Ajattelusta ja viisaasta ajattelusta

Ajattelu on määritelmällisesti hyvin moninainen asia. Ajattelu nimittäin voidaan määritellä hyvin useilla eri laajuustasoilla. Kaikista laajimmillaan ajattelu on mitä tahansa aivotoimintaa. Tällöin unennäkö, hallusinointi, uskonnolliset kokemukset ja monet muut vastaavat asiat ovat ajattelua. Usein tätä koetaan vähän turhan laajana konseptina.

Siksi ajattelu liitetään usein hieman suppeampaan kontekstiin. Siinä kysymys on siitä että ajattelu on loogisen prosessoinnin, induktiivisten yleistysten ja assosiaatioita käyttävän analogisen ajattelun ja mielikuvien sekotelmaa. Tässäkin on hyvin paljon erilaisia toimintoja joita ei välttämättä pidetä viisaana. Mutta kuitenkin kaikki viisaana pidetty toiminta liittyy tähän.

Koska olen hyvin naturalistisesti painottunut, pidän hyvin paljon siitä miten (fyysikko) Gell-Mann jakaa ajattelun viisauteen ja taikauskoiseen ajatteluun ; Hänestä esimerkiksi vieraiden ja jopa alkukantaisilta vaikuttavien ihmisten näkemystä on kunnioitettava ja että niitä on hyödyllistä kuunnella. Hän kuitenkin asetti tälle kunnioitukselle rajoitukset. Hänestä esimerkiksi kasviparannus jakautui kahteen osioon ; Oli vastauksia jotka perustuivat luonnontieteelliseen, esiluonnontieteelliseen tai ikävimmin sanottuna luonnontieteen kaltaiseen päättelyyn. Silloin esimerkiksi vaivaa on yritetty parantaa kasvilla ja testattu toimiiko se vai ei. Tämän lisäksi oli vastauksia jotka perustuivat uskonnollisiin syihin, esimerkiksi kasvin muoto tai se mitä kasvi symbolisoi olivat mukana.

Elämänkokemukseen liittyvä aito viisaus on kokemusperäistä oppimista.

Tämä nostaa mielestäni mukavan kulman joka luonnontieteen kohdalla usein unohtuu. Nimittäin sen, että ei tarvitse olla oikeasti lukenut tai akateeminen harjoittaakseen luonnontiedettä. Klassinen vastaveto luonnontieteelle on vedota esimerkiksi Afrikan heimokansojen viisaisiin ja siihen miten heitä voidaan todellakin pitää viisaina vaikka heillä ei ole kouluja takana. Tämä vastaveto on toki jotain jota monet pseudoskeptikotkin harjoittavat. Eli he halveksuvat kaikkea mitä ei ole opittu pölyisistä kirjoista ja siksi esimerkiksi Afrikan viisaat ovat vain jotain hupsuja poppaukkoja.

Itse kannatan kuitenkin sitä että viisaus on viisautta. Ehkä syynä on se, että kaivelin lapsena sammakoita ojissa. Minulla oli käsissä ns. variksensaappaat. Tämä ojienpenkominen teki minusta monesti kulmakunnan saastaisimman pikkupojan. Mutta tässä puuhaillessa kuitenkin näki asioita. Myöhemmin luin pölyisistä kirjoista etologiasta ja miten eläinten tarkkailu on tieteentekoa. Tämä toiminta jota en tehnyt koulussa olikin siksi itse asiassa jotain jossa käytin luonnontieteen metodeja ja tein tästä luonnontieteen kaltaisilla menetelmillä päätelmiä maaillmasta sen sijaan että olisin lukenut kirjasta kun joku muu on tehnyt näitä samoja asioita. (Toki päätelmäni olivat epätarkkoja ja sisällöltään yksinkertaisia. Ammattietologit ovat paljon parempia mutta he noudattavat samantapaista päätelmäprosessia.) Tämä korostaa sitä että luonnontiedettä löytyy laboratorion ulkopuolelta.

Ajattelu toimii toki eläinkunnan ulkopuolellani. Esimerkiksi minun isoisäni Olavi Hämäläinen (aka. "Paappa"), on todellinen herrasmies. Hän kertoo usein kauniisti edesmenneestä äidistään jota hän pitää viisaana ihmisenä. Niin viisaana että harva ihminen on yhtä viisas. Hän demonstroi tätä sillä miten hän kykeni esimerkiksi ratkaisemaan ihmisten välisiä riitoja muutamalla lauseella ilman että herätti kapina- tai kaunahenkeä. Tämänlainen vaatii joko tietoista tai esitietoista ihmispsykologian tajua. Eli hän osasi soveltaa toimintaa joka ohjasi lopputulosta. Taustavoimana tämänlaisessa on korrelaatio -niminen käsite. Ilman sitä, ilman sitä että lause vaikuttaisi riitaa vähentävästi useammin kuin sitä lisäävästi, olisi viisaus tietysti onttoa. "Paapan" äidillä oli siis tuntumaa psykologisiin korrelaatioihin. Tämä on vähintään luonnontieteen kaltaista tietoa. Tämä rikkoo toki klassisen ajatuksen jossa subjektio olisi täysin luonnontieteen ulkopuolella. Tämä päinvastoin muistuttaa siitä että luonnontiede voi ratkaista ihmisten syvimpiin tuntemuksiin liittyviä asioita.

