Merkityksistä ja moraalista ; Nihilismien erikoisesta erosta.

Merkityksen filosofia on monille hyvin tärkeä. Erilaiset viitekehykset selittävät mitkä ovat merkityksen (1) lähteitä ja (2) ehtoja. Usein, mutta ei välttämättä, nämä ovat toisiinsa nivoutuneita. Eli merkityksen lähde on usein hyvin lähellä merkityksen ehtoa.

Karkeasti ottaen yksi merkittävä jakolinja on naturalististen merkitysteorioiden ja supernaturalististen merkitysteorioiden välillä; Jos olet naturalisti, ajattelet että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista joita luonnollinen maailma pitää sisällään. Jos taas olet supernaturalistisen merkityksen kannalla, esität että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista jotka tulevat ei-naturalistisesta hengellisestä tai muusta supernaturaalista todellisuudesta.

Naturalismissa on kaksi tärkeää ehtoa merkitykselle:
1: Subjektivistisessa suuntauksessa ajatellaan että merkitys sidotaan siihen että sinulla on subjektiivisia kokemuksia maailmasta. Esimerkiksi koet nautintoja, tyydytät tarpeita tai muita vastaavia asioita. Tunteet ja kokemukset ovat tällöin yleensä merkityksen ytimessä. Merkityksetön elämä on vaikeaa koska on vaikea kuvitella asiaa jossa maailmaan ja siinä tapahtuviin asioihin ei liitettäisi tunteita. Esimerkiksi syömisen nautintoa.
2: Toinen naturalistinen suosittu koulukunta on objektivistinen suuntaus jossa esitetään, että elämän merkitys tulee sitä kautta että ihminen muuttaa maailmaa. Auttaa muita ihmisiä, löytää totuuksia, luo taideteoksia...
+: Tietenkin näistä on myös hybridejä, joissa esimerkiksi muutos joka aikaansaadaan maailmassa koetaan subjektiivisesti tunteilla ja vain tämä tyytyväisyys on sitten merkitystä. Mutta tämä ei tavallaan liitä uusia, mainitsematta jätettyjä, lähteitä merkitykselle.

Supernaturalismissa taas merkitys sidotaan;
1: Jumalakeskeisesti siihen että merkitys on sitä että ihminen tyydyttää Jumalan tai jumalten ehtoja tai vaatimuksia. Sielukeskeisesti siihen, että sielulla on jokin ydin joka voidaan pitää puhtaana tai ehyenä.
2: Sielun integriteettiä korostava näkemys korostaa sitä, miten yksilön minuus on kestävää, mahdollisesti jopa ikuista.
+: Toki tässäkin usein yhdistetään ajatus siitä että sielun integriteetti ja ikuisuus sidotaan Jumalan käskyjen totteluun.

Laajemminkin tietenkin voidaan sekoittaa elementtejä. Esimerkiksi Jehovan Todistajien näkemyksessä kuoleman jälkeen eletään ikuisesti fyysisen maan päällä tavalla jossa saadaan nautintoa Jumalan palvelemisesta ja tottelusta. Tässä on mukana kaikenlaisia mainittuja elementtejä.

Tässä onkin kiinnostavaa miten minuuden säilyminen on oleellista sielukeskeiselle mallille jonka ei kuitenkaan tarvitse olla teistinen. Toisaalta voidaan kuvitella myös puhtaasti Jumalakeskeinen maailma joka on hyvä koska se tottelee Jumalan säätämiä luonnonlakeja. Tässä ei tarvittaisi välttämättä ainuttakaan eloista ja tietoista olentoa tai sielua kokemaan asioita. ; Itse asiassa teistisen merkityksen ytimessä on ylipäätään mukana hyvin vahva ajatus siitä että merkitys tulee maailmaan ja ihmiskuntaan sen ulkopuolelta. Ja tämä liittää ihmiset johonkin ihmisistä poikkeavaan ja suurempaan. Tämä helposti nimenomaan vähentää kokemuksen ja sielun relevanssia merkitysteorioissa. Tämä on tietenkin sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että usein merkitys on arkikielisessä käytössä enemmän kokemuksellinen kuin vaikkapa moraali.

Mistä päästään erikoiseen heittoon; On nimittäin aika tavallista että merkitystä ja moraalia sidotaan yhteen teistisessä argumentaatiossa. Erityisesti jos puhutaan ateisminvastustuspuheista. Tässä ytimessä on yleissana nihilismi. Jolla halutaan kuvata maailmaa josta puuttuu sekä moraali että merkitys. Toisaalta merkitys tuntuu kestävän arkijärkistäkin kritiikkiä näiltä ateistisilta argumenteilta voimakkaammin kuin moraalin kohdalla. Ateistien kokeman merkityksen ei nähdä samalla tavalla rikkovan ateistien sisäistä eheyttä kuin moraalisen hyvyyden. Vain moraalisesta nihilismistä puhuttaessa omaan suuntaani on tullut heittoa siitä miten moraalisuus ja naturalismi olisivat sisäisesti ristiriitaisia.

Tämä on tavallaan erikoista koska moraali ja merkitys perustellaan hyvin samanlaisista ominaisuuksista ja lähteistä. Ehkä syynä on se, että esimerkiksi humen giljotiini on tärkeä moraalia koskeva periaate jota ei kuvata merkityksen nollaajana. Humen giljotiiniahan käytetään usein naturalistien moraalin torjumiseen vedoten siihen että naturalisti vetää aina sitä miten asioiden pitää olla sitä kautta miten asiat ovat. Ja tätähän ei Humen giljotiinin mukaan voida tehdä. Tässä on toki ainakin minulla hieman huvittuneisuutta koska Humen giljotiini ei koske vain fysiikan lakeja ja naturalistista olemassaoloa vaan kaikkea olemassaoloa. Se kieltää aivan samasta syystä asioiden päättelyä sitä kautta että on olemassa joku Jumala tai Jumalan tahto.

Kenties siksi moraalin kohdalla nihilismiin mennään aika suoraviivaisesti. Lopputuloksena on usein se, että moraalin yksi teoria oletetaan oikeaksi ja sitten siitä poikkeaminen on nihilismiä. Eli vastapuolen moraaliteoriaa ei kumota vaan se a priori oletetaan vääräksi. Kun taas merkityksen kohdalla on aivan tavallista törmätä teorioihin jotka vetävät nihilismin merkityksettömyyskokemusteemana vastaan vain pitkällisen eliminatiivisen prosessin jälkeen. Toisin sanoen merkityksettömyys jostain voidaan päätellä vasta kun on eliminoitu kaikki merkityslähteet.

Tässä mielessä ongelmana ei tavallaan ole se että merkitykselle ei ole humen giljotiinia vaan se, että humen giljotiinia käytetään usein huolettomasti juuri siksi että monilla on ilo kiistää vastustajiensa moraalisuus mahdollisimman syvästi – ja syvin tapa ei ole osoittaa että he ovat läpeensä pahoja, vaan että he ovat täysin moraalin tavoittamattomissa. Tässä tavoitteena on usein epäfilosofisesti halu ja tarve mollata. Ja tämä epäfilosofinen tarve on niin kova että päättelyssä oiotaan. Ei eliminoida kaikkia moraalisia lähteitä ja mahdollisuuksia jotta saadaan pääteltyä nihilismi. Siksi merkitys on resilientti nihilismiargumenteille. Vaikka ainakaan minulle ei ole kovin selvää millä tavalla nämä olisivat auttamatta eri sfääreissä jotenkin aivan erilaisilla tavoilla. Nähdäkseni on jopa mahdollista että merkitys ja moraali ovat yksi ja sama asia. Itse näen että ne joko ovat synonyymejä tai synonyymimpiä kuin olemme tavanneet niitä kuvata.

Vakuuttavuudessa on siksi takana esimerkiksi se, että relativistinen moraali nähdään helpommin nihilismiksi kuin subjektiivinen ja koettu merkityksellisyys. Kuitenkin filosofisesti ajatellen edes moraali ei mitenkään suoraan muutu olemattomaksi sillä että se on kokijakohtainen tai tilanneriippuvainen. Näin vain koetaan.

Tunne -reaktio

Kun lähestytään tunteiden ja ulkoisen käyttäytymisen suhdetta, on tässä tavallisesti tehty aika voimakas jako kahteen ; objektiiviseen ja subjektiiviseen. Tästä saadaan ajatuksia joiden mukaan esimerkiksi ei voida havaita että joku rakastaa sinua. Ja jos sitten tämän jälkeen uskoo että joku rakastaa sinua, niin tekee ei-tieteellisen väitteen.

