Videoformaatin edut ovat selviä mutta kyseenalaisia...

Youtube -kanavani on vienyt paljon aikaa ja tämän vuoksi en ole kirjoittanut tänne niin paljoa. En ole hirveän tyytyväinen videoformaattiin. Koska videon rakenne on se mitä se on, vaaditaan helposti multimediatemppuiluja. ; Esimerkiksi mielenfilosofinen videoni ei olisi ollut helposti ymmärrettävä ilman videoon lisättyjä tekstejä.

Lataaminen ja editointi vaativat myös aika paljon aikaa. Virheiden korjaaminen on hyvin haasteellista ja muuta vastaavaa. Toisaalta editointi on uusi taitosetti ja sitä on ollut kiinnostava käyttää.

Videoiden tekemisessä on joitakin asioita joita olisi hyvin vaikeaa kuvata kirjoituksella. Tästä hyvnä esimerkkinä on filosofisesti hyvin köykäinen musiikista kertoiluni. Tilannetta on helpompi kuvata äänellä. Ihan siksi että äänen kuvailu on hankalampaa kuin itse äänen tuottamista.


Myös miekkailupuolella voi helpommin sönkötellä kun voi näyttää ilman että on kuvattava kaikki tekstimuodolla.
Toisaalta mukaan voidaan liittää myös näytelmällisiä ulottuvuuksia. Tämä tarjoaisi valtavasti vaihtoehtoja jos osaisin näytellä.
Sitä voisi jopa hyötyä siitä että olisi muusikko. Jota en ole.

Yleisesti ottaen videoformaatti näyttää tukevan ennen kaikkea ns. "pinnallisia esittämisen tapoja". Eipä ihme että tohtorinväitöskirjoja tavataan tehdä kirjallisena eikä esimerkiksi YouTube -muodossa.

Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

Nörttien kiusaamisesta

Sanna Oksman kirjoitti siitä miten tällä hetkellä noin 30 -vuotiaita "lama-ajan lapsia" säälitään. Hänestä tämä on liioiteltua. "Siihen aikaan, kun me koimme lapsena laman ensimmäisen kerran niin me ei koettu lopultaan jäävämme mistään paitsi ellei kotona ollut vinosti asiat. Me emme lopultaan tienneet mistään muusta mitään. Miksi?" Hän antaa vastaukseksi "Meidän ensimmäinen kosketus tietokoneeseen tuli monelle vasta ylä-asteella eikä silloin selattu nettiä vaan tekstinkäsittelyohjelmia joita päntättiin niin tinkaan, että vaikka meistä osa olisikin saanut kokeilla netin käyttöä sen jankkaamisen jälkeen niin emme olisi osanneet sitä käyttää. En rehellisesti sanottuna muista edes oliko silloin olemassa nettiä vaikka olenkin vasta 30 vuotias." Tässä yhteydessä esiin nostetaan syrjäytyminen ja kiusaaminenkin. "Mitä minä ja ehkä sinä tehtiin lapsena ja teininä? Hengailtiin kavereiden kanssa niin hyvässä kuin pahassa, mutta me tolskattiin yhdessä asioita ilman, että nokat oli puhelimissa joissa on myös se netti. Kiusaamista oli silloin aikoinaankin kouluissa, mutta se oli omien vanhempien tulojen riippumattomuuksissa. Ennemmin haukuttiin toista, jos joku oli muissa maailmoissa eikä osallistunut juttelemaan ja leikkimään, oli rassukka. Aika ironista, kun ajattelee, että nykyisin kiusataan siitä, että jos sinulle ei ole sitä hienointa puhelinta jossa on netti ja mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun, nokka kiinni siinä toisessa maailmassa."

Olen tätä samaa ns. X -sukupolvea.

Ja uskallan sanoa että Oksmanilla on oikeansuuntaisia huomioita. Tässä kohden olen toki samaa mieltä siitä että "nörtit" ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana halveksituista nössiäisistä valtavirtakulttuuriksi, jopa ihailluiksi. Samoin on selvää että internet on ollut ehdottoman tärkeä tässä prosessissa. Sillä nörttien kannalta (1) internet mahdollisti yhteyden muihin samanhenkisiin (2) tietotekniikka ja internet oli nörteille sopiva kanava jo olemuksellisesti ja (3) työmarkkinat ja niihin liittyvä rahoitus on muuttunut niin että nörttimäisyys on myös kannattava tapa hankkia elantoa.

Itse olin "muissa maailmoissa" ja "outo" ja tätä kautta minuun suhtauduttiin hieman erikoisilla tavoilla. Usein myötämielisellä säälillä (joka ei hyvältä tuntunut) sekä kiusaamisella. On selvää että vanhassa maailmassa "urheilijapojat" edustivat jotain jolla oli sekä lihasta että arvovaltaa jotta he voivat tehdä väärin, rikkoa sääntöjä, joutumatta ongelmiin. Nörtit eivät olleet "kunnolla miehekkäitä poikia". Ja tätä kautta heitä tuli "opettaa ruotuun ja tavoille".

Mutta on erikoista huomata miten Oksman on ollut vihjeetön.

