maanantai 20. lokakuuta 2014

Telaketjut (#) pelaajien (GAMER) portteja (GATE) kolkuttelemassa - eli taidekritiikin oikeuttamisesta


Taidetta käsitellään usein subjektiivisesti. Sen kauneus ja hyvyys nähdään henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi. Mutta toisaalta "kauneus on katsojan silmässä" voitaisiin teoriassa nähdä myös huomioksi jonkinlaisesta lajityypillisestä kulmasta. Eli kauneudessa olisi jotain objektiivisesti lähestyttävää. ; Ja itse asiassa ihmiset näyttävät käyttäytyvän kuin molemmat näistä vaihtoehdoista olisivat tosia. Kehumme elokuvia toisille ja kerromme niistä. Kuitenkin mieltymykset eivät aina ole yhteneviä. Toisaalta jotkin esteettiset arviot tuntuvat ilmiselvästi vääriltä. Harva pitää "Haihurrikaania" syvällisempänä ja parempana elokuvana kuin "Schindlerin listaa". (Vaikka haihurrikaani onkin tavallaan mainio.)

Itse asiassa näyttääkin siltä että suurissa linjoissa tietyt asiat koetaan muita parempina ja subjektiivisuus on illuusio joka koskee enemmän yksityiskohtia koskevaa variaatiota. On vaikeampaa sanoa onko Vincent van Goghin ruskeankeltaiset auringonkukat parempaa maalaustaidetta kuin Claude Monetin vaaleanpunaiset vesililjat. Mutta on vähemmän mielipiteitä jakavaa, että nämä ovat parempia kuin ne ekaluokkalaisten piirustukset.

Tämän kanssa on mielestäni parhaiten tasapainoillut Hume. Hänen estetiikassaan korostuu se, että me kuitenkin esitämme erilaisia perusteluja esteettisille kokemuksillemme. Ja toimimme ikään kuin nämä olisivat relevantteja. Pidämme esimerkiksi maalauksen väreistä tai sommittelusta tai siitä miten elokuvassa on tuotu esiin mielenkiintoisia detaljeja ja tematiikkoja (elokuva voi käsitellä arvoja, vallankäyttörakenteita, hengellisyyttä tai tissejä). Humen ajatus ei ollut tietenkään lytätä taidekritiikkiä heittämällä ad hominemia. Humen mielessä ei ollut taidekritiikki joka perustui siihen että taideteosta kehutaan tai tuomitaan sen mukaan ketkä ihmiset sattuvat pitämään teoksesta. Hänen ajatuksensa on siinä että vakavassa erimielisyystilanteessa perusteltu ja rationaalinen arvio saadaan kysymällä ekspertiltä.

Hume olkoot vastauksemme.

Hume korosti aihetta käsittelevässä esseessään "Of the Standards of Taste" että taidekritiikissä on syytä katsoa taidekriitikon persoonaa. (Vaikkapa taidekritiikin metodiikan sijasta.) Taidekriitikon valinta oli hänestä tärkeä osa prosessia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että taidekritiikki on rationaalista joskaan ei täysin objektiivista. Ja taidekritiikin tekijää olisi syytä katsoa erityisen tarkasti. Käytän Humea apunani käsitellessäni viime aikoina liikaakin mieliä kuohuttaneeseen tapaukseen eli ns. Gamergateen. Tämän ytimessä on taidekriitikko Anita Sarkeesian. Hän on akateeminen feministi ja pelisuunnittelija. Ja hän on saanut kovasti vastustusta siitä mitä hän on sanonut peleistä ja pelikulttuurista. Ja siitä miten hän on käyttänyt tätä systeemiä hyväkseen.

