttö ja uhraaminen sidotaan joksikin jota tapahtuu "Illuminaatit uhraavat lapsia rituaalisissa menoissaan kahdeksan kertaa vuodessa. Esim. syyspäiväntasauksen päivänä 21.9.2008 kymmeniätuhansia lapsia tapettiin ja uhrattiin Saatanalle, jotta uhraajat, maailman elitistiset johtajat, saisivat sen kautta Saatanalta lisää voimaa. Usein lasten sydän revittiin irti ja syötiin sen vielä lyödessä. Ennen lasten tappamista heitä käytettiin monin tavoin seksuaalisesti hyväksi." Erityisen kiinnostava on kytkös saatananpalvonnan ja Illuminatin välillä. "Illuminaatit ovat homoseksuaalisuuden edistämisen, AIDSin ja seksuaalisen vallanlumouksen takana. Illuminaatit edistävät kaikkea, mikä on kapinaa kristittyjen Jumalaa vastaan. Ihmiskunta on menossa väärään suuntaan. Kun asiat tästä vielä pahenevat, on ainoa toivomme siinä, että kansanjoukot raivostuvat ja alkavat vaatia aitoa muutosta."

Tässä kohden on toki vaikeaa tietää sitä että mitä tämä tarkoittaa ; Taakse voidaan nähdä kaksi pääteoriaa.
1: Ensimmäisessä ytimessä on se, että ihmiset eivät muuta mielipiteitään. Eli toisin sanoen saatanapaniikki ei koskaan kadonnut, sen ajaneet ihmiset eivät mitenkään lopullisesti monetkaan hylännyt mielipiteitään. Heidän huomionsa keskittyi muihin asioihin tai he kokivat että asian esilletuominen haittaa oman ideologian uskottavuutta.
2: Toinen taas on se, että kyseessä on perinne. Illuminati -twistiä olisi siis tullut kun nuoremmat hurmoskristityt ovat ottaneet netissä näkemäänsä kuulemiinsa saatanapanikointeihin. Eli tämä on uuden sukupolven tai avoimen vanhoilliston asia.

Se kuitenkin tiedetään että kohkauttaminen tähän suuntaan on helppoa. Tästä hyvänä todisteena on melko vähän aikaa sitten tapahtunut kohkaantuminen. Vuonna 2015 moni kauhisteli hyvinkin laajasti pari päivää Leppävaaran kirkkoa. Sen yhtä taideteosta nähtiin Illuminatimerkkinä. (Siitä huolimatta että kolmiosymboli on itse asiassa kristillinen pyhän kolminaisuuden symboli. Jotain johon totuin seurakuntanuorena Järenpään seurakuntatalolla. Seurakunnan saatanapanikoitunut vallanpitäjätyyppi ei kammoksunut rakennuksen lasimaalausta. Hän sentään oli tässä määrin tolkullinen) Tämä kaikki on tietenkin mielenkiintoista.

Siitä huolimatta että paperijälkeä ei ole, ei ole mitään todistetta että olisi ihmisiä jotka olisivat kadonneet. Illuminatia nähdään ties missä kolmioissa ja symboliikassa ilman että rahaa ja valtaa seurattaisiin ja todistettaisiin asioita. Illuminati on toisin sanoen jotain jota lähestytään lähinnä sellaisilla menetelmillä joilla uskovaiset ovat tavoitelleet yliluonnollista Jumalaa. Saarnaajien kertomukset illuminatin tekemistä lapsensurmista ovat samanlaisia "näin mitä näin etkä voi vaatia minulta todisteita" -tarinoita kuin silminnäkijöiden kertomukset Taivaassa vierailusta. Asiat ovat totta koska joku selvästi omaan kulttuuripiiriin kuuluva pseudonyymi niin on sanonut internetissä. Jopa Pikku Kakkonen osaa lähdekritiikkiasian paremmin.

Uskonkin että saatanapaniikki tulee takaisin jossain muodossa kunhan maahanmuuttokauhisteluun kyllästytään kristittyjen parissa. (He kyllästyvät siihen samoihin aikoihin kuin maallisemmat maahanmuutosta kauhistelijat. Eli sitten kun maahan ei muuteta vaan ollaan maassa-asujia.)

Se ei ollut "keskustelu" joka epäonnistui, se oli "kristikunta" joka epäonnistui.

Sami Koponen on kristitty roolipelaaja. Hän on kirjoittanut kommentaaria vanhaan "Lauantaivekkariin". Kirjoitus on mielestäni tarpeellinen, vaikka osassa kohdissa olen hyvin erimielinen tai "twistaan" samanmielisyyden muotoon joka ärsyttänee Koposta itseään. Ja siihen kommentoinnin kautta nostan esiin jotain joka mielestäni koskee myös tätä päivää, kenties vahvemmin kuin voisi ajatella. Rinnastan asiaa maahanmuuttokeskusteluun. Molemmissa on kysymys "huolestuneiden kansalaisten" luomasta ilmapiiristä jossa sitten toimii mielenkiintoisia yksittäistapauksia.

Aluksi Koponen kuvaa ytimekkäästi pätkän. Ja syyn miksi kirjoittaa siitä nyt. "Rooliskenessä on viime aikoina linkitetty paljon Ylen Elävän arkiston pätkää vuoden 1997 Lauantaivekkarista. Siinä toimittaja Susanne Päivärinta, Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko Vesala ja huolestunut äiti Anna Lintunen keskustelevat roolipelaamisen vaaroista." Tartun tässä lähinnä konseptiin josta laajennan ihmisryhmän "huolestunut kansalainen".