Itse olen aina ollut köyhässä perheessä. Tässä mielessä lama ei iskenyt perheeseemme aivan niin lujaa kuin voisi luulla. Itse asiassa pääsin seuraamaan sivusta useitakin romahduksia. (Olin musiikkiluokalla ja nämä ovat, kuten kaikki erikoisluokat, sellaisia että snobit ja elitistyjät haluavat laittaa jälkikasvuaan niihin. Preppaavat ja kaikkea.) Näissä tulotasojen romahtamisissa oli hauskaa se, miten niitä kokeneet selvästi pärjäsivät meidän perhettämme suuremmilla uusilla huonoilla tuloillaan huonommin kuin minä. Heille asia oli ihmeellinen. Minulle köyhyys oli normi.

Silloin nimenomaan kiusattiin esimerkiksi jos ei ollut varaa ostaa tietynlaisia vaatteita jne. Oli tärkeää näyttää varallisuutta ja muodikkuutta. Itselleni tämä ei painanut niin paljon. Mutta vanhempi sisareni on kertonut jopa siitä miten hän häpesi, joutui häpeämään että häntä häpäistiin tähän liittyvissä asioissa. Pinnallisuus ei silloin ollut nörttimäisiä gadgetteja - koska niitä ei ollut. Silloin "mukana hengailu" vaati kuitenkin helposti käsittämättömiä määriä proppausta.

Seurallisuuskin vaati helposti esimerkiksi sitä että oli varaa ties mihin rullalautoihin. (Jotka oli siihen aikaan tosi kalliita.) Että pääsit tilanteeseen jossa sinun "annettiin kokea kaikki itse" vaadittiin rahaa.

Kaikki se tekeminen oli minun nuoruudessani - kolmekymppinen itsekin olen - oli hemmetin kallista. Ja sitten jos olit köyhä ja leikit jollain hiton käpylehmillä tai tutustuit luontoon ja harrastit kävelyä, määrityit niihin jotka olivat "omissa maailmoissaan". Toki tämä ei ollut ilmiselvää niille joilla oli varaa. Lapsi joka ei ole joutunut miettimään rahaa ja omien toimiensa kulunkeja ei tietenkään ole tiedostanut mikä on vaatinut massia ja mikä ei. Ja kenties tämä vihjeettömyys on luonut ajatuksen että meno oli jotenkin reilua. Ei se ollut. Lasten tiedostamattomissa olevat talouskontekstit törmäsivät siihen, että tyyppi oli tylsä kun sillä ei ollut sitä tai tätä.

Jaetut kokemukset olivat samantyylisiä.

Jos internet on nyt sellainen että jollakulla on hieno uusi peli tai pokemonennätys, niin näistä muodostuu ns. jaettu yhteinen kokemuspiiri. Se on tärkeää jos haluaa keskustella muiden ihmisten kanssa. Minun nuoruudessani tämä vaati pääsyä suosittuihin televisio -ohjelmiin. Minulta sensuroitiin tosi paljon. "Turtlesit" esimerkiksi oli liian väkivaltaisia jotta minua tarvitsisi päästää tämänlaiseen yhteistä kokemusmaailmaa rakentavaan aineistoon. Ja kyllä moni mamma olikin huolestunut tämänlaisista. Sensuuri ei ollut ihan tavatonta.

Tässä mielessä tuotiin esiin paljon paheksuntaa - joka ironista kyllä muistuttaa kovasti Oksanan materiaaleja. Kun hän toisaalta valittaa-vertailee oloaan omiin lapsiinsa, hän yhtäällä huomauttaa että  että "vähemmän meitä tarvitsi suojella miltään kuin omiaan" niin toisaalta hän huomauttaa että huolta aiheuttaa nykyajan "mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun". Minun nuoruudessani pojat salakuljettivat "Jallu"- ja "Myrkky" -lehtiä pihamajoihin. Paheksunta ja suosio tuli pääsystä hyvin samanlaisiin juttuihin.

Näkisinkin asian hieman erikoisesti

Oksmanin tekstistä paistaa esiin se, että käytännöllisyys ja moralismi sekoittuvat toisiinsa erikoisilla tavoilla. Tavoilla joissa kokonaisuus muuttuu koherentiksi vasta kun olettaa taustalle jotain muuta.

Tämä implisiittinen koherentisoija on se, että Oksman esittää että tietynlainen koulukiusaaminen on ymmärrettävämpää ja hyväksyttävämpää ja normaalimpaa kuin jokin toinen. Toisaalla hän oikeuttaa tietynlaista toimintaa sillä että sillä saa kavereita. Tässä puhutaan siitä pragmaattisuudesta "Minä sanon joka päivä tänä päivänä molemmille isoille pojille, että elkää vasikoiko tai länkyttäkö turhista tai teidät heitetään ennen pitkää kaveri porukasta vaikka muuten olisitte huippuja tyyppejä." Toisaalta sitten ei voida päästää internetsivuille ja aineistoon jos se on samalla tavalla kätevää.

Ideaalina onkin se että pitäisi elää arjessa eikä "omissa maailmoissa". Omista maailmoista olisi hyvä palauttaa "todellisuuteen". Tai ainakin se on ymmärrettävää jos heitä siitä palautetaan kiusaamalla. Tämän arkikuvan noudattaminen on "kätevää" ja siitä poikkeava - vaikka siitä seuraisi identtisiä seurauksia kuten kaveripiirin suosiossa olemista - on "harhautunutta". Toisin sanoen kysymys on vanhakantaisesta moralismista ja siitä että halutaan tunkea ihmisiä tiettyyn muottiin.