Kysymys on tuossa mielessä sellainen että olen ratkaissut tämän korostamalla että tieessä kysymys ei ole ehdottomasta todistamisesta vaan tiedosta. Skientisti voi siksi tulkita eleitä ja ilmeitä. Ja näin saada toisen mielentilasta jotain joka ei ole pelkkä puhdas arvaus. Arvaukset painottuvat johonkin suuntaan. Ja näin kyseessä ei ole ei-tieteellinen väite. Tässäkin on kuitenkin ajatus siitä että olisi jokin ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen välinen ero. ; Subjektiivisuutta lähestytään objektivisoiden epäsuorin havainnoinnein teorioilla joille on evidenssiä. Mutta jako on silti todellinen.

Periaatteessa tähän jaotteluun ei tarvitsisi mennä. Sillä tosiasiassa etäännyttäessään subjektiivista objektiivisesta menetetään myös subjektiivisen merkitys. Mitä vähemmän sillä on sidoksia konkreettiseen, sitä vähemmän on mitään jota itse asiassa pitää selittää. Toisin sanoen subjektiivisuus lakkaa olemasta minkäänlainen ongelma.

Tämä johtaa siihen että periaatteessa joku voisi määritellä tunteet uusiksi. Määritellä tunteet pelkästään toimintamalleiksi ja reaktioiksi jotka vaativat selittämistä. Toisin sanoen vaikka aivokuvien tulosten ja käytösreaktioden ja sisäeritystasojen muutoksien välille voidaan luoda konsepteja jotka sitovat ne yhteen. Tämä lähestymistapa on siitä kiinnostava että se synnyttää laajentavia teorioita joita ei tarvitse joka välissä varmistaa.

Tämä voi tuntua väärältä. Mutta syynä on enemmän asenne ja tottumus kuin se että lähestymisessä olisi vikaa ; Teemme vastaavaa itse asiassa tieteessä jatkuvasti. Kun vaikka määrittelemme jonkin kohteen koivuksi, katsomme ympäristöä. Jokainen koivu on erilainen, mutta kun tarkastelemme erilaisuuksia ja samanlaisuuksia voimme oppia huomaamaan että jotkut ominaisuudet ovat sille yhteisiä. Yksilöllinen piirre joka tekee juuri pihakoivusta tutun on kontingentti piirre ja osa piirteistä taas ovat jaettuja. Voimme myös oppia uusia lähestymistapoja vanhaan asiaan. Nykyään voimme testata koivuutta geneettisesti mutta meidän ei aina tarvitse eikä ole aina tarvinnut. Ja näin meidän ei tarvitse tunteiden kohdalla olla aivokuvassa 24/7 jotta voimme tehdä uskottavia arvauksia. Eikä tutkia joka ikistä aspektia jotta voisimme tutkia koivuja.

Jos tunteet ovat pelkkää reaktiota - olipa reaktio sitten aivokuvantamislaitteessa, verenkierron kemiassa tai ulkoisssa käytöksessä vaikka Siwan kassalla - ei huolena ole juuri mitään ongelmia. Mielenfilosofiaa haastavat usein monenlaiset ongelmat jotka johtuvat siitä että subjektiivisuusjako otetaan vakavasti. "Problem of other minds" on näistä kenties vahvin. Ihminen itse kokee omat subjektiiviset kokemuksensa, mutta miksi hän olettaa että jokaisella muulla on samalla tavalla? Entä jos kaikki muut ovatkin filosofisia zombieita? Yhden kokoisesta otoksesta harvoin voi sanoa yhtään mitään...

Itse asiassa jos tunteet ovat pelkästään reaktiokomplekseja joita tutkitaan niin filosofisten zombieiden ja muiden yksilöiden subjektiivisuuden olemassaolon kysymykset muuttuvat irrelevanteiksi. Riippumatta siitä ovatko ne olemassa vai eivät ole. Niillä ei ole merkitystä. Ne eivät ole enää edes relevantteja kysymyksiä. Saati haasteita tälle teorialle.

Jostain syystä oikein kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis menemään näin pitkälle. Jopa minulla on ajatus subjektiivisesta puolesta johon saadaan lähinnä empiirinen lähestyminen ja jota voidaan estimoida, mutta joka on sellaisenaan suoraan ulkopuolisen havainnoinnin ulkopuolella. (Tosin uskon että sen voi toisintaa kopioimalla aivot ja niiden saamat ärsykkeet riittävällä tarkkuudella. Tarkkuudella johon nykyteknologia ei riitä. Se on kuitenkin tämän uuden rakennetun toisinnon sisällä eikä se sellaisenaan siirry tutkijalle tai minun subjektiiviseen kokemukseeni. Koska minulla on jokin reagoiva neuroni kuitenkin eri tavalla.)

Koomaton kirurgi

Jos kuvittelisimme että on aivokirurgi joka tietää hyvin paljon aivoista. Eräänä päivänä hänen päähänsä putoaa alasin ja hän joutuu koomaan. Kuitenkin tosiasiassa hän ei ole koomassa. Vaan eräänlaisessa kuplassa jossa hän ei voi luukkua tai viestiä tietoisuudestaan. Hän tietää sen mitä muutenkin tietää. Hän ei vain kykene kommunikoimaan. Hän tuntee aivojen ja tietoisuuden teoriat oikein hyvin.

Siinä maatessaan hän ei voi kommunikoida lääkäreille. Ties mitä psykologit ja filosofit keskustelevat hänen tilastaan. Ja perusteluissa ytimessä on se, että parhaiden tämän hetken teorioiden mukaan hän ei ole lainkaan tietoinen. Koomapotilas itse tietää, että perustelut ovat hyviä. Ne ovat hyviä teorioita. Myös havaintoaineisto tukee vahvasti argumentteja siitä että hänellä ei ole tietoisuutta. Tässä on tietenkin vain yksi ongelma. Se, että hänellä on se kokemus.

Tämänlainen ajatuskoe on mielestäni kiinnostava siinä mielessä että siinä harrastetaan normaalia tieteellistä induktiivista, jopa fallibilistista, kulmaa. "Koomassa" olevan aivokirurgin kohdalla hän ei hylkää tieteellistä induktioiden ja falsifioinnin torjuntaa. Vaan sen sijaan hänellä on pääsy havaintoaineistoon jota muilla ei ole.

Kysymyksestä tulee siinä mielessä erikoinen, että jos kuvittelemamme aivokirurgi jotenkin paranisikin tietoiseksi toimijaksi muiden joukkoon, niin silloin hän voisi viitata vain muistavansa olleensa tietoinen. Tämä muistikuva voi olla valemuisto. Mutta argumentin vahvuus onkin siinä että kokemus juuri sillä hetkellä koettuna - ei muistona vaan välittömänä - falsifioi ehdottomasti. Tämä tavallaan alleviivaa sitä miten kysymys on kommunikaatiosta ja varmistamisesta. Siitä, että tiede ei ole vain havaitsemista ja induktiivista päättelyä. Pelkkä testaaminenkaan ei riitä. Tavallaan tämänlaiset ajatuskokeet pakottavat huomaanaan miten tieteen autonomisuusperiaatteen kautta vertaisarviointi on ultimaattinen sana. Ei se, että joku tieteenfilosofi keksii näppäriä konsepteja kuten "deduktiivisen päättelyn" tai "falsifiointiperiaatteen".

Tästä voitaisiin toki vetää päätelmiä siitä että objektiivinen ja subjektiivinen olisivat auttamatta ja väistämättä eri asiat. Kuitenkin periaatteessa tälläisiä asioita on kierretty jo aikaisemminkin. (Tunteehan nykyajan lääketiede "Locked-in-oireyhtymän", joka on kirjaamalleni vertaukselle jonkinlainen "pikkuveli".) Päätelmä tehdään luonnollisesti siten että tämän hetken teoriat sanovat jotain. Joten jos tulevaisuudessa kehitetään toisenlaiset teoriat uusiksi paradigmoiksi, päätelmät tietoisuuden läsnäolosta voivat olla toisenlaiset niiden kanssa. Argumentti sanoo pikemmin että näin voisi olla emmekä huomaisi sitä. Ja se koskee nykypäivän tiedettä. Mutta tämänlaisista on tietenkin hauskempaa (monista) tehdä ikiaikaiset tieteen kyvyn rajat.

Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

Mielen ja mielekkyyden käsittelystä

Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.

Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.

Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.

Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."

Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.

Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.

Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.

Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.

Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?

Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

"Uskotko että vaimosi rakastaa sinua?"