"...on todettava että 1990-luvulla moni roolipeliharrastaja koki olevansa ahtaalla. Painostus ulkopuolisten taholta oli tuntuvaa ja jotkut roolipeliyhdistykset järjestivät jopa ohjeistusta siitä, miten roolipelaamisesta pitäisi puhua ei-harrastajien kanssa. Päätellen siitä, miten paljon kyseinen Lauantaivekkarin liki 20 vuoden takainen pätkä on saanut huomiota skenessä, aihe on edelleen herkkä. Lienee liioiteltua puhua traumasta, mutta kyllä aikakausi silti jätti jälkensä moneen harrastajaan. Luulen, että iso osa ropeskenen kristinuskovastaisuudesta kumpuaa juuri näistä kokemuksista." Tämä on mielestäni oleellinen huomio. Kun roolipelaaja suhtautuu kristittyihin negatiivisesti kannattaa pitää perusoletuksena että syynä ei ole liian vähäinen kristittyjen kohtaaminen vaan liiallinen "kristittyjen" kohtaaminen. Aivan varmasti suuren osan roolipelaajista suhde kristinuskoon tulee siitä miten kristityt heitä kohtelevat. Yllätys. Toki en ymmärrä miten ilmiö-valtakuntatasolla voitaisiin olla oikeasti traumatisoituneita. Yksilötasolla vihjaan että Koponen puhukoot vain omasta puolestaan. Roolipelivainot ovat olleet juonteena lähipiiriini osuneessa itsemurhatapauksessa. Ja sillä on tätä kautta jonkinlainen vaikutus myös omaan suisidaalisuuden sävyttämään vuosituhannen alkupuoliskooni. Kysymys ei ollut vain keskustelusta vaan siitä että ihmiset tekivät erilaisia asioita "suojellakseen" ja "suojautuakseen".

"1990-luvulla nimittäin Suomessa pelättiin saatananpalvonnan ja siitä aiheutuvien hirmutekojen yleistyvän (ks. Titus Hjelmin ansiokkaan väitöskirjan tiivistelmä) ja roolipelit erheellisesti niputettiin samaan syssyyn. Saatananpalvojia eivät pelänneet vain herätyskristilliset saarnamiehet, mutta varsinkin jälkikäteen juuri heitä on pidetty pahimpina syyllisinä." Tämä on hyvin oleellinen. Olen huomannut että saatanapaniikkia kohdellaan hyvin usein strategialla "fragmentoi ja denialisoi". Ilmiön relevanttius halutaan kyseenalaistaa. Joskus viattomalla ihmettelyllä ja toisinaan siitä että tämä kyseinen fragmentti on pieni. Näin esimerkiksi Rockmusiikkia koskenut saatanapaniikki irrotetaan fantasiakirjallisuutta koskeneesta saatanapaniikista ja tätä pidettiin ihan eri asiana kuin roolipelaajien kohtaama. Joka oli eri asia kuin päiväkotilasten turvallisuuteen keskittynyt pelko saatananpalvontarituaaleista ja lapsikaappauksista. Joka taas oli aivan eri asia kuin se yleinen huolestuneisuus saatananpalvonnasta.

Kysymys oli kuitenkin laajasta ilmiöstä. Tässä ilmiössä mukana on niin saatananpalvonnasta uskonnollisesti kohkaantunut Ahorinta, kuin Lintusen tapaiset "äitylit". Toisaalta aikakausi tuli tutuksi siitä että entisiä saatananpalvojia oli jopa enemmän kuin oikeita saatananpalvojia. Kaikenmaailman Päivi Niemet ja Anni Pönnit kertoivat. Ja kirkko otti osaa "Saatana kutsuu minua" -videolla. Asiaa on käsiteltävä nimenomaan yhdessä. Omiin silmiin fragmentoiminen onkin oleellinen osa vastuunpakoilun ilmapiiriä. Fundamentalisteista ei laajassa mitassa tykätä joten heihin on kätevää sysätä syyllisyyttä. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain heitä. Mielestäni myös maltilliset kohkautujat tulisi saattaa vastuuseen. (Tai häpeään, se riittäisi minulle. Jos oikeus ei toteudu niin kosto/kostautuminen on melkein yhtä maukas asia.) Fragmentoiminen on irrationaalista ja se vain saa ilmiöt näyttämään pieniltä ja harmittomilta. Jos samaa tehtäisiin nykyaikana selitettäisiin että "matu tappaa" ja "mamu raiskaa" -argumentit olisivat ihan eri genreä joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään.

"Roolipeliharrastuksen edustajat puolestaan eivät tuntuneet ymmärtävän kasvattajien huolta lapsista. Sen sijaan, että huoli olisi kohdattu vakavasti ja asiaa olisi käsitelty, tyypillinen puolustuspuheenvuoro korosti roolipelaamisen ihmistä kehittäviä ominaisuuksia. Harrastajat siis erehtyivät puhumaan roolipelaamisesta sinänsä, kun vastapuoli puhui yksittäisistä harrastajista." Ja pukinkasvoisen Baphometin kellit. Tässä nousee esiin huoli ties mistä asioista. Nähdäkseni tässä Koponen tekee oleellisen virheen. Roolipelaajat ymmärsivät, jopa minä ymmärsin, että pelottelupuheet johtuvat siitä että ihmiset pelkäävät. Tämä ei ollut relevanttia tai tärkeää huolta. Ja siihen tarttumisesta ei edes tule mitään. Sillä tosiasiassa tässä on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta joka on tapahtunut maahanmuuttokeskustelussa. On nimenomaan virhe luulla että yksittäistapauksia pidetään yksittäistapauksina. Kun ihminen huolestuu hän puhuu yksittäistapauksista mutta laajentaa tämän kokonaisiin ihmisryhmiin. Itse pidän yksittäistapauksiin tarttumista huolestuttavana ja se viittaa enemmänkin että tässä ei ole asia josta huolestunutta pitää kuunnella vaan että tässä on riski yhteiskunnan turvallisuudelle joka pitää kontrolloida. Muutos on tärkeä. Sillä uhkapuheella on yhteys siihen että tulee "yksittäistapauksia". Tämä demonstroituu erikoisessa kreationismin ja tappouhkailun välisessä yhteydessä, josta kirjoitin uuden suomen teksteihini taannoin.