Tässä taitaa olla takana pikemminkin vanha metafyysinen virhepäätelmä siitä että "virtuaalinen" ei olisi aitoa. Itse olen löytänyt tärkeimmät ja aidoimmat ihmiskokemukseni pääasiassa internetistä. Kun kirjastopoika - joka btw oli silloin yläasteen alussa lukenut kirjatolkulla tietomateriaalia enemmän kuin valtaosa ikätovereistaan on lukenut kolmekymmenvuotiaaksi mennessään - ei saa kavereita kuin internetistä, luullaan että siellä ei olla aitoja ihmisiä vaan vastassa on jotain virtuaalista ja epätotta tai ainakin perverssioä. (Vaikka itse kirjotetaan jotain blogia kuin se menisi johonkin ei-valhemaailmaan.)

Minua toki yritettiin palauttaa ties mihin todellisuuteen. Todellisuuteen joka tarkoittanee ulkoamääriteltyä miehekkyyttä jossa syvällisin asia on ruokaresepteistä keskustelu. Todellisuuteen joka ei ainakaan koostunut siitä että ymmärtää miten maailma toimii. Todellisuuteen joka ei perustu ainakaan tieteelliseen ymmärtämiseen ja näkemykseen siitä mitä asioiden takana on. Itselleni on yhä, näin 30 -vuotiaana, tarpeettoman pinnallista elää maailmassa jossa pitäisi ostaa auto ja tehdä muodikkaita ruokia. Minusta on sen sijaan luonnollista kokata usealla kattilalla samanaikaisesti ja pitää kauhomisprosessia estimoivana entropiatestinä.

Mutta minulta ei ehkä kuitenkaan kannata kysyä. Olen oikeasti niitä ihmisiä jotka elivät nörttien vallankumouskauden. Tämä tarkoittaa sitä että jos urheilijapojat saattoivatkin pestä tukkamme pöntössä jotta palaisimme sieltä "omista maailmoistamme" niin sitten ensi tilanteen tullen hankin etätyöohjelman, liitin sen muodikkaaseen tietokonepeliin ja annoin urheilijapojan ladata tämän koneelleen. Ihan sen vuoksi että voin lähettää urheilijapojan kotikoneen kovalevyn pornoaineiston pojan itsensä sähköpostista tämän omalle äidille! (Myöhemmin opettelin myös potkimaan ihmisiä perseelle urheilijapoikamaisemmin. Mutta tämä on toinen tarina. Sellainen jota on hauskaa kertoa kun katsoo sitä miten urheilijapojat tuppaavat olemaan itseen verrattuna rapakuntoisia kaljamahoja nykyään.)

Tapiolan Vainioilla Pölhön kanssa debattiin lyön

Tapiolan Seurakunta mainostaa ; "Meillä täällä Tapiolan kirkolla alkaa Alfa-kurssi. Alfa on kymmenen viikon mittainen kurssi, jolla tutustutaan kristinuskon perusteisiin avoimessa ja rennossa ilmapiirissä luentojen ja ryhmäkeskustelujen kautta. Alfa-kurssi on tarkoitettu elämän tarkoitusta etsiville, epäilijöille ja niille, jotka haluavat syventää kristinuskon tuntemustaan." Mainoksen ohessa on myös kuvallinen mainos jonka laitan sitaattioikeuteen viitaten oheen.

Tälläisissä mainoksissa on aina jotain hyvin omituista. Yhdeksi syyksi voidaan tietenkin nähdä se, että mainonnalla on jokin kohderyhmä joka en ole minä. Tämä selitys on minulle tarjottu esimerkiksi siinä miten kirkollinen viestintä jossa reagoidaan uskonnottomuuteen vaikuttaa asenteelliselta ja omituiselta. Kirkko on miettinyt viestinnän lukijan mukaan.

Itse näen että mainos on omituinen. Ei siksi että siinä laiha nainen kysyy että "söinkö liikaa?". Vaan siksi että mitä nuo kuvassa olevat kysymykset ovat. On melko selvää että tässä esitetään mielikuvaa jossa ihmiselämässä on pinnallisia kysymyksiä. Ja että kirkko tarjoaa vaihtoehdon tälle. Tämä on hyvin yleinen asennoitumistapa. Nähdään että kirkon ulkopuolella on vain keskakulutusta, alkoholin väärinkäyttöä, haureutta ja vastaavaa. Virhe on siinä että jos kirkko moralisoi niin sitten kirkon ulkopuolella ei voisi olla näiden dogmien mukaista käytöstä.

Muutenkin tämä asenne on sellainen että siinä vedetään pinnallinen-syvällinen -jakolinjaa jossa uskonnollinen vakaumus on se joka ajaa huonosta laatuun. Tämä vähintään väheksyy ellei peräti halveksu uskonnottomia. Saisivat tulla minulle päin naamaa tulla sanomaan että en mieti riittävän syviä kysymyksiä. (Tunkekoot kurssinsa keskiverron syvällisen alphalaisensa sitten siihen rinnalle ja sitten, vittu, vertaillaan. Akateemisen filosofian ja teologian kriteereillä. Aiheiden monipuolisuudella ja käsittelyn haastavuudella. Ja sillä kumman asenne on ajallisesti lähempänä kokonaisvaltaista elämäntapaa. I fucking dare you!)