Kaikki vanhojen ihmisten lausumat eivät ole viisautta. Esimerkiksi perinteisiin voi livahtaa epätosia ja epätoimivia taikauskoja. Kun ei sada, sadetanssi tai ihmisuhrit eivät ratkaise ongelmaa. Onkin hyvä muistaa että viisaus on kokemusperäistä. Ja on hyvä muistaa että ihminen saa kahdenlaista kokemusperäistä tietoa ; Ensinnäkin evoluutio on prosessi jossa kokeillaan kaikenlaista ja jossa osa toiminnoista säilyy ja osa karsiutuu. Vaistotoiminnat ovat tätä kautta kokemusperäistä tietoa nekin. Tämä helposti unohtuu kun ajatellaan yhden ihmisen elämää. Koemme että nimenomaan oma luova ja ainutkertainen ajatteluprosessi olisi se säkenöivä tähti joka olemme. Ihminen on minäkeskeinen ja kokee monet asiat omiksi ansioikseen. Ihminen ajattelee olevansa tietoisuutensa, vaikka esimerkiksi Eaglemanin "Incognito" opettaa hyvin kattavasti että olemme valtaosin esitietoisten toimintojen ohjaamia.

Viisaudesta maailmankuvaan ja maailmankuvasta tosi maailmankuvaan.

Tämä on tärkeä muistutus. Sillä hyvin usein ajatellaan että viisaus nostaa arvon sellaisissa asioissa kuin hyvä elämä tai subjektiivinen merkitys tai elämän esteettisyys. Tässä kohden usein unohtuu se, että kun esimerkiksi joku selittää että buddhalaisuus on parempi elämäntapa kuin kuiva ja kylmä skeptismi. Esimerkiksi minulle on sanottu aiheeseen liittyen että "Hyvä ajattelu voidaan määritellä vaikka mahdollisimman kokonaisvaltaista kokemusta tuottavaksi tai kauniiksi. Tällöin tieteellinen metodi on heikoilla." Tämä on kuitenkin hieman omituinen väite. Siinä on takana asenne jolle mielestäni hyvin tehokas, jopa murskaava, vasta-argumentti löytyy Himasen "HIMeros" -kirjasta. Himanen laittaa kirjansa Sokrates -hahmon puhumaan Paaviksi nimetyn henkilön rukoilun korostamisesta. Paavi pitää sitä koko elämän ytimenä. Sokrates itse kertoo että hän ei koe rukoilua kovinkaan merkittävänä. Mutta kuitenkin hän tietää että Paavilla on takanaan kokeilua aiheesta. Onkin mahdollista että Sokrates on itse vain rukoillut väärin. Omaa rajoittuneisuutta on vaikeaa liittää vastapooliin. ; Luonnontieteisiin kohdistettua "humanisti -asennetta" tuntuu vaivaavan juuri tämänlainen ongelma. Luonnontieteitä pidetään usein kuivina ja tylsinä. Sitä pidetään helppona ja pinnallisena.

Siitä huolimatta että ojien kaivelu on niin maan pirun mukavaa ja elähdyttävää minusta. Ja esimerkiksi fysiikan jopa minusta kuivilta vaikuttavat jutut aidosti elähdyttävät monia.) Usein syynä on kuitenkin se, että luonnontiede ei ole intuitiivista ja helppoa ajattelua. Esimerkiksi korrelaatioiden ja metodien opettelu on pänttäämistä. Tätä pidetään helposti tylsänä. Tämä tylsyysmielikuva sitten tarttuu siihen itse aiheeseenkin. Kuitenkin tässä helposti puhutaan omista rajoitteista. Tämän todistaa se, miten usein luonnontieteilijät tuntuvat nauttivan luonnontieteiden tekemisestä.

Kun Himasen huomio laitetaan käsiteltävään aiheeseen huomataan että luonnontieteiden estetiikka ja esimerkiksi buddhalaisen estetiikka ovat molemmat liitoksissa subjektiivisiin ihmisiin ja erilaisiin maailmankuviin. Se, mikä on toiselle tympäisevää on toiselle mielenkiintoista. Ihmiset eivät ole identtisen samoista muoteista. Tämän voisi kuvitella tuottavan jonkinlaisen pattitilanteen. Kuitenkin tilanne ei ole näin yksinkertainen.

Jos otetaan estetiikka-subjektion kannalta maksimaalisen kaukana luonnontieteestä oleva uskonnollinen konsepti, se on uskomiseen uskominen. Tässä ajatellaan että maailmankuvan totuusarvo on irrelevanttia, ja ratkaisevaa on vain se, minkälaisen fiiliksen tämä tuo ihmisille. Tässäkin on kuitenkin se ongelma, että sanoessaan vaikkapa buddhalaisuutta esteettiseksi, viitataan kauneuden käsitteeseen. Tämä on kannanotto siitä että kauneus voidaan liittää johonkin maailmankuvaan. Tämä kannanotto on voitava perustella jotenkin. Kun eri maailmankuvien vertailu tuodaan näinkin äärihedonistiselle tasolle, huomataan että uskonnot olettavat taakseen yleistettäviä periaatteita. Takana on usein ajatus jostain yleisinhimillisestä johon kyseinen uskonto vetoaa. Kristityt esimerkiksi voivat ajatella että kaikki ihmiset kaipaavat pelastusta kuolemalta ja vetoavat sitten tähän esteettisenä ja lohtua tuovana elementtinä. Tämä oletus on psykologinen korrelaatio. Itse asiassa tarkalleen ottaen se on väite psykologisesta korrelaatiosta. Ja tähän konseptiin Gell-Mannin ajattelutapa soveltuu varsin pienin muutoksin. Voidaan sanoa että uskomiseen uskomisessa on olemassa konsepteja jotka todella parantavat ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua. Ja siten on konsepteja joiden väitetään parantavan ihmisten hyvinvointia vaikka kyseistä korrelaatiota ei ole olemassa. Tämä johtaa siihen että tarvitsemme psykologiatieteen kaltaista korrelaatioiden kanssa pelaavaa järjestelmää joka kertoo sen, että "Kyllä, sinun mielesi muuttuu todella paremmaksi jos uskot tähän konseptiin verrattuna siihen että uskoisit tuohon toiseen asiaan." Aito viisaus, ratkaisu paremmuudesta, vaatiikin siksi nimenomaan luonnontieteellistä ajattelua.
1: Eaglemanin kautta voidaan muistaa se, että ihminen näkee kauniin ihmisen, hän nojaa lajityypilliseen ajatteluun. Tässä on hyvä muistaa että sammakot eivät varmasti ajattele samalla tavalla. Ja kanaemon voi olla vaikeaa ymmärtää että munien päällä makoileminen ei olisi pakottavan ja ensisijaisen tärkeää toimintaa. Konseptit ovat ihmiskeskeisiä. Tämä ei tarkoita että se ei olisi luonnontieteellinen kysymys. Korrelaatiot ovat ja ihminen on käsittääkseni empiiriseti havaittava, esimerkiksi yhdessä empiirisessä kulmassa ihminen iso kasa lihaa ja luita.