"Äitylin" tunnekohkaus on ymmärrettävissä, ja sen voi ymmärtää ainoastaan oikein. Saman oikean kokemuksen saa aina kun perhearvoista höyryävä irrelevantti ja arvoton lajitoveri iskee pöytään "eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin. Se synnyttää automaattireaktiona kaksi asiaa (1) huomio tunteisiinvetoavuudesta joka herättää kysymyksiä siitä voinko minä alkaa käyttämään vaikka natsikorttia asiallisena tervehdyksenä ja huomiona järkevässä keskustelussa menettämättä kunnioitustani ja (2) syvä huoli siitä onko tämä "lapsien ajatteleminen" sitä stereotypioivaa pedofiilianmakuista. Koska ilmeisesti muutkin saavat tämänlaisia stereotypioita vedellä tunnepohjalta niin sen täytyy olla asiallista ja järkevää. Ja loppuaika onkin keskusteltava siitä huolesta onko tämä "lapsikortin" vetänyt suulla varustettu limbinen järjestelmä henkilökohtaisesti yksittäistapaus josta ei muka saa yleistää. (Koska arvostan vastavuoroisuutta jne. Ja oletan että keskustelija määrittää omilla sanomisillaan asiallisen kielipelin ja sen rajat harjoittamalla keskustelua. Ja nämä koskevat heitä itseään.)

Sillä esimerkiksi itse jaan maahanmuuttokriitikot kahtia. On sellaisia joihin suhtaudun jonkinlaisella ymmärryksellä. Ja sitten on niitä jotka näen aivan suoraan saatanapaniikin, sen jälkeisen ateismivastaisuuden jatkumoksi. Ennen maahanmuuttajia maassamme haettiin "sisäisiä vihollisia". Jotka kohtasivat suunnilleen samaa uhkailua ja painostusta kuin maahahmuuttajat ja maahanmuuttomyönteiset nykyään. (On tavallaan irvokasta että saatanapaniikki iski vahviten nimenomaan "nuorisokulttuuriin" sen monissa muodoissa ja vieraannutti monia ihmisiä kristinuskosta. Ja sitten kun nämä ahdistetut olivat uskonnottomia ja ateisteja niin sitten heistä luotiin se seuraava vihollinen. En ihmettele niitä ateisteja jotka ovat iloisia maahanmuuttokritiikin tuomasta rauhasta. Että on edes joku muu kuin he itse kohteena taas. Itsekästä mutta ymmärrettävää.)
1: Halla-aholainen maahanmuuttokriittisyys puhui ilmiöistä. Siinä viitattiin tilastoihin ja yli- ja aliedustuksiin. Tämä on sellaista että vaikka sen kanssa olisi erimielinenkin niin voi kuitenkin jotenkin ymmärtää huolta. Siksi esimerkiksi "Roba" -sarjaan voitiin laittaa Halla-aholaisia ajatuksia puhunut poliisi ja että tämä ei muuttunut suoraan vihulaiseksi. Pystyn kunnioittamaan tätä ihmisryhmää.
2: MV -lehtityylinen maahanmuuttokriittisyys taas on huolestuneiden kansalaisten huolipuhetta joka viittaa yksittäistapauksiin jotka joko ovat todella tapahtuneita tai eivät. Näistä syntyy demonstroivia tarinoita joista synnytetään assosiaatioita koko ilmiötä kohtaan. Tässä yhteydessä voi syntyä jopa ajatuksia "hyvästä väkivallasta" ja tilanteista joiden kohdalla "ei ole mitään syytä uskoa että näin ei voisi käydä". Kuten käy esimerkiksi mahdollisesti jalkansa satuttaneen koiran tapauksessa. Koska alueella on Matuja, partikulaari kaljapullo on islamistimatujen heittelemä ja tämän vuoksi voidaan rynnätä maahanmuuttokeskukseen tönimään ensimmäisiä vastaantulevia maahantunkeutujia. Tätä pinnan palamista ja sen toteuttamista pidetään arvostettaana. (Tosin, oikeasti. Ei tuota kuvattua hyökkäystä ole tapahtunut. Siitä olisi saatu poliisijuttuja ja maahanmuuttomyönteiset olisivat revitelleet sitä demonstraationa mielivallasta jossa tunnistetaan syylliset ja yleistetään tämä tekijästä ihmisryhmään.) Kun yksittäistapaukset nousevat esiin ei oikein mitään voi tehdä. Tarinoiden kumoaminen on vaikeampaa kuin niiden keksiminen. Valheeksi paljastunut tarina ei haittaa koska se kuvaa henkeä joka on tosi koska on jokin muukin vastaava kertomus jota ei ole kumottu. Ei voi vedota yksittäistapaukseen siitä miten itse on asiallinen ja edustaa tätä ryhmää koska puhutaan lieveilmiöistä. Ja kuten Koponen huomauttaa, ilmiötasolle meneminenkin nähdään ohipuhumisena. Tässä ei voi onnistua keskustelussa. Virhe on aloittaa keskustelu in first place. Sama koskee tätä "huolestunutta äityliä".