Toki tämä varmasti iskee koska mainoksen kohderyhmänä on kristilliset nilli-nörpöt. Ne, jotka todella ajattelevat olevansa vakaumuksensa ansiosta ja sen vuoksi jotenkin syvähenkisempiä kuin kaikki muut. (Jos ihminen ylipäätään luulee että syvällisyys on aiheen valinta ja oikea vakaumus niin se kertoo heidän syvällisyydestään vain aivan kaiken.) Tässä mielessä minä en tietenkään ole kohderyhmää joten ei ihme jos mainos ei iske. (On minullakin toki vankasti taipumusta tiettyyn arroganttiin brassailuhenkeen ja olen varmasti nilli-nörppö; Mutta vähintään en ole kristillinen nilli-nörppö.)

Toisaalta tämä ei vähennä sitä että ymmärrän tämän näkökulman. Juuri tämä näkökulman ymmärtäminen tekee viestinnästä asenteellisen ja ärsyttävän. Tässä mielessä mainoksen rajaama kohderyhmä on hyvinkin väärä. Siinä ei puhuta kristillisestä vakaumuksesta vaan "kristinuskon tuntemuksen syventämisestä" (jota teen jatkuavasti ja joka on btw. pääsyitäni miksi en ole kristitty.) En kykene ymmärtämään miten yksikään "epäilijä" tarttuisi näin asenteelliseen ja loukkaavuushenkiseen mainokseen.

---

Pari päivää kirjoittamiseni jälkeen asiasta tuli myös palautetta. On kyllä hienoa että reagointeja nykypäivänä voi saada. Etenkin kun viestini "lajityyppi" ei ole sieltä kohteliaimmasta päästä. Ja vastine on kuitenkin hyvin asiallinen, eikä "samaa lajityyppiä". Tämänlaisen pistää kyllä mieleellään ja ilolla merkille.

Se on tuossa yllä. Viestintä on vaikeaa, koska usein mukaan tulee sellaisia sisältöjä joita ei ole tarkoittanut. Tässä mielessä on kuitenkin hieman passiivis-aggressiivista reagoida siten, että antaa ohjeet mainoksen näkymisestä. Tämänlaisissa kysymyksissä ei ole usein syynä pelkästään se, että jonkin asian näkyminen ärsyttää. Kysymys on myös siitä, että tämänlainen viestintä kuljettaa viestejä ja asenteita - olivatpa ne viestijän tavoitteissa tai eivät. Ja näiden kanssa esimerkiksi uskonnottomat joutuvat elämään. Näin ollen ei ole täysin reilua hoitaa asiaa siten, että poistetaan mainoksen näkyvyys. Se on vähän sama kuin SVL -kohuun olisi reagoitu siten että PS:t olisivat antaneet kikkoja joilla SVL:n mainosten ja kommenttien näkemisen voisi torjua omassa sosiaalisessa mediassa raksimalla yksitellen. Ja että siksi asiaa ei saisi moittia. Näitä tehdään jotta niistä opittaisiin ja tulevaisuudessa samaa virhettä ei toistettaisi. Ja mahdollisesti jopa niin että jos virhe tapahtuu niin siihen reagoidaan muutenkin kuin ilmoittamalla että mainonta katkeaa sitten kun mainoskampanja loppuu..

---

Kyllä. Päivän relevanteimmat jutut tähän. Mitään tämän tärkeämpää ei ole tapahtunut missään. Ei voi tapahtua. Tämä mainos on universumin merkityssisällön multihuipentuma.

Elämän.Jälkeen

Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.

"Henkevyyttä"

Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".

Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.

Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.

"Maanpäällinen kiirastuli."

Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.

Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.

Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.

Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)

Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.

Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.

Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).

Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)

Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)

Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.

Pokémon ja "alennusteologia"

"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen.
1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.

Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.

Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)

Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".

Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.

Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin.
1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...

Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.

Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.

Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.

Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.

Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.

Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.

Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.

Mutta eikö kulttuuri ollutkaan hinttapuleille?

Jotkut asiat saavat jopa kaltaiseni pessimistin uskomaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Yksi niistä on se, että tänä keväänä ei ole näkynyt "Suvivirsikeskustelua". On toki mahdollista, että keskustelu räjähtää vasta ns. liian myöhään. Eli kun kevätjuhlat on jo käyty ja niihin liittyvät proseduurit on jo tehty. (Sen sijaan että asiat riideltäisiin puolta vuotta tai kuukautta ennen kevätjuhlia.) Olen kuitenkin toiveikas.

Tässä voitaisiinkin viitata Samuli Suonpäähän. Hänkään ei arvosta suvivirsivouhotusta. Hän kuvaa prosessin melko oikein. "Ensin vapaa-ajattelijat muistuttavat, että koulujen kevätjuhlien ei tulisi olla uskonnollisia ja sen jälkeen valtaosa suomalaisista löytää sisältään konservatiivin, joka karjaisee: ”Suvivirrestä en, perkele, luovu!” Sillä, että vapaa-ajattelijat eivät taaskaan ehdottaneet virren kieltämistä, ei ole mitään merkitystä. Suvivirteen suomalainen arkiluterilainen kokoaa kaikki pelkonsa maailman muuttumisesta. Suvivirrestä tulee taas ase ja tosiasiat saavat joustaa." Suonpää muistuttaa että virrellä tehdään omituisia asioita "Pahinta vouhotus on koulujen ulkopuolella, kun osa yhtenäiskulttuurin murenemista tai muuten vaan kristityistä pääsee Suvivirren kimppuun. Suvivirttä puolustetaan, vaikka kukaan ei sitä olekaan uhannut. Vuosi sitten minut kutsuttiin tapahtumaan, jonka keskeisin ajatus oli mennä ja laulaa Suvivirsi kadulla vapaa-ajattelijoiden toimiston ulkopuolella, ihan vain kiusallaan. Onko mitään vastenmielisempää tapaa käyttää virttä, laulettua rukousta?" Melko-aggressiivis-aggressiivista. (Ja sitten ihmettelevät että kristittyjen kanssa ei keskustella ystävällisesti vaan käytetään melko häijyäkin kieltä... Miten meni noin omasta mielestä?) Tämänlaista prosessia ei tietenkään ole ikävä.

Aiheenani on kuitenkin kulttuuri. Suonpää huomauttaa siitä mihin esimerkiksi ylioppilastutkinnon muutokset ovat menneet. Ilman että asiasta on nostettu suvivirrestä valittamisen kaltaista massaliikehdintää. "Alkaa näyttää siltä, että suomalaisesta lukiosta voi pian valmistua ylioppilaaksi ilman ainuttakaan kurssia historiasta tai biologiasta. Mutta hei, kannetaan toki yhdessä kaikki huolta Suvivirrestä, sillä se on tärkeä osa sivistystä!" Mikä on toki sinänsä kiinnostavaa, että Suvivirttä tuntuu puolustavan sellainen kristittyjen konservatiivien joukko, jolle sivistys ja kulttuuri ovat ylipäätään homoseksuaalien hommaa. "Suvivirttä" puolustaa erityisen verevästi sellainen Timo Soinin tyylinen mies, joka ei tosiasiassa osaa kulttuurista noin yhtään mitään. He tietävät ravikilpailuista ja ravihevosista enemmän kuin tietävät vaikka jonkun Caravaggion edes nimeltä. Näistä ihmisistä jopa luonnontiedekeskeinen nörttiys on epämiehekästä. Anti-intellektuellismi kukoistaa. Heidän sävynään on, että kyllähän hekin osaisivat koristella sivistyssanoilla, mutta he vain puhuvat juurevasti. haastettuna he sitten käyttävät sivistyssanoja väärin, ottaen huomioon sanojen määritelmäsisällöt ja vastaavat.

Toki tähän kokonaisuuteen sopii sekin että "Suvivirttä" pidetään jotenkin erityisen lapsille sopivana lauluna. Sen kulttuuritausta ymmärretään joksikin jota on tehty aina. Mutta taustoja ja siihen liittyviä tilanteita ei oikein tiedosteta. Suvivirsi on muuttunut kitchiksi. Nähdään koristelut, eikä sitä miksi sellainen laulu meillä ylipäätään on. Piispa Jolkkonen puhuu usein mielellään alkuperästä ja perinteistä. Ja kun hän boikotoi kevätjuhlia jossa "Suvivirttä" ei laulettu, hän esitti että laulu olisi vapauden symboli. Hän ei tässä analysoinut laulun taustoja kovinkaan pitkälle. Moni korostaa että siinä vaan kuvataan kaunista kesää. Ja että tämä on kaunis asia lapsille laulettavaksi vaikka olisi ateistikin. Tämäntapaiseen tarvitaan jotain Ulla Rautiaisia, jotka vihjaavat, että virren takana on ollut nälkävuosien kauheudet ; "Ensin nälän kurittamat ihmisparat rukoilivat hädässään auringonlämpöä ja laihoa laaksoihin etteivät kuolisi. Nälkävuosien laannuttua hengissä selvinneet kokoontuivat kirkkoihin kiittämään normaalin kesän merkeistä: kukkivista niityistä, viheriöivistä puista ja yrttitarhoista. Suvivirsi on pala kansamme historiankerrontaa. Laulun kauniit sanat ovat toive siitä, millainen kesän olisi oltava, jotta viljaa voisi kasvattaa, kaloja ja lintuja pyydystää ruoaksi ja selvitä hengissä. Liian hyvissä oloissa, kun suurin huoli suvensäästä on loman onnistuminen, emme enää ymmärrä sanoitukseen sisältyvää hätää."
1: Tämä ei toki ole kristillisissä piireissä ainutlaatuista. Puhutaan esimerkiksi "kauniista joulun tarinasta". Selvästi tässä on tartuttu kuvastoon jossa on lampaita ja vauvoja. Mutta unohdetaan se kadulle hylkääminen ja alle kaksivuotiaiden lasten kansanmurha. Kaunishan joulun tarina nimenomaan ei ole. Siinä voidaan nähdä tiettyjä etuja, mutta ne eivät ole kauneudessa. Kristitty-ihmisten huomio kitchiytyy helposti. Ja nämä kertovat että uskonto on syvällisyyttä. Ilmeisesti siksi että uskontoon liittyy tiettyjä suuria aiheita kuten tuonpuoleinen ja hyvä elämä. Siitä millä tavalla tätä lähestytään ei sitten mietitä...

Kulttuurin kunnioittamisella, ymmärtämisellä ja vastaavalla voisi olla jotain tekemistä Suvivirren kanssa. Käytännössä sen puolustajat kuitenkin näyttävät että kyse ei ole siitä. Kysymys on siitä että tietty ihmsiryhmä on päättänyt että elämme yhtenäiskulttuurissa jossa yksi tietty kulttuuri edustaa Suomen kansaa ja päinvaston muut eivät. Ja Suvivirsi on tämän vallan symboli. Ja siksi se on pakko laulaa. Muuten joku voisi vaikka kysyä että millä helvetin oikeudella kristitty kuvittelee omistavansa oikeuden maamme kulttuuriin ja sivistykseen enemmän kuin ne ihmiset jotka siihen kulttuuriin tutustuvat, jotka sitä kuluttavat ja jotka sitä tekevät. Ja muutenkin ymmärtävät.

Kristillisestä toivosta

Uskonto myy itseään toivolla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että uskonto on pullollaan erilaisia uskonnollisia iskulauseita jotka kohdistuvat nimenomaan kriisitilanteisiin. Englanninkielisellä alueella näistä on tehty aika kuvaava lista. Kriisissä oleminen onkin jotain joka on kristityille rakasta ja hankalaa. ; Ihan sen takia että jos olet ateisti ja kriisissä, korostetaan että uskonto antaa voimaa. Toisaalta uskonto näyttää tekevän myös jotain muuta. Kun voimien antamisen lisäksi korostetaan, että "God will never give you more than you can handle." syntyy tilanne jossa kriisi on Pahan ongelman kourissa. Uskonto sekä elää siitä että maailma on perisynnin turmelema että siitä että kriisit tulee trivialisoida.

Siksi tilanne muistuttaakin sitä että jos ihminen on ollut pulassa, ja pyytänyt apua, ja ajautunut itsemurhayritykseen, uskovainen joka ei ole kertojan elämää elänyt osaa kyllä kertoa selityksiä joiden teologinen ja älyllinen ja ymmärtävä ydin on siinä että 1) et ollut tarpeeksi syvällä paskassa 2) et pyytänyt vilpittömästi 3) Jumala ei ole vastausautomaatti, eli ei hän oikeasti välttämättä tarjoa mitään apua tai voimaa jokaiseen kriisiin.

Tässä asenteessa on itse asiassa vaikeaa tehdä muuta kuin napata itseensä jotain Nietzschemäisiä sävyjä. Hänhän esitti teemaan liittyen monenlaista. Esimerkiksi, että "The Christian resolution to find the world ugly and bad has made the world ugly and bad." Ja toisaalta, että "Christianity was from the beginning, essentially and fundamentally, life's nausea and disgust with life, merely concealed behind, masked by, dressed up as, faith in 'another' or 'better' life.  Hatred of 'the world' condemnations of the passions, fear of beauty and sensuality, a beyond invented the better to slander this life..."

Tämä on hyvin oleellinen näkökulma. Sillä se korostaa että kristinuskossa on perisyntiä korostava kulma jossa keskitytään tuonpuoleisen hyvyyteen. Ja tähän luodaan merkitystä ja haluttavuutta korostamalla miten maailma on paha paikka. Kristinuskon vaikuttavuus elää hyvin pitkälle tämän kontrastin myötä. Tämä johtaa siihen että kristinuskossa korostetaan jalostavaa kärsimystä. Mutta toisaalta samanaikaisesti se trivialisoi tämän kärsimyksen. Kristinuskon teemana onkin juuri se, että aito kärsimys jotenkin maalataan pois. Pahan ongelmaa ei pidetä relevanttina vaikka koko ajan korostetaan maailman turmeltumista ja sitä miten maailma menee yhä huonompaan suuntaan. Siksi ei olekaan erikoista että konservatiivien moraalikatopelottelu on läheisessä suhteessa kristinuskoon. Siinä korostetaan että elämä on kauheaa jotenkin ylitsepääsemättömästi syntistä. Tai jos ei ole, niin se on hirvittävän triviaalia ja merkityksetöntä ja siksi ylitsepääsemättömän syntistä ja epätyydyttävää elettäväksi. Ja samalla korostetaan tämänpuoleisen kärsimyksen merkityksiä.

Joka sitten johtaa siihen että esimerkiksi masentuneita suisidaalikoita kohdellaan usein "ota vaan itseäsi niskasta kiinni, Jumala ei oikeasti voi antaa sinulle enempää kuin pystyt kantamaan" sen sijaan että tultaisiin avuksi ja vaikka pestäisiin masentuneen pyykit. Sillä onko tämä asennevamma oikeaa teologisesti korrektia kristillisyyttä vai ei on aika merkityksetöntä. Sillä kristityn identiteetillä ympäriinsä heiluvista ihmisistä erityisen moni kuitenkin toimii juuri noin ja on samalla joka paikassa ideoligisen identiteettinsä kanssa esillä. Ja nämä kokoontuvat enemmänkin yhteen ja muodostavat liittoutumia kuin olisivat jotain jonka kaikki kristityt ajaisivat keskuudestaan samalla tavalla kuin Jeesus ajoi kaupustelijat temppelistä.

Nietzschen "Human, all too human" kertookin : "There is not enough love and kindness in the world to permit us to give any of it away to imaginary beings." Näyttää siltä että kärsimyksessä rypevät tekouhriutujat ja kärsimyksen trivialisoijat noudattavat jotain prosessia jossa hyvä todellakin siirtyy jonnekin Taivasten valtakuntaan. Koska täältä sitä ei ainakaan löydy. Täytyykin toivoa että kaikki kristittyjen hyvyys menee Taivaaseen. Ja toivoa että tämä Taivas on olemassa. Ja toivoa että se kasvaa siellä korkoa korolle.

interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Bonhoefferiakin kypsyttävää

Moni arvostaa Dietrich Bonhoefferia. Usein tosin tuntuu että häntä fanitetaan koska hän oli luterilainen joka vastusti natseja. Sillä häneen viitataan usein arvostavasti. Mutta pienellä kaivelulla esiin tulee se, että kannattamisen syyt eivät ole ainakaan sidoksissa Bonhoefferin teologiaan.

Enkä puhu tässä vain siitä että natsiajan luterilaisissa Bonhoeffer oli poikkeus - toki monet selittävät että tämä ei mittaa kristittyjen hyvyyttä koska on helppoa vaatia mahdottomia. Toisaalta jos Bonhoeffer kykeni johonkin, se olisi varmasti mahdollista. Tässä puhun kuitenkin hieman toisesta asiasta.

Minulla on ollut sellainen nyrkkisääntö että "hyvä ateisti on henkilö joka toimii kuin Jumala olisi ja hyvä kristitty toimii kuin toimisi samoin vaikka Jumalaa ei olisi." Tämä viittaa jonkinlaiseen tasapainotusvaatimukseen. (Kohtuu on toki itselleni noin muutoin vieras käytänne. Muita arvioivia, koskevia ja komentavia nyrkkisääntöjä on kuitenkin helpompi tehdä.)

Bonhoefferilla on ollut hieman samantapaista henkeä. Hänestä ihmisellä tulee olla kypsä suhde uskontoon ja Jumalaan. Ja tässä lapsellinen suhde Jumalaan keskittyy erityisesti transsendenttiin. Jumala ei oikeuta - ainakaan siinä mielessä että ihminen voisi lukea "Raamattua" ja tehdä siitä tulkintoja ja sitten toimia oikean opin mukaan tavalla jossa vastuu sysätään Jumalalle. Jumala ei ole ihmeparannuskone. Kristityn on oltava enemmän Jumalan työtoveri kuin tämän sanaksi uskomalleen kuuliainen tottelija. Tuonpuoleisasiat, niistä tietäminen, niihin kantaa ottaminen ja tuonpuoleiskohtalon hallinta eivät kuulu ihmiselle. Joka tarkoittaa suuressa määrin sitä että kristityn olisi tultava toimeen ilman Isä Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Bonhoeffer vastusti natseja. Hän vastusti juutalaisten huonoa kohtelua vaikka juutalaiset eivät olleet kristittyjä. Hänen "Etiikka" -teoksensa käsittelee tyranninmurhan tematiikkaa. Tämän asian kanssa painiminen olikin vaikeaa sillä Bonhoeffer kannatti aluksi väkivallatonta pasifismia mutta sodan edetessä hän havaitsi että kenties väkivallaton pasifismi ei toimi silloin kun Adolf Hitlerin tapainen veikko on vallassa. Tyranninmurhasta ei Bonhoefferista koskaan saatu puhdasta tekoa. Se oli aina synnillinen aktio. Mutta siinä voitiin nähdä myös arvostettavia piirteitä.

Tämä ajattelu on itse asiassa vähän kuin kirosanoista siistittyä Nietzscheä. Tätä kantaa on korostanut esimerkiksi kotimainen kristillinen eksistentialismiin keskittynyt Torsti Lehtinen. Ja yhteys onkin aika helppo nähdä. Etenkin Nietzschen varhaisemmassa tuotannossa. ; "Antikristuksessa" isketään erityisesti tietynlaista Jumalakuvaa kohtaan. Tämä on lohdun Jumala joka kuuntelee rukouksia ja kenties toteuttaakin niitä. Ihmiset käsketään orjamoraaliin, tottelevaisuuteen. Ja tässä maailmassa uljaus ja sankaruus muuttuvat vioiksi ja synneiksi.

Nietzschelle Jumalalla ja Saatanalla olikin paljon yhteistä. Ei vain siksi että monesti uskonnon kisassa hävinneen uskonnon jumalista tehtiin voittajauskonnon demoneita, niin jumalasta voi tulla suuruus ja voima poistamalla lempeä kainalosauva, eräänlainen kuoleman valtakunta. Tai ainakin sairashuone. Kun Jumalasta ja hänen seuraamisestaan karsitaan uljaus, suuruus, jalous ja muu vastaava, Jumala alenee ensin elämänvastaiseksi olennoksi. Kenties Jumala alenee jopa jonkinlaiseksi toiveentoteutusautomaatiksi, joka ikään kuin olisi alempi ihmiselle. Lopulta Nietzsche näkee mahdollisuuden sille että Jumala muuttuu jonkinlaiseksi deistiseksi ideaaliksi, abstraktiksi Kantilaiseksi "olioksi sinänsä". Onkin tärkeää huomata että kun Nietzsche puhuu siitä että Jumala on kuollut niin se ei jää tähän. Yhtä tärkeä on se jatko. Se, jossa olemme hänet surmanneet. "Minne Jumala on joutunut? Minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä!"

Onkin jossain määrin valaisevaa huomata, että moni arvostaa Bonhoefferia aivan yhtä ilmiselvällä asenteella kuin dissaavat Nietzscheä. Luultavasti se johtuu siitä että he ovat konformisteja, seuraavat perinteitä ja kokevat yhteisöllisyyskokemuksia. Hakevat turvallisuutta ja lohtua uskonnoista. Kenties he käyvät kaksi kertaa vuodessa kirkossa ja muistavat silloin tällöin rukoilla lottovoittoa. Sellaiselta onkin hauskaa ja miellyttävää kuulla miten oppimattomat uskonnottomat ovat lapsellisia ja kuinka maailma latistuu jos ei usko että ihmisellä on sielua ja tuonpuoleista elämää.

