Jokainen turha moraalipaniikki kolmessa osassa

Sexpo teki kannanoton siitä kuinka tulli oli ollut huolissaan alaikäisiltä näyttävistä seksinukeista. Sen kannanoton mukaan nukeilla on tehtävä pedofiilisten rikosten ennaltaehkäisyssä. Nukke nähtiin purkautumiskanavana joka ei ole oikea ja normaali tavallinen ihminen. Tämä aiheutti paljon paheksuntaa. Sexpo nähtiin aika monen puolella pedofilian puolustajana.

Kun mietitään näiden nukkejen tapaisia asioita, ne ovat monista varmasti kuvottavia. Tässä kohden on syytä miettiä minkälaisia erilaisia yhteiskunnallisia vaihtoehtoja on tarjolla;
1: Vapautus. Otamme vapaamielisen asenteen ja hyväksymme tuottajia tekemään sellaisia tuotteita kuin haluavat ja asiakkaita ostamaan niitä. Tuotteita saa tehdä ja ostaa. Nukke ei ole oikea lapsi ja tätä kautta pedofiileja tulisi rangaista vasta kun he molestoivat ns. normaaleita ihmisiä.
2: Säätely. Eli hyväksytään että asioita saa valmistaa. Mutta niitä myydään jollain standerdeilla. Ostaminen tehtäisiin luvanvaraiseksi ja esimerkiksi pedofiilit päätyisivät nukkeostoksensa kautta johonkin valvontarekisteriin. Eli käsiteltäisiin hieman kuten tuliaseita.
3: Kielto. Estetään maahantuonti ja valmistaminen, mutta omistamisesta ei rangaista. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten kriminalisointia jossa kielletään ostaminen ja valmistaminen ja asetetaan jonkinlainen sanktio – sakko tai vankeus – niiden omistamisesta. Mutta hyvin harvoin, kuten esimerkiksi homojen avioliiton kieltämisen kohdalla, asia voidaan vain kieltää.

Toki aika usein valitaan näiden ulkopuolelta pelkkä asian paheksuminen joka ei ole säätelynhaluista, sensuristista sanan vahvimmassa mielessä. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen ratkaisu asian yhteydessä. Tämänlaiselle valittamiselle ja motkottamiselle oleva tila on kenties tärkeä mutta se on kuitenkin muualla kuin poliittisessa ympäristössä.

Tässä kohden olen kiinnittänyt huomiota siihen miten pedofiilien nukkekohun rakenne toi mieleeni toisen keskustelun. Se koskee seksirobotteja. Ei alaikäisen näköisiä seksirobotteja. Vaan seksirobotteja. Tämä ei ole sinänsä yllätys. Sillä tavallaan seksirobotti on vain hyvin teknillistetty seksinukke.; Sinziana Gutiun ”Sex Robots and the Roboticization of Consent” (2012) on tässä hyvinkin relevantti. Gutiu on kirjoittanut seksiroboteista feministisessä näkökulmassa. Siinä korostetaan että seksirobotit ovat korostetusti fantasioita. Siis siinä mielessä että naisen analogeiksi tehdyt seksirobotit vastaavat miesten toiveita. Tätä kautta seksirobotti on miestä miellyttämään tehty ja aina halukas. Ja tämä voi vääristää ajatuksia naisista.

Peruslogiikan voisi tiivistää seuraavalla tavalla; Gutiun argumentaation ytimessä on viittaaminen symboleihin ja symbolien tosissaan ottamisen seurauksiin. Näkökulma ei perustu vanhoillis-kristilliseen ajatteluun seksistä jossa ajatellaan että mikä tahansa ei-lisääntymiskeskeinen ja perheenlisäykseen yhteydessä oleva seksiaktio on moraaliton. Sen sijaan siinä on ajateltu ajatusta seksistä vapaamielisemmästä suunnasta. Se problematisoi seksirobottejen asiallisuutta seuraavalla tavalla;
1: Symbolisuusoletus; Seksirobotit representoivat symbolisesti naisia. Ja näihin liittyy ongelmallisia seksuaalinormeja.
2: Seurausoletus; Seksirobottien käyttäminen normalisoi näitä ongelmallisia seksuaalinormeja ja tätä kautta teot siirtyvät myös tosimaailmaan. Gutiu korostaa että seksirobotit tukisivat seksuaalisia stereotyyppejä ja edistäisi pornotähtityylisiä ratkaisuja. Lisäksi ne käyttäytuisivät eroottisesti tavalla jolla ne olisivat aina suostuvaisia. Robottien käyttäminen normalisoisi asioita. Asian luvallisuus ja asian vapaus olisi viesti muulle yhteisölle. Toisaalta ihmisille tulisi vääränlainen käsitystö seksiin suostumisesta.
3: Suojeluoletus; Jos jokin sinällään ei-haitallinen asia tuottaa negatiivisia seurauksia meidän tulisi tehdä jotain asian vuoksi.

Toki tällä kaavalla voitaisiin tavallaan tiivistää joka ikinen moraalipaniikki ikinä. On hyvä huomata että kolmas kohta ei ole johtopäätös vaan se on itse asiassa yksi premisseistä. Sillä se ei ole suora seuraus kahdesta ensimmäisestä premissistä.

On ajallemme hyvin tyypillistä tehdä tämänlaisia toimintatapoja; Jokin asia joka esittää itselle epämieluisia moraalinäkemyksiä otetaan tämän asian symbolina. Ja sitten esitetään että symbolilla on jokin syy-seuraussuhde itse asiaan joten sitten ne eivät enää olisikaan ”ihan eri asioita”. ; Toisaalta merkittävää on myös se, että syy-seuraussuhteet nostetaan esiin hyvinkin viitteenomaisesti. Ja mielenkiintoista onkin huomata että esimerkiksi pedofiilien nukkejen kohdalla Sexpo esitti että korrelaatiot menevät siihen suuntaan että nuket vähentäisivät pedofiliaa jolla olisi uhri.

Toisin sanoen fantasiat ja tosiasiat liitetään yhteen yhdeksi ja samaksi. Normaalisti ajattelemme että mielikuvitus ei ole totta ja että terve ihminen osaa erottaa mielikuvituksen todellisuudesta. ; Tässä mielessä on huomattava että esimerkiksi alaikäistä esittävä nukke tai seksirobotti on esine. Ja asia on todellakin kuten Gutiu sanoo siinä mielessä että ne ovat symbolisessa ja fantasiointisuhteessa todellisiin oikeisiin naisiin.