Roolipeli liittyi saatanapaniikkiin koska saatananpalvonnan vaaroja pidettin todellisina ja relevantteina. Se oli se asia jonka nähtiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa. Saatananpalvonnan kiistäminen tai sen merkityksen vähättely oli näille ihmisille "terveen järjen vastaista". Vaikka tosiasiassa ainut epäterve järki oli näillä saatanapanikoituneilla ihmisillä

Ilmeisesti Koponen ei huomaa näitä. Joka johtunee siitä että hän ei ole saanut kokea kunnollista painostusta elämässään. Sellaista voi toki maassamme tapahtua, joss sattuu olemaan kristitty. Itse ennustankin että muutaman vuoden kuluttua maahanmuuttokeskustelu on maassamme lopahtanut. Ja siinä vaiheessa postuumisti marginalisoidaan ilmiötä. Se muuttunee prosessissa pelkäksi äärioikeistolaisten mellastukseksi. Ei puhuta tavallisista ihmisistä ja "huolestuneista äityleistä" jotka ovat luoneet ilmapiiriä. Huomion saa vain joku "Suomen vastarintaliike" ja VOK -polttopullottelu. Huvittavinta asiassa on tietenkin se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset korostavat miten se on tavallista normaalien "huolestuneiden kansalaisten ja muiden äityleiden" hommaa. (Joka on se totuus joka unohtuu sitten kun sitä on postuumisti itselle noloa ja inhottavaa katsoa.) Kun taas maahanmuuttokriittisyyskriittiset ovat tällä hetkellä korostamassa ääriliikehdintäyhteyttä tarpeettoman kovasti niin että he luovat sitä (epätotta) kuvausta asioista josta tulee vallitseva mielikuva tapahtumienkulusta tulevaisuudessa... Relevanttia on tajuta että saatanapaniikki oli yleistä ja tästä pitää syyttää laajaa kristikuntaa. Heidän ainoa roolinsa prosessissa on kompensoida aiheuttamansa vahinko, pyytää ja anella armoa. Jota tuskin ainakaan minulta saavat, koska minä kohtelen kuten minua on kohdeltu.

Tässä mielessä onkin hyvä nähdä miten Koposella on kristittynä hieman hankalaa ymmärtää roolipelaajien kokemuksia. Hänellä on liian suuri kiire valkopestä historiaa. Hän lopettaa tekstin tavalla joka on tuttu monien uskonnollisten tekstien pehmennyksestä.

"Roolipelaajiin kohdistuneita syytöksiä käsiteltäessä pitää muistaa tutkia myös roolipelikulttuuria itseään. 1990-luvulla kotimaisessa roolipeliskenessä oli kaksi suosittua peliä: Cyberpunk 2020 ja Vampire: the Masquerade. Molemmissa peleissä pelihahmot tapasivat olla anarkistisia maailmantuskan sotureita, joilla ei ollut mitään selkeää kiinnekohtaa elämässään. Hahmojen väliset suhteet perustuivat enemmän vallankäyttöön kuin rakkauteen. Väkivalta tai vähintään sen jatkuva uhka kuului näihin peleihin. 30-vuotiaat roolipelaajat puhuivat siitä, miten roolipelaaminen kehittää empatiaa eläydyttäessä erilaisten ihmisten elämään ja miten hahmojen väliset ihmissuhteet ovat keskeistä pelisisältöä. Tämä varmaan kuvasi heidän omia kampanjoitaan, mutta veikkaan, että nuorempien kundien peleissä väkivalta, irtosuhteet, angstailu ja yleinen sekoilu oli paljon yleisempää. Tämä on ikäkausikysymys: samalla tavalla kirjallisuus- tai leffamakukin tapaa muuttua elämänkokemuksen karttuessa."

Kysymys on ; Miksi tämä on relevanttia? Miten tämä liittyy aiheeseen? Itse tunnustan että omat teiniroolipelini olivat enimmäkseen random encountereita vastaan taistelua. Ei niissä mitään kovin jaloa ollut. Pelimekaniikkaa ja sen realisointia mietittiin enemmän kuin hahmoihin samastumista. Yksi ryhmämme roolipelaajista oli tunnettu ruleslawyer joka nillitti siitä että kaikki meni viimeisen päälle peliteknisesti oikein ja tarinankerronta sai mennä jos se oli sääntöjen vastaista. Toinen ryhmän jäsen taas osti kirjan, sulkeutui laskimensa kanssa kammioonsa ja selvitti kaikki sisään solahtaneet epäreilut epätasapainot ja porsaanreiät pelissä jotta voisi munchata maksimaalisesti. Puolisoni taas pelasi "Vampire: the Masqueradea". Oliko tämä Saatananpalvontaa? No ei. Joten se tuskin puuttuu siihen että onko roolipelaaminen saatananpalvontakytkettyä tai ei. Joten en ymmärrä miksi tämä lopetus on haluttu tekstiin laittaa.

Tai tavallaan ymmärrän. Retorisena ratkaisuna jossa tasapuolisuutta luodaan rakentamalla pehmennys jonka kautta saatanapaniikki oli ymmärrettävää ja vikaa olisi nimenomaan roolipelaajien puolella. Valitettavasti näissä panikointiasioissa viat ovat olemassaollessaankin irrelevantteja ; Toki tv:stä väkivaltaviihdettä katsovia voisi syyllistää samoista teemoista kuin roolipelaajia. Sama väkivaltaisuus yhdistettynä uhrifantasiointiin ja itsemarttyrisointiin koskee muuten myös "Raamattu" -aiheisia elokuvia. Mutta tämä unohtuu koska anstaavissa nuorissa on jotain joka tekee uhasta uskottavaa ja relevanttia. (Toki saatanapaniikki on jollain tavalla psykologisesti ymmärrettävä. Koska se tapahtui. Tämä selitys tuskin vaan on sellainen joka viehättää. Massakohkailun psykologia on ymmärrettävää ja inhimillistä. Mutta se on myös perseestä. Ja ideologia joka ei suojele sellaisilta vaan massatuottaa niitä yhden toisensa jälkeen on jotain jota ei halua yhteiskunnan ytimeen. Paitsi jos se on omien pahimpien vihollisten yhteiskunta jossa ei elä itse. Ja sattuu olemaan tunteeton sosiopaatti itse kaupan päälle, jotta voi toivoa tälläistä pahimmille vihollisilleen.)