Hienostunut maku (Delicacy of Taste): Taidetta seuraavan arvioijan täytyy kyetä ottamaan teos haltuunsa. Maun hienostuneisuus ei tässä kohden tarkoita sitä miten hyveellinen tai oikeaoppinen hyvien tapojen mukainen maku kriitikolla on. Vaan sen sijaan on osattava katsoa detaljeja. Jos teoksessa on yksityiskohtia ja niillä ominaisuuksia, voi kuka tahansa kartoittaa maun hienostuneisuutta kysymällä knoppityylisiä kysymyksiä tarkastellusta teoksesta. Hyvät taidekriitikot osaavat siis katsoa teoksia ja muistaa niistä yksityiskohtia.

Anita Sarkeesian on tässä näkökulmassa varsin hyvä taidekriitikko. Jos esimerkiksi otamme hänen naisrobotteja koskevan kritiikkinsä, on selvää että siinä katsotaan maailmaa, löydetään sieltä detaljeja ja näitä kuvataan. Kenties kuvaamistapa ei ole miellyttävä mutta se kuitenkin osoittaa Humen mallista hienostunutta makua.
1: Itse pidän Sarkeesianin argumenttia tuossa jopa aivan perusteltuna ja hyvin tehtynä. Naisrobotit ovat esineellistettyjä. Ne palvelevat miesten tarpeita mutta ovat koneita. Tässä ei toki halveerata niinkään naisia kuin jotain abstraktia naiseutta. Robotilla ei ole tietoisuutta joten se ei ole uhri. Toki huomiona se, että kaljaa tarjoavat keikistelevät naisrobotit ovat seksistisiä on huomiona niin ilmiselvä että se on lähes triviaali. Se on vähän samanlaista kalojen ämpäristä ampumista, kuin jos kertoisi että "Duke Nukem" -pelin tapa käyttää naisia strippareina olisi seksistinen. Ja tätä on kuitenkin aiheena käytetty melko vähän. Mutta tämä kaikki on tietysti irrelevanttia tässä kohden koska tässä tarkastelin vain Humen maun hienostuneisuutta.

Harjaantuminen (Practice): Taidekriitikolla täytyy olla kokemusta. Humen mukaan ihminen oppii tekemällä ja taiteenkin kohdalla se että asiaa on tehnyt aiemmin korostaisi sitä että se olisi helpompaa jatkossa. Toki tässä kardinaalikysymyksenä on se, että mikä määrä kokemusta ja harjoittelua on riittävästi. Mutta Humen argumentin helpotukseksi voidaan sanoa että vaikka kokemus onkin harmaasävyinen niin voidaan silti sanoa että ääripäät ovat selviä. Superosaajat ja tumpulat voidaan erottaa toisistaan.

Sarkeesian on tässä kohden varmasti tehnyt asiaa riittävän kauan. Hänen tutkintonsa "I’ll Make a Man Out of You: Strong Women in Science Fiction and Fantasy Television" käsittelee sitä miten nörttikulttuuri kuvaa naisia. Hänen julkaisemansa kanava "feminist frequency" on päivittynyt aktiivisesti useita vuosia. Ja vaikka olisi mitä mieltä siitä siitä että tämänlainen humanismi olisi postmodernistista subjektiivisuutta, niin se ei kuitenkaan ohita sitä että Humen kannalta oleellista on tottumus ja harjaannus.

Vertailu (Comparisons) Humen mukaan taidekriitikko ei saa olla monomaaninen. Jos näkee yhden teoksen monta kertaa, ei kartuta relevanttia osaamista. Jos joku on nähnyt vain yhtä maalausta, hän ei voi vertailla sitä muihin eikä sanoa onko se parempi tai huonompi kuin muut maalaukset. Ja näin ei synny vertailtavaa materiaalia.

Sarkeesian on tässä selvästi kokenut. Hänen tämän hetken tuoreimman videonsa lähteistys on hyvä osoitus tästä. Hän on viitannut varsin suosittuihin peleihin. (Jopa oma suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on mainittu.) Ja näitä suosittuja valtavirran suosimia pelejä on lähteissä 29 kappaletta. Tämä vaatii useisiin teoksiin tutustumista.