Sydämen perimmäinen sopukka

Naistenlehdissä on monenlaisia haastatteluja. Kansikuvissa näkee usein miten joku julkis selittää että "Olen sydämeltäni suomalainen" tai "Olen perimmiltäni rakkautta". Olisi mukavaa päästä naistenlehtien haastateltavaksi. Minun kohdallani lehtiotsikko voisi olla vaikka "Sydämeni on perimmiltään lihaa".

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?

Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

Koruistani (eli sisäinen ämmäni)

Ylläoleva kuva kertoo jotain muutakin kuin totuuden rintakarvoistani. Se on yksi niistä lukuisista kuvista joissa minulla on kaulassani risti-torin vasara -yhdistelmä. Olen käyttänyt sitä melko kauan. Ja jossain mielessä se toimii.

Risti on tietenkin hyvin klassinen koru. Voisi olla että pidän sitä vain muistoarvon vuoksi. Voi tietenkin olla että koruyhdistelmä johtuu siitä että olen vain pitänyt koruja erikseen hankittuina siisteinä. Ainakin joskus. Ja tämä selitys olisi kenties myös aivan oikea. Mutta se ei olisi kovin kiinnostava. Siksi on syytä kehitellä toisia selityksiä. Sellaisia joissa on intellektuelleja mausteita. (Lisäksi pukeutuminen ja tyyli ovat suosittujen blogien aiheena usein. Unohtamattakaan sponsoreita! Ties mitkä rahahanat avautuvat valuttamaan rikkauksia loputtomana vyönä ylleni tämän tekstin ansiosta!)

Ensimmäinen huomio jonka siitä voi tehdä on se, että kukaan Tosi Kristitty ei tunnu arvostavan ns. pakanauskontoja ; Thorin vasara ikään kuin korostaa että olen kerettiläinen. Kukaan Tosi Kristitty ei laita pakanasymbolia samanarvoiseksi pakanakorun viereen.

Toinen huomio on sitten se, että historiallisesti asia ei ole mitenkään kummallinen. Pohjoismaista on jopa löytynyt koruntekoon tarkoitettuja välineitä joissa samalla muotilla on tehty rinnakkain Thorin vasaroita ja ristikoruja. Tämä historiallinen muistutus korostaa sitä että uskontojen moniarvoisuutta ja maahanmuuttouskontoja kunnioitettiin Skandinaviassa. Ja jos nykyaikana on selitystä siitä miten kristinusko ja länsi on kriisissä koska aggressiivinen uskonto korvaa rauhanomaisen vastineensa, voi tätä ajatusta mietiskellä tästä viikinkien uskonnon ja kristinuskon valkokristuksen tulemisen näkökulmasta. Ja miettiä oliko mikä se maahanmuuttava rauhan uskonto. Ja että onko kenties sittenkin niin että lempeämpi uskonto sittenkin voisi tietää jotain. En sano asiaan muuta kuin että Jeesus naulattiin ristille ja viikinkien Jumala kantoi vasaraa. On hyvä laittaa voimasuhteet tasa-arvooon.

Kolmas huomio on siinä että eri uskonnollisten symbolien kantaminen on nähty jonkinlaisena kierona temppuna. "Muumio" -elokuvasarjan elokuvassa näytetään miten eräs rosmo kantaa mukanaan hirvittävää kasaa erilaisia eri uskontojen symboleita. Hän ei usko vaan pelaa varman päälle. Kahden eri uskonnon symboli kantaa hieman tämäntapaista henkeä. Toisaalta kaksi uskontoa on varsin maltillinen. Mukana ei ole esimerkiksi islamilaista sirppiä tai emojen suosimaa egyptiläistä ankhia. Punatähden puuttuminen kertoo että en kikkaile edes Stalinin kanssa. Mikä kertoo että kieroilen ja kikkailen uskontojen kanssa, mutta itse asiassa varsin maltillisesti.

Lisäksi voidaan nähdä että kannan uskonnollisia symboleja vain siksi että niillä ei ole mitään uskonnollista tai maailmankuvallista arvoa. Kun uskontoallergia katoaa ja uskonto on niin merkityksetöntä että niiden symbolit ovat ties mitä helyjä, "trinkettejä" ja vastaavia, voidaan nähdä että käsillä on itse asiassa äärimmäinen jumalattomuus. Sellainen jossa ei ole väliä onko kombinaatio kerettiläinen tai järkevä, koska se mitä on jäljellä on vain palasia muotoiltua metallia.

Kyllä minä noita kaikkia viestejä haluan levittää ympärilleni. On siinä vain kuitenkin hirveän paljon viestejä enkä usko että oikein kukaan jaksaa oikeasti kryptata niistä auki ainuttakaan. Tällä ei ole tietenkään väliä koska tärkeää on vain korostaa että koruvalintani ei ole vain koruvalinta vaan jokin syvääkin syvempi ja merkityksellisempi fashion statement. Onhan sitä vaikeaa tunnustaa olevansa pinnallinen harakka joka koristelee vain koristelun vuoksi. Sisäistä ämmää on vaikeaa tunnustaa.