Hyvin usein uskovaisten parista kuulee ajatuksen siitä että tunteet olisivat mysteeri. Ja siksi jos esimerkiksi uskoo että vaimo rakastaa itseä uskoisi eiempiiriseen lausuntoon. Itseäni tämä ajatus ihmetyttää. Sillä tarkalleen ottaen voin tehdä empiirisiä mittalaitetestauksia. Esitän mittaustestin ja saan responssin. Periaatteessa vaimon käyttäytyminen on jotain joka voidaan testata aivokuvauksella. Ja tässä tunteista todella voidaan tehdä empiirisen tutkimuksen alaisia.
1: Jos joku sanoo että näissä pyydetään responssia, eli koehenkilö voi kertoa olevansa surullinen. Ja että tässä voidaan valehdella, voin muistuttaa että jos aivoja ärsytetään satunnaisesti tai jaetaan "kaksoissokkoutetun tapaan" eri ryhmiin joissa aivoja stimuloidaan tietyiltä alueilta tai laitteet eivät stimuloi mitään, voi olla että ihminen valehtelee. Mutta miten hän saa kaikki kohderyhmän jäsenet valehtelemaan samalla tavalla siten että se osuu aineistoon tietyllä tavalla vaikka he eivät tiedä ovatko he verrokkiryhmä vai eivät. Näin ollen ilmiö saadaan testauksen piiriin valehteluilmiönkin kiertävällä tavalla. Ilmiö on ainakin falsifioitavissa joten tätä kautta on perusteita uskoa että se olisi nimenomaan empiirinen kysymys.

Objektiivinen-subjektiivinen jaottelu on tässä kohden maailmankuvallinen ja uskovainen itse asiassa määrittelee vastapuolen näkemyksiä oman maailmankuvansa kautta. Ei vaimon tunteiden olettaminen ole mitään täysin eiempiiristä.
1: Ehkä tässäkin on jokin ajatus siitä että empirismi olisi loogista positivismia joka taas on naurettavaa. Sen valossa emme täysin varmasti tiedä että tiili putoaa kun pudotamme sen kymmenen kerroksen korkeudelta. Tetknisesti joo, mutta silti jos pudotan tämän tiilen jonkun päähän ei epäuskoselitystäni pidetä vilpittömän mielen mukaisena. "Skientismikritiikki" onkin tältä osin hyvin syvällisellä tasolla tapahtuvaa kategoriavirheilyä.

Ja kolmanneksi tunteita voidaan lähestyä monella tavalla. Moni ajattelee että tunteet määritellään ikään kuin oman henkilökohtaisen sisäisen phaneronin kautta. Ja että tämä olisi jakamaton. Joku voisi kuitenkin nähdä että tunteet ovat itse asiassa ilmaisua. Että vaimon tunteista puhuminen kertookin jollain tavalla hänen käytöksestään. (Kvalia ei kenties ole edes relevantti lähestymistapa.) Että rakkaus ei tarkoita ruokaa ja seksiä mutta että nämä ovat sen ilmenemismuotoja. Ja kun kaikki nämä ilmenemismuodot pienintäkin kulmakarvanräpäytystä ja neuronin stimuloitumista myöten otetaan pois, ei rakkaudesta jää jäljelle mitään. Eli hieman kuten vertauksen appelsiinin kanssa jossa appelsiinista poistetaan kaikki ominaisuudet joiden kautta se vaikuttaa maailman kanssa. On täysin mahdollista että kun jäljellä on massaton, väritön ja muodoton appelsiini ei ole jäljellä mitään "appelsiinin essentiaalista ydintä" vaan "ei mitään". Nämä maailmankuvalliset seikat ovat oleellisia kun mietitään onko vaimon tunteet empiirinen kysymys vai ei. Määrittelemällä asiat tietyllä tavalla voidaan tietysti aina sanoa että uskomus olisi eiempiirinen. Mutta ei ateisti tai skientisti silti näe näitä asioita eiempiirisinä. Ristiriita tulee siitä että heidän ajatuksensa ja käyttämänsä sanat määritellään uusiksi. Tätä strategiaa kutsutaan olkiukottamiseksi. Ja se on argumenttivirhelistoissa. Ja se on perusrakenteeltaan looginen argumentointivirhe. Kritiikki kohdistuu johonkin muuhun kuin mitä toinen sanoo, joten on väärin väittää sen koskevan sitä.

Mutta vaikka uskottaisiinkin että "rakkaus ilman todisteita on stalkerointia" niin on filosofisesti kiinnostavaa ottaa argumentti vakavasti. Koska se näyttää miten koherentti ja laadukas tämä argumentti on.

Jos olisikin perusteltua sanoa, että uskot johonkin jota et voi tieteellisesti osoittaa? Eikö tuo enimmilläänkin tarkoita sitä että ihmiset ovat hyvin laajaasti ja mahdollisesti lajinmukaisest idiootteja? Että empiria on kuin synnin karttamisen ideaali. Se, että jokainen kristitty on syntinen ei tarkoita että he eivät pyrkisi synnittömyyteen tai pitäisi tätä ihanteellisena. Samoin skientisti voi epäonnistua ja olla tyhmä. Mutta ei tämä tarkoita sitä että tämä empiirisyysperiaate olisi pakko hylätä.

Tämän lisäksi ei tämä tilanne ole mikään oikeutus vaikkapa teismille tai kristinuskolle. Se, että joku uskoo ilman todisteita niin eihän se todista että nyt kristinusko olisi järkevää ja hyvin perusteltua rationaalisen ihmisen toimintaa. Itse asiassa strategia on tu quoque -argumenttivirhe. Jossa "kun sinäkin teet tuon virheen niin ei se ole oikeasti virhe". Kyllä se voi olla. Ja tämänlaiset argumentit kuvioissa tarkoittavat että vaikka skientisti kenties tekee virheitä niin teisti osaa niitä aina tu quoquen verran pahentaa. Eli kukaan ei ole synnitön mutta jotkut ovat pahempia syntisäkkejä kuin toiset. Ja tämä vertailu on kenties ainut mitä meillä on. Ja että tähän seikkaan on syytä paneutua erityisen syvästi ja tarkasti.

Se, että jokin asia uskotaan yleisesti ilman empiirisiä todisteita ei ole myöskään todiste siitä että jokin toinen asia voitaisiin uskoa. Esimerkiksi jos joku ilman empiirisiä todisteita uskoo vaimonsa tunteita - vaikka tavalla jotka falsifioituvat kun aivokuvia ei oteta ja yksi päivä eukko vain heittää vaatteet pihalle ja kukkaruukulla päähän, ilman syytä vain siksi että kävit huorissa - niin ei se tarkoita että jokin uskomus jossa uskon että Kuningatar Elisabeth on liskoihminen joka hallitsee ihmiskuntaa HAARP -ajatushallintasäteillä olisi sekin järkevä oletus.

Ei tämän argumentin kohdalla voi oikeastaan tehdä muuta kuin kysyä. Sellaisia kysymyksiä kuin että "Mistä perseestä noita argumenttikliseitä oikein vedellään?" Tai jopa "Oletteko te jotain erityisen omalaatuisia käsilläiseisojia kaikki kun näyttää siltä että piereskelette suullanne?"

Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Telaketjut (#) pelaajien (GAMER) portteja (GATE) kolkuttelemassa - eli taidekritiikin oikeuttamisesta

Taidetta käsitellään usein subjektiivisesti. Sen kauneus ja hyvyys nähdään henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi. Mutta toisaalta "kauneus on katsojan silmässä" voitaisiin teoriassa nähdä myös huomioksi jonkinlaisesta lajityypillisestä kulmasta. Eli kauneudessa olisi jotain objektiivisesti lähestyttävää. ; Ja itse asiassa ihmiset näyttävät käyttäytyvän kuin molemmat näistä vaihtoehdoista olisivat tosia. Kehumme elokuvia toisille ja kerromme niistä. Kuitenkin mieltymykset eivät aina ole yhteneviä. Toisaalta jotkin esteettiset arviot tuntuvat ilmiselvästi vääriltä. Harva pitää "Haihurrikaania" syvällisempänä ja parempana elokuvana kuin "Schindlerin listaa". (Vaikka haihurrikaani onkin tavallaan mainio.)

Itse asiassa näyttääkin siltä että suurissa linjoissa tietyt asiat koetaan muita parempina ja subjektiivisuus on illuusio joka koskee enemmän yksityiskohtia koskevaa variaatiota. On vaikeampaa sanoa onko Vincent van Goghin ruskeankeltaiset auringonkukat parempaa maalaustaidetta kuin Claude Monetin vaaleanpunaiset vesililjat. Mutta on vähemmän mielipiteitä jakavaa, että nämä ovat parempia kuin ne ekaluokkalaisten piirustukset.

Tämän kanssa on mielestäni parhaiten tasapainoillut Hume. Hänen estetiikassaan korostuu se, että me kuitenkin esitämme erilaisia perusteluja esteettisille kokemuksillemme. Ja toimimme ikään kuin nämä olisivat relevantteja. Pidämme esimerkiksi maalauksen väreistä tai sommittelusta tai siitä miten elokuvassa on tuotu esiin mielenkiintoisia detaljeja ja tematiikkoja (elokuva voi käsitellä arvoja, vallankäyttörakenteita, hengellisyyttä tai tissejä). Humen ajatus ei ollut tietenkään lytätä taidekritiikkiä heittämällä ad hominemia. Humen mielessä ei ollut taidekritiikki joka perustui siihen että taideteosta kehutaan tai tuomitaan sen mukaan ketkä ihmiset sattuvat pitämään teoksesta. Hänen ajatuksensa on siinä että vakavassa erimielisyystilanteessa perusteltu ja rationaalinen arvio saadaan kysymällä ekspertiltä.

Hume olkoot vastauksemme.

Hume korosti aihetta käsittelevässä esseessään "Of the Standards of Taste" että taidekritiikissä on syytä katsoa taidekriitikon persoonaa. (Vaikkapa taidekritiikin metodiikan sijasta.) Taidekriitikon valinta oli hänestä tärkeä osa prosessia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että taidekritiikki on rationaalista joskaan ei täysin objektiivista. Ja taidekritiikin tekijää olisi syytä katsoa erityisen tarkasti. Käytän Humea apunani käsitellessäni viime aikoina liikaakin mieliä kuohuttaneeseen tapaukseen eli ns. Gamergateen. Tämän ytimessä on taidekriitikko Anita Sarkeesian. Hän on akateeminen feministi ja pelisuunnittelija. Ja hän on saanut kovasti vastustusta siitä mitä hän on sanonut peleistä ja pelikulttuurista. Ja siitä miten hän on käyttänyt tätä systeemiä hyväkseen.

Hienostunut maku (Delicacy of Taste): Taidetta seuraavan arvioijan täytyy kyetä ottamaan teos haltuunsa. Maun hienostuneisuus ei tässä kohden tarkoita sitä miten hyveellinen tai oikeaoppinen hyvien tapojen mukainen maku kriitikolla on. Vaan sen sijaan on osattava katsoa detaljeja. Jos teoksessa on yksityiskohtia ja niillä ominaisuuksia, voi kuka tahansa kartoittaa maun hienostuneisuutta kysymällä knoppityylisiä kysymyksiä tarkastellusta teoksesta. Hyvät taidekriitikot osaavat siis katsoa teoksia ja muistaa niistä yksityiskohtia.

Anita Sarkeesian on tässä näkökulmassa varsin hyvä taidekriitikko. Jos esimerkiksi otamme hänen naisrobotteja koskevan kritiikkinsä, on selvää että siinä katsotaan maailmaa, löydetään sieltä detaljeja ja näitä kuvataan. Kenties kuvaamistapa ei ole miellyttävä mutta se kuitenkin osoittaa Humen mallista hienostunutta makua.
1: Itse pidän Sarkeesianin argumenttia tuossa jopa aivan perusteltuna ja hyvin tehtynä. Naisrobotit ovat esineellistettyjä. Ne palvelevat miesten tarpeita mutta ovat koneita. Tässä ei toki halveerata niinkään naisia kuin jotain abstraktia naiseutta. Robotilla ei ole tietoisuutta joten se ei ole uhri. Toki huomiona se, että kaljaa tarjoavat keikistelevät naisrobotit ovat seksistisiä on huomiona niin ilmiselvä että se on lähes triviaali. Se on vähän samanlaista kalojen ämpäristä ampumista, kuin jos kertoisi että "Duke Nukem" -pelin tapa käyttää naisia strippareina olisi seksistinen. Ja tätä on kuitenkin aiheena käytetty melko vähän. Mutta tämä kaikki on tietysti irrelevanttia tässä kohden koska tässä tarkastelin vain Humen maun hienostuneisuutta.

Harjaantuminen (Practice): Taidekriitikolla täytyy olla kokemusta. Humen mukaan ihminen oppii tekemällä ja taiteenkin kohdalla se että asiaa on tehnyt aiemmin korostaisi sitä että se olisi helpompaa jatkossa. Toki tässä kardinaalikysymyksenä on se, että mikä määrä kokemusta ja harjoittelua on riittävästi. Mutta Humen argumentin helpotukseksi voidaan sanoa että vaikka kokemus onkin harmaasävyinen niin voidaan silti sanoa että ääripäät ovat selviä. Superosaajat ja tumpulat voidaan erottaa toisistaan.

Sarkeesian on tässä kohden varmasti tehnyt asiaa riittävän kauan. Hänen tutkintonsa "I’ll Make a Man Out of You: Strong Women in Science Fiction and Fantasy Television" käsittelee sitä miten nörttikulttuuri kuvaa naisia. Hänen julkaisemansa kanava "feminist frequency" on päivittynyt aktiivisesti useita vuosia. Ja vaikka olisi mitä mieltä siitä siitä että tämänlainen humanismi olisi postmodernistista subjektiivisuutta, niin se ei kuitenkaan ohita sitä että Humen kannalta oleellista on tottumus ja harjaannus.

Vertailu (Comparisons) Humen mukaan taidekriitikko ei saa olla monomaaninen. Jos näkee yhden teoksen monta kertaa, ei kartuta relevanttia osaamista. Jos joku on nähnyt vain yhtä maalausta, hän ei voi vertailla sitä muihin eikä sanoa onko se parempi tai huonompi kuin muut maalaukset. Ja näin ei synny vertailtavaa materiaalia.

Sarkeesian on tässä selvästi kokenut. Hänen tämän hetken tuoreimman videonsa lähteistys on hyvä osoitus tästä. Hän on viitannut varsin suosittuihin peleihin. (Jopa oma suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on mainittu.) Ja näitä suosittuja valtavirran suosimia pelejä on lähteissä 29 kappaletta. Tämä vaatii useisiin teoksiin tutustumista.

Ei ennakkoluuloja (No prejudice): Humen mukaan taidekriitikon täytyy kyetä irrottamaan itsensä asiasta. Tämä korostaa klassista kykyä irrottautua omista emootioista ja katsoa teosta teoksen itsensä ehdoilla. Teoksen arvot voivat olla ikäviä mutta teosta ei voi tuomita huonoksi taiteeksi pelkästään tämän johdosta.

Tämä on Sarkeesianin kannalta ongelmallista. Sillä feminismi on usein samanaikaisesti poliittista että henkilökohtaista. Tämä erottautuu melko lähtökohtaisesti Humen periaatteista. Humen kannalta tämä on ongelma, mutta Sarkeesian ja muut feministit pitänevät tässä epäonnistumista itse asiassa aika irrelevanttina. En itsekään oikein ole aivan varma siitä että "olen tunteeton, siis oikeassa ja psykopaatti" olisi se paras tapa lähestyä taiteita. Itse asiassa näkisin että objektiivisuuden ja tunteettomuuden yhdistäminen yhteen on arkijärjen ajatteluun ujuttama virhe, huono oikotie.

Kuitenkin Humen huomiossa on sen verran järkeä että Sarkeesian on kieltämättä käyttänyt melko provokatiivisia keinoja. Hänen kokemuksensa ei kenties olekaan johtanut vertailun tuomaan näkemyksen laajenemiseen. Itse näkisin että hän on jossain määrin crankiytynyt. Hänen ensimmäiset videonsa olivat astetta "ilmiselvempiä ja triviaalimpia". Niiden detaljit ja väitteet eivät olleet yhtä suurisuuntaisia. Ja toisaalta niiden sisältö ei ollut yhtä provokatiivista. Näin ollen Sarkeesiania voisi moittia ylitulinnasta. Ja moni häntä moittiikin tästä. Itse näkisin kuitenkin tässäkin syyn joustaa hieman. Sillä taiteen tulkinta ei ole mitään "objektiivista luonnontiedettä".

Toisaalta Sarkeesianin voidaan käytännössä varmasti esimerkiksi luoneen itselleen sukkanukkejen avulla valetappouhkauksia. Tämänlaiset temput kertovat että hänen käytöksessään on huomiohuoraamisen merkkejä. Ja on selvää että tämänlainen strategiointi vaikuttaa negatiivisesti hänen uskottavuuteensa ja integriteettiinsä. Tässä kohden onkin syytä huomata että juuri tämä Humen kohdista on todennäköisesti kaikista vahviten #GAMERGATEN ytimessä. "Tämä Päivä" -blogissa tuotiin mainiosti esiin se, että toinen tapauksen ytimessä ollut henkilö, Zoe Quinn oli itse asiassa harrastanut strategista seksiä tavalla joka näyttää joltain jossa nainen objektisoi ruumiinsa miesten sovinististen kähmintöjen kohteeksi vain sen vuoksi että saisi lisää myyntiä. "Yksi oli journalisti joka oli kirjoittanut Zoen pelistä positiivisen artikkelin. Toinen oli toiminut tuomarina pelitapahatumassa, josta Zoe oli napannut palkinnon." (En toki hirveästi kunnioita tiedot vuotanutta tahoa, ex-poikaystävää. Vuodon syy on halpamainen. Mutta tämänlainen on kuitenkin jonkinlaista sublimaatiota.) Aiheeni on toki Sarkeesian, jota moitittiin, toki vääristä syistä, siitä että hän oli ostanut Kickstarter -projektiin samillaan rahoilla kalliit merkkikengät. Mutta tässäkin suurin osa kriitikoista on ollut mesoamassa ns. "hyvässä uskossa". #Gamergate ei siis ole pelkästään mikään pelaajasovinistit vs. hyvät vainotut feministit. Sen takana on paljon myös (osittain puolin ja toisin virheellisen) uutisoinnin synnyttämiä rehellisiä ja hyväntahtoisia reaktioita.

Toki Sarkeesianin youtubevideoiden kommentit samalla demonstroivat sen miten Sarkeesian sanomisissa on pohjaa. ; On itse asiassa hämmästyttävää miten feminismiä ja uskontokritiikkiä näyttää yhdistävän se, että niissä kritisoidaan jotain joka arkielämässä tuntuu mitättömältä ja triviaalilta. Mutta joiden pointti ja oikeutus tulee hämmästyttävän usein ilmiselväksi ihan vain lukemalla niitä vihaisia kommentteja joita niihin sitten kirjoitetaan. Ilman näitä kommentteja kritiikki tuntuisi ohiampuvalta tai triviaalilta.

Kaiken kaikkiaan sanoisin että Sarkeesian voisi tässä Humen kriteerissä pärjätä paljon paremminkin. Hän on jossain määrin crankiytynyt. (Mutta toisaalta, niin olen minäkin! Sarkeesian on tosin, yhden asian ihmisenä, kenties astetta syvemmin.) Mutta ei hän mikään lepakonkakkahullukaan ole. Hän on provokatiivinen mutta kuitenkin sisällöltään ainakin toistaiseksi maltillinen. Tiettyä Johan Bäcmannin mieleen tuovaa mediapeliä on tosin havaittavissa joka tietysti antaa pienen negatiivisen loven integriteettiin. (Bäcmann taas on lepakonkakkahullu, joskin todennäköisesti myös aivan oikeasti nero. Sarkeesian on taasen älykäs ja nokkela nainen.)

Osuva havainnointikyky (Good sense): Tässä Hume korostaa että teoksessa tulee nähdä ne asiat joita teoksen tekijä on yrittänyt sanoa. Ja nähdä mikä on teoksen sisältö ja tarkoitus. Teoksesta täytyy siis voida tehdä tulkinta. Ja tämän tulkinnan olisi syytä olla jotenkin osuva. Se mikä on teoksen viesti ja sisältö on tietysti hankala koska sitä ei voi mitata. (Kuten vaikka maun hienostuneisuutta.)

Mutta tämän arviointi ei ole niin helppoa. Kohdan arvioinnin kohdalla törmätään keskeiseen filosofisen ongelman. Sellaisen johon ei ole ilmiselvää vastausta. Minulla on nimittäin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen tapa suhtautua taidekritiikkiin kuin Sarkeesianilla. Minä pyrin katsomaan teosta teoksena. Joka tarkoittaa sitä että minulla on enemmänkin nippu erilaisia filosofisia työkaluja joista valitsen sen joka mielestäni sopii helpoiten kyseisen teoksen kokonaisuuden tulkintaan. Haen suuria linjoja ja pyrin siihen että työkalu osuu teokseen vaivattomasti. Suurin työ on oikean työkalun valinnassa ja loppu sujuu sitten melko vaivattomasti. Olen generalisti.

Sarkeesian on sen sijaan spesialisti. Hänellä on yksi työkalu jolla hän sitten tarttuu näihin teoksiin. Hän muuntelee ja sovittelee tämän työkalun teokseen ja vääntää sillä sitten rationalisointimyllyä. Ja tämä taas on aiheena olevan tarinan ja teoksen kannalta helposti triviaalia. Näin syntyy esimerkiksi sitä että otetaan taustadetaljina oleva strippari tai fembot tai katsotaan miten salamurhaajasarjan taustalla olevat detaljinaiset ovat ... no detaljeja. Sarkeesianin ajatuksena tosin onkin varmasti se, että teokset heijastelevat suurempia linjoja kuin tätä yhtä teosta. Hänen aiheena ovat helposti kulttuuri laajemmin.

Ja juuri tämä on varmasti ollut syynä siihen miksi hänen lausumansa ovat olleet niin loukkaaviksi koettuja. Sarkeesian käsittelee sitä että kulttuurin narratiiveissa on seksistisiä stereotypioita. Mutta kun hän syyttää kulttuuria, hän itse asiassa perimmiltään sanoo että pelaajat osallistuvat tähän. Joten pelaajat ovat pahoja. Tämä on hieman sama mikä tulee vastaan uskontokritiikissä. Jos uskonnoissa on pahoja dogmeja ja uskovaiset noudattavat näitä, miten tehdä ideologiakritiikkiä joka "vain tuomitsee synnin mutta ei syntistä". Humen kannalta asia on kuitenkin siltä kannalta selvä että hänestä tämä jaottelu tulee voida tehdä. Minunkin tulisi kyetä näkemään "Assassins Creed" hyvänä pelinä vaikka Ezion sisar onkin "damsel in distress" jonka seksuaalisuutta kontrolloidaan kivikautisen luolamiessovinismin renessanssiheteronormatiivisuuden hengessä.

Loppukannanotto

Taidekritiikin oikeuttaminen on pelikulttuurissa melko tärkeä projekti. Osittain siksi että tietokonepelien ei oikein katsota olevan taidetta tai jotain jota saisi kulttuuriksikaan kutsua. Toisaalta pelien arviointia kuitenkin tehdään paljon ja ne kiinnostavat monia ihmisiä. Projektiin liittyy luonnollisesti myös intressejä ja valtapeliä. Ja kulttuurissa muutoin pyörivät maailmankuvataistelut käyttävät usein pelejä kohteenaan.

Sarkeesianin ongelmaksi on nähty se, että hän ei "kuulu pelikulttuuriin". Hän on pelisuunnittelija ja feministi joka katsoo nörttikulttuuria ylhäältä käsin. Tämä on pitkäaikaisille nörteille tuttua. Heitä on tavattu tuomita. Uskonnolliset fanaatikot ovat vastustamassa heidän lempipelejään. Kukkahattutädit pitävät heidän harrastustaan moraalia turmelevana väkivaltaviihteen pahimpana muotona. Kunnon klassiset äijämiehet pitävät jalkapalloa ja muuta liikuntaa hyvänä ja reippaana elämänä kun taas nörteille on suotu jonkinlainen eimaskuliinisten milteimiesten (sissy) rooli. Nörtti on ollut tässä mielessä modernin ajan neekeri. (PWP:n pelulamu, esimerkiksi demossa "isi" ja "kostolamu" kuvaa sitä miten nörtit ottivat tämän itseironisesti. Itseironiaa tarvitaan kun ollaan jatkuvasti tallattuna.) Pelaaminen turmelee sielun ja terveyden ja on johtanut hylkiöstatukseen. Tässä ympäristössä kritiikki on tuttua, mutta se toisaalta niputetaan turhankin helposti tiettyyn kulmaan.

Sarkeesianin kulttuurikritiikki voidaankin tätä kautta ymmärrettävästi kokea siten, että joku pelikulttuurin ulkopuolinen tulee tuomitsemaan pelikulttuurin jostain syystä. Pelikulttuurin jäsenet määritellään ulkopuolelta. Tällä kertaa syylliseksi tulee jopa sukupuoli. Nörtit eivät siis ole vain väärällä tavalla miehiä ja moraaliltaan kyseenalaisia, vaan nyt he ovat myös väärässä koska he ovat sattuneet valitsemaan mukaansa väärät sukupuolielimet. Sarkeesian itse tuskin näkee asiaa aivan näin. (Joskin hänen tapansa trollata on sitten asia erikseen.)

