Rukoile ja menetä merkityksesi

Menneinä vuosina Tolstoin ja Nietzschen yhdistäminen keskenään samanmielisiksi olisi monista kauhistuttava näkökulma. Lähinnä siksi, että on ollut ikään kuin oleellista alleviivata merkityksettömyyttä joka Nietzscheläinen nihilistiateisti joutuu ja torpata tätä annoksella Tolstoita. Ja niin pahat uusateistit saisivat jotenkin rikokseensa rangaistuksen. Ei se kohtaaminen ainakaan palkinto ollut. Ja kristiaanit monet näkevät että erimielisyys heidän kanssaan on rikos, jos ei muuten niin Jumalan silmissä.

Nyt näitä kahta ajattelijaa on sitten tupattu yhdistelemään. Mieleni tekisi puhua Jordan Petersonista, mutta intenretkään ei näytä enää olevan kiinnostunut hänestä. Yhdistelmää on tuotu esiin myös kultturemmissa piireissä. Niin&Näinin julkaisema Lev Šestovin ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä” on näyttänyt kiinnostaneen niin että se on näkynyt minunkin sosiaalisen median feedeissä.

On tietenkin hauskaa muistaa miten Tolstoi kirjojensa jälkeen koki hieman huonoa omaatuntoa koska kirjoissa oleva filosofinen anti-nihilismi ei pitänyt sellaisenaan toiminnallista aspektia. Eli rikas joutilaistoi saattoi lukea teoksia ja ihailla merkityksen filosofiaa ilman että siihen kuuluisi omantunnon mukaista toimintaa. Ja tämä on tavallaan se teema jolla yhdistän sympatiatta Nietzscheä vastaan hyökkäävän kristityn, Tolstoin katumuksen ja tämän blogauksen.

Tässä on takana tavallaan se, että nihilismi on filosofinen käsite joka on hyvin erilainen kuin se, miten sitä usein käsitellään. Nihilismiä käytetään terminä myös monessa eri kontekstissa ja jopa filosofinen nihilismi on monenkirjoinen idea.

Mutta kun se uusateistille kiukustunut kristitty lähtee liikkeelle, hän ei viitsi ollenkaan välttämättä tutustua uusateistin ajatuksiin ja sen sijaan voi kirjoittaa kirjan joka käsittelee ei-uusateistisia ajatuksia ja moittii esimerkiksi Nietzscheä. Kuten kävi kun Timo Eskola kertoi kirjan oman määrittelyn mukaan uusateismia käsittelevässä kirjassa joka otsikossa kertoi miten ateismi oli sietämättömän kevyttä. Tässä oli toki hieno viittaus Milan Kunderan ”olemisen sietämättömään keveyteen” joka sinänsä osuvasti kuvasi sitä, miten taiteilijoiden asema on muuttunut yhteiskunnan arvomaailman mukana. Olemisesta tulee sietämättömän kevyttä koska modernissa maailmassa on kysymys grindaamisesta ; Kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on tavattu nähdä esimerkiksi sitä kautta että esimodernissa maailmassa oli paljon ulkoisia kahleita jotka tekivät elämästä sellaista että ihminen oli ratas itseään suuremmassa rattaassa. Tämä elämä oli raskasta. Kunderan vitsi oli tavallaan se, että kun kahleet irtosivat niin sama kävi perinteisille merkityksille. Ja näin elämästä voi tulla sietämättömän kevyttä.

Osa sitten vain laajentaa että näiden ihmisen ulkopuolisten kahleiden mukana katoava merkitys voisi olla kaikki merkitys. Ja näin luodaan itse asiassa kritiikiksi naamioitu huomautus siitä miten rakentaa vahva argumentti sille miten nihilismi voisi olla totta ja pitää paikkaansa.

Ja tätä metafyysistä nihilismiä on sitten ajettu vastustettavana filosofiana. Ja kritiikki usein teeskentelee olevansa nimenomaan metafyysistä, syvää ja syvällistä. Mutta hyvin usein ei tarvitse olla kovinkaan taitava filosofi nähdäkseen että metafyysinen nihilismi ei ole mikään käsittelemätön ongelma. Ja vaikka olisikin niin tosiasiassa ihmiset kritisoivat jotain aivan muuta kuin metafyysistä nihilismiä. Kun esimerkiksi joku tulee minulle kertomaan miten merkityskato minulla on jos olisin sisäisesti koherentti, ei he ole kiinnostuneita argumenteista. Heille on tärkeämpää että he voivat viitata johonkin Tolstoin auktoriteettiin joka sitten on se heidän argumenttinsa korvike. Mutta tosimaailmassa tämä nihilismi taitaa olla sitä mallia miten Gertz on kuvannut. Hänestä ihmiset eivät vastusta oikeastaan sitä mitä ihmiset vastustavat puhuessaan filosofisesta nihilismistä.

Sen sijaan arkipäivässä nihilismi on jotain joka on lähempänä sitä että joku on epäkiinnostunut, tylsistynyt maailmaa kohden, tunteeton, välinpitämätön. Tämä tunneilmapiiri on toki tunne sinänsä ja esimerkiksi itse olen nähnyt että tunne kuin tunne. ; Selvästi itsellänikin on aika paljon sellaisia asenteita joita Gertz kuvaa arkijärjen nihilisminä. Se tiivistyy ajatukseen ”ketä kiinnostaa”. Ihminen joka ei välitä eikä ajattele että muutkaan välittävät.

Voitaisiinkin sanoa että monesti ihmiset ajattelevat että metafyysinen ja käytännön nihilismi olisivat yksi ja sama asia ja että metafyysiikkaa koskeva ideologia on sitten se joka määrää käytöstä. Tämä menee monesti jopa niin pitkälle että on ymmärrettävä miten Jordan Petersonkin käyttää strategisista syistään oletuksia joissa selitetään että jos ihminen toimii jollain tavalla niin se on hänen filosofiansa. Eli jos et act out nihilismiä niin sitten et ole nihilisti.

Tätä tavallaan tarvitaan koska suuri osa filosofeista on nimenomaan tarttunut nihilismiin ja merkityksettömyyteen omilla tavoillaan ja tässä on usein välineenä se että käytännön ja metafyysinen nihilismi erotetaan hieman eri asioiksi. Harva näkee että jos kristitty ei act out kristillisyyttä että hän ei olisikaan oikea kristitty vaan selitetään että hän on syntinen.

Metafyysinen nihilisti voi sitten ajatella että todellisuudessa ei ole mitään normatiivisia faktoja jotka koskisivat moraalia. Jossa sitten voi olla erilaisia sävyeroja. Esimerkiksi evaluatiivinen nihilisti voisi uskoa että mikään ei ole hyvää tai pahaa ja normatiivinen nihilisti voi taas sanoa että mikään ei ole kiellettyä tai velvollisuus. Osa voi jopa ajatella että missään ei ole mitään merkitystä. Joka on hieman eri asia kuin moraalia koskevat lausumat vaikka niitä aika usein rinnastetaankin tavoilla jotka muuttuvat erikoisiksi. Pian sitä huomaa että nihilismi ja arvotyhjiöargumentit päätyvät viittaamaan aggressiivisiin, vihaisiin ja väkivaltaisiin pahuutta tekeviin nihilisteihin joista vahvimman oikeus pätee ja on todellinen normatiivinen voima, ja tätä kaikkea kutsutaan vielä asenteellisesti hedonistisuudeksi.

On selvää että tässä konseptissa ei enää ole minkäänlaista sisäistä koherenssia ja nauraisin itseni tärviölle tämänlaisten yleisten kristillisten ajatushupsuttelujen äärellä jos minulla siis vielä olisi tunteet.

Mutta käytännön nihilismi on vain sitä miten ihmiset käyttäytyvät. Ja tässä voi tavallaan käydä niin, että voidaan nähdä että Tolstoi tekee kirjan joka vastustaa metafyysistä nihilismiä mutta sen lukeekin joku venäläinen joutilas aatelinen joka sitten ei nosta sormeakaan auttaakseen hädänalaisia koska who cares. Sama koskee monia ateismista huolestuneita kristittyjä joista on tärkeää viitata Tolstoin teoksiin ja hymistä merkityksestä. Mutta sitten jos pitää katsoa että olisikin objektiivisen moraalin ja ihmselämän absoluuttisen arvon edessä käärittävä hihat ja vastustettava jotain pahaa tekevää kristitty aatetoveria niin hiiteen uskonnollinen väkivalta, se on niin marginaalista että who cares.

Tärkeää on että konseptit ovat hieman eri asia. Tämä on filosofille aika helppoakin tajuta koska hän voi huomata että moni metafyysistä nihilismiä puolustanut on itse asiassa ajanut ajatuksia joissa on tärkeää rakentaa oma henkilökohtainen merkityksensä. Nietzsche on näistä varmasti helpoin malliesimerkki. Mutta toisaalta Albert Camus ”Sisyfoksen myytissään” korosti nimenomaan sitä että ihmisen merkitys syntyy siitä että hän hyväksyy universumin absurdiuden ja elää elämäänsä tavalla jonka näkee parhaaksi. On aika helppoa nähdä miten Camus ratkaisee psykologisen nihilismin kieltämisen samalla kun on torjumatta yhdenlaista metafyysistä nihilismiä.

Moni pitää tätä ongelmallisena mutta tavallaan mitään ristiriitaa ei ole ihan sen takia että miksi sillä että ei-millään on väliä pitäisi olla jotain väliä ihmisen aktiivisuuden kannalta. Mikä muka muuttuu? Ja ennen kaikkea miksi tällä olisi väliä jos millään ei ole väliä? Miksi ei voisi olla aktiivinen ja tehdä itse juttuja kun ei se passiivisuuskaan ratkaisuna merkitse yhtään mitään? Jos millään ei ole väliä miksi on väliä että reagoimme siihen passiivisuudella emmekä Camu'n tyylisellä asenteella? Ja jos tällä on väliä niin miten tämä muka on nihilismin kanssa yhteensopiva vaade?

Osa tarttuu tähän eroon vahvastikin, hyväksyen sen. Ja silloin Camu'n ja kumppaneiden asenne metafyysiseen nihilismiin ja tapa ratkaist siihen liittyvä psykologinen ongelma on hyväksyttävä. Mutta siitä huolimatta löytyy tilaa nostaa esiin psykologista nihilismiä ja sen ongelmia. Esimerkiksi Gertzin kirjaa teknologiasta ja nihilismistä leimaa se, että hän korostaa että hän ei argumentoi siitä miten teknologinen kehitys argumentoi ja paljastaa että normatiivisia tosiasioita ei ole olemassa. Vaan sen sijaan hän korostaa että teknologia vaikuttaa meidän käytökseemme niin että olemme käytännön elämässä psykologisesti nihilistisiä.

Tässä vastustuksen kohde ei myöskään ole aktiivinen nihilismi jota esimerkiksi Nietzsche tai Sartre tai Camus edustavat. Vaan vastustuksen kohde on sama kuin Nietzschelläkin ; Passiivinen nihilismi. Passiivisessa nihilismissä ihminen ei yksilönä ota vastuuta ja päätä omaa arvojärjestelmäänsä ja lopettaa systeemiä vastaan taistelun. Ei ehkä samaa mieltä olemisen vuoksi vaan siksi että ei viitsi. Tätä kuvannee hyvin sana Apatia. Ja tämä onkin luultavasti se parempi ja osuvampi termi joka pätee tähän psykologiseen tai arkielämälliseen ”nihilismiin” tavalla joka välittää oikeat ideat sen sijaan että toisi mukaan omituisia virhekäsityksiä metafyysisestä nihilismistä.

Olen itse tietysti siinä mielessä tarkka että jos allaoleva metafyysinen asenne ei ole nihilistinen niin sitten ei ehkä kannata kylvää sitä sanaa. Gertzkin on siksi enemmänkin perustelemassa miten teknologia aikaansaa apatiaa. Mutta toisaalta voi olla hauskaa ottaa tämänlainen itselle vähän vieras positio.

Koska sitä kautta voi löytää omituisia asioita.

Jos nimittäin katsotaan Nietzscheä, hän on puhunut askeettisesta pappeudesta. Ja tätä konseptia Gertz käyttää teoksessaan tärkeässä osassa argumentaatiotaan. Siinä on kysymys siitä että vaikka tosiasiassa maailma on täsmälleen yhtä nihilistinen riippumatta siitä onko siinä teknologiaa tai ei, niin silti tietyt olosuhteet tuottavat nihilistejä. Ja tässä korostuu helpollaolo jossa passiivista nihilismiä, tai siis minun omissa silmissäni apatiaa, tuetaan luomalla ympäristö jossa on meditatiivista itsehypnoosia, mekaanisia rutiineja ja muuta vastaaaa toimintaa jossa nautinnot ovat pieniä ja kevyitä ja jossa korostuu laumahenkisyys. Gertz näkee miten teknologia tuottaa kulttuureja jotka tekevät tästä helppoa. Missä normaali työssäkäyvä ihminen pikkuisine helppoine huvituksineen elää eräänlaisessa askeesissa. Mutta toisaalta itse en voi olla näkemättä sitä että samalla korostuu sitä miten metafyysinen nihilismin vastustaminen voi tuottaa munkkiluostarin tapaisia konteksteja joissa samat reunaehdot toteutuvat. Ja näin saadaankin kieltämättä askeettista apatiaa lähentelevä tylsyyskulttuuri. Vaikka uskonnossa puhutaankin merkityksestä, niin luostari on eräänlainen tehdas joka tuottaa passiivisia nihilistejä.

---

Lähteet:
Lev Šestov, ”Dobro v utšenii gr. Tolstogo i F. Nietzsche” (1900) [suom. ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä”]
Timo Eskola, ”Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista” (2009)
Milan Kundera, ”Nesnesitelná lehkost byt” (1984) [suom. ”Olemisen sietämätön keveys”]
Nolen Gertz, ”Nihilism and Technology” (2018)
Albert Camus, ”Le Mythe de Sisyphe” (1942) [suom. ”Sisyfoksen myytti”]
Kalle Haatanen, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008)

Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?

Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.

Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.

Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.

Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!

Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.

Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.

Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.

Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.

Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.

Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.

Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.

Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.

Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.

Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.

Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.

Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.

Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.

Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.

Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.

Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.

Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.

Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.

Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.

Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.

Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.

---

Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta” 
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa” 
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West” 
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright” 
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän” 
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)

Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Pride ja "luonnontila"

Yhteiskuntasopimus ja luonnon tila ovat hyvin yleisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa. Tämä on esimerkiksi John Locken kannattama ajatus jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.

Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.

Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.

Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.

Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.

Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.

Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.

Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)

Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.

Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.

Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.

Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.

Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.

Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.

Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.

On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...

---

Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]

Mestari; Eli tarina hyvästä ateistista

Minusta perussuomalaiset saavat valita sellaisen johtajan kuin haluavat. Aivan kuten muut puolueet saavat sitten päättää miten reagoivat ja suhtautuvat tähän valintaan. Itselläni on tähän lähinnä sellaista sanottavaa, että on hämmentävää minkälainen ateisti näyttää kelpaavan erityisen monille kristityille. Esimerkiksi Jouko Piholle.

Olen näetsen saanut omakohtaista kritiikkiä kauheista moraalinrappeuma-arvoistani. Ateismi kuulemma tuhoaa etiikan ja yhteiskunnan vakauden ja perhearvot kaatuvat kun perheiden määrää haluaa lisätä jollain homoavioliittomeiningeillä. Halla-aho kelpaa.

Tämä on kiinnostavaa koska oma liberaali elämäntapani noudattaa varmasti Jeesus Kristuksen seuraajien perhearvodogmeja paremmin ja tarkemmin kuin Halla-aho. Jonka kohdalla on esimerkiksi huomattava, että hänellä on avioliiton ulkopuolinen lapsi. Tässä mielessä Halla-ahoa arvostetaan vaikka hän edustaa elintavoillaan ateisteihin usein liitettyjä kova-arvoisuuden ja hedonismin ja perhearvojen romahtamisen peikkoja paremmin kuin esimerkiksi itse olen kyennyt ikinä. ; Minä olen kuitenkin epäeettinen ja riski. Halla-aho on nerokas.

Tässä mielessä on mielenkiintoista huomata miten "epäeettinen ateisti" ja "fiksu ateisti" ovat konsepteja joiden voisi luulla menevän kristillisiä arvoja kannattavien mielissä juuri toisin päin kuin ne menevät. (Toki olen tietoinen että epäeettisyys ja fiksuus eivät ole toisiaan poissulkevia. Mutta nämä arvioinnit sanotaan ääneen aina tietyin päin joten tällä asialla ei ole merkitystä käytännön tasolla. Niitä käytetään kuin ne olisivat toisensa poissulkevia.)

Tässä kohden onkin melko selvää että kun kristityt kauhistelevat ateistejen arvotyhjiötä ja moraalikatoa ei kysymys oikeasti ole lasten parhaasta tai perhearvoista. Nämä sanat ovat merkityksettömiä. Tärkeällä sijalla on puolenotto sen hetken merkittävissä ideologiamittelöissä. Ja tällä hetkellä tärkeää ei ole lasten hyvä kohtelu vaan se asettuuko liberaalien vai konservatiivien puolelle. ; Jos puolustat poliittisesti oikeaa väriä saat anteeksi mitä tahansa. Viat ja synnit ovat relevantteja vain jos niillä voidaan mustamaalata vihollista.

---

Ei tosin sillä. Mestari ja Johtaja tunnetusti näyttääkin sellaiselta että hän saattaisi kaivata kovastikin suihinottoa. Ja kun hänen mielipiteistöään ja arvojaan katsoo, voisi olla että hänelle kannattaisi antaa kaikki apu mikä vain voi auttaa.

Vihjeetön tiedemies

"The Thing from Another World" on 1951 tehty mustavalkoelokuva. Siinä etelänapamantereelta löydetään avaruusolento joka muistuttaa enemmän maan kasvikuntaa kuin eläinkuntaa, ja se jostain syystä kasvaa ja elää erityisen hyvin veriplasmassa. Elokuva on kauhuun vivahtavaa scifiä, ja tähän liittyen elokuvassa "superporkkana" tuhotaan. Elokuva on myöhemmin sovitettu uusiksi, elokuvaksi "The Thing", joka tehtiin 1982. Siinä etelänapamantereelta löytyy avaruusolento joka soluttautuu ihmisiin ja eläimiin ja näyttää näiltä - paitsi silloin kuin ei näytä. Tämä on selvästi enemmän kauhuelokuva kuin scifiä. ("The Thing" sovitettiin myöhemmin myös yhdeksi X -files -jaksoksi "Ice" jossa etelänapamantereelta löytyi ihmisiin tunkeutuvia ja heidän käytöstään hallitsevia matoja. Se on sarjan kauhupainotteisin ja kenties hyytävin yksittäinen jakso.)

Tuossa vanhimmassa elokuvassa huomioni kiinnittyi vihjeettömään professoriin. Hahmo on sinänsä ikiaikainen. Mutta tässä 1951 -ajan mallissa suhde tieteen neutraaliuteen on tulkittu hyvin eri tavalla kuin millä se yleensä nykyään tehdään. Tätä voi olla hankalaa huomata koska moni termi on sama. Esimerkiksi tieteen ja ydinpommien väliseen suhteeseen viitataan tässäkin elokuvassa. Ja miten se on ongelmallista tieteelle. Asenne jolla tämä tehdään on enemmänkin se kuin se mitä esimerkkejä käytetään.

Nykyään kun viitataan tieteeseen, esiin nousee helposti arvotyhjiön ja nihilismin teemat. Tiedemiehet ovat helposti kyynisiä ja moraalittomia. Sitä rikotaan kaikkea mikä on Pyhää ja tällä tuotetaan ongelmia. Tämä teema on toki ikiaikainen, viimeistään Faust on tehnyt siitä osan länsimaista kulttuuria.

Mutta tässä 1951 -elokuvassa tieteen arvoneutraalius nähtiin melkolailla päinvastaisena. Se oli liiallista utopiointia. Tiedemies oli liian hippi uskoessaan että maailmassa on vain asioita joita tutkitaan ja joista voidaan saada tietoa. Tiedemies esimerkiksi haluaa naivisti yrittää kommunikoida hirviömäisen kasvimonsterin kanssa. Tieteellä ei ole vihollisia vaan pelkästään tutkittavia ilmiöitä -on se teema jolla tiedemies on väärässä. Paranoidimmat ja kyynisemmät sankarit sen sijaan ymmärtävät että kasvimonsteri on tuhottava. Polttakaa se tulella! (Ja kun se ei toimi, niin laittakaa se sähkötuoliin. Tai ei nyt teknisesti tuoliin, mutta kuitenkin.) Eli tiedemies haihattelee liikaa tietämisen ideaaleista ja on siksi uhka, sinisilmäisyyttään. Tämänlainen näkökulma tieteen neutraaliuteen on piristävä. Sillä se on yksi osatotuus. Ja se osatotuus jota nykyään harvemmin enää kuulee.

Mitä poliittinen korrektius on ja ei ole?

Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti. Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää "sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat merkitsevät.

Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina. Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää. (Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.) Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa tekemättömiksi.)

Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik. Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella "kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)

Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.

Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja on oikein kuvata omia heikkouksiaan.

Itse olenkin kuvannut itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem). En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna. Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.

Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.

Tässä mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Poliittisesti epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten "ymmärsin joka sanan".

Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se, että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi" - temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.

Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.

Poliittinen korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin kovemmin kuin koskaan  vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.

Sananvapauden sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)

Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.

Suurin ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on tietenkin asenteellisesti valtava.

Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta, ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".

Ilmiö on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan heidän oikeudestaan julistaa. Mutta  samalla ateismi nähdään moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä... Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.

Tässä mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä kutsutaan relativismiksi.

Oikeisto/(uus)konservatiivinen relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.

Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.

Kun katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen triviaalina.

Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought). Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen. Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen, kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla sallittua mutta se on moukkamaista.

Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language" -artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen. Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia. Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill). Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä. Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.

Toisin sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se, että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)

Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.

Poliittista korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.

Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".

Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)

Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin & kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse". Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti. Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään järjellä.

Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten "natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö. Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Jääkiekon merkitys (Lyhyt Jumalatoditus).

P1: Kaikkien merkitysten luomiseen tarvitaan välttämättä Jumalaa.

P2: Jääkiekossa tunnetaan syviä merkityksiä.

J: Jääkiekkokokemukkset vaativat välttämättä Jumalan olemassaoloa.

Jääkiekko toimiikin todennäköisesti vaikkapa Pyhällä Hengellä. Älyllisesti rehellinen ateisti ei voi kokea jääkiekkoa merkityksellisenä, koska ilman Jumalaa kyse on vain mielivaltaisesti sovituista sosialisista konstrukteista ilman sen syvempää mieltä. Ilman Jumalaa ei ole mitään objektiivista jääkiekkoutta, vaan absurdi sopimuksenvarainen mielivalta jossa ei ole mitään syvempää merkitystä.

Jos siis katsot jääkiekkoa ja koet merkityksiä ateistina, olet vapaamatkustaja. Voit kenties nostaa kätesi pystyyn ja iloita. Mutta se johtuu vain siitä että sinulle on annettu kristillinen kasvatus.

Miksi meillä on yhä skandaaleja?

Ironisesti My Little Pony -prinsessakruunuihin
pukeutuneet hipsterimiehet ovat kokoontuneet
kauhistelemaan uusinta somekohua.

Timo Airaksinen on kirjoittanut tekstin "Skandaali muinaisjäänteenä". Se on luettavissa esimerkiksi "opin filosofiaa - filosofian opit" -kirjassa. Hän kirjoittaa siinä siitä miten skandaalit vaativat tietynlaista pohjaa. Joka taas on vieras postmodernismin mukaiselle maailmalle.

Airaksisen lähestymistavassa esitetään että skandaali vaatii jotain hätkähdyttävää. Eikä vain hätkähdyttävää, sellaista joka loukkaa jotain yleistä arvoa. "Skandaali on mahdollinen vain jos loukataan jotain arvoa tai hyvettä." Postmodernissa maailmassa taas ollaan avomielisesti ymmärtämässä että arvo ja hyve on suhteellista. Ja tätä kautta "mikään ei enää hätkähdytä." Airaksinen kuvaa tätä teemaa melko kaunissanaisesti "Jos väitetään, että mihinkään ei tarvitse suhtautua vakavasti tai että kaikki totuutemme ja arvomme ovat pelkkiä lauserakenteita tai kielen tulkintoja, silloin skandaalin mahdottomuus tukee postmodernismin teesiä."

Tätä kautta skandaalit ovatkin (1) uskonnollisia (2) porvarillisia tai (3) aristokraattisia. Aristokraattinen skandaali on sisäsyntyistä ja perustuu yksilön tunteisiin. Porvarillinen taas syntyy sosiaalisen ympäristön painostuksessa.
1: Uskonnollinen taas leikkaa jotain joka nähdään suhteessa Pyhään. Jonka moni kokee aivan erilaiseksi asiaksi kuin sosiaaliseksi tai yksilölliseksi merkitykseksi. (Ja me muut voivat sitten nähdä uskonnollisen skandaalin vaikka porvarillisen skandaalin alatyyppinä.) Airaksisen kuvauksessa uskonnollinen skandaali on oppiin sidottu. Esimerkiksi jos mietitään pappeja ja skandaaleita niin hänestä "Protestantismissa ainoa mahdollinen skandaali on se, että vapaaehtoisesti kiellät uskovasi, kun taas katolisuudessa selibaattirajoitukset asettavat seksuaalisuutesi skandaalin polttopisteeseen."

Tämä Airaksisen jaottelu on mielenkiintoinen ajatus koska tässä kolmikannassa on kaksi ateistista tapaa luoda skandaaleja. Ja tämä vihjaa, että arvotyhjiöargumentit eivät kenties ole miettineet arvojen loukkaamisia ja skandaaleja riittävästi.

Tosin Airaksisen mukaan modernismikin - johon vanhanaikaisesti itse jokseenkin takerrun, älkää antako nimen hämätä - on vaikeuksissa skandaalin kanssa. "Modernissa maailmassa uskotaan selittämisen voimaan." ... "Mikä voidaan ymmärtää ei ole skandaalimaista." Eli koska skandaali on ytimeltään outoa, jokin loukkaa jotain niin ilmiselvästi väärin olevaa asiaa vastaan, että sitä ei voi selittää, on skandaali. Toisaalta skandaalien olemassaolo voidaan nähdä syvänä haasteena modernismille. "Skandaali paljastaa sen tosiasian, että edes moderni tiede ja oppineisuus eivät voi selittää kaikkea. Puhumme skandaalista kun nämä selitykset sortuvat tai niitä ei edes yritetä antaa." Onkin totta että moni voi kokea haasteeksi valistusideologialle, että oppineisuus ei tee sivistynyttä. Mutta koen tämän enemmän Platonin ja Aristoteleen filosofian virheeksi. Joksikon jonka selittää vaikkapa evoluutiopsykologia, jossa tunnustetaan että ihminen on myös eläimellinen. Tämä tosin Airaksisen määritelmissä latistaisi skandaaliksi koetun pelkästään sensaatioksi. Moderni malli ei siis pidä näissä määrittein sisällään tilaa skandaalille.

Ja Kaikki olisi postmodernistille Hyvin.

Mutta kuten otsikossa vihjaan, en itse usko "skandaalien kuolemaan". Tämä on varmasti liitoksissa siihen, että en oikein usko elossaolevien nihilistien olemassaoloon. (Mikä on tietenkin luonteva dogma ihmiselle joka lataa kaiken täyteen merkityksiä, yleensä likaisia, ikäviä ja negatiivisia merkityksiä. Mutta merkityksiä yhtä kaikki.)

Airaksisen jaottelu skandaaliin ja sensaatioon ei ole sentään pelkkä ad hoc -rakennelma. Se kyllä paikoitellen hieman maistuu siltä. Kun aitoja skandaaleja tuodaan haastamaan ihmisiä, niin ne voidaan aina selittää vääränlaisiksi. Että ei oikea skandaali, ei oikea skotti. Mutta hän antaa kuitenkin lisämääritteitä joiden kautta erottelu muuttuu joksikin josta voidaan argumentoida. Eli se ei ole ainakaan täysin tyhjä luokitelma.

Airaksinen kuvaa erityisesti seurauksia. Skandaali nähdään jonain niin törkeänä että skandaaliin syyllistyjä voidaan epäinhimillistää. Esimerkiksi (porvarillisia) siveysnormeja rikottaessa "voit tuntea olosi mukavaksi, mutta yhteisö ei ole samaa mieltä." Tämä on ollut yleissääntönä niin nykyaikana kuin menneessäkin ajassa. Mutta siveysrikkeet ovat nykyään sensaatioita koska niissä "..poliisi korjaa sinut pois kadulta. Se toimittaa sinut sekä lääkärin että poliisin juttusille. Nämä kilpailevat keskenään vallasta kontrolloida alastomuuttasi. Jos lääkäri voittaa, pääset terapiaan kunnes taas vaikutat terveeltä. Jos taas tuomari vetää pidemmän korren, saat maksaa sakkoa lain rikkomisesta." Ytimessä on juuri se, että tämä ei ole skandaali. Toisin kuin ennen, jolloin "Yleisö kieltäytyi hyväksymästä minkäänlaista puolustelua tai lääketieteellisiä tai juridisia selityksiä."

Nykyaikaa kuvaavat somekohut. Niissä on melko usein kyse jakautuneista mielipiteistä. Toisin sanoen arvojen merkityssisällöt ovat pirstaloituneet erilaisiin kuppikuntiin. Mutta alakulttuurikeskeiset suuret kertomukset voivat hyvin. Nykyajan skandaaleita herättävätkin esimerkiksi Teri Niitin imetyskuvakohun tyyliset tapahtumat. Kun aiheena ovat homot, naisten tasa-arvoisuuden määritteleminen tai vastaavat asiat, niistä nousee elämää suurempia taistoja. Joissa ymmärrystä tai sääliä ei haeta. On vain tyrmistys. Tämä toki lakoaa unohduksiin. Koska seuraavana päivänä on jokin uusi kohu. Näissä pikakohuissa ei ole syvällistä ymmärrystä taustoista koska ne ovat niin nopeita. Ne sisältävät syvää tyrmistymistä.

Väitän että skandaalit voivat hyvin. Erityisen hyvin. Toki tätä voi nähdä siinä miten maahanmuuttajia kohdellaan. Mutta kun katsotaan miksi monet - sanotaan nyt "nuivat" "konservatiivivanhoilliset" "äärioikeistoöaiset jotka ovatkin äärivasemmistoa heidän aatehangaroundaajoensa mielestä" - puhuvat suvakeiden suvaitsemattomuudesta tai mukasuvaitsevaisuudesta, he tiedostavat että tietyt aiheet ovat jotain jotka herättävät vastapuolessa hyvin vahvaa puolustamista. Näistä aiheista saa somekohuja. Ne ovat täynnä merkitystä. Tässä mielessä onkin kaikille aika selvää että somekohut ovat skandaaleja jotka näyttävät että liberaalit eivät ole ainakaan postmoderneja relativisteja. Eivätkä muutu tälläisiksi lukemalla-sivistämällä itseään vaemmistolaiskirjallisuudella.

Rappiokulttuureista

Platon on kuvannut yhteiskuntia tiukan hierarkisesti. Hänestä oli yksi paras valtiomuoto ja ne saattoivat rappeutua heikommiksi. Paras on filosofivaltio jota kuvaa aristokraattisuus. Se on myös kuningaskunta. Tätä huonompia rappiovaltioita sitten olivat (paremmuusjärjestyksessä paremmasta huonompaan) timokratia, oligarkia, demokratia ja tyrannia.

Timokratiassa puuttuu herkkyys. Platon ("Valtiossa") pitää tästä esimerkkinä Spartan kaupunkivaltiota. Kunnianhimoinen timokraatti ajaa kuitenkin yhteiskuntaa rappeutuneempaan muotoon, jossa ambitiot ja kunnianhimo unohtuvat ja tavoitellaan pelkkää omaisuutta. Kun kansa kyllästyy tähän syntyy demokratia jossa jokainen haalii asioita itselleen. Tästä seuraa hajaannusta kun ihmiset tekevät mitä heitä sattuu kiinnostamaan eivätkä keskity taitoihinsa tai osaamisalueilleen. (Maanviljelijä voi esimerkiksi filosofioida, joka on kauhistus! Samoin kansalaisen tehtävä ei ollut hallita esimerkiksi äänestämällä koska se oli filosofin tehtävä. Platonin maailmassa tämä olisi sama kuin vatsa ryhtyisi komentamaan päätä ; Platon rakentaa paljon analogioita yksilöiden mielen, elimistön ja yhteiskuntarakenteen väliin.) Ja Sokrates, Platonin suulla,  esittää että tyranni yrittää palauttaa demokratiaan sen kurin mikä yhteiskuntaan kuuluu, mutta koska tyranni ajaa vain omaa etuaan hän on kuningas joka on 729 kertaa filosofihallitsijaa onnettomampi. (Koska Platon ilmeisesti piti eksaktista ilmaisusta enemmän kuin eksaktista mittaamisesta.)

Aristoteles oli ("Nikomakhoksen etiikassa") Platonia selvästi relativistisempi. Hän näki kolme hyvää valtiomuotoa. Ja jokaisella niistä oli turmeltunut huono versio siitä. Näin ollen Aristoteleen valtiomuotoja on kaiken kaikkiaan 6 kappaletta. Oikeat hallintamuodot ovat kuninkuus, aristokratia ja politeia. Näiden rappeutuneet versiot olivat tyrannia, oligarkia ja demokratia. ; Luokittelu oli määritelmällinen (by definition). Se määrittelee viitekehyksen ja jokainen sitten osuu tähän lokerikkoon. Aristoteles yksinkertaisesti luokitteli valtiot kolmeen sen mukaan miten moni hallitsi siinä (yksi, eliitti vai kaikki). Valtion hyvyys ja huonous taas katsottiin sitä kautta että ajoivatko yksilöt omaa etuaan vai yhteisön etua.

Mielenkiintoista on se, että Platonin ja Aristoteleen näkemyksissä on eroja. Mutta molemmat pitävät uhkana maailmaa jossa kansalaiset päätyvät ajamaan omaa etuaan sellaisella tavalla joka on tuttu modernissa keskustelussa. Kun katsotaan modernia konservatiivia, hän pelkää arvotyhjiötä ja yhteisön romahtamista. Pelätty kohde on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen kuin pelätty rappeutunut kansa Platonilla kuin Aristoteleellakin. Nykyajan demokratia puoluepolitiikkoineen tekee politiikasta Aristoteleen silmissä degeneroitunutta. Samoin se että yksilö ajaa omien maailmankuviensa ja etujensa ja työkulttuurinsa asioita.

Silti nykyajan konservatiivi usein ns. "vastustaa kommunismia" tai pitää sitä epäilyttävänä. Tämä näkyy vaihtelevalla laadulla. Suoraan vihaamalla vasemmistoa, vihervasemmistoa tai kommunismia. Toiset korostavat enemmän talousliberalismia. Kolmas korostaa sananvapautta ja vastustaa hyysäämistä ja poliittista korrektiutta. Tätä kautta he sanovat suoraan että Aristoteleen ajatus yhteisen edun ajamisesta unohdetaan. Ja he sanovat että Platonin ajatus siitä että pitäisi keskittyä omiin taitoihinsa.

Olisin itse asiassa voinut kasata alkuun useampiakin filosofeja. Yhteiskuntafilosofit tuntuvat usein kammoavan hyvin samanlaista romahdusta. Heidän näkemyksensä siitä mikä on väärä ja mikä oikea tapa hoitaa valtiota hyppii sinne tänne "Aristoteleen kuusikannassa". Mutta viholliskuvaus pysyy hämmentävän samanlaisena. Aivan kuin kaikkien yhteiskuntarakenteiden heikkous olisi samanlainen. Tai ainakin että yhteiskuntateoreetikot ovat ylen mielikuvituksettomia kun he kuvaavat sitä mitä rappeutuminen väärästä yhteiskuntaluokasta pois tarkoittaa... Tämä viittaa siihen että kyseessä on enemmän klisee kuin osoitus siitä että ollaan hyviä, syviä ja kekseliäitä ajattelijoita. Rappiovaltiota on pelätty aina. Sillä pelottelu ei ole tiedostamista vaan klisee.