Itselleni se luo lähinnä mieliyhteyksiä Keijo Ahorinnan "Saatananpalvonnan monet kasvot" -teoksen. Hänellä oli siinä luettelo epäilyttävistä piirteistä, joihin esimerkiksi Jouni Vilkka on tarttunut. Ja angstaaminen ja vastaavat asenteet olivat tässä luettelossa mainitut. Ehkä Koposella on kristillisen yhteyden kautta aika vahva näkemys siitä että roolipelaamista olisi hyvää ja huonoa. Ja että tämä olisi ideologiasidottua niin että hyvää roolipeliä on samastumista ja kristillisiä arvoja korostavat pelit. Ja siinä muussa voi sitten olla jotain epäilyttävää. Joka vihjaa siitä että arvomaailma jolla saatananpalvonta liitettiin roolipeleihin ei ole kuollut, todellakaan. Ja että jos on kristitty voi sellaista harrastaa vaikka on itse ollut viiteryhmässä joka on aiemmin kohdannut tätä mielivaltaa. Tämä vihjaa että jos samastumiskykyä mitataan niin Koponen ei kykene samastumaan edes oman viiteryhmänsä sisällä oleviin ihmisiin jos heillä on uskonnollinen erimielisyys. Ja minä kykenen samastamaan roolipelaajat, ateistit ja maahanmuuttajat yhdeksi ryhmäksi jotka kohtaavat ja kokevat samantapaisia asioita. Mutta minä olenkin se tunnetusti mihin tahansa kykenevä tunteeton sosiopaatti. Tai näin minulle usein kerrotaan.

---

Olen laittanut alkuun "Last of Us" -musiikkia koska tämä aihe vaatii minua käärimään sen ympärille kauniita asioita jotta voin sen kestää. Toisaalta siinä selvitään ihmisille vihamielisten zombieiden täyttämässä maailmassa. Tulkitsija saa miettiä ovatko nämä zombiet representaationa sille miten saatananpalvojien uhkaa nähtiin jonain joka kääntää tavallisia ihmisiä vihollisiksi. Vai ovatko nämä zombiet niitä kristittyjä jotka ovat oman ajattelukykynsä menettäneitä limbisiä järjestelmiä jotka ovat nyt ja aina hyökänneet niitä vähiä ei-zombie -ihmisiä vastaan pyrkien tartuttamaan/käännyttämään heidät.

Sitä Saatanan nuorisoa

1990 -luvulla elettiin aikaa ennen kuin uusateismista tai muusta uskonnottomuudesta tuli muotia. Se oli modernia aikaa joka näytti mitä hyvää kristillinen monokulttuuri saa aikaan. Siihen aikaan evankelis-luterilainen kirkko oikeutti itseään valtavilla rippikoulussakäymisprosenteilla ja jäsenmäärillään. Silloin ei ollut henkenä se nykyinen eropiikkiä pelkäävä tapa jossa keskitytään kirkostaeroajien leimaamiseen ja argumentaatioon siitä, että ei ole lainkaan olemassa perusteltua tai hyvää syytä erota kirkosta koskaan missään ikinä.

Tämä oli saatanapaniikkiaikaa. Se oli hyvin erikoista. Olen itse kasvanut Järvenpäässä. Kaupungissa joka on ei-maalaisessa Etelä-Suomessa. Kaupunki, jossa on huomioitava esimerkiksi se, että paloittelusurmassa mukanaollut Terhi Tervashonka oli minua vuotta vanhempi ja kävi samaa koulua kuin minä kävin. Tämä tietenkin vaikutti ilmapiiriin ja siihen millä tavalla kaupungin uskovaiset kohtelivat ihmisiä.

Elettiin aikaa jolloin Poliisi tutki Ville Valon saatananpalvontayhteyttä. Saatanapaniikkia kylvettiin laajemminkin tiettyihin musiikingenreihin. Päivi Niemi kierteli kouluilla, ja koulumme sivistyneempiä oppilaita huvitti se että hän ei kysyttäessä osannut erottaa että mitä eroa on saatananpalvonnalla ja satanismilla. Evankelisluterilainen kirkko otti osaa ja valisti koululaisia demagogisella pelotteluvideolla "Saatana kutsuu minua". Sama koski montaa muutakin asiaa, kuten roolipelaamista. 1998 iltapäivälehdet vetivät lööppejä siviilipalveluksen ja saatananpalvonnan yhteydestä kun Eero Soinio meni esittämään lausuntoja joista Soinio sitten joutui vastaamaan oikeudessa.

Sukupolveni ihmisillä onkin tuosta ajasta muistoja. Käytännössä uskonnottomien piirissä jokaisella tuohon aikaan eläneellä tai nuorena olleella on jonkinlaisia muistikuvia asiaan liittyen. (Olen kysellyt tästä asiasta, koska se on sydäntäni lähellä.) Uskovaiset triggeröityivät roolipeliharrastuksesta tai Dimmu Borgirin keikoista. Ville Valo -kohun aikainen Provinssirockin muistetaan, ennen kaikkea siitä miten uskovaisia oli valtavia määriä. Oli ristitakkisia herroja ja teebusseja. Megafonin kanssa huutelijoita tavattiin myös ja voidaankin sanoa että todistetusti uskovaisista oli tuolloin enemmän riesaa ja vaivaa kanssaeläjilleen kuin saatananpalvojista.

Saatanan nuoret

Koska olen itse ollut tätä "Saatanan nuorisoa", esitän sen minkälainen kokemus elämästä on saatu tätä kautta. Kun puhutaan saatanapaniikista tai mistä tahansa uskovaisten harrastamasta kiusaamisesta, sitä kuvaa hyvin voimakas post hoc -rationalisointi. Toisin sanoen ideana on ollut se, että ensin on uskottu ilmiön olevan totta ja sitten se on sidottu tiettyihin ihmisiin ja ulkonäköpiirteisiin ja vastaaviin. Ja tämän jälkeen on sitten kerrottu ja haettu väen väkisin mitä tahansa että nämä olisivat edes jotenkin uskottavia tai mahdollisia. Tämänlaisen edessä puolustautuminen on hyvin hyvin vaikeaa.

Otan tästä esille liberaalimaineisen lukioni uskonnon ja filosofian opettajan, sattumalta myös juuri minun rippikouluopettajani ja Järvenpään seurakunnassa muutenin toimineen Seija Aarron. Elettiin loppuvuotta 1999. Hän soitti nykyisen puolisoni äidille. Syynä oli se, että hänestä nykyisen puolisoni ei pitäisi olla ystävänä toiselle ystävälleni. Hän ei tarvinnut todisteita. Hänen ei tarvinnut soittaa yhteiselle ystävälleen itselleen. Hänelle riitti tiedoksi se, että ystäväni pukeutui tummiin, pelasi roolipelejä ja oli ollut kiinnostunut pakanauskonnoista ja niihin liittyvistä kirjoista. (Pääasiassa koska niistä saa hyvää materiaalia roolipeleihin.) Yhteisellä ystävällämme oli depressio ja hän tekikin vuoden 2000 vaihteessa itsemurhan. Hän oli wiccasta kiinnostunut gootti ja päihteistä etäällä pysyvä "streittari".

Mielenkiintoista tässä oli tietenkin se, että Seija Aarto leikki usealla identiteetillään prosessissa. Toisaalta hän soitti auktoriteettina, eli pappina ja opettajana. Toisaalta häntä rajoitti tässä yhteydessä muun muassa se että nykyinen puolisoni oli tuossa vaiheessa juuri sen ikäinen että koulutuksessa opettajan vastuusuhde ei ole enää oppilaan vanhempiin. Nämä kiellot kierrettiin sillä että asiaa lähestyttiin ikään kuin samalla ei-auktoriteettina, jonkinlaisena huolestuneena ystävänä ja kansalaisena.

Tämänlaiset filosofiset erot eivät kiinnostaneet Seija Aartoa. Kuten ei myöskään tapaukseen liittyvien nuorten mielenterveys. Olin ollut aktiivinen seurakuntanuori. En silti saanut sitä kautta mitään tukea tämäntasoisessa kriisissä. ; Ja koska Seija Aarrolla oli aktiivinen osansa aiheen parissa - tätä oli toki alustanut myös vihamielinen suhtautuminen Magic The Gathering -korttipeliin rippikouluaikana - oli teiniminälläni sellainen luulo että hän edusti jotenkin oleellisesti kritittyjen viisaiden kantaa.

Tilanne "hieman räjähti" moniin eri suuntiin. Sellaisiin suuntiin jotka ovat Seija Aarron tietämyksen ulkopuolella, vaikakkin ne ovat miltei suoraan sidoksissa niihin poreisiin joita juuri hän omassa identiteetissään ja nimessään . Oman itsemurhayrityksen ja erinäisten muiden vastaavien jälkeen tämä näkyi esimerkiksi siten että kun lukion jälkeen päädyin töihin, pomoni oli saanut varoituksen siitä että tietääkö hän minkälainen vakaumus minulla on. En tiedä tämän varoittelijan nimeä tai identiteettiä. Ja silloinen pomonikin oli tarjonnut varoittelijalle lähinnä naurua. Mutta tämä kertoo taustalla olevasta asenteesta.

Asenne taas oli sellainen että se tuo mieleen "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin oikeudenkäynnin, etenkin hänen siinä pitämänsä "puheen". Siinä hän korosti olevansa syyllinen siihen että hän oli kääpiö. Ja kun hänelle kerrottiin että se ei ole se miksi hän on oikeudessa, hän korosti että hän on nimenomaan sen vuoksi oikeudessa. Hän oli silmätikku ja siksi häntä epäiltiin. Jos hän olisi joku muu kuin kääpiö häntä olisi puolustettu ovelammin ja varat olisi kenties käytetty jonkun toisen, viattoman, mustamaalaamiseen.

Saatanapaniikissa kun oli jännittävästi kyse juuri siitä että siinä ei tuomittu tekoja vaan ei-tekijöitä. Prosessi meni jokseenkin sillä tavalla että jotkin teot liitettiin ideologian ominaisuuksiksi tavalla jossa teot ja tapahtumat olivat ideologian odotettava seuraus ja siitä irrottamaton ominaisuus. Ja sen jälkeen tätä ideologiaa alettiin näkemään sielläkin missä sitä ei ole.

Kävi niin että mitä erilaisemmat harrastukset ja ulkonäköpiirteet nähtiin indikaattoreina saatananpalvonnalle ja se taas nähtiin indikaattorina jollekin muulle. Ja oikomalla tästä saatiin aikaan kunnollinen noitavaino joissa nuorten itsemurhatkaan eivät olleet poissuljettuja asioita. (Tässäkin tapauksessa niitä on mainittu 2. Se, että olen niin paska että en saa edes henkeä itseltäni ei ole Seija Aarrolle ansioksi tai lieventävä asianhaara hänen puolustuksekseen.) Kun ihminen haluttiin tuomita häneen kiinnitettiin myös enemmän huomiota. Ja näin normaali ja yleinen piirre oli hänen kohdallaan jokin joka huomattiin samalla kun sitä ei huomattu jonkun toisen kohdalla. Josta tietenkin seuraa juuri se, että ihmsiä tuomittiin jostain muusta mutta oikeasti tuomion syynä oli se, että he olivat "kääpiöitä" tai jostain muusta vastaavasta syystä silmätikkuna.

Olen itse ollut niitä ihmisiä joiden mielestä oikeusvaltiot nojaavat siihen että esimerkiksi murha on murha riippumatta motiiveista. Varkaus on teko. Kaikki mistä tuomitaan ovat sitä että ihminen on toiminut ja tehnyt jotain. Ei sitä mikä ideologia hänellä on ollut oikeuttamassa tätä tekoa. Motiivi on siis murhassa murhaajan selvittämisessä oleva apuväline eikä se jolla ihmisiä tuomitaan. Siksi intohimorikoksena tehty murha on murha jossa intohimo ei ole se josta tuomitaan.

Aiheista toisiin.

"Seurakuntalainen" suhtautuu asiaan siten että vuonna 2010 siinä esitettiin kysymys siitä että katosiko Saatananpalvonta. Tosiasiassa se, että saatananpalvontaa nähtiin joka paikassa on muuttunut tässä todisteeksi että ilmiö on kadonnut. Monet leppoisammat uskovaiset taas ovat kuin ilmiö olisi jotain jota ei olisi tapahtunut. Ilmiö kuitenkin katosi lähinnä toisesta syystä. Nykyäänkin saatanayhteyksiä yritetään nähdä. Anneli Aueriin kohdistuneet saatananpalvontarinnastukset olivat perusteiltaan yhtä vakaalla pohjalla kuin 1990 -luvun saatananpalvontarinnastukset. Ja niihin liitetty herrasmies Keijo Ahorinta oli itse asiassa merkittävä vihanlietsojademagogi 1990 -luvulla saatanapaniikin aikana. Saatanapaniikkia ei ole koska huomio on keskittynyt muihin vihan, inhon ja epäluulon kohteisiin.

Samalla näistä kertominen nähdään "ikivanhana juttuna" josta pitäisi päästää irti. Tosiasia on että Seija Aarto ei saanut teoistaan mitään seuraamuksia. Hän jäi taannoin eläkkeelle ja esitti eläkkeellesiirtyessään mainintoja siitä miten nuorten parissa liikkuminen on pitänyt hänet nuorekkaana. Nuorekkaana tavalla joka näyttäytyi lähinnä mustiin pukeutumisena. Eli pukeutumisella jonka kaltaisella hän itse tuomitsi sittemmin itsemurhan tehneen ystäväni, mutta häntä itseään ei tietenkään tuomita samalla tavalla kuin hän itse muita on tuominnut. (Vaikka hänet pitäisi tuomita. Ei pukeutumisen vaan tekojensa ja niiden seurausten vuoksi.) Hän on aktiivisesti jättänyt vastaamatta kun olen ottanut häneen yhteyttä näissä asioissa, esimerkiksi facebookissa. Hän on päässyt pälkähästä tasolla jossa moni korostaa että asia on jo ikivanha. Minä, kuten varmaan aika moni muukin saatanapaniikkiin törmännyt, taas odotamme että milloin se rangaistus hänelle oikein koittaa. Asiahan on jo "ikivanha" joten syytä olisi ollut jo.

Moni esimerkiksi voi huomata että Olen halunnut elää elämää jossa teen omat virheeni ja minut tuomitaan tekojeni ja niiden odotettavissa olevien seurausten ja toteutuneiden seurausten mukaan. Sen sijaan olen kokenut että minut tuomitaan kunniattomaksi esimerkiksi pelkän uskonnottomuuden perusteella ; Uskonnottomuus nähdään lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Nähdään että sen odotettavissa oleva seuraus on moraalikato ja pahuus. (Joka jostain syystä näyttää ilmenevän siten että moraalikatoiset liberaalit moraalirelativismissaan ajavat homoseksuaalejen ihmisoikeuksia ja vaativat lepsuutta ja hyysäämistä ties keille ihmisille. Konservatiivien kovimpia riesanaiheita taas tuntuvat olevan YK:n ihmisoikeuksiin liittyvät asiat ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset.)

Sitä joutuu aina ikään kuin perustelemaan kantansa jotta ei olisi epäilty. Ja kun on epäilty niin mikä tahansa tavallinenkin asia tai tapa on tuomittava. Jos uskovaisen paheellisuus on sitä että "jokainen on syntinen" on minun paheellisuuteni uskonnottomuuden syytä.

Tämä on hyvä pitää mielessä esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Moni tuomitsee islamismin. Ja islamismi tunnistetaan ihonväristä tai pukeutumisesta. Ei enää puhuta siitä mitä kukakin tekee. On selvää että ulkonäköpiirteet tai synnyinmaa tai vanhempien synnyinmaa muuttuu "indikaattorin indikaattoriksi". Ja tässä prosessissa unohtuu vain se mistä kaikessa aidossa oikeudessa on kysymys. Ei siitä "uskooko oikeaan Jumalaan" tai onko ihmisellä jokin muu oikea mielipipde. Vaan siitä mitä tämä ihminen tekee. Toiminta on kiinnostavaa ja tärkeää. Intressit ja ideologiat eivät ole se jonka pohjalta ihmiset tuomitaan.

Kyllä minä toki epäilyn tunteen ymmärrän. Itsekin koen oloni epävarmaksi ja uhatuksi joka ikisen kerran kun näen jossain Soldiers Of Odin -lippikseen pukeutuneen tai megafonikristityn. Mutta minä en ole kuitenkaan lähtenyt sotimaan näitä ryhmittymiä vastaan kategorisesti. Olen vain käskenyt että he pitävät väärintekijänsä kurissa. Että heidät tuomitaan tekojensa mukaan sen sijaan että keksittäisiin oikeutuksia tai tekosyitä tai muita kiemurteluja. Identiteetti ei saisi suojella heitä millään tavalla. Sillä aidossa oikeudessa kysymys ei ole siitä mihin jengiin tekijä kuuluu. Vaan siitä mitä hän on tehnyt, mitä sen seuraukset ovat ja miten hän korvaa aikaansaamansa vahingot korkojen kera.

Odotan maailmaa jossa armon ja ideologiakeskeisen "kunhan usko oikein" -epäoikeudenmukaisuus korvataan oikeudenmukaisuudella jossa tunnetaan rankaisu, kompensointi, tekojen odotettavissa olevat seuraukset sekä niihin liittyvän velan ja koron käsite. Ja jossa kannustetaan vapaaehtoisesti ihan itse maksamaan nämä hinnat nimenomaan täytenä ja mielellään itse ilman yhdenkään valtaa pitävän oikeuslaitoksen toimesta.