Ei ennakkoluuloja (No prejudice): Humen mukaan taidekriitikon täytyy kyetä irrottamaan itsensä asiasta. Tämä korostaa klassista kykyä irrottautua omista emootioista ja katsoa teosta teoksen itsensä ehdoilla. Teoksen arvot voivat olla ikäviä mutta teosta ei voi tuomita huonoksi taiteeksi pelkästään tämän johdosta.

Tämä on Sarkeesianin kannalta ongelmallista. Sillä feminismi on usein samanaikaisesti poliittista että henkilökohtaista. Tämä erottautuu melko lähtökohtaisesti Humen periaatteista. Humen kannalta tämä on ongelma, mutta Sarkeesian ja muut feministit pitänevät tässä epäonnistumista itse asiassa aika irrelevanttina. En itsekään oikein ole aivan varma siitä että "olen tunteeton, siis oikeassa ja psykopaatti" olisi se paras tapa lähestyä taiteita. Itse asiassa näkisin että objektiivisuuden ja tunteettomuuden yhdistäminen yhteen on arkijärjen ajatteluun ujuttama virhe, huono oikotie.

Kuitenkin Humen huomiossa on sen verran järkeä että Sarkeesian on kieltämättä käyttänyt melko provokatiivisia keinoja. Hänen kokemuksensa ei kenties olekaan johtanut vertailun tuomaan näkemyksen laajenemiseen. Itse näkisin että hän on jossain määrin crankiytynyt. Hänen ensimmäiset videonsa olivat astetta "ilmiselvempiä ja triviaalimpia". Niiden detaljit ja väitteet eivät olleet yhtä suurisuuntaisia. Ja toisaalta niiden sisältö ei ollut yhtä provokatiivista. Näin ollen Sarkeesiania voisi moittia ylitulinnasta. Ja moni häntä moittiikin tästä. Itse näkisin kuitenkin tässäkin syyn joustaa hieman. Sillä taiteen tulkinta ei ole mitään "objektiivista luonnontiedettä".

Toisaalta Sarkeesianin voidaan käytännössä varmasti esimerkiksi luoneen itselleen sukkanukkejen avulla valetappouhkauksia. Tämänlaiset temput kertovat että hänen käytöksessään on huomiohuoraamisen merkkejä. Ja on selvää että tämänlainen strategiointi vaikuttaa negatiivisesti hänen uskottavuuteensa ja integriteettiinsä. Tässä kohden onkin syytä huomata että juuri tämä Humen kohdista on todennäköisesti kaikista vahviten #GAMERGATEN ytimessä. "Tämä Päivä" -blogissa tuotiin mainiosti esiin se, että toinen tapauksen ytimessä ollut henkilö, Zoe Quinn oli itse asiassa harrastanut strategista seksiä tavalla joka näyttää joltain jossa nainen objektisoi ruumiinsa miesten sovinististen kähmintöjen kohteeksi vain sen vuoksi että saisi lisää myyntiä. "Yksi oli journalisti joka oli kirjoittanut Zoen pelistä positiivisen artikkelin. Toinen oli toiminut tuomarina pelitapahatumassa, josta Zoe oli napannut palkinnon." (En toki hirveästi kunnioita tiedot vuotanutta tahoa, ex-poikaystävää. Vuodon syy on halpamainen. Mutta tämänlainen on kuitenkin jonkinlaista sublimaatiota.) Aiheeni on toki Sarkeesian, jota moitittiin, toki vääristä syistä, siitä että hän oli ostanut Kickstarter -projektiin samillaan rahoilla kalliit merkkikengät. Mutta tässäkin suurin osa kriitikoista on ollut mesoamassa ns. "hyvässä uskossa". #Gamergate ei siis ole pelkästään mikään pelaajasovinistit vs. hyvät vainotut feministit. Sen takana on paljon myös (osittain puolin ja toisin virheellisen) uutisoinnin synnyttämiä rehellisiä ja hyväntahtoisia reaktioita.