Kuitenkin Sarkeesian tulkitsee teoksia ja yrittää löytää niistä jotain järkeä. Pelintekijänä hän selvästi haluaa myös ottaa osaa tähän projektiin. Hän tekee sitä toki aikana jolloin nörttiydestä on tullut entiseen verrattuna "hip". Eli vasta aikana kun nörtit eivät olekaan niin halveksittuja kuin ennen. Kun nörtit saavat kunnioitusta, ovat monet naisetkin haluamassa hyväksyntää nörttiydelleen. Mikä on omituista käsitteelle joka oli vähän aikaa sitten de facto pilkkanimi. Erikoista tässä on tietysti se, että nörtti(tytöt) tuovat sukupuolisuutensa mukanaan ja tämä voi aikaansaada hämmennystä. Nörttiys ja peluripojat on koettu ensin liian feminiinisinä, mutta nyt sitten naiset tulevat korostamaan miten kulttuuri onkin liian maskuliininen.
1: Asiaa ei auta se, että "pelikulttuuri" ja "pelaajien skene" ei ole sama kuin mitättömän pieni nörttiskene aikanaan. Pelaaminen on yhtä definitiivinen kuvaus kuin tieto siitä että joku pesee hampaansa ja käyttää hammastahnaa. Laajeneminen taas on ihan oikeasti tarkoittanut sitä että pelikulttuuri on suomi24:istunut aivan totaalisesti. Pelikulttuuri on suurilla linjoilla yhtä älykäs kuin fourchan ja paskimmat nettifoorumit. Koska. se. koostuu. enimmäkseen. samoista. ihmisistä.

Sarkeesianin kulttuurikritiikistä ei tarvitse pitää. Mutta kuitenkin hänellä on tiettyjä ansioita joilla hän ansaitsee paikkansa pelikriitikkona. Toki hän on myös yhden asian ihminen ja on tätä kautta tietynlaisessa ajattelukurimuksessa jossa jokin detalji saattaa saada elämää suuremmat mittasuhteet niin että se miksi pelaajat pelaavat pelejä suurissa linjoissa voi jäädä hänen videoissaan vieraaksi. Pelaajat taas pelaavat näillä kokemuksillaan. Osa Sarkeesianin kohtaamsta kritiikistä näyttääkin olevan sitä että pelejä pitäisi pelata eikä lainkaan arvioida. Itse vierastan tätä vaatimusta/ajatusta syvästi. (Koska tykkään ylianalysoida pelejä. Se on minusta hauskaa. Toki ymmärrän immersiopelaamisen, mutta siinä tuskin luetaan mitään pelianalyysejä.)

Minuakin vieraannuttaa se, että itse pelaan "Assassins Creediä" aivan jostain muista syistä ja haen siitä muita kokemuksia kuin mitä  Sarkeesian kuvaa. En usko että minä tai kukaan mukaan pelaaja oikeasti nauttii siitä että saa nyt leikkiä heteronormatiivista naistensortajaa. Lisäksi #GAMERGATEn feministipuoli on osaltaan etiikaltaan yhtä kammottavaa kuin aiheen parissa vaahtoavat sovinistitkin. ;
1: Suoraan sanoen halveksun sitä että Gamergatessa feministien puolella tulee vastapuolen argumenttejen kontekstointia hyvinkin vahvasti esiin. He kertovat mitä heidän kriitikkonsa todella tarkoittavat tai saavat tarkoittaa tai mistä tässä aiheessa saa puhua ja mistä näkökulmasta. Ally Foggin lausuma "If anyone thinks this is really a debate about corruption and nepotism within games media, you are kidding yourself. That would be like looking at the Battle of the Somme and saying “what we are seeing here is a difference of opinion about the legitimacy of the expansionist aspirations of the Austro-Hungarian Empire.” We’re way beyond that now." kuvastaa sitä miten pelaajat ovat pahoja sovinisteja tai prosovinisteja jos luulevat että naispuolisia pelialalla olevia saa moittia vaikkapa nepotismista. Näyttää siltä että #gamergaten eri puolilla ei olla samaa mieltä edes siitä mistä kina käydään. Ja feminismin tärkein keino näyttää olevan keskustelukentän määrittely omilla ehdoillaan.
      1.1: Tämänlaatuinen ajattelu jossa asia ja sitä ajavat ihmiset menevät sekaisin tuo vahvasti mieleeni Leo Meller. Mies joka joutui petossyytteeseen mutta selitti kannattajilleen että kyseessä oli Raamattujen vieminen Venäjälle. Ja jota hänen seuraajansa uskoivat koska Meller oli uskonmies, siis oikealla asialla ja monin kohdin aivan moraalinen olento. Se, että esimerkiksi Quinnilla on vagina ei tarkoita sitä että häntä vastustettaisiin tai kritisoitaisiin vain siksi että hänellä on vagina, tai edes siitä että hän käyttää sitä kehen tuomariin sitten haluaakin. Vaan siitä mitä hän saavuttaa tämän avulla, tallaten kenties ohi niiden naisten jotka eivät halua vaginaansa käyttää samaisiin tuomareihin.
2: Sarkeesianin sensuurikäytänteet yhdistettynä vahvistukseen ovat herättäneet paljon huomiota. Naispelintekijätkin joutuvat kohtaamaan sitä, että heidän kommenttinsa torjutaan ja että heidän suuntaansa ohjautuu vihaista kommenttia toisilta naisilta. Hänestä Sarkeesianin tapa tulkita asioita syyttää epäreilusti, että pelintekijät olisivat seksistisiä ja tämä on heillekin loukkaavaa. Mutta että tietyt kliseet on kuitenkin hyvä tuoda esille ja ne auttavat kehittämään tarinoita "laatikon ulkopuolelta".

Mutta antipatioistani huolimatta on tunnustettava että Sarkeesianin esilletuomat detaljit ovat kuitenkin aitoja ja niistä tehty tulkinta mahdollinen, joskin kieltämättä hieman kaukaa haetun oloisia. Jos tehtävänä on pelastaa naisia ihmiskaupalta, naishahmoja ovat kieltämättä NPC -hahmoja ja läsnä. Ja jos pelissä jossa siviilejen tappamista rangaistaan mutta mahdollista, ja myös naisia on siviileinä, tämä korostaa että peli tukee ja mahdollistaa strategiaa jossa voidaan käyttää naisia perverssisti silpomalla viattomia naisia. Tulkinta on hyvin kaukaa haettu mutta "feministisessä logiikassa ihan mahdollinen".
1: Jopa silloin kun Sarkeesian herättää ironiamittarin puhuessaan pelihahmojen naisten stereotyyppisistä naisten asusteista ja korostaa että niiden pukeminen loukkaa naisia, ja hän itse käyttää moitittuja asusteita irl. kaikissa videoissaan. Myös siinä jossa hän valittaa niistä, on selvä että ne ovat stereotyyppisiä naisia. Sarkeesian on tältä osin vain klisee. Hän kuitenkin luultavasti ajaa takaa yli- ja aliedustuksia. Ei kieltämässä näiden naisasustusten käyttöä täysin vaan ajamassa sitä että niille olisi vaihtoehtoja.

Monista tässä prosessissa tietysti tuntuu että tärkein unohdetaan ja sen sijaan jokin yksityiskohta lavennetaan joksikin elämää suuremmaksi koko kulttuuria koskevaksi syytökseksi. Ja tätä levitetään erityisen relevanttina näkökulmana, tavalla jossa muita näkökulmia ei oikein edes nähdä ja tunnusteta, saati että niistä videoitaisiin. Itse kuitenkin näkisin että se on näkökulma muiden johdossa. Ja jos ei tykkää niin vihje löytyy jo otsikossa Jos kanavan nimessä on "feminism" se vihjaa että linkin takana on feminismiä. Ei kaikkia taidekritiikkejä tarvitse seurata, onhan sitä muitakin kanavia.

Mielellään enemmän

"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")

Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.

Pätevä vai merkityksellinen?

Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.

Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.

Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.

Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.

Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä

Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)

Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".

Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".

Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.

Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.

Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.

Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.

FAG

Yllättävän monet hakevat merkitystä asioihin viittaamalla sanan etymologiaan. Tätä kautta asiaan ikään kuin haetaan uusien näkökulmien lisäksi jotain objektiivista sanan oikeaa merkitystä jossa kaikki muu on vääristymää. Tämänlainen historiaan jumittaminen on hyvin omituista, sillä kieli elää. Sanat muuttavat merkitystään.

Tämänlaista roikkumista näkyy erilaisissa kansallistunteen sävyttämissä ideaalikansalaisen kuvaelmissa. Ja tosiasiassa renessanssiajan valistus oli tämän hengen läpitunkema. Kirkko nähtiin tulokkaana ja ihailtiin alkuperäistä Kreikkalaista Kulttuuria. Kulttuurin keksimispaikka siis ikään kuin laajeni. Ja modernit kreikkalaisetkin voivat hakea itselleen kunniaa Sokrateen kautta.

Tai kuten "unkurissa" matkusteltiin : "ateenassa on monta syytä käydä, sillä euro-eurooppalaisen kuuluu nähdä ne konkreettiset paikat, joissa hänen peruskoodistojaan luotiin." Asialla on kuitenkin vastapuoli "sekin hymyilyttää, että juuri täällä kehitettiin filosofinen tapa pohtia ihmisen olemassaoloa. ajan historia havisee, vaikka yhden talon rappaukseen onkin spreijattu vastalause: what is history anyway but a set of lies, agreed upon." Saman tien sitä voisi pyytää anteeksi Alan Turingilta teosta jota ei ole itse tehnyt ja uhrille joka ei ole paikalla antamassa anteeksi. Symbolitkin muuttuvat.

Etymologia salakuljettaa nostalgiaa. Mutta se on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Otetaan vaikka esiin englanninkielisten usein hokema "fag". Tällä viitataan homoseksuaaliin, mutta Online Etymology Dictionary kertoo sen alkuperän tupakalliseksi. "fag (n.) British slang for "cigarette" (originally, especially, the butt of a smoked cigarette), 1888, probably from fag-end "extreme end, loose piece" (1610s), from fag "loose piece" (late 15c.), which is perhaps related to fag (v.)." Tässä hengessä sitä voisi sitten uudelleenmääritellä käsitteen. Toinen oleellinen käsiteltävä sana on tietysti "gay". Jolle samainen Online Etymology Dictionary kertoo alkuperän. "gay (adj.) late 14c., "full of joy, merry; light-hearted, carefree;" also "wanton, lewd, lascivious""

Fag voisi ihmisryhmään viitaten kohdistua vaikkapa tupakkalobbyisteihin jotka haluavat poistaa ikärajoja tupakanpoltolta, lisätä tilaa sallitulle tupakkamainonnalle, ja tietenkin vaatia kaikkien tupakkaa koskevien varoitusmerkkien poistamista holhouksena. Fag voisi myös pitää tupakasta tiedottamista koulussa hyysäämisenä. Gay -sanan iloisuus viittaisi tietysti tupakoijien nautinnonhaluiseen hedonismiin, joka sopii fag -kulttuurin dekadenssiin. Jos nyt käytän tätä kieltä ja oletan että kaikki muutkin käyttävät tätä käsitettä, olisi luvassa varsin omituisia keskusteluja. ("I hate fags" - "I agree tobacco is dangerous business"...)

Kielifilosofiassa tämänlaatuinen ilmiö johtaa koppakuoriaisajatuskokeeseen (beetle-in-a-box). Taustalla on behavioristinen tiukka jako objektiiviseen ja subjektiiviseen. Siinä ulkoinen käytös on arvokasta ja mielen sisältö on subjektiivista ja järkevän käsittelyn ulkopuolella. Wittgenstein kuvasi tilannetta jossa jollakulla on laatikko jossa on ötökkä. Tässä behavioristisen perinteen "beetle in a box" -vertaustaan siihen että mielet ovat kuten kovakuoriaisia jotka ovat laatikossa. Vain laatikon omistaja voi kurkistaa laatikkoon. Wittgenstein kysyi että miten muut voivat tietää onko laatikossa ylipäätään mitään, tai että vastaako laatikon omistajan kovakuoriainen todella kovakuoriaiseen samassa mielessä kuin he itse ajattelevat kyseisestä sanasta. Kenties jos itse näkisi laatikkoon, ei kokisikaan että se olisi kovakuoriainen. Eli jos laatikossa on jokin ja omistaja ei valehtele siitä, niin tiedämme silti vain sen että laatikossa on jotain jonka tämä itse kokee kovakuoriaiseksi.

Quine tietysti vastusti tämänlaista dikotomisuutta. (Ja minustakin "love without proof is stalking", eli tuntista ja sisäisistä tiloista saa tietoa joka ei ole pelkkää maailmankuvallisuutta.) Itse asiassa jos asiaa lähestytään tarkasti, vaatisi behavioristinen näkemys esimerkiksi mielen teorian (Theory of Mind) puuttumisen. Tällöin ei olisi samastumista tai kykyä astua toisten saappaisiin. Peilineuronit ja etenkin ihmisten käyttäytyminen viittaa päinvastaiseen. Quinen näkemys "Word and Object":issa on selkeä. Hän ottaa behavioristisen ajattelutavan kannalta oleellisen dikotomian murtamiseen avuksi kielen kääntämisen. Jos tehtävänä on muuttaa kieli vaikkapa englannista vaikkapa suomeksi, ilman että mukana tulee kommunikaatiokuilua, pitää olettaa jonkinlainen yhteneväisyys.

Quine on tässä, Wittgensteinin huomiot huomioiden, äärimmäisen varovainen. Hänestä ei ole mitenkään ilmiselvää että sanoilla olisi tietyt kohteet jotka olisivat kulttuurista riippumattomia. Esimerkiksi jos osoitamme "kovakuoriaista" emme voi tietää että vastapuoli todella rajaa eläimen rajat samalla tavalla kuin me. Kenties tässä kulttuurissa kovakuoriaisen siivet nähdään eläimen työkaluina, jotka ovat yhtä vähän "kovakuoriaista" kuin kirves on ihmistä.

Quinen mukaan tästä huolimatta voidaan onnistua. Sillä asioita on tarkasteltava holistisesti. Jokainen kieli ja kulttuuri synnyttää käsiteverkon ja kun tiedetään mitä kaikkea muut asiat tarkoittavat voimme tietää myös mitä se yksi ja tietty käsite tarkasti ottaen tarkoittaa. Ja tästä voidaan tehdä kuvaus toiselle kielelle. (Jopa ilman että oletetaan täysin toimiva Mielen Teoria.) 1:1 käännettävyys ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollinen koska se vaatisi täyden tiedon molemmista kulttuureista. Ja jokainen meistä on tutkimusmatkailija ja rajallisen näkökulman kanssa liikkeellä jopa omassa kulttuurissamme. Kuitenkin tämä ei tarkoita että vähemmällä tietomäärällä ei saataisi tulosta. Puutteellisella tiedolla saadaan likiarvoja. Käännökset ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Ja siksi me saamme huvia Jouni Paakkisen mainiosti kokoamista absurdeista käännöskukkasista ja voimme toisaalta esimerkiksi vaeltajapastorit voivat tehdä käännytystyötä pakanamaissa.

Siksi tiedämme että FAG -vitsi ei toimi. En voi vain uudistaa kieltä yksinäni. Sillä kulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus. Silti taustatiedoilla voimme uudelleentulkita erilaisia asioita hauskasti. Jopa kielestä toiseen.

sense and nonsensibility (eli tiederunkkarius vai paatunut naturalismi)

Päivitän blogia melkomoista tahtia (4600 tekstiä muutamassa vuodessa). Moni tuntuu sekoittavan tämän (a) älykkyyteen (b) tarkkanäköisyyteen (c) sujuvasanaisuuteen. En kuitenkaan ole mikään nerokas tai muutekaan näppärä kyhäilijä. Pikemminkin tausta selittyy "Ei oo totta" -blogin huomauttamilla puolilla. Pääasiassa tottumuksella. "Ja nyt tulee se bisnessalaisuus: Valmistelen tunnin puheenvuoroa noin 15 minuuttia. Se kuulostaa tietenkin idiootilta. Asiakas maksaa usein tonneja, ja minä muka hutaisen koko homman kasaan vartissa? Kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on siitä, että olen kirjoittanut työkseni 17 vuotta ja kouluttanut 14 vuotta. Tänä aikana olen koonnut sellaisia toimintamalleja, että pystyn puhumaan tunnin verran tiukkaa asiaa vartin valmistelulla. Tiedän tarkkaan, mistä on hyötyä ja mistä ei. Asiakas ei maksa minulle vartista. Hän maksaa minulle 17 vuodesta."

Paitsi että minulle ei maksa kukaan, koska olen amatööri. Ja amatööriydessä on tavallaan kysymys rakkaudesta. Tämä blogi syntyy pakkomielteisyydestä. Jota moni pitää jopa huonona. Esimerkiksi ihmiset voivat olla huolissaan siitä miten jatkuva asioiden pyörittely polttaisi loppuun. Miten ponnistelu ja kiinnostus kenties vääristävät todellisuudentajun. Ja miten maailmassa on muutakin kuin sammakonkudun punnitseminen.

Ja rakkausteema sitoo minut Rauno Räsäsen tuoreeseen blogaukseen siitä miten mielenhäiriö ja tarkkanäköisyys ovat vaikea asia. "Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä." Lausunnossa korostuu miten rakkaus muuttaa perspektiiviä. Ja tämä perspektiivien ero on se joka sitten saa ihmiset huolestumaan vaikka siitä että joku taas jaksaa jauhaa kaikenmaailman jeesusteluasioista. Tai viitsii punnita sammakonkutua.

Tässä kohden kysymys on tietysti totuuden sijasta merkityksessä. Esimerkiksi itse painin sen kanssa miten skeptikkona ja tiedearvostavana kohtaan toistuvasti erilaisia nimityksiä. Sellaisia kuin "paatunut skientisti" ja "tiederunkkari".

Näistä paatunut skientisti tietysti viittaa vanhahtavaan näkemykseen jossa objektiivinen ja subjektiivinen leikataan toisistaan erikseen - näkemys jota Quinen kannattajana pidän äärimmäisen vieraana. Silloin objektiivisesti ajatteleva olisi stoalainen, ihanteena olisi tunteiden tukahduttaminen. Korostan että tunteminen, tärkeänä pitäminen ja koettelu ovat eri asioita. Merkitys ei ole dogmaattisuuden ja irrationaalisuuden synonyymi. "Paatunut naturalisti" vihjaa että olisi jokin puhdas järki joka lamauttaisi ihmisen.

Siksi "tiederunkkari" onkin parempi ja jossain määrin mieluisampi käsite. Se kun muistuttaa siitä, että jos "Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’]." niin tässä tehdään tunteista lokerikko joka vaikuttaa ihmisiin. Ja jos näin voidaan tehdä, niin täsmälleen sama osuu myös rakkauden käsitteeseen. Jos voimme objektisoida miltä tuntuu olla rakastunut ; Jos voidaan sanoa että "rakkaus vaatii kuuliaisuutta" ja että se on "perimmältään spontaani tila", "johon ketään ei voi pakottaa - ei itseään eikä muita?" niin tehdään yleistys joka nähdään jotenkin yleisinhimillisenä. (Jossa esimerkiksi oletetaan myös se että oma muisti on varmaa ja kertoo jotain realistista ja että tämä omaa itseä koskeva kokemus voidaan yhdistää muihin ihmisiin.) Ja tästä tehdään peräti normatiivinen ihanne.
1: Kuitenkin jostain syystä näissä maailmoissa aina kerrotaan mitkä maailmankuvat ja merkitysketjut antavat oikeaa merkitystä ja mitkä kiistävät sen. "Tiederunkkari" käsite muistuttaakin siitä että tosiasiassa "rakkauden" ja "vietin" eritteleminen toisistaan on sekin itsessään normatiivinen luokitelma. Joka kertoo lähinnä siitä että rakkauskin on tavallaan vain vietti jota arvostetaan. Tiederunkkari voi olla kiinnostunut asioista tavalla joka muistuttaa syvästi rakkauden innostunutta pakkomielteisyyttä.
2: Itse asiassa takana on myös dualistisuuden filosofia. Eli väite siitä että tiedetään minkälaisia mieli, rakkaus ja vietit Todella ovat. Siinä rakkaus itse asiassa yritetään erottaa omaksi metafyysiseksi essenssikseen, joka on eri tasolla kuin vietti. (Vietit taas sitten, kenties, olisivat redusoitavissa hormoneiksi ja näin saadaan ero rakkauden ja kiiman välille.) Kuitenkin objektiivisen ja subjektiivisen tiukka erottelu toisistaan unohtaa sen, että tosiasiassa jos naturalistit ovat oikeassa niin tunteet ovat aivotoimintaa, niin tosiasiassa mitään tiukkaa erottelua ei edes voida tehdä. Olisi lähtökohtaisesti väärin väittää että empiria olisi tunteettomuutta. Tai että tiede rajaisi tunteet todellisuuden ulkopuolelle. (Saahan sitä väittää että humanistit ovat kieltämässä tunteita koska pian vain rakkaus olisi sallittua. Roskapuhetta ja pelottelua se silti olisi.)

Voidaankin jopa sanoa että klassinen tapa väittää että merkitys on subjektiivista ja objektiivisen tavoittamattomissa on itsessään maailmankuvallinen oletus. (Vaikka moraalia kenties koskee "is-ought" -ongelma, voidaan ihmisten mieltymyksiä ja tunteita lähestyä. Eli emootiot ovat sitten hyvinkin empirian piirissä ; Joka muistuttaa suhdettani evoluution ja moraalin selittämisen välillä. Jos katsot että yhteistyö on moraalista niin evoluutio kyllä selittää sen. Se nimittäin selittää miksi teemme yhteistyötä, evoluutio itsessään ei vain todista onko tämä yhteistyö sitten eettisyyttä vai ei.) Ja tämän huomion jälkeen se että jossain on tai ei ole merkitystä tai maailmankuvallisuutta on merkityksetöntä. Monesti näyttää että asioita kritisoidaan tuomalla esiin niiden taustamaailmankuvia. Nämä huomiot ovat kuitenkin "enemmänkin triviaaleja kuin epätosia". Kun kaikessa on merkitystä, arvotyhjiötä ei koskaan ole. (Ja näin ollen ideologioihin fiksoituminen on vähän sitä että kun ainut työkalu on vasara niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.) Empiirisyyden täsmällisyys ja toistettavuustavoitteiden vastakohta ei olekaan subjektiivinen tunnehöttö vaan tarkkaavaisuuden puute, ignorointi. Kysymys on siitä koetellaanko asioita tarkkaavaisesti vai uskotaanko omiin juttuihin dogmaattisesti eskapistisesti kokemuspiirin vaikutussuhteet ja tapahtumien säännönmukaisuudet ja muut vastaavat niiden ilmenemisluonteet irrelevanteiksi tuhahtaen.

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että jos toimitaan Peircen hengessä niin merkityksiä ei lähinnä haeta metafysiikasta. Tietyt kysymykset ovat enemmän hybristä kuin toiset. Ja vaatimus ehdottomasta Totuudesta ovat jotain jotka sopivat loogisille positivisteille ja Alvin Plantingan kaltaisille kirkonmiehille. Nämä liian suuret kysymykset ovat vain jotain jotka on ikään kuin pakko läimiä vessan seinälle. Itse kutsun tätä elämäntapaani enemmänkin immersiiviseksi suhteeksi elämään. (Eletään kuin maailma olisi totta. Koska se kenties on.) Siinä aistit ovat oleellisia, ja empiriassa ja tieteessä on yksinkertaisesti kysymys siitä että tarkkailetko asioita vai onko maailma ja oma elämäsi niin merkityksetön että haluat ignoroida sitä niin paljon kuin mahdollista ja sen sijaan elää eskapistisissa kuplissa jotka koskevat ulottumattomissasi olevaa "mahdollisimman puhdasta metafysiikkaa" ja vaikkapa tuonpuoleista. ; Totuutta koskee erikoinen ajatus jonka "Olemisen porteilla" -blogissa ilmaistiin nasakasti : "Itse tietysti olen sitä mieltä että meidän tulisi olla totuudellisia ja rehellisiä - arvostan totuutta ja pyrin siihen. En kai muutoin opiskelisi filosofiaa? Mutta tiedostan kuitenkin, että totuuskin on arvo. Se ei ole mikään annettu päämäärä, vaan se on inhimillinen konstruktio. Vain ihminen voi pyrkiä totuuteen, koska vain ihminen kykenee arvottamaan asioita normatiivisesti." Itse yritän vain tietää ja olla viisas. Tavoitteeni on siis tavallaan vain "monta kertaluokkaa vaatimattomampi". Ja tämän eron tiedostamisen vuoksi tiederunkkariuteni on väärinymmärretty. (Voi kyynel.)

Minun tehtäväni ei ole tuomita pömpöösejä metafysiikattoman tiedon vaatijia joille kuitenkin kelpaa sitten täydellinen metafysiikka kun se hivelee heidän omaa maailmankuvaansa. Jos eskapismi on heidän ratkaisunsa, en voi heitä - ihan maailman minulle ilmenevän maailman varsin kenkkumaisen luonteen vuoksi - ainakaan syyttää mistään. Mikään rakkauden luonne, edes tiederunkkarius, ei tule pakottamalla. En ole sentään tiederaiskari.