Ideologioiden historiasta irtautuminen

Kun katsotaan historiaa, on yleistä katsoa asiaa "hedelmistään puu tunnetaan" -asenteella. Näin esimerkiksi kristillisten kulttuurien menestyspiirteet ovat kristinuskon ansiota. Puhutaan arvomuisteista ja vastaavista. Toisaalta usein irrottaudutaan vaikkapa noitavainoista ja ristiretkistä. Niissä selitys on että koska taustalle voidaan nähdä poliittisia syitä, ne eivät ole uskonnollisia syitä.

Toisaalta poliittisia syitä voidaan nähdä esimerkiksi sairaanhoidon taakse. Lääkärien olemassaolollekin on poliittisia tavoitteita. Ne vain helposti nähdään kristillisiksi. Noitavainojen kohdalla moni puhuukin siitä miten ennen on eletty erilaisia aikoja.

Näin ollen esimerkiksi kristittyjen pahojen ihmisten tekemisiä katsellessa keskustelu muuttuu helposti muotoon jossa keskustellaan siitä miten tuo yksilö on ollut kenties edustava. Tekemällä poikkeuksia oikeutetaan se, että jotkin asiat jätetään pois. Eli toisin sanoen "hedelmistään puu tunnetaan" -tulkinta muuttuu siihen että ikävät tosiasiat jätetään käsittelemättä "ei-edustavina". Samalla kun vastaavat positiiviset ilmiöt jopa samojen henkilöiden toimesta nähdään asiallisina ja kristinuskon ansioina. Kuin vain hyvä olisi se mitä on jätetty taakse.

Perinteisesssä ajattelussa tämä ongelma on tuttu. Moni tiedostaakin että on ristiriitaista olla fundamentalisti ja vedota "eri aikoihin". Jos moraali on objektiivista ja tätä kautta muuttumatonta aina ja nyt, on ymmärrettävää miksi ~2000 vuotta vanhat Jeesuksen opetukset ovat malli sille miten politiikkaa pitäisi tehdä nykyään. Mutta jos selitetään että vanhan testamentin lait sopivat paimentolaiskulttuuriin ja että se heijastaa vanhaa ajankuvaa, viitataan siihen että moraali onkin muuttunut jostain syystä. Vaikka Jeesuksen maanpäällisten tekojen kautta. On selvää että moraalinormisto ei voi olla aikaan sidottua ja objektiivista, muuttumatonta ja ikuista samanaikaisesti.

Asian tiedostaminen tuntuu olevan hankalampaa kun puhutaan perinteistä ja vaikka kulttuurin arvomuistista ; Siksi onkin erikoista että historiaa katsellessa suuri osa ajasta on selvästi sellaisen vallan alla jossa politiikka on välineellisesti käyttänyt kristinuskoa vaikka sotimisen oikeuttamiseen. Mutta samalla kristinusko on sitten vaikuttanut niin että se, eikä poliittinen peli ja muut vaikutteet, ovat vaikuttaneet niissä asioissa jotka nykyajan ihminen näkee hyvinä. Niiden kohdalla puhutaan vuosituhantisesta perinteestä. Ikään kuin vuosituhantinen perinne voisi olla mikään millään joka on ollut täysin vaikutusvallaton. Niin vaikutusvallaton että se ei ole voinut estää poliittista peliä tai muuttaa arvovalintoja edes kirkollisten johtajien saati ristiretkeläisten kohdalla...

Tällä kaikella on merkitystä koska tosiasiassa erottamalla tehdään vielä yksi asia. Monesti menneisyyden vallankäytöistä muistutetaan siksi että nykyajassakin uskonnolla käytetään valtaa ja kristinusko ei suinkaan ole vallassaoloaikanaan poistanut näitä efektejä yhteiskunnasta. Länsimaissa kristityt selvästi pystyvät hyvinkin vähän jarruttamaan kristillisiä metelöijiä ja äärimmäisliikkeitä. Onkin erikoista ajatella että kristinusko tunnustaa voimattomuuttaan historianhallinnassa. Kristinusko ei ole torjunut politikointia ja noitavainot ja ristiretkiä. Evankelisulterilainen kirkko esittää että se on suojellut kouluopetuksella fundamentalismin nousulta. Kuitenkin se tosiasiassa suojelee fundamentalisteja ja pitää heitä kirkossa. Eikä se onnistunut torjumaan 1990 -luvun saatanapaniikkia Suomessa. (Päinvastoin, se ei suurissa määrin huomannut koko ilmiötä samalla kun kirkollisia toimijoita kuitenkin osallistui siihen.) Kirkko tarjoaa ikiaiksen ongelmansa korjaamiseen samaa keinoa jota se on aina yrittänyt ja joka ei ole koskaan ennenkään toiminut.

Ja kenties tämä johtuu siitä että korostaessaan sitä miten uskonnolliset asennevammat ja pahat teot kuuluvat eri aikaan, se itse asiassa aktiivisesti unohtaa valtarakenteet jotka ovat mahdollistaneet nämä ilmiöt. Nämä rakenteet ovat usein nykyäänkin olemassa.

Lestadiolaispaniikista ja omantunnontestistä

Jani Kaaro kirjoitti raportin lestadiolaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista. Kun erästä lestadiolaista oli syytetty insestipohjaisesta seksuaalisesta häirinnästä, lähteeksi paljastui jokin hieman muu "Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista."

Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.

Syytöksissä uskonnollisella vakaumuksellakin on osansa "Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen." ... "Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää."

Kaaron tekstissä on tiettyjä puutteita.

Siitä löytyy kannanottoja niinkin erikoisesta ja yllättävästä paikasta kuin "Kotimaan" puolelta. Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."

Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse.

Tästä huolimatta

Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että "lestat vaan teippaa pesukoneen lasin öhö öhö" - luovat ennakkokäsitystä ihmisistä jotka ovat outoja. Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
1: Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.

Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.

Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.

Samoin olen pitkään ja usein moittinut ns. lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.

Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi.

Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.

Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään.)

Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."

Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut. Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista. Ja mitä voimakkaampi pettymys ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".

Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.