Toki Sarkeesianin youtubevideoiden kommentit samalla demonstroivat sen miten Sarkeesian sanomisissa on pohjaa. ; On itse asiassa hämmästyttävää miten feminismiä ja uskontokritiikkiä näyttää yhdistävän se, että niissä kritisoidaan jotain joka arkielämässä tuntuu mitättömältä ja triviaalilta. Mutta joiden pointti ja oikeutus tulee hämmästyttävän usein ilmiselväksi ihan vain lukemalla niitä vihaisia kommentteja joita niihin sitten kirjoitetaan. Ilman näitä kommentteja kritiikki tuntuisi ohiampuvalta tai triviaalilta.

Kaiken kaikkiaan sanoisin että Sarkeesian voisi tässä Humen kriteerissä pärjätä paljon paremminkin. Hän on jossain määrin crankiytynyt. (Mutta toisaalta, niin olen minäkin! Sarkeesian on tosin, yhden asian ihmisenä, kenties astetta syvemmin.) Mutta ei hän mikään lepakonkakkahullukaan ole. Hän on provokatiivinen mutta kuitenkin sisällöltään ainakin toistaiseksi maltillinen. Tiettyä Johan Bäcmannin mieleen tuovaa mediapeliä on tosin havaittavissa joka tietysti antaa pienen negatiivisen loven integriteettiin. (Bäcmann taas on lepakonkakkahullu, joskin todennäköisesti myös aivan oikeasti nero. Sarkeesian on taasen älykäs ja nokkela nainen.)

Osuva havainnointikyky (Good sense): Tässä Hume korostaa että teoksessa tulee nähdä ne asiat joita teoksen tekijä on yrittänyt sanoa. Ja nähdä mikä on teoksen sisältö ja tarkoitus. Teoksesta täytyy siis voida tehdä tulkinta. Ja tämän tulkinnan olisi syytä olla jotenkin osuva. Se mikä on teoksen viesti ja sisältö on tietysti hankala koska sitä ei voi mitata. (Kuten vaikka maun hienostuneisuutta.)

Mutta tämän arviointi ei ole niin helppoa. Kohdan arvioinnin kohdalla törmätään keskeiseen filosofisen ongelman. Sellaisen johon ei ole ilmiselvää vastausta. Minulla on nimittäin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen tapa suhtautua taidekritiikkiin kuin Sarkeesianilla. Minä pyrin katsomaan teosta teoksena. Joka tarkoittaa sitä että minulla on enemmänkin nippu erilaisia filosofisia työkaluja joista valitsen sen joka mielestäni sopii helpoiten kyseisen teoksen kokonaisuuden tulkintaan. Haen suuria linjoja ja pyrin siihen että työkalu osuu teokseen vaivattomasti. Suurin työ on oikean työkalun valinnassa ja loppu sujuu sitten melko vaivattomasti. Olen generalisti.

Sarkeesian on sen sijaan spesialisti. Hänellä on yksi työkalu jolla hän sitten tarttuu näihin teoksiin. Hän muuntelee ja sovittelee tämän työkalun teokseen ja vääntää sillä sitten rationalisointimyllyä. Ja tämä taas on aiheena olevan tarinan ja teoksen kannalta helposti triviaalia. Näin syntyy esimerkiksi sitä että otetaan taustadetaljina oleva strippari tai fembot tai katsotaan miten salamurhaajasarjan taustalla olevat detaljinaiset ovat ... no detaljeja. Sarkeesianin ajatuksena tosin onkin varmasti se, että teokset heijastelevat suurempia linjoja kuin tätä yhtä teosta. Hänen aiheena ovat helposti kulttuuri laajemmin.