Tämä muistuttaa siitä että ne olemassaoloväitteet joita ensin tulee mieleen kun puhutaan luonnontieteistä ovat itse asiassa usein vääriä. Se, mitä tiede voi aidosti ja empiirisesti koetella ovat paljon laajempia. Kokemus estetiikasta saadaan liitettyä yleisinhimillisyyteen ja näin esimerkiksi uskontojen nautittavuutta voidaan nimenomaan arvioida. (Ja tällä tavalla voidaan kenties oikeasti päätyä siihenkin tulokseen että naturalismi on ihmiselle tylsää ja elämälle latistavaa. Mutta epäilen tätä suuresti.) Ihmisen onnellisuus ei toki ole massaa ja kappaleita, mutta luonnontieteellinen korrelaatiokonsepti toimii senkin parissa vallan mainiosti. Voidaan arvioida että toiset maailmankuvat tuovat tietyissä olosuhteissa enemmän onnellisuutta kuin toiset harvemmin.

Tieteen ongelma? Vai sittenkin ongelman syy on se, että siinä on liian vähän tiedettä?

Tästä voidaankin vetää omituiseen loppupäätelmään. Usein tieteellistä maailmankuvaa syytetään mekaaniseksi ja tuhoisaksi. Perusteluna tähän käytetään esimerkiksi ydinpommia. Tämä muistuttaa siitä että tiedettä voidaan käyttää hyvään ja pahaan. Mutta kun mietitään, miksi uraanin halkeamista kuvaava korrelaatiokäyrä muutetaan ydinpommin rakentamisen apuvälineeksi, huomaamme että tavoitteen takana on aina ollut arvovalintoja. On ollut tavoitteita joita jokin maailmankuva on pitänyt vaarallisena. Ongelmana onkin se, että tiede ei ole jäänyt tieteeksi vaan on sovellustensa kautta muuttunut maailmankuvien vallankäytön välineeksi. Näin ollen ydinfysiikkaan liittyville kaavoille on käynyt vähän kuten rukouksille käy silloin kun joku kulttimestari käyttää sitä tukemaan ihmisten aivopesua. Ongelma onkin silloin juurikin muualla kuin luonnontieteissä.

Itse asiassa kun katsotaan että ydinpommi on pahasta, teemme silloinkin arvoratkaisun. Olemme siis erimielisiä aikaisempien päätelmien kautta. Tätä kautta voidaan jopa johtaa ajattelu Sam Harrisin "Moraalinen maisema" -teokseen joka käsittelee moraalia ikään kuin yleisinhimillisenä katsantokantana. Siinäkin tarkastellaan maailmankuvia hieman sen tapaan kuin aiemmin esitin. Eli tavalla jossa katsotaan että "tuleeko maailmankuvalla X onnellisemmaksi". Siinä vain katsotaan monia muitakin piirteitä ja niihin liittyviä korrelaatioita. Tämä johtaa siihen että kenties tieteen ongelmana ei olekaan luonnontiede, vaan se että sovelluksiin ei ole sovellettu riittävästi luonnontiedettä.

Toki tämä on hieman pitkälle viety väite, enkä sitä itsekään sellaisenaan kannata. Mutta se kuitenkin sisältää jotain joka nähdäkseni on hyvinkin ajattelemisen ja harkinnan alainen. Useinhan ajattelua ja viisautta nimittäin liitetään rationaalisuuteen. Esimerkiksi postmoderni ajattelu nojaa usein relativismiin jossa vedotaan erilaisiin alkuoletuksiin. Sen mukaan eri kulttuurit arvottavat asioita eri tavalla. Tässä näkökulmassa korostetaan usein rationaalisuutta. Eli että ihmiset keksivät erilaisia alkuoletuksia ja erilaisia päättelysääntöjä joiden lopputuloksena syntyy maailmankuva. Tämä on toki totta siinä mielessä että tämä on mukana hyvin usein eri maailmankuvissa.

Omituinen loppupäätelmä: Kun rationaalisuus ei ole mitä ajatellaan, konemainen kylmäkiskoisuus löytyykin muualta kuin luonnontieteellisetä maailmankuvasta

Kuitenkin tässä kohden on helppoa huomata rationaalisuuden ydin. Se ei käsittele oikeastaan olemassaoloa tai todellisuutta ollenkaan. Se käsittelee abstraktioita. Aksiomatiikka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että JOS oletusjoukko A pitää paikkaansa ja siihen sovelletaan päättelysäännöstöä B saadaan lopputulos C. Se ei kuitenkaan itsessään selvitä onko A ja B todellisuutta. Se vain katsoo onko päättely noilla ehdoilla tapahtuva. Tämä muistuttaa nimittäin siitä että matematiikka on arvokasta. Sillä luonnontiedekin tarvitsee rationaalisen taustan. Itse asiassa empiirinen testaaminen falsifioinnin kautta tarkoittaa sitä että empiirinen aineisto ei yhteensovi teorian (rationaalisen konseptin) kanssa. Näin kumoutuminen on aina sidoksissa rationaalisuuteen. Luonnontiede pitää siis sisällään myös rationaalisuuden.

Ongelmana onkin se että rationaalisuutta taas käsitellään usein maailmankuvan kautta. Silloin otetaan kantaa ihmisiin, maailmaan ja vähintään psykologiaan. Tällöin rationaalisuuden kautta saadut vastaukset muuttuvat Gell-Mannin ajattelutavan ulottuville. On olemassa kahdenlaista maailmankuvaan liittyvää rationaalisuutta; On olemassa rationaalisuutta joka selvittää todellisuuden toimintaa. Ja on olemassa presuppositionistista rationalisointia jossa ensin päätetään minkälainen maailma on, ja sitten pidättäydytään tähän. Lopputuloksena syntyy usein koherentisoitu maailmankuva jota voidaan käsitellä vain ilman perusteita uskomisen kautta. Niissä ydinkannanotto on se, että "tiedän totuuden, eikä mikään havainto tai kenenkään sanominen muuta tätä." Eli tässäkin rationaalisuutta on hyvää ja typerää.

Tämä sisältää voimakkaan seuraamuksen postmoderniin ja relativistiseen maailmankuvaan ; Niiden piirissähän luonnontiede on sen piirissä vain yksi kulttuuri taustaoletuksineen. Eli se on vain yksi diskurssi, eli yhdenlainen sovittu keskustelukenttä. (Ja usein peräti halveksuttu sellainen.) Se, mihin tämä itse asiassa johtaa on sitten vähemmän selvästi esilletuotu. Nimittäin kognitiotieteessä on pitkään tiedetty se, että tietokone osaa mekaanisen laskennan mutta hallitsee erittäin huonosti premissien arvopainotuksen. Postmodernismi johtaa juuri tämänlaiseen ratkaisuongelmattomuuteen. Useinhan luonnontieteisiin liitetään ajatus algoritminomaisuudesta. Mutta tosiasiassa postmoderni eri premissejen kautta syntyvä tulkintaero on itsea asiassa nimenomaan kognitiotieteen kehittämisen kannalta ongelmia tuottavaa algoritminomaisuutta. Priorisoinnissa vaihtoehtoja karsitaan vaihtoehtoja huonommiksi ja laitetaan paremmiksi ja esimerkiksi luonnontieteen modus tollens -väline on juuri se joka valitsee kahden erilaisen rationaalisen konseptin väliltä paremman. ; Eli Luonnontieteissä priorisointiongelmien ratkaiseminen taas on aina oleellista. Esimerkiksi luonnontieteenfilosofiassakin on toki on positivismin kumoutumisen jälkeen ohitettu ajatus alkuoletuksettomuudesta, sen sijaan se keskittyy niiden minimoimiseen. (Samalla tavalla voidaan kenties jopa ajatella että kaikessa ihmisen toiminnassa on mukana eitieteellsiiä elementtejä. Mutta että tämä on kenties enemmän kuvaus ihmisen rajallisuudesta kuin luonnontieteen huonoudesta.)

Eri asioiden priorisoinnin astuessa piiriin, nousee kysymys aina siitä että vajotaanko tietokoneen tasolle ja ryhdytään saivarteleviksi relativisteiksi joilla ei ole ratkaisua. Vai olisiko niin että ratkaisun taakse voitaisiin sittenkin laittaa pieni pala luonnontieteitä. - Gell-Mann olisi ainakin varmasti valmis tekemään tämän luonnonkansojen parantamismekanismien kohdalle. Sillä jos tavoitteena on ihmisten onnellisuus, on esimerkiksi sairauden tuoma hätä äidille aito. Poppamiesmäinen taikausko voi olla lyhyellä jänteellä kannattavaa, mutta se, että parannuskeino on todella toimiva tarjoaa saman lohdun. Ja sen lisäksi mukana tulee se lohtu että se lapsi jää todennäköisemmin eloon. Tälle arvolle on vaikeaa laittaa tarkkaa hintaa, mutta jokainen osaa tästä huolimatta priorisoida sen hyvin korkeaksi. Ehkä siksi että ihminen on juuri tässä kohden hyvin lajityypillisesti käyttäytyvä ja hyvin vähän kulttuurirelativistinen olento.

Eli asiat ovat hieman kuten aiempaan informaatiota käsittelevään blogaukseeni liittyen kommentoin. Siinä oleellisia olivat kolme konseptia;
"1: On olemassa "järkevää informaatiota", joka on aivojen representaatio ulkopuolisesta maailmasta. Tällöin informaatio on kartta joka tarjoaa jonkun näkökulman maailmaan. (En ole Quinelainen mutta tässä oli sitä reduktiohäppää jo aikaisemmin.)
2: On olemassa "tyhmää informaatiota" joka on mielen representaatio joka ei ole toimintakelpoinen kartta maailmassa.
3: Lisäksi olen alkuolettanut foundationalistisen maailman, eli että on olemassa ihmisestä riippumaton todellisuus joka on jollain tavalla yhteinen kaikille. Olennaista on, että en ole erikseen olettanut että tämä olisi fysikaalinen tai edes matemaattinen. Tai edes täysin tiivistettävissä tieteeseen. Se voi pitää sisällään Jumaliakin, tällä ei ole väliä, kunhan se vain on yhteinen."
...
"en oleta että ymmärtäisimme kaiken edes oikein, mutta meillä on silti empirian kautta ikkuna todellisuuteen. Se, mitä ihmiset taas usein puhuvat "metafyysisenä, perimmäisenä, totuutena" tuntuu olevan sitä fysiikan ylittävää 2 -kohtaa. Tämänlainen sekaannus on pahin mahdollinen virhe tässä kontekstissa." Siinä on kolme erilaista prosessoimisen maailmaa."

Ihmisellä on siksi vain oma sisäinen maailmansa joka ei ole kaikilta osin todellisuuden mukainen. Luonnontiede vain rajapinta todellisuuden kanssa. Valitettavan usein ihmiset sekoittavat harhamaailman todellisuuteen. Todellisuuden tuntematonta puolta ja turhan informaation maailmaa kuitenkin yhdistää vain se, että tiede ei tiedä kummastakaan näistä. Epätiedon kohdalle on vaikeaa rakentaa mitään aitoa viisautta. Paitsi rakentamalla tähän kohtaan tunnustus tietämättömyydestä ja rajallisuudesta. Eli agnostismin vankka paikka on perusteltu juuri tämän vuoksi.

Muistisääntö

Eräs vaihtoehtolääketieteen ystävien kertoma pikkuvitsi kuvaa sitä miten menneisyydessä taikauskoisesti pimeissä kosteissa nurkissa nähtiin näkymättömissä olevia pikkuhirviöitä jotka sairastuttivat ihmisiä. Nykyään taas tiedetään miten pimeissä kosteissa nurkissa on pikkuhirviöitä jotka sairastuttavat ihmisiä.

Tässä vertauksessa on takana se, että ihmiset eivät ole olleet menneisyydessä mitenkään olennaisen tyhmiä ; He ovat varmasti nähneet yhteyksiä myös oikeiden asioiden välille ; Kun pimeä kostea nurkka sairastuttaa, on yhteys nähty ja näkymätön olio tarvitaan koska mitään näkyvää oliota ei ole. Kun tiede on kehittynyt, kykenemme näkemään mikroskoopeillamme pikuhirviöt, joten oikeastaan ainoastaan näkymättömyydestä ollaan päästy eroon ja kykenemme näkemään muitakin ominaisuuksia taudinaiheuttajissa kuin pelkän sairastuttamisen.

Vastaava näkemys on hyvä muistaa myös luontaislääkinnän kohdalla. Murray Gell-Mann on korotanut että esimerkiksi luonnontilassa elävien heimojen tietotaidossa voi olla luontaislääkinnässä oikeita ansioita. Hän hyväksyy että ihmiset eivät ole oleellisen tyhmiä. Hän kuitenkin korostaa myös varovaisuutta. Kaikki luontaislääkintä ei perustu oikeasti vaikuttaviin aineisiin. Kuitenkin ihmisten ajattelutapa on tietyllä tavalla ennustettavaa ; Kun toimimatonta kasvia käytetään rohtona, se jotenkin muistuttaa sitä asiaa jota ollaan parantamassa. Näin ollen kasvin ulkonäköön keskittyvät perustelut ovat olennaisen huonoja kun taas tieteenkaltaisen syy-yhteyden kautta saadut hoitokokemukset ovat arvokkaita.

Gell-Mannin näkemys on varsin hyvä. Se vaatii kuitenkin pienen lisämutkan. Tämä selvisi itselleni kun katselin erilaisia parantavia yrttejä. Niissä on todella melko usein viittauksia erilaisiin ruumiinosiin joita niillä yritetään parantaa. Itse asiassa jollain tavalla sopivia "ulkonäköpiirteitä" tuntui olevan hyvin usein. Tämä ei tietystikään johdu siitä, että muoto olisi oikea tapa lähestyä parantamista. Syy on se, että kasvissa on monia asioita joita siinä voidaan katsoa. Onko katseen kohteena juuren muoto, yksittäinen lehti, lehtiruusuke, koko kasvin muoto, kukinnon sisällä oleva yksityiskohta... Nämä ovat keskenään erilaisia, ja näin yksi kasvi voi muistuttaa yhtä ja toista asiaa.

Kun näitä erilaisia yksityiskohtia on paljon, on paljon katsantotapoja joista voi rakentaa analogioita parannettavaan kohteeseen. Ihminen näkee kasvin parannuskohteen ja kasvin muodon välillä olevat analogiset piirteet olennaisena ja epäanalogisia piirteitä pidetään irrelevantteina. Kun kasvissa on monia piirteitä, on selvää että joku sen piirteistä "osuu" ja valtaosa ei.

Nämä yhteydet ovat varmasti muistamisen kannalta käteviä ; Ennen kuin tietää mitä kasvi parantaa, mielikuvat joita saa muotoa katsellessa ei ratkaise. Mutta kun tietää miten kasvi toimii, on tässä vaiheessa kätevää keksiä viittaussuhde asian ja kasvin muodon välille. Se tekee parannuskikasta muistettavan.

Siksi olenkin hyvin varma, että pelkkä muodon tuijottaminen ei riitä ; Gell-Mannin nyrkkisääntö on lähinnä kognitiotieteen kannalta kiinnostava ihmisten valitsemisen ja päättämisen ja muistamisen yleiskuvittaja. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että parantajien kikkojen varmistamiseen tarvitaan enemmän tiedettä.

Argumentum ad homonym.

'Jesus: "Barmaid, you too have faith - just as Mo and I have faith that God created the universe in six days, you have faith in science."
Barmaid: "That's different: I beliece in science because of the wealth of evidence that indicates its conclusions are likely to be true. You boys believe in God becouse you have faith. So my 'faith' is a belief based on evidence. Yours is a belief based on... well, faith. You are using two different meanings of the same word to create a semantic booby trap. That's called equivocation."
Mo: "Also known as the argumentum ad homonym"'
(Jesus and Mo, "faith")

Skientismi, eli näkemys siihen että tiede voi antaa vastaukset kaikkeen, on hieman ekstreemi ajatustapa - itse ajattelen että tiede ei ehkä tiedä kaikkea tai voi selvittää kaikkea, mutta se on toisaalta kaikki mitä meillä on: Jos sitä ei voi todistaa tieteen keinoin, se ei voi nousta arvailua ylemmäs. Tieteen rajat syntyvät mielestäni pääasiassa siitä, että sen piirissä ei ole sallittua vain "make things up" niin paljon kuin haluavat. Uskonnot taas saavat näistä mystisistä arvailuista niiden syvimmän voimansa. Tässä juttelen enemmän "tieteellisestä maailmankuvasta". Monesti kuullaan, että tämä "tiedeusko" on itsessään jokin uskonnollinen vakaumus. Tosiasiassa heidän näkemyksensä eroaa uskonnollisista näkemyksistä ja taikauskosta suuresti. Heidän tapansa asettaa kysymyksiä ovat itse asiassa aivan erilaisia. Taikauskoinen ajattelutapa on ihmisillä universaalisti samanlaista, mutta "tiedeuskossa" on tästä poikkeavia piirteitä.