Teoilla on symbolinen ja fantasioiden suhde aitoon väkivaltaan. (Esimerkiksi siksi että tosielämässä väkivaltaan liittyvä tappion mahdollisuus on itselle ikävämpi kuin jokin aivan liian kauan jatkuva latausruutu.) Itse näen että vaikka pelit todella tekisivät muutamasta ihmisestä väkivaltarikollisen useammin kuin passivoisi heidät – mitä pidän varsin epätodennäköisenä – niin silti se ei olisi syy kieltää pelejä ihmisiltä. Itse asiassa tiivistänkin asian niin että tarpeettomat moraalipaniikit seuraavat aina samaa kaavaa. Niissä oletetaan symbolin ja asian välille korrelatiivinen yhteys. Ja tämä – usein peräti lähinnä oletettu - tilastollinen korrelaatio nähdään samana kuin näiden kahden asian yhdeksi ja samaksi laittaminen. Eli korrelaatio tarkoittaisi käytännön tasolla sitä että symboli ja viittauskohde olisivat yksi ja sama. ; Vahvimmillaan tämä tietenkin menee siihen että symbolit nähdään ihan samaksi loppuun asti. Tällöin moraalipaniikki muistuttaa saatanapaniikkiin liittyneitä roolipelivainoja. Roolipelejen sisältöä ei enää monesti koettu saatananpalvonnan symboliksi joka totuttaa saatananpalvontaan ja innostaa kokeilemaan oikeaa saatananpalvontaa. Vaan roolipelit itsessään olivat saatananpalvontaa. Joka sitten ajateltiin jotenkin vastustamisen arvoiseksi asiaksi.

Näkisinkin että tässä on käsissä aika universaali kaava asiattomille moraalipaniikeille. Enkä sano että asiallisia moraalipaniikkeja ei voisi olla. Ne ovat kuitenkin ennemmin sitä että symbolisuus kierretään, osoitetaan sormella että ”pedofiilipappi” ja jatketaan ”sille täytyy tehdä jotain”. Ja Profit.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Jos moraalipaniikissa on jokin asiallinen ja järkevä ydin, siinä on oikeita väärintekijöitä ja oikeita uhreja. Vasta kun tämänlaisia perusteita ei ole, ja halutaan silti paheksua ja sensuroida, on turvauduttava huonompiin keinoihin. Kuten symbolien näkemiseen itse asiana.

♬ Hän ei oo oikea Gayboy ♫

QX Gaalailta katsastaa
äänestettyjä palkintojaan pois.
Irja Askola hymyilee,
mutta internetillä on kyynel silmissään.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin nettitädit hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
jos miehen voi joskus saada mielestään.

Tuure youtubeen leiriytyy
nettikameran valon loisteessa.
Kaikki kohuun jo tylsistyy,  mutta Ronkainen ei voi silmiään ummistaa.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin mikaniikot hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
jos tyttöjä voi saada mieleensä.

Netin trollisto ruokailee
internetflamen lämmössä.
Piispa Askolakin nuoruudesta huokailee,
  vaikka suojaikärajasta ei piitannut vähääkään.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin paheksujat hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
kun ei teinipojat tiedä tunteitaan.

Hän ei oo oikea gayboy.
mutta niin paljon häntä maailma rakastaa...
Hän ei oo oikea gayboy.
et ees MV -lehti ei kehtaa häntä tuomita.

Toivottavasti yksikään heistä ei menetä uskoaan...

Viime päivien Boelius -kohussa on puhuttu pedofiliasta ja lapsiin sekaantumisesta. (Piispatar Irja Askola on jotenkin luonnottoman heterosti hyväksikäyttänyt teinipoikaa luonnottomassa homoaktiossa.) Tämä on ollut ärsyttävää. Erityisen ärsyttävää tämä on siinä mielessä, että syytös lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli sen laatuista että kukaan jota on -  sanotaan nyt vaikka rippikoulunopettaja perseraiskannut esineillä - pitäisi rinnasteisena kokemaansa.

Mielestäni tämä olikin inhottavin asia kohussa. Tämä selvä omakohtaisen kokemuksen puute ja yleinen suhteellisuudentajuttomuus ärsytti. (Te mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä mitään tiedä, ette osaa edes lakipykäliä, tilannetajua vielä vähemmän.) enemmän kuin se, että keski-ikäiset moralistitäti-ihmiset selittivät kovasti paatoksella mitä 15 -vuotias poika kokee ja ei voi kokea. (Jos abortista ei saa kerran kuulemma puhua miehenä, kuten olen saanut kuulla, niin sitten tasapuolisesti teinipoikien tunteet ovat teille sallitun filosofiointialueen ulkopuolella. Period.)

Onkin hyvä huomata että Suomalaisia yhdistää vielä ainakin yksi arvo.

Emme pidä pedofiileistä. Tässä kiistassa onkin huomattavissa että pedofiliaa käytettiin leimakirveenä joka itse asiassa vähentää ja väheksyy aidosti seksuaalisesti häirittyjen kokemuksia. Termi kuluu käytössä ja pelkona voi olla jopa se, että pedofilia -sanan trivialisoituminen samalla tavalla mitä on nähty tapahtuneen mm. "natsi" ja "fasisti" -sanoille.

On toki selvää myös että kaikki pedofiliat eivät ole samanarvoisia. Jos Irja Askola kohtaa lokaa hyvin pienestä - jostain kokoontumisvapauteen liittyvästä gaalajuhlassa olemisesta ja itse määrittelemiensä palkintojen jakamisesta - niin toisaalta pedofiilejä usein myös suojellaan.

Tämä näkyy hyvin kun uskonnollinen taho harjoittaa sitä. Suomessa kun tehtiin lestadiolaisten pedofiliapaljastuksia, oli varsin suosittuna puheenvuorona se, miten tässä oikeasti rikokseksi nähtyjen pedofiliatapausten kohdalla vain vainotaan uskontoja. Tämä näkökulma on usein niin vahva että asiaa esiintuova tuomitaan jonain joka käyttää liikaa leimakirvestä. On selvä että Askolan ja lestadiolaisten kohdalla tuomion pyörintä on hyvin eritasoista. Ja miten teot ovat selvästi aivan eri kaliiberia. Ja vieläpä siten että kovempaa vastustusta ja kohua saa se joka tekee lievempiä tekoja.

Ei liene vaikeaa arvata mihin tässä alustan.

Australian katolinen kirkko on joutunut paljastuksen kohteeksi. Yli 4400 uhria vaatinut pedofilia-aalto on jännittävä. Prosentuaalisesti merkittäviä osia on ottanut osaa toimintaan. "Joissakin hiippakunnissa jopa 15 prosenttia papeista on väitetty hyväksikäyttäneen lapsia vuosina 1950-2015. Pahimmassa tapauksessa hiippakunnan papeista jopa 40 prosenttia oli hyväksikäyttänyt lapsia." (Voin vain kuvitella jos samoja tilastoja saataisiin jostain islamilaisesta lahkosta. Miten se koskisi kaikkia islaminuskoisia. Nyt emme näe samanlaisia tilastolavennuksia vaikka siihen että Timo Soini fanittaisi lapsiin sekaantumista. Ja hyvä niin! Edes Timo Soini ei ansaitsisi tämänlaisen päättelyvirheen uhriksi joutumista!) Lisäksi rikoksen tehneitä on suojeltu - heitä on siirretty uusille alueille joissa heidän maineensa ei ole tunnettu. Lisäksi ilmiantoja tehneitä lapsia on rangaistu. Syytteitä ei ole tutkittu.

Itse toivon että yksikään näistä ei menetä kristillistä uskoaan. Tämä voi olla erikoinen vastaus kaltaiseltani uskontovihaiselta tyypiltä. Mutta takana on se, että ns. tiedän mitä siitä seuraa. Ja se on yksi uskontovihaisuuteni tärkeimmistä yksittäisistä syistä.

Kykenen samastumaan tilanteeseen hyvin. Minulle on tapahtunut paljon sellaista josta en avaudu tässä. Koska en kykene avautumaan kaikista asioista missään. En terapiassa. En edes ainoassa luottamuksellisessa ihmissuhteessani joka on kestänyt saman katon alla15 vuotta. (Puolisoni.) Koska en kerro detaljeja tässäkään, niin otan kuvitteelliseksi analogiksi sen että rippikoulunopettaja perseraiskaa esineillä. Se tukee mielestäni hyvin teemaa. Se mitä minulle on oikeasti tapahtunut on irrelevanttia. Uskon menetyksen seuraukset ovat se joka merkitsee. (Tällä on myös syvempi argumentatiivinen merkitys. Yksi pointeistani on se, että on oikeasti melko irrelevanttia mitä minulle on tarkalleen ottaen tapahtunut.)

Muutut uhaksi.

Kun sinulle tapahtuu vakava kriisi, se koetaan usein ensi sijassa uhaksi kristinuskolle. Koko olemuksestasi tulee uhka kristilliselle uskolle. Tämä on erityisen vahvasti tilanteissa joissa yhteisö on jotenkin arvoineen mukana. Tässä mielessä pedofilia ei ole kieltämättä sittenkään ehkä paras esimerkki, koska esimerkiksi erilaiset kauhupaniikit vaikka saatanapaniikkiin liittyen olivat sosiaalisia. Yhteisössä kauhu saattaa esimerkiksi eristää yksilöitä ja ajaa heidät itsemurhaan. Yhden ihmisen panos kokonaisuudessa tälläisessä on pieni mutta merkityksellinen. Mutta karhu kanssani (bear with me).

Sillä se on silti läsnä siinäkin. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat suomessa olleet lestadiolaiskohut ; Lestadiolaiset ovat suuttuneet asioista tiedottaneita tiedotusvälineitä kohtaan syvästi. Helsingin Sanomien päätoimittajan henkilökohtainen kauna lestadiolaisia kohtaan nostettiin tässä tärkeäksi. Toki sosiaalisten ryhmien toiminnassa, kuten hoitokokouksia koskeneissa paljastuksissa, reagoinnit ovat olleet vielä vahvempia. Kenties siksi, että ne todella kertovat jotain oleellista asenteista.
1: Aivan kuin pedofiliatapaukset olisivat tällä muuttuneet olemattomaksi. On toki selvää että esimerkiksi itselläni asioiden penkominen on motivoitunut omakohtaisista kokemuksista ja siitä että "itse olen ns. todennäköisesti toivottomasti ja lopullisesti rikki mutta voin edes yrittää siihen suuntaan, että vastaavaa ei tapahtuisi kenellekään koskaan." Tämä on motiivi selvittelylle. Ei falsifikaatiokriteeri sille mitä löydetään.

Pedofiliakohussakin on ollut selvää että pedofiliasta raportoitu lapsi on koettu uhaksi kirkolle. Siksi lapsia on jopa rangaistu siitä että ovat joutuneet uhreiksi ja kehdanneet hakea oikeutta. Tässä ei ole mitään poikkeuksellista. On selvää että pedofiliakysymyksessä ja sen tuomittavuudessa on aina mukana tekijän identiteetti. "Suvakkeja" ja "arvoliberaaleja kulttuurimarxisteja" vihaava "arvokonservatiivi" hyökkää tässä mielessä vapautuneemmin pahana näkemäänsä Askolaa vastaan kuin konservatiivista arvopohjaa edustavamman edustajan kimppuun. Omaa identiteettiä suojellaan.

Jos siis käy niin että rippiopettajasi perseraiskaa sinut esineillä niin kirkossakin jos syytät kirkon työntekijää jostain, on tämä syytetty myös usein esimerkiksi kirkkoherran työkaveri. Sinä taas olet vaan joku jostain syystä peppukipuinen kakara.

Tämä uhkaidentiteetti on siitä jännittävä että sinua käsitellään. Jopa silloin kun sinua ei vastusteta. Muutut joksikin jonka läsnäollessa on aina ikään kuin erikseen puolustettava kristinuskoa. Teot etäännytetään mutta samalla korostetaan että asian esiintuominen on epäkohteliasta, asiatonta ja vainoavaa. Toisin sanoen rikoksesta jonka uhri olet on muuttunut joksikin jota sinun ei pidä ulostuoman.

Paitsi tietyissä yhteyksissä.

Moni tosiasiassa haluaa tehdä jotain kiinnostavaa. Jos joudut kokemaan jotain erikoista, moni on utelias. Tämä on sellaista mielenkiintoista seiskaviihteen tapaista. Halutaan että olet yksin kertomassa shokkisensaatiota. Tai tältä se ainakin tuntuu. Ihmiset ovat kiinnostuneita kuuntelemaan ikään kuin intiimissä kahdenkeskisessä tilanteessa asiasta. Tosiasiassa he hakevat samalla tarpeettoman luottamuksellisia välejä saadakseen nähdä vilauksen persereiästäsi ja tiedon siitä minkälaisia esineitä sinne on livahtanut. Tunkevat intimiteettialueelle ja sen ylikin. Mukalempeästi ja ystävällisesti. (Aidosti ystävällinen ja tilannetajuinen psykologisella silmällä varustettu tietää rajansa. Muunlaiset taas eivät ole omiaan tämälaisissa vakavissa asioissa mestaroimaan ja he voivat saman tien poistua ja lopettaa keskustelun, internetkeskustelun ja minun puolestani vaikka hengittämisenkin.)

Tämänlaisia asioita ei välttämättä kerrota edes omalle perheelle. Saati jollekin innokkaalle. Usein ensimmäinen reaktio onkin se, että sinulta halutaan tarpeettoman paljon yksityiskohtia. Kunhan niitä ei kerro lehdistölle tai vastaaville jossa kristitty joutuu ikään kuin selittelemään ja puolustelemaan kristinuskoa. ; Jos sanot että kristinuskossa tapahtuu pahaa, sinulta vaaditaan evidenssi ja tapauksenkulku. Ennen tätä et voi oikeuttaa sanomaasi. Et edes viittaamalla "kokemuksiin jotka nyt on sellaisia että eivät itse asiassa kuulu sinulle pätkääkään".

Jos olisivat edes harrastaneet kanssani seksiä olisivat nämä kysymykset sellaisia että niitä voisi jo kenties udellakin. Mutta tämä on ikään kuin sitä että kun ensin uskonnollisessa yhteisössä luottamuksesi petetään niin sitten sinun täytyy hypätä heti luottamuksessa syvään päähän ja avautua asioista kenelle tahansa omasta mielestään hyväntahtoiselle tyypille. Joka hymyten kyselee kun on kiinnostusta ja huolta. (Teillä ole esimerkiksi huolesta mitään käsitystä. Tappakaa itsenne ensin niin sitten palataan asiaan!)

Tätä tuntuu pahentavan yleinen optimistinen terapiausko ; Ihmiset aivan oikeasti uskovat että ratkaisu on mallia "mene terapiaan". (Ja terapia tarkoittaa myös sitä että puhutaan asiasta henkilökohtaisesti juuri heille.) Ja jos se ei toimi on ratkaisu "mene toiseen terapiaan" tai "mene parempaan terapiaan". Mylly muistuttaa tässä osin toista yleistä uskomusta : Jossa uskoon tullaan lukemalla "Raamattua". Ja jos olet sattunut lukemaan koko kirjan kannesta kanteen - kuten olen - muuttuvat myös vaatimukset. Koskaan et ole lukenut vain riittävästi "Raamattua".

Eikä tämä seiskalehtimäinen sensaatiohumpuuki edes jää tähän. On oikeasti ihmisiä joista traumaa on hyvä eksploitata manipuloivana kikkailumahdollisuutena. Sellaiset ihmiset kuin Rod Rosenbladt ovat kirjoittaneet "The Gospel For Those Broken By The Church" :in tapaisia "ateistejen auttamisella" itsensä oikeuttavia ajatuksia jossa esitetään käännyttämisstrategioita eri tavalla uskonnollisessa väkivallassa traumatisoituneille. ; Tässä fundamentalistikristityn perusvalikoimaan kuuluu että ei voi olla kauheaa tai pahaa tämänlainen. Että ei voi olla niin, että hyvä ja hyväntahtoinen kristitty ei saisi yrittää myös käännyttää omaan uskontoonsa takaisin ilman että muuttuisi pahaksi. Kysymys ei olekaan tästä. Tosiasiassa näitä käännyttäjästrategioitsijoita kuvaa kokemukseni mukaan aina ja ilman poikkeusta se, että tämä käännytystyö on ainut mitä he tekevät. He urkkivat tapauksesta yksityiskohtia - tai minun kohdallani häiritsevästi tungetellen yrittävät säälittävästi urkkia niitä - ja käyttävät jokaisen mahdollisen kikan voidakseen tehdä sen mikä tilanteessa on tärkeintä. (Ilmeisesti sen että saavat itsemurhan tehneen kristityn. Hiiteen odotettavissa olevat emotionaaliset responssit, kristityksi kääntyminen on ainut ja siksi myös tärkein tavoite! Toivottavasti nämä tyypit ymmärtävät tämän ja tajuavat kuolla kristittyinä. Mahdollisimman nopeasti & mahdollisimman kituen!)

Levy ei saa jäädä kiinni.

Suomessa uskotaan parantumiseen. Tämä näkyy siinä että ajatellaan että uskonto tai terapia parantaa. Tästä seuraa itse asiassa se, että jossain vaiheessa tilanne menee siihen että jos et ole onnistunut pääsemään kriisistä ohi, se on sinun syysi. Terapia toimii tai parempi terapia. Jos ei toimi niin syynä ei ole ekvivalenssiparadoksi vaan se että et ole tehnyt terapiaa oikein. (Kuten olet aina lukenut väärin "Raamatunkin".)

"Malisen haasteita" viidestä vuodesta alkaa ropisemaan. Näissä tilanteissa erikoista on se, että jos näille ihmisille menee kysymään että mikä on heistä sopiva palautumisaika vaikkapa sotatraumoista tai raiskatuksi tulemisesta. Tai että jos joku tulee heille kertomaan että rippikouluopettajansa on perseraiskannut heitä esineillä, niin onko oikea ja empaattinen ja rakentava reaktio todella se, että väheksyy tapahtumaa asenteellisilla sanavalinnoilla ja kysyä ensimmäisenä että onhan varmaa että tapahtumasta on alle viisi vuotta kun sen jälkeen kokemus on arvoton ja merkityksetön. Käytännössä jotain jota ei tapahdu. Australian kohuissa valtaosa olisi siis turhaa kitinää kun tapauksista on jo niinkin kauan.

Näissä konteksteissa yritetään usein pyytää anteeksi. Mikä kertoo että aikahaarukoijilla ei ole suhteellisuudentajua eikä tilannetajua. He ovat olettaneet että negatiivisia kokemuksia ei oikeasti voi olla. Ja jos on niin kokemukset ovat aina lieviä. Koska eihän suuri uskonto voi olla paha, vain marginaaliset fundamentalistit ovat kauheita. Lahkolaiset jotka voidaan trivialisoida "ei keskivertouskovaisiksi". Tämä sopii tietenkin hyvin mitättömään pikkulahkoon kuten Australian katoliseen kirkkoon, joka on niin pieni että jurui kukaan ei ole siellä Australiassa sellaisesta kuullutkaan. (Jos katuvat todella on olemassa armoa tuova uskonnollinen konsepti nimellä harakiri. Saa suorittaa vaikka heti!)

Aikajanoissa kiinnostavaa on tietenkin se, että olen traumakäyttäytynyt internetissä siitä lähtien kuin kokemani tapauksen alkuaallot olivat 4 päivää vanhoja. Ja koskaan ei ole ollut oikea hetki käsitellä asiaa. Mielenkiintoista onkin huomata se, että miten monta vuotta on riittävä aika jotta löytyy yksi hyvä uskovainen käsittelemään aihetta asiallisesti, ystävällisesti ja sympaattisesti. Vielä sitä ei ole koittanut, vastaan tullut tai mitään muutakaan.

Muutut parhaimmillaankin kakkosluokan kansalaiseksi.

Kun ensin liityt uskonyhteisöön joka lupaa paljon. Kirkko ja usko lupaavat paljon. Seurakuntatyöhön liitetään paljon arvoja. Heilahtelee sellainen sana kuin "yhteisöllisyys". Tämä on helppoa niin kauan kun huomataan se tosiasia että näitä lupauksia ei useimmiten tarvitse koskaan lunastaa. Siksi onkin valaisevaa joutua aitoon kriisiin ja huomata että olet uhka ja poissiivottava ongelma siinä yhteisössä joka lupasi suojella sinua. Ja joka tekee tämän sinä ainoana hetkenä kun todella, siis todella, tarvitset sitä.

Kun sitten eroat uskonyhteisöstä ja kirkosta tulee paikalle keekoilemaan joku Martti Muukkosen tapainen iloinen hahmo joka selittää että uskonnottomuutesi on yhteiskunnalle rike. Että yhteiskuntarakenteet nojaavat uskontoon ja ilman niitä niistä tulee hauraita ja tuhoutuvia. Ja että uskonnottomat ovat määritelmällisesti yhteiskunnan moraalisia vapaamatkustajia ja muita kakkosluokan kansalaisia. (Ja tämä on fakta koska hän on sosiologi joka osaa mainita ääneen Weberin.)

Tämä on aina kannustavaa ja rakentavaa kuulla. Tällähän siitä traumasta toipuu. Että ensin joutuu instituutiossa kokemaan erinäisiä peppukipuja ja sitten tämä ei saisi murtaa uskoa siihen että tämä instituutio on hyvän voima maailmassa. Yleviä ovat Muukkosen kaltaiset ihmiset.

Ja että pitäisi miettiä paremmin ja enemmän.

Uskonnottomuus johtuu jostain syystä aina liian vähäisestä kokemuksesta. Jostain syystä narraatio menee täysin läpi jopa minun kaltaiseni kohdalla.

Kun olen ensin ollut yli 10 vuotta optimistisena naureskelijapoikana tunnettu seurakuntanuorena ja sitten yht'äkkiä koen jotain jonka seurauksena teen itsemurhayrityksen ja käännyn pois uskonnosta ja olen tämän jälkeen maan kiukkuisimpia uskontovihainen, ja joka on mm. lukenut raamatun ja joka debatoi huvikseen jumalatodistusten logiikasta, on ensimmäinen reaktio aina se että en osaa uskontoa riittävästi. Uskontoon negatiivisuus nähdään aina johtuvan vain riittämättömästä kokemuksesta. (Te ette ole kokeneet vittu mitään. Kunhan teidän rippikouluopettajanne ensin perseraiskaa teitä lapsena pikkuesineillä niin sitten palataan asiaan. Sitä ennen voitte vaikka tappaa itsenne silmieni alla jotta saan edes jotain iloa siitä että kristitty kykenee edes joskus auttavasti hyveelliseen tekoon..)

Ongelmaan haetaan jopa siitä että minun olisi pitänyt käydä tai keskittyä uskontotunneilla peruskoulussa. Kävin kuitenkin hyvin uskonnollisen opettajan johdolla musiikkiluokkaa joka oli käytännössä myös uskontoluokka.

Toisaalta sitten on myös suhde uskontojournalismiin.

Suomen uskontojournalismi näyttää aika suuresti olevan viihteellistä. Sitä saa kuulla juttuja jotka vertautuvat kissavideoihin. Eli sitä miten ekumenian nimissä rabbi ja pappi menevät moskeijaan ja baarimikko kertoo olevansa väärässä vitsissä kun ei siellä saa tarjota alkoholia. Tai sitten se koostuu "suosikki" tai "seiska" -henkisistä henkilöhaastatteluista jossa ollaan kivan suvaitsevaisen avomielisiä ja kerrotaan että Kauko Röyhkä on mainion kiva ateistiksi kun on kulttuurikristitty.

Tässä mielessä huomasin tämän taannoin jutellessani uskontojournalismiin luottamisesta. Henkenä oli se, että sitä olisi vain uskallettava luottaa. Ja että muussa tapauksessa keskustelu saa sitten vain päättyä. Että minulla on pakko olla asennevamma eikä esimerkiksi se, että jos minulla on sydämelläni sellainen asia kuin rippiopettajani tekemä peräsuoleen raiskaaminen pikkuesineillä niin voisin kenties tarvita jonkinlaista vahvistusta siitä että journalistin asenne on oikea käsittelemään tämänlaisia asioita. Ja tottakai tämä asennevammattomuus ja pitämielisyys ja luotettavuus testataan ensin jollain vaarattomalla, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut että luottamusta vaaditaan heti alkuun ja keskustelu halutaan enemmänkin tyrehdyttää täysin kuin tarttua takana olevaan ongelmaan. Suomalaiset uskontojournalistit eivät näe skuuppia vaikka sitä hieroisi heidän naamaansa. (Sen sijaan he kertovat että kukaan ei pakota. Olettaen että en edes mitenkään voisi olla kiinnostava kohde. Tämän asennoitumisen jälkeen tosiaan saavat skuuppinsa vain pakottamalla.)

Tosin Suomessa tälläinen paljastusuutisointi olisikin ongelma. Jos politiikanjournalistit eivät pelkää paljastaa tai epäillä vaikka pääministeri Sipilää ties mistä niin uskontojournalismissa tälläinen on maassamme hyvin harvinaista, ellei peräti tyystin poissaolevaa. Uskontojournalismin nähdään tukevan kirkkoinstituuttia ja tiedottavan kirkkoinstituutin näkökulmaa. Tai olevan muuten uskonnon puolella.

; Lähinnä "suvakkimedia" yle MOT -ohjelmineen ja "Hesari-Hysäri-Pravda" on tehnyt jotain paljastuksia. Ja nämä liitetään tietenkin näihin mainitsemiini lisänimityksiin. Australian katolinen kohu ei olisi täällä uskontojournalismin asia. Vaikka tosiasiassa se on juuri uskontojournalismin ydinmehua.

Sinun käsketään painua muualle.

On mielenkiintoista miten monet pastorit ovat vuosien mittaan todennut että minun esimerkiksi pitäisi olla hiljaa ja välttää uskontoaihetta jos se synnyttää tälläisiä tunteita. Tämä on tietenkin sama kuin kieltäisi ajattelemasta sinisilmäistä jääkarhua. Ja nämä ihmiset - esimerkiksi pastori Hannu Kiuru - ovat yleensä sellaisia että he korostaavat antisekulaareja sävyjä. Eli uskontoa tulee saada levittää aivan kaikkialla. En tiedä mikä tynnyri on sellainen että sen ovikelloa ei jokin Jehovan Todistaja tulisi pimputtelemaan. Ja jos sellainen löytyy, se on taatusti määritelmällisesti sekulaari tila.

Toisaalta on suoraan sanottu että "sinulle on selvästi tapahtunut jotain pahaa, en osaa auttaa, ikibanaani". Merkittävää on tietenkin että kirkon avuttomuus tunnustetaan tälläisessä yhteydessä. Koska muuten usko terapian ja kirkon mahtiin on kova. (Tietenkin tälläiset jutut eivät leviä, ne ovat samanlaista yksityistilaisuutta kuin ne terapiapumppauslähentelyt.) Usein auttaminen nähdäänkin synonyymiksi sen kanssa että halutaan kuunnella kun kerron. Tämä tietopaljastus sidotaan auttamiseen hyvinkin vahvalla sidoksella. Nähdäkseni tälle ei ole tarvetta.

Kuitenkin sinun täytyy olla läsnä.

Kristinusko kuuluu kulttuuriin. Näin ollen sinun odotetaan ja jopa vaaditaan osallistuvan kirkkotapahtumiin. Ristiäiset, häät, rippijuhlat, hautajaiset. Sukulaisen musiikkikonsertit jonne sinun oletetaan menevän myymään lippuja. Kaukaisen vanhan sukulaisen syntymäpäiväjuhlat jonne menet laulamaan virsiä ja olemaan korrekti. Koulun todistustenjakoihin joissa saat joko laulaa mukana tai istua epämukavasti hiljaa samalla kun mietit peräsuoltasi ja pikkuesineitä.

Kristinusko "kuuluu kulttuuriin" niin että sinun on sosiaalisista syistä jotenkin odotettua vaan menevän. Ja kaiken olevan OK. Koska se on normaalia ja tavallista. Tämä koskee heitäkin joiden elämänhistoria on epänormaali.

Kuitenkin samalla.

Samalla muistan miten lukiossa Miska Husgafvel ei tiennyt mitään mitä minulle oli tapahtunut. Hän ei udellut. Ymmärsi että siellä on peräreikiä ja esineitä vastassa. Ja että niistä tietäminen ei ole tärkeää. Hän  tajusi että kaikki mitä piti oli siinä ,että varmuuden vuoksi fysiikan luokassa paidasta kiinni että en yrittäisi hypätä mihinkään korkeajännitelaitteisiin. (Ennen kuin edes liikuin mihinkään suuntaan.)

Samoin Anna Korkolainen ymmärsi että joskus voi olla tarpeen päästää omituinen nuori mies nukkumaan kotiin sohvalle, pois perheriitaisesta ja väkivaltaisesta perheestään, vaikka tämä saattaa kenties herättää erikoista keskustelua poikaystävän kanssa.

Samoin moni muu ymmärsi jotain. Ymmärsivät että tilanteen tietojen päivittäminen ei välttämättä ole niin oleellista. Ei heidän tarvinnut tietää detaljeja. Reagointien tunnistaminen riitti. Kyky sympatiaan ja odotettavien tulevaisuuksien ennustamiseen. Tajua siitä että asiaa voi muuttaa omalla käytöksellä. Pienillä teoilla. Tämänlainen on sitä että tartutaan toimeen ja jeesitään. Ei että asetetaan rooli, kaava ja toimintasuunnitelma jota epäluottamusta ymmärrettävästi kokeva pakotetaan tottelemaan tavalla jossa ensimmäinen on luottamusta osoittava uskon hyppy.

Temppu joka tuntuu ylittävän ihmisten auttamiseen muka-spesialisoituneiden psykologisella silmällään ylvästelevien pastoreiden ja muiden kaikkivaltiaan avussa hyvää tekevien superosaajien ymmärryksen. He voivat sanoa "en osaa auttaa", kun et ole valmis tekemään mitä he haluavat siinä tahdissa mitä haluat ja olet koettu uhaksi.

TL;DR;

Toivottavasti Australian pedofiilikohun seurauksena ei ole kasvanutta määrää ateisteja. Sillä nämä uhrit ovat joutuneet aivan toisenlaiseen lisämyllytykseen. Siinä he ovat velvoitettuja purkamaan kokemuksiaan ihmisille jotka edustavat instituutiota joka teki tämän heille. Muuten he ovat uhka jonka käsittelyssä on puututtava ennen kaikkea uskon maineenpuhdistukseen. Ja tämä vaatii aina jonkinlaista huomion siirtämistä tekemisestä, tapahtuneesta ja tekijästä.

Lisäksi uhrin täytyy käyttäytyä hyvin. Jokainen uskovainen haluaa jutella miellyttävän ja älyllisen ja rauhallisen uskontojen uhrin kanssa. Ts. he nauttivat sellaisista uskontojen uhreista joilla ei ole mitään traumakäyttäytymistä. Heti jos käytös on huonoa, syynä on liian vähä terapia tai se että vihaisella ei olekaan aitoja kokemuksia tai riittävää ymmärrystä uskontodialogiin.

He ovat takaisinkäännytystyönkohteita jotka voidaan hylätä ilman apua vetoamalla avuttomuuteen. Avuttomuuteen joka on kuitenkin lähinnä mielisokeutta. En ole kohdannut vielä kristillisessä kontekstissa hyväntekijään ja apuun. Ja kun olen tämän asian kanssa parisenkymmentä vuotta ollut tekemisissä, voin sanoa että jos jonkin asian altistuminen on voimakasta ja toistuvaa ja siihen liittyviä tapahtumia on 0kpl on selvää että tämä haettu asia ei edusta valtavirtaa.

Tästä voidaan päätellä että on turhaa siirtää puheita kristittyjen pahuudesta noitavainoihin. On turhaa selittää fundamentalisteista tai ääriryhmiä edustavista epänormaaleista aktivistikristityistä. On turhaa puhua hihhuleista tai tuijottaa lahkoja. On puhuttava keskiverrosta. Keskiverrosta joka btw. koostuu niistä kristityistä jotka voivat nähdä vuosia traumakäytöstä blogeavia tyyppejä ja joiden ainut sympatianosoitus on se, että heidän kommentteihinsa käydään kirjoittamassa siitä miten mielipiteet ovat vääriä ja turhia ja muutenkin sellaisia että ketään ei kiinnosta.

Eihän heitä tietenkään kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Sehän olisi uhka jos oma ideologia olisikin sellainen että siellä olisi mahdollista että rippikoulunopettaja perseraiskaa pikkuesineillä, pääsee kivasti eläkkeelle ja että koko yhteiskunta käytännössä poikkeuksetta antaa asian tapahtua niin että ainut ongelma joka tässä toistuvasti nähdään torpattavaksi on se jolla on ollut tarpeettomia pikkuesineitä epänormaalissa taskussa ulkopuolisten voimien sinne tahdonvastaisesti sorkkimana.

Se pieni ero

Richard Keenan, jäi kiinni pedofiliasta. Hän on toiminut vastuullisissa tehtävissä, esimerkiksi Ohion pormestarina. Jos hän olisi ollut islaminuskoinen, asiaa olisi varmasti revitelty maahanmuuttokriittisillä sivustoilla. Koska silloin asia nähtäisiin islaminuskoisten syynä. Nyt häntä sitten reviteltiin hieman erilaisessa kontekstissa. Haluttiin nähdä yhteys hänen kristittyytensä ja pedofilian lähelle.

Ja onhan siinä toki jotain kummallista koska Keenan on monesti korostanut sitä, miten hän on kristitty "I’m a Christian" ja että tämä tarkoittaa sitä että teot puhuvat enemmän kuin suu; "Dedicating my life to Jesus has changed my life. Don’t preach it, but live it." Kaksoisstandardeissa eläminen on kuitenkin aivan validi vaihtoehto ihmisten parissa.

Kun katsotaan Keenanin selityksiä, näkee miten hän ei oikeuta tekoaan kristillisyydellä. Hänen pääargumenttinsa on se, että hän selittää tapahtumaa syyttämällä uhriaan. Nelivuotiasta kutsutaan Keenanin puheissa termillä halukas. Ja tapahtuma on muutenkin lasten vika, koska itsepä viettelivät. "...blamed the child for initiating the sex acts and described her as a “willing participant.”"

Kristillisyys taas näkyy hänen puheissaan enemmän jonain jota pitäisi katsoa lieventävänä asianhaarana. Eli häntä tulisi rangaista lievemmin koska hän on muuten hyvä ihminen. (Jos olisin häijy, voisin puhua siitä miten mielenvikaisuutta käytetään usein lieventävänä asianhaarana. Mutta tätä ei kannata ehkä tässä yhteydessä alleviivata liikaa...)

Keenan on siis henkilö joka ei kykene kantamaan vastuutaan eikä pysty myöntämään edes itselleen tekojensa pahuutta ja ennen kaikkea omaa aktiivista suhdettaan niihin. Ja tämä ei tee hänestä "tavallista kristittyä" vaan "tavallisen ihmisen". Hänen tekosensa sitten taas noin muuten eivät ole yhtä terveitä kuin tämä kiemurtelu ongelmatilanteissa...

Perverssi facebook

Facebook oli mennyt tulkitsemaan kuuluisan Vietamin sotaa koskevan kuvan lapsipornoksi. Kuva napalmin polttamasta lapsesta oli tulkittu pornografiseksi, ilmeisesti sen vuoksi että facebookissa katsotaan enemmän muotoa kuin sisältöä. Kuvassa juoksevan lapsen alastomuus on tulkittu suoraan siksi että kuva olisi sisällöltään eroottinen.

Jos facebook näkee kuvan pornografisena, eli seksuaalisia himoja ruokkivana kuva-aineistona, se on melkoisen perverssi.

Hei, katsos tätä!

Monilla miehillä on erityinen selfie-munakuvagalleria. Tämä ei ole missään nimessä homoseksuaalia. On vain yksinkertaisesti hyvä olla valmiina jotta voi tarvittaessaan viestiä tunteitaan naisille nopeasti, tilanteessa missä hyvänsä. Bussissa ei esimerkiksi voi spontaanisti vilautella ja ottaa selfieitä. Ja siksi monessa arkisessa tilanteessa onkin oltava valmista materiaalia lähetettäväksi spontaanisti vaikka siksi että kuulee ensimmäisen kerran jostakusta omasta mielestään sievästä naisesta internetissä.

Lisäksi hyvän pippelikuvan ottaminen on vaikeaa. On mietittävä asentoa ja kompositiota. Aivan liian moni ottaa amatöörimäisiä salaman ylivalottamia kuvia jotka on lähinnä otettu suuntaamalla kameraa housunkauluksesta sisään. Kunnon kikkelikuva on vaikeaa ottaa selfienä, varsinkaan jos ei ole selvin päin. Siksi Teuvo Hakkarainen ei ollut ollenkaan homoseksuaali selitellessään omia kikkelikuviaan. ; On aivan asiallilsta pyytää ystävän apua jotta saa tehtyä omasta kikkelikuvastostaan mahdollisimman houkuttelevan ja mainostavan ja miellyttävän.

Hyvässä kikkelikuvassa on mietittävä asentoa, kompositiota ja sitä minkälaisen viestin haluaa sillä kertoa. Esimerkiksi kontrastia ja väritasapainoa säätelemällä  saa kikkelin näyttämään kovalta ja suuremmalta. Toisaalta "airbrushaamalla" ja pehmeillä suodattimilla ja sopivasti valaisemalla peniksestä saadaan suuren, pehmoisen ja puhtaan näköinen. Sopivalla kuvankäsittelysuotimella kuvaan saa myös tarkempia asenteita, jotka on syytä miettiä yksityiskohtaisesti ja tilannekohtaisesti. On oltava harkittu jokaista kuvaa tehdessä. Ja niistä on syytä tehdä itselle erityinen kansio jossa on erilaisia viestejä välittäviä kikkelikuvia. Sillä aivan kuten kikkeli voi tyydyttää jokaista naista eri tavalla erilaisina yksilöinä, on tämän saman viestin ja yksilöllistämisen syytä näkyä lähetetyissä kikkelikuvissa.

Kuvakulmilla ja esinahan asennoilla voidaan välittää viestiä. On aivan eri asia näyttää täydessä ojossa olevaa lähes tulkoon orgasmiin runkattua penistä kuin näyttää pullottelevaa elintä jonka esinahan uumenista terska vain hieman kurkistaa, ikään kuin leikkisästi kutsuen.

Liian usein peniskuvissa näkee ruttuisia, kenties jopa tahraisia, vaatteita. Tausta voi olla valkoinen, koristeellinen tai muuten kiinnostava. Peniksen voi myös asetella mielenkiintoisesti. Kultturellisti viinilasissa lepäävä penis nahkakantisten kirjojen ympäröimänä antaa erilaisen viestin kuin penis jolle on leikkisästi kiedottu pieni kravatti terskan ympärille.

Tai siis helvetti vieköön ei.

Tänään Marko "Fobba" Forss kirjoitti facebookiin viestin peniskuvien jakamisesta. Viesti keskittyy ns. sextortioniin. Eli siihen että erilaiset palvelut ovat erikoistuneet siihen, että "Kun se iloittelu siellä kameran edessä on suoritettu, alkaa kiristäminen. Maksa summa X tai Facebook-kaverisi ja kaikki muut mahdolliset tuttusi pääsevät seuraamaan kyseisen iloittelun YouTubeen ladatun videon kautta." Samalla korostetaan että tilanteita provosoidaan "Ihmettelet ehkä sitä, miksi tämä kuvankaunis nuori neito ehdottaa lähempää seksuaalista nettikanssakäymistä hetken nettikeskustelun jälkeen, koska et muista niin käyneen villeinä poikamiesvuosinakaan. Ehkä se johtuu siitä, että netissä ollaan rohkeampia? Eikähän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä, eihän?"

Forssin tekstiin reagoinnit ovat olleet erikoisia. Esimerkiksi Samuli Suonpää korosti, että "Poliisi varoittaa miehiä lähettämästä lapsille peniskuvia. Kun sitten miehiä voitais kiristää." Ja hän huokailee asialle. Muutenkin on tullut kommentointia mallia "Tarvitaan SuomenPoliisi kertomaan, miksi alaikäiselle ei saa lähettää kikkelinkuvia. Ettei joudu kiristetyksi."

Pedofilian toistuminen oli erikoinen, koska Forssin viesti koski ennen kaikkea nuoria, jotain parikymppisiä, naisia joille ennen kaikkea keski-ikäiset miehet lähettelevät peniksenkuvia. Viestin aiheena oli enemmän aikuisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän twistautuminen sekstailija-irstailijaan takaisin palaavasta kiristyksestä kuin pedofiliasta. Toisaalta kiristys toimii varmasti vielä paremmin pedofiileihin. Joskin heidän löytämisensä voi olla vaikeampaa ja tämä tekee siitä sellaista että ilmiöstä ei synny samanlaista tienaus-ammattialaa kuin tästä em. ansaintamallista.

Teemana on pedofiliatwistin lisäksi ollut se, että moralisoinnin sijasta kiristetyksi joutuminen olisi jotenkin oleellisen väärä näkökulma. Itsekin olen sitä mieltä että terveen ihmisen kannattaa hillitä kikkelinkuvien lähettelyä ensisijassa kaikista muista syistä paitsi tässä mainitusta. Mutta toki, jos sitä on jo seksuaalinen häiritsijä tai halujaaan toteutteleva pedofiili niin kenties ainut mikä menee läpi senlaatuiseen mieleen on "ei pidä lähettää kikkelinkuvia kun se voi kiristää sillä"... Valitettavasti moni ihminen ei välitä etiikasta vaan siitä mitä reaktioita tästä saa.

Peniskuvien kohdalla Forssin näkökulma on lisäksi kenties ainut asia joka toimii ja tehoaa muutenkin. En puhu pedofiliasta vaan normaalimmasta pervoilusta. Sillä nykyaikana moni suhtautuu seksuaalisuuteen tavallaan yllättävän luontevana osana elämää. On niin avomielinen ja luonteva ja avoin että muu yhteiskunta ei ole ikään kuin vielä vapautunut tabuistaan ollakseen valmis niihin. (Toinen vaihtoehto on toki se, että ollaan niin konservatiiveja että erilaiset seksuaalisen häirinnän puolet nähdään feministisenä propagandana, jonain josta on hyötyä lähinnä silloin jos voidaan viitata siihen että seksuaalinen häirintä on yleistynyt tai yleistymässä maahanmuuttajien vuoksi.)

Kikkelilähetystyö tekijäänsä kiittää?

Kun moni lähettää kikkelinkuvia, he eivät ajattele sitä kuten vastaanottaja sen kokee. Syynä on osittain se, että lähettäjä ei kykene irtautumaan itsestään. Hänelle itselleen hänen oma peniksensä on tärkeä ja hieno. Tämän kautta oma penis ja sen lähettäminen rinnastuu helposti (1) seksikkäisiin kuviin joita saataisiin itse naisilta (2) siihen että oman peniksen erektio on jonkinlainen kehu vastaanottajalle, koska onhan imartelevaa jos on niin seksikäs että tuottaa iloa niin paljon että tulee erektio, jonka evidenssi tuo lähetetty kuva on.

Tässä tosin helposti unohtuu se, että seksikuvissa mieleen ei tule keskiverto seksikuva keskiverrosta naisesta vaan enemmänkin pornofantasioiden kuvia. Tämän voi huomata kun katsoo niitä asenteellisia viestejä joissa miehet eivät halua nähdä heille yllätetysti näytettyä mummopornoa tai vastaavaa. Tosiasiassa eroottisille kuville oletetaan konteksti. Ja tätä ei tiedosteta koska rinnastuskohteen piilo-oletuksia ei tiedosteta. Ja toisaalta ainakaan minä en juurikaan nauti mistä tahansa vaginakuvasta. Tissikuvat eivät itse asiassa oikeastaan edes rinnastu kikkelikuviin vaan paidattomana otettuihin kuviin.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä kikkelikuvatrollaustapauksessa josta kirjoitin aiemmin. Mies lähetti kikkelikuvan ja kehui naisen silmiä. Ja oli yllättynyt kun nainen ei pitänyt kikkelinkuvista. Hän ei pitänyt takaisin saamistaan kikkeleistä. Ei varsinkaan kun niiden lähetettyjen kokoa ja sitä miten niissä ei ollut omituisia muhkuroita, toisin kuin hänen lähettämässään peniksen kuvassa oli.. Oli selvää että lähettäjä luuli olevansa leikkisä tyyppi jolle seksuaalisuudessa ei ole tabuja ja joka korosti hauskanpitoasennetta. Mutta vastaanottaja koki tämän seksuaalisena häirintänä. Tavalla joka täysin ylitti kikkelinkuvien lähettäjän ymmärryksen. (Toki naisilla on monia muitakin hauskoja tapoja reagoida epämiellyttävään yllätysmunaan.)

Valtaosa kikkelikuvien lähettäjistä on varmasti aivan samalla tavalla pihalla. Totaalisen pihalla tavalla joka rinnastuu mielessäni lähinnä aatteeseensa liikaa uppoutuneilta ties minkä ideologian edustajilta. Juuri niiltä joilla on aina päivän paras ad hoc -selitys sille miksi heidän systeeminsä on järkevää ja asiallista. Mikään todistusaineisto tai selittäminen tai argumentointi päinvastaisesta ei muuta näiden ihmisten mielipidettä.

Vastaanottajan näkökulmaa - ja hieman evoluutiotakin

Naisnäkökulma, eli kikkelikuvanvastaanottajan näkökulma, on aina tärkeä. Viestinnässä on aina muistettava lähettäjä, lähetysmedian rakenne ja vastaanottaja. Ne kaikki ovat tärkeitä. Kun aloitin tämän tekstin kikkelikuvantuotantotaiteella, tein tämän pelkästään lähettäjän näkökulmasta. Laajensin siinä olevaa ideaa eteenpäin. Eli otin lisäksi kuvanottovälineen ja valokuvan mediana huomioon. Tämä on tärkeää puhuttaessa viestinnästä. Ja jo tämä taso, ilman vastaanottajan tasoa demonstroi että kikkelikuvien lähettely ei ole kovin harkittua. Sillä jos se olisi harkittua siitä tulisi juuri tuon kuvaamani kaltaista. Ja se taas vaikuttaa varmasti absurdilta myös heistä jotka lähettävät kikkelikuvia.

Vastaanottajan näkökulmaa voi olla vaikeaa tavoitella näin miehenä. Mutta onneksi Alina Välimäki kirjoitti yllätysmunista juuri tarvitsemastani vastaanottajanäkökulmasta naisena. Kutsuessaan "yllätysmuniksi" näkökulma pitää sisällään, paitsi yhden pisteen vitsin, niin myös muistutuksen siitä että kikkelinkuva tulee yllättäen. ; Tämä on merkittävää. Sillä vaikka itsekin olen periaatteessa joviaali ja kykenen olemaan luonteva ympäristössä jossa on alastomuutta, olen kovin häiriintynyt yllätystisseistä. Eli jos en ole varautunut alastomuuskontekstiin, sattumalta nähdyt tissit tuovat pienen shokin. Joka ei ole pelkästään miellyttävä.

Ongelma on laajempi ; Kikkelikuvien lähettäminen kuvastaa hämmentävän monille kuvia lähettäville jonkinlaista ystävällisyyttä ja luottamusta. Heidän kannattasi muistaa että jos puhutaan aidosta ystävällisyydestä, niin esimerkiksi monia uskonnollisia julistajia pidetään häiritsevinä juuri siksi että he harrastavat ystävyyteen liittyviä ulkoisia piirteitä ilman että he olisivat ansainneet nämä. Tämä koetaan tunkeiluna. Mennään liian henkilökohtaiselle tasolle liian nopeasti. Näin ollen ystävällisyys ei ole argumentti jos siihen ei liity ystävyyteen liittyvää läheistä suhdetta ja tuttuutta.

Välimäki kirjoittaa siitä, miten kikkelinkuvat ovat sukupuolittuneet erityisellä tavalla "Mielenkiintoisinta tässä on se, että naiset ja miehet ajattelevat sukuelinkuvista täysin erilailla. Toisin kuten miehet ehkä kuvittelevat, naiset eivät ajattele lersseistä ruudullaan, että ”oi kun