Ja juuri tämä on varmasti ollut syynä siihen miksi hänen lausumansa ovat olleet niin loukkaaviksi koettuja. Sarkeesian käsittelee sitä että kulttuurin narratiiveissa on seksistisiä stereotypioita. Mutta kun hän syyttää kulttuuria, hän itse asiassa perimmiltään sanoo että pelaajat osallistuvat tähän. Joten pelaajat ovat pahoja. Tämä on hieman sama mikä tulee vastaan uskontokritiikissä. Jos uskonnoissa on pahoja dogmeja ja uskovaiset noudattavat näitä, miten tehdä ideologiakritiikkiä joka "vain tuomitsee synnin mutta ei syntistä". Humen kannalta asia on kuitenkin siltä kannalta selvä että hänestä tämä jaottelu tulee voida tehdä. Minunkin tulisi kyetä näkemään "Assassins Creed" hyvänä pelinä vaikka Ezion sisar onkin "damsel in distress" jonka seksuaalisuutta kontrolloidaan kivikautisen luolamiessovinismin renessanssiheteronormatiivisuuden hengessä.

Loppukannanotto

Taidekritiikin oikeuttaminen on pelikulttuurissa melko tärkeä projekti. Osittain siksi että tietokonepelien ei oikein katsota olevan taidetta tai jotain jota saisi kulttuuriksikaan kutsua. Toisaalta pelien arviointia kuitenkin tehdään paljon ja ne kiinnostavat monia ihmisiä. Projektiin liittyy luonnollisesti myös intressejä ja valtapeliä. Ja kulttuurissa muutoin pyörivät maailmankuvataistelut käyttävät usein pelejä kohteenaan.

Sarkeesianin ongelmaksi on nähty se, että hän ei "kuulu pelikulttuuriin". Hän on pelisuunnittelija ja feministi joka katsoo nörttikulttuuria ylhäältä käsin. Tämä on pitkäaikaisille nörteille tuttua. Heitä on tavattu tuomita. Uskonnolliset fanaatikot ovat vastustamassa heidän lempipelejään. Kukkahattutädit pitävät heidän harrastustaan moraalia turmelevana väkivaltaviihteen pahimpana muotona. Kunnon klassiset äijämiehet pitävät jalkapalloa ja muuta liikuntaa hyvänä ja reippaana elämänä kun taas nörteille on suotu jonkinlainen eimaskuliinisten milteimiesten (sissy) rooli. Nörtti on ollut tässä mielessä modernin ajan neekeri. (PWP:n pelulamu, esimerkiksi demossa "isi" ja "kostolamu" kuvaa sitä miten nörtit ottivat tämän itseironisesti. Itseironiaa tarvitaan kun ollaan jatkuvasti tallattuna.) Pelaaminen turmelee sielun ja terveyden ja on johtanut hylkiöstatukseen. Tässä ympäristössä kritiikki on tuttua, mutta se toisaalta niputetaan turhankin helposti tiettyyn kulmaan.

Sarkeesianin kulttuurikritiikki voidaankin tätä kautta ymmärrettävästi kokea siten, että joku pelikulttuurin ulkopuolinen tulee tuomitsemaan pelikulttuurin jostain syystä. Pelikulttuurin jäsenet määritellään ulkopuolelta. Tällä kertaa syylliseksi tulee jopa sukupuoli. Nörtit eivät siis ole vain väärällä tavalla miehiä ja moraaliltaan kyseenalaisia, vaan nyt he ovat myös väärässä koska he ovat sattuneet valitsemaan mukaansa väärät sukupuolielimet. Sarkeesian itse tuskin näkee asiaa aivan näin. (Joskin hänen tapansa trollata on sitten asia erikseen.)