En lähde tässä kohden Bertrand Russellin viitoittamalle tielle, jossa luja usko johonkin, josta ei ole todisteita on aina automaattisesti huono asia. Russellin mukaan uskosta puhutaan vain silloin, kun todisteita ei ole, jolloin todisteet korvataan tunteella. Mielestäni asiat ovat hieman hienosäikeisempiä. Mielestäni uskonnollisuus ja tieteellinen ajattelu ovat aivan erilaisia, mutta niille molemmille tyypillisiä on se, että tärkeänä pidetään sekä kysymistä että vastaamista. Erot syntyy siitä, mitä kysytään ja millä keinoin vastausta etsitään ja siitä mikä suvaitaan vastaukseksi.

Monesti taikauskon ja tieteellisen ajattelun eron voisi selittää hevosenkenkä -esimerkillä: Jos henkilö uskoo että hevosenkenkä parantaa sairaita, hän on joko
1: Tieteilijä, joka jakaa sairaista koostuvan "riittävän ison" koehenkilöihmisryhmän satunnaisesti kahtia, ja antaa toiselle ryhmälle hevosenkengän ja toiselle sukan jota kertoo taikasukaksi ja katsoo esiintyykö ryhmien välillä eroa paranemismäärissä ja/tai nopeuksissa. Jos eroa ei esiinny, hän tulkitsee hevosenkengän humpuukiksi ja jos sairaat joille on annettu hevosenkenkä, paranevat paremmin, ilmenee että hevosenkenkä auttaa paranemisessa.
2: Uskovainen, joka taas antaa terveille ja sairaille ihmisille hevosenkenkiä, ja aina kun joku parantuu taudista, hän listaa tapauksen ylös todisteeksi hevosenkengän tehosta. Tälläinen menettely panostaa rationalisointiin : Siihen miten todisteet saadaan sopimaan loogisen ja tieteellisen kuuloisesti siihen mikä jo aluksi tiedetään.

Itse asiassa taikauskossa on kyse aivan erilaisesta asiasta, tietynlaisesta ilmiöstä. Erotteluun kätevän nyrkkisäännön tuotti Murray Gell - Mann kirjassa "Kvarkki ja Jaguaari" : Hän luokittelee kysymyksiä joita eri ihmiset esittävät : Hän korostaa että esimerkiksi viidakon "villeillä" voisi olla arvokasta tietoa lääkinnästä, jonka vuoksi heidän lääkevarantojensa tutkiminen voi olla erittäin hedelmällistä. Hän kuitenkin korostaa sitä, että kaikki heimoparantaminen ei kuitenkaan ole lääketieteelle hyödyllistä, vaan osa on taikauskoa ja shamanismia. Hän jakaa kysymykset kahtia:
1: Tieteenkaltaiset kysymykset, jotka ovat "mekanistisia": Niissä evidenssipohjaisuus on tärkein asia. Ne kysyvät joko "millä systeemillä tämä tapahtuu" tai "millä tavoin lääkekasvin kemia reagoi", tai yksinkertaisesti "kun laitan tämän kasvin haavalle, paraneeko haava vai ei. Tämän tuloksille olennaista on se, että niistä ollaan yksimielisiä: Kun pistetään sairas potilas ja hoito rinnakkain, myös länsimainen ihminen on sitä mieltä että kohde on parantunut tai ainakin oireet lievittyneet.
2: Uskonnolliset kysymykset, jotka nojaavat esimerkiksi analogiseen ajattelua ja rationalisointiin: He tietävät esimerkiksi että sairauden on tuottanut paha henki, joten kysymys ei ole siitä onko manaustoimenpide toiminut, vaan siitä onko sitä harjoitettu riittävästi. Evidenssi ei ratkaise juurikaan, vaan pääasia on siinä että ennaltatiedetylle on saatu kiva perustelu. Näistä on paljonkin erimielisyyttä.

Jos halutaan kehittää lääketiedettä, etsitään kasveja, joiden tehon parantajat ovat saaneet kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä tai testaamalla heidän lääkvarantojaan niillä. Muussa tapauksessa kysymyksessä on enemmänkin uskonnontutkimus, joka tutkii lääkkeiden sijasta sitä, mitä ihmiset kokevat lääkkeeksi jossakin kulttuurissa.

Toisaalta tähän saa ihan mielenkiintoisia ja ymmärrettäviä esimerkkejäkin:
1: Sabine Kueglerin "Viidakkolapsi" kirjassa hän kertoo lapsuudestaan, jonka hän vietti Länsi-Papuassa kielentutkija ja lähetyssaarnaajavanhempiensa ammatin johdosta. Kueglerin perhe eli keskellä villeintä luotoa, Fayu-heimon parissa. Eräs ongelma on se, että Fayu -heimo ei tunne "luonnollisen kuoleman" käsitettä. Heille ihmiset ovat aina tappaneet toiset: Joko tappo tehdään aseellisesti, tai sitten kuolema on noituutta. Tästä on seurannut kostokierteitä, jossa heimot tappavat toisia lähiheimoja ja kostavat toisilleen kuolemia ; He ikään kuin tietävät joskus varmasti, että ihminen on tappanut toisen, mutta eivät ole koskaan tavanneet tilannetta jossa ei varmasti olisi tapahtunut murhaa. Murhaajahan on voinut käyttää vaikka "äärimmäisiä menetelmiä" joita skeptiset länsimaalaiset eivät ylpeydessään vain suostu ottamaan huomioon. Murha ei tietenkään saa jäädä rankaisematta, senhän sanoo jo itse kunkin ihmisen oikeustaju, universaalisti ja kulttuurista riippumatta.
2: Pascal Boyer kuvaa samantapaista Fang -heimon uskomustapaa: He syyttävät helposti esimerkiksi majan sortumista noituudeksi. He toki tietävät, että termiitit voivat hajottaa majoja, ja löytää termiittejä jäänteistä, mutta se ei heistä ole "oikea vastaus". Heitä kun kiinnostaa se, miksi se hajosi juuri silloin ; Silloin mietitään sitä, ketkä ovat uhreja ja keillä olisi motiivi olla noita. Heitä ei kiinnosta kuinka noita sai termiitit hajottamaan talon. Tärkeämpää on saada syyllinen kiinni.

Boyer muistuttaakin meitä siitä että yliluonnollinen taikausko ja uskonnot ovat rakenteeltaan tietynlaisia, tai muuten ihmiset eivät omaksu niitä. Niiden on oltava:
1: Humen kompleksien ideoiden kaltaisia: Taikauskoissa sekoitetaan ydintiedon luokkarajoja jotta ne olisivat kiinnostavia. Siksi esimerkiksi puhuva eläin tai esine on kiinnostavampi kuin pelkkä eläin tai esine. Niissä on jotain "hieman odottamatonta".
2: Ihmiset uskovat eräänlaiseen "laiskaan ihmeeseen": Eli jos heidän käsketään selittää onko todennäköisempää että tapahtuu ihme, joka estää onnettomuuden (1)vaikuttamalla perämiehen mieleen niin että tämä huomaa sen ajoissa vai (2)nostamalla jäävuoren ilmaan, ihmiset valitsevat käytännössä ensimmäisen vaikka he myöntävätkin että jälkimmäinen olisi periaatteessa mahdollista. Ihmiset eivät hyväksy kuin "pienen määrän ihmeitä kerrallaan". Ydintiedon luokitukset saavat heittää vain yhdessä tai muutamassa piirteessä. Liian suuret erot tekevät niistä "tyhmiä", "epäuskottavia" ja "naurettavia".

Toisin sanoen "pitää olla erikoinen jotta kiinnostaa, mutta ei liian erikoinen jotta ei ole epäintuitiivinen." Tämän johdosta esimerkiksi suhteellisuusteoria on arki -ihmisille vaikeaa: Esko Valtaoja esimerkiksi kertoilee kirjoissaan siitä, kuinka hän fyysikkona saa postia ihmisiltä. Sellaista postia, jossa selitetään miten Valtaojan täytyy olla väärässä koska nopeasti ajava auto ei voi mitenkään loogisesti mahtua itseään lyhyempään autotalliin. Suhteellisuusteorian mukaan voi, vähän aikaa, kunhan autolla ajetaan tarpeeksi nopeasti : Tuloshan tulee teorian kaavoista. Kuitenkin siinä tapahtuu "liian suuri ihme" eikä se ole enää riittävästi intuition mukainen. Kvanttimekaniikassa taas hiukkanen, joka on kahdessa paikassa yhtä aikaa, on myös vaikeasti nieltävä ajatus.

Karkeasti voisi sanoa, että kysymykset jaottuvat siten että kysytään mekanistisia "kuinka tapahtui?" -kysymyksiä, ja niitä joita tämä ei kiinnosta ja he kysyvät enemmänkin "tekikö joku, kuka teki?" -tyylisiä kysymyksiä. Uskonnon ja tieteellisen ajattelun ero on itse asiassa todella suuri. Siksi esimerkiksi mekanistinen sattuma ei muistuta lainkaan mystillisiä ihmeitä. Syynä on se, että sattumalla on tiettyjä mekanistisia ominaisuuksia, kun taas ihmeistä kerrotaan vain sitä että joku teki sen, mutta ei miten tämä teki sen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskonnot olisivat väärässä tai niitä ei saisi olla. Se vain kertoo siitä että tieteellinen maailmankuva ja spirituaalinen maailmankuva ovat todellakin erilaisia siinä vaiheessa kun katsotaan sitä, minkälaisia kysymyksiä näiden aatteiden edustajat pitävät tärkeinä. Niillä on aivan eri tuntomerkit.

Tätä kaikkea voisi verrata esimerkiksi ihmisiin: Voimme jakaa miehet ja naiset ryhmiin ja heillä on tiettyjä (korostetusti fyysisiä) eroavaisuuksia. He ovat molemmat ihmisiä mutta nainen ei silti ole mies.

Ritarit vs. Samurait ja Kulttuurirelativismi.

Kulttuurirelativismi on antropologien käyttämä periaate, jonka mukaan kutakin kulttuuria tulee ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. Siinä ihmisiä ja heidän kulttuuriaan ymmärretään sitä kautta, että heidän oletetaan olevan täysjärkisiä ihmisiä. (Tätä ei tietenkään tule sekoittaa moraalirelativismiin, jonka mukaan moraali on mielipidekysymys, vaikka tämä väärinjako onkin erittäin yleinen.)

Länsimainen ja itämainen taistelu eroavat toisistaan; Jo pinnallisesti, ilman mantereiden metallien määrän analysointiakin, tarkastellen katana on kaarevateräinen ja nopea kun taas eurooppalainen pitkämiekka on väistimellinen, suora ja hieman painavampi. Syynä tähän on sopeutuminen juuri tietynlaisiin taisteluolosuhteisiin ja mentaliteettiin. Eurooppalainen miekka on suora nimenomaan siksi, että purkkiin pääseminen viiltävällä liikkeellä on "ns. rajoitettua". Täytyy pistää ja tähän suora terä kelpaa paremmin. Japanissa suojaukset taas suojasivat lähinnä huolimattomilta iskuilta. Koska he arvostivat liikkuvuutta. Siksi heillä on kaarevat, nopeisiin viiltoihin soveltuvat miekat. Molemmat taistelutyylit ovat osin samanlaisia, ja ympäristöstä huolimatta niissä on tiettyjä eroja, kuten kaarevuus. Eroavaisuus ei vielä kuitenkaan tarkoita että toinen olisi järjetön ja toinen tätä kautta oikeampi ja parempi.

Tämä on ollut antropologisesti järkevää. Fyysikko Murray Gell - Mann käsittelee kirjassaan "Kvarkki ja Jaguaari" sitä, kuinka ihmisten järkevyyden odottaminen on ollut viisasta. Hänen mukaansa etnobotanistit ovat esimerkiksi koulukunta joka hyödyttää lääketiedettä siten, että se tutustuu shamaanien lääkekasveihin ja tutkii sitten mitkä niistä toimivat. Gell-Mann kuitenkin korosti myös sitä, että kaikki shamanistinen tieto ei ole hyödyllistä, vaikka osa onkin. Hänen mukaansa niistä on hyötyä vain jos ne on tiedemaailmasta erilleen selvitetty kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä. Sellaisia, kuten "paraneeko haava kun sen päälle laitetaan tälläinen haude". Sen sijaan muut kysymysmenettelyt eivät tehosta tiedonetsintää, eli painota arvailuamme. Esimerkiksi on tavallista että shamaani parantaa samanlaisuuden periaatteella, jossa esimerkiksi keltatautia parannetaan jollain keltaisella, vastakkaisuuden periaatteella, jossa kaksi asiaa katsotaan vastakkaisiksi ja niitä käytetään toisiaan vastaan esimerkiksi jos tauti aiheuttaa paiseita, etsitään kasvi jossa on kuoppia pinnassaan. Tai jossa kasvin muodon yhteys taudin ajateltuun syyhyn katsotaan selitykseksi. Nämä ovat tavallisia, mutta toimimattomia menettelyjä, jotka luultavasti antavat kansan silmissä uskottavuutta mm. homeopatiassa.

Vastaavasti voimme miettiä, onko eurooppalaisessa miekkailussa tavanomainen tervehdys tai se että kendokan miekan yli kävely on epäkunnioittavaa välttämättä järkevää. Koska emme tietenkään aina tiedä eroa suoraan, eli tiedä esimerkiksi sitä onko katanan terä ylöspäin pitäminen telineessä rakenteellisesti säilyttävämpi, vai onko kyseessä perinne ja tapa ilman sen järkevämpää syytä, näitä asioita tulee myös tutkia. Se ei muutu järkeväksi tavaksi vain sen takia että se on jonkun tapa. (Samoin kuin etnobotanistikaan ei voi vain ottaa jokaikistä shamaanin esittämää lääkettä suoraan aitona uutena parannuskeinona. Vaikka monet luontaislääkinnän kannattajista toisin ajattelevatkin.)

Eli toisin sanoen meidän on otettava huomioon että tutkittavat ihmiset ja kulttuurit ovat paitsi rationaalisia myös irrationaalisia. Tämä on ihan rationaalinen yleistys, koska länsimaalaisetkin ihmiset ovat sekä rationaalisia että epärationaalisia. Voidaan siksi sanoa että "kulttuurirelativismin" määrittelyn voisi soveltaa siihen, että ihmiset kaikkialla ovat "sekä rationaalisia että epärationaalisia". (Näin ympäripyöreä määrittely sen vuoksi että en halua ottaa kantaa siihen onko eri kansalaisuuksien älykkyydessä joitain eroja. Tämä ei ole välttämätöntä. Ja vaikka se olisi tottakin, sillä on merkitystä vain jos siitä ei tehdä kehäpäättelyä, jossa ensin kaikki kulttuurit määritellään yhtä älykkäiksi ja tältä pohjalta päätellään niin.)

Tästä päästäänkin sujuvasti budolajeihin. Ki -voimaan viittaaminen joko suoraan tai epäsuoraan on niissä ihan tavallista. Silti ainakin jotkut taistelutaitojen mestarit osaavat myös oikeasti esittää toimivia kamppailumetodeja. Kriittisyys on kuitenkin tarpeen, koska jotkin kamppailumenetelmät sisältävät toimimattomia huuhaalemenettejä enemmän kuin toiset eivät. Kaikkea huuhaata ei kuitenkaan välttämättä tule lytätä. Ne voivat olla harmittomia ja luonteeltaan sellaisia että niillä ei tavoitella kaupallista etua. Eikä niihin uskomista vaadita.
Siksi minulla ei ole mitään esimerkiksi Guy Windsorin shamanistisia näkemyksiä vastaan. (Itse asiassa kunhan opiskelupaine vähenee, ajattelin aloittaa swordschoolissa harjoittelun.) Hän itse on kertonut avoimesti uskovansa tiettyjen harjotteiden henkisempään pohjaan, mutta ei kiellä että niille ei saisi keksiä muita, esimerkiksi ateistisia, selityksiä tai että niihin pitäisi edes uskoa. Keinoja käytetään pohjimmiltaan vain koska ne toimivat, olipa syy mikä tahansa

Toisin sanoen avomielisyys on tärkeä asia. Aikidon perustaja "O-sensei" Ueshiba harjoiteli useita eri kamppailulajeja ennen kuin kehitti niistä omansa. Tämä tutustuminen on tärkeää, koska siten ihminen saa perspektiiviä; Hän saa vähintään arvokasta tietoa siitä minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia muilla lajeilla on, ja mitä heikkouksia omalla systeemillä on suhteessa niihin. - Ja näitä tietoja voi aina käyttää edukseen vaikka ei lajista muutoin vakuuttuisikaan. Ja hyvät periaatteet voi lisäksi ottaa omaan käyttöön. Mutta mitä tahansa ei voida ottaa. Toimimattomat periaatteet eivät ole vain taikauskoa. Ne ovat lisäksi vaarallisia niille jotka niihin luottavat. Eli skeptikon kielellä: "Pitää olla avomielinen, mutta ei niin avomielinen että aivot valuvat korvista."