Kuitenkin Sarkeesian tulkitsee teoksia ja yrittää löytää niistä jotain järkeä. Pelintekijänä hän selvästi haluaa myös ottaa osaa tähän projektiin. Hän tekee sitä toki aikana jolloin nörttiydestä on tullut entiseen verrattuna "hip". Eli vasta aikana kun nörtit eivät olekaan niin halveksittuja kuin ennen. Kun nörtit saavat kunnioitusta, ovat monet naisetkin haluamassa hyväksyntää nörttiydelleen. Mikä on omituista käsitteelle joka oli vähän aikaa sitten de facto pilkkanimi. Erikoista tässä on tietysti se, että nörtti(tytöt) tuovat sukupuolisuutensa mukanaan ja tämä voi aikaansaada hämmennystä. Nörttiys ja peluripojat on koettu ensin liian feminiinisinä, mutta nyt sitten naiset tulevat korostamaan miten kulttuuri onkin liian maskuliininen.
1: Asiaa ei auta se, että "pelikulttuuri" ja "pelaajien skene" ei ole sama kuin mitättömän pieni nörttiskene aikanaan. Pelaaminen on yhtä definitiivinen kuvaus kuin tieto siitä että joku pesee hampaansa ja käyttää hammastahnaa. Laajeneminen taas on ihan oikeasti tarkoittanut sitä että pelikulttuuri on suomi24:istunut aivan totaalisesti. Pelikulttuuri on suurilla linjoilla yhtä älykäs kuin fourchan ja paskimmat nettifoorumit. Koska. se. koostuu. enimmäkseen. samoista. ihmisistä.

Sarkeesianin kulttuurikritiikistä ei tarvitse pitää. Mutta kuitenkin hänellä on tiettyjä ansioita joilla hän ansaitsee paikkansa pelikriitikkona. Toki hän on myös yhden asian ihminen ja on tätä kautta tietynlaisessa ajattelukurimuksessa jossa jokin detalji saattaa saada elämää suuremmat mittasuhteet niin että se miksi pelaajat pelaavat pelejä suurissa linjoissa voi jäädä hänen videoissaan vieraaksi. Pelaajat taas pelaavat näillä kokemuksillaan. Osa Sarkeesianin kohtaamsta kritiikistä näyttääkin olevan sitä että pelejä pitäisi pelata eikä lainkaan arvioida. Itse vierastan tätä vaatimusta/ajatusta syvästi. (Koska tykkään ylianalysoida pelejä. Se on minusta hauskaa. Toki ymmärrän immersiopelaamisen, mutta siinä tuskin luetaan mitään pelianalyysejä.)

Minuakin vieraannuttaa se, että itse pelaan "Assassins Creediä" aivan jostain muista syistä ja haen siitä muita kokemuksia kuin mitä  Sarkeesian kuvaa. En usko että minä tai kukaan mukaan pelaaja oikeasti nauttii siitä että saa nyt leikkiä heteronormatiivista naistensortajaa. Lisäksi #GAMERGATEn feministipuoli on osaltaan etiikaltaan yhtä kammottavaa kuin aiheen parissa vaahtoavat sovinistitkin. ;
1: Suoraan sanoen halveksun sitä että Gamergatessa feministien puolella tulee vastapuolen argumenttejen kontekstointia hyvinkin vahvasti esiin. He kertovat mitä heidän kriitikkonsa todella tarkoittavat tai saavat tarkoittaa tai mistä tässä aiheessa saa puhua ja mistä näkökulmasta. Ally Foggin lausuma "If anyone thinks this is really a debate about corruption and nepotism within games media, you are kidding yourself. That would be like looking at the Battle of the Somme and saying “what we are seeing here is a difference of opinion about the legitimacy of the expansionist aspirations of the Austro-Hungarian Empire.” We’re way beyond that now." kuvastaa sitä miten pelaajat ovat pahoja sovinisteja tai prosovinisteja jos luulevat että naispuolisia pelialalla olevia saa moittia vaikkapa nepotismista. Näyttää siltä että #gamergaten eri puolilla ei olla samaa mieltä edes siitä mistä kina käydään. Ja feminismin tärkein keino näyttää olevan keskustelukentän määrittely omilla ehdoillaan.
      1.1: Tämänlaatuinen ajattelu jossa asia ja sitä ajavat ihmiset menevät sekaisin tuo vahvasti mieleeni Leo Meller. Mies joka joutui petossyytteeseen mutta selitti kannattajilleen että kyseessä oli Raamattujen vieminen Venäjälle. Ja jota hänen seuraajansa uskoivat koska Meller oli uskonmies, siis oikealla asialla ja monin kohdin aivan moraalinen olento. Se, että esimerkiksi Quinnilla on vagina ei tarkoita sitä että häntä vastustettaisiin tai kritisoitaisiin vain siksi että hänellä on vagina, tai edes siitä että hän käyttää sitä kehen tuomariin sitten haluaakin. Vaan siitä mitä hän saavuttaa tämän avulla, tallaten kenties ohi niiden naisten jotka eivät halua vaginaansa käyttää samaisiin tuomareihin.
2: Sarkeesianin sensuurikäytänteet yhdistettynä vahvistukseen ovat herättäneet paljon huomiota. Naispelintekijätkin joutuvat kohtaamaan sitä, että heidän kommenttinsa torjutaan ja että heidän suuntaansa ohjautuu vihaista kommenttia toisilta naisilta. Hänestä Sarkeesianin tapa tulkita asioita syyttää epäreilusti, että pelintekijät olisivat seksistisiä ja tämä on heillekin loukkaavaa. Mutta että tietyt kliseet on kuitenkin hyvä tuoda esille ja ne auttavat kehittämään tarinoita "laatikon ulkopuolelta".

Mutta antipatioistani huolimatta on tunnustettava että Sarkeesianin esilletuomat detaljit ovat kuitenkin aitoja ja niistä tehty tulkinta mahdollinen, joskin kieltämättä hieman kaukaa haetun oloisia. Jos tehtävänä on pelastaa naisia ihmiskaupalta, naishahmoja ovat kieltämättä NPC -hahmoja ja läsnä. Ja jos pelissä jossa siviilejen tappamista rangaistaan mutta mahdollista, ja myös naisia on siviileinä, tämä korostaa että peli tukee ja mahdollistaa strategiaa jossa voidaan käyttää naisia perverssisti silpomalla viattomia naisia. Tulkinta on hyvin kaukaa haettu mutta "feministisessä logiikassa ihan mahdollinen".
1: Jopa silloin kun Sarkeesian herättää ironiamittarin puhuessaan pelihahmojen naisten stereotyyppisistä naisten asusteista ja korostaa että niiden pukeminen loukkaa naisia, ja hän itse käyttää moitittuja asusteita irl. kaikissa videoissaan. Myös siinä jossa hän valittaa niistä, on selvä että ne ovat stereotyyppisiä naisia. Sarkeesian on tältä osin vain klisee. Hän kuitenkin luultavasti ajaa takaa yli- ja aliedustuksia. Ei kieltämässä näiden naisasustusten käyttöä täysin vaan ajamassa sitä että niille olisi vaihtoehtoja.

Monista tässä prosessissa tietysti tuntuu että tärkein unohdetaan ja sen sijaan jokin yksityiskohta lavennetaan joksikin elämää suuremmaksi koko kulttuuria koskevaksi syytökseksi. Ja tätä levitetään erityisen relevanttina näkökulmana, tavalla jossa muita näkökulmia ei oikein edes nähdä ja tunnusteta, saati että niistä videoitaisiin. Itse kuitenkin näkisin että se on näkökulma muiden johdossa. Ja jos ei tykkää niin vihje löytyy jo otsikossa Jos kanavan nimessä on "feminism" se vihjaa että linkin takana on feminismiä. Ei kaikkia taidekritiikkejä tarvitse seurata, onhan sitä muitakin kanavia.

Ei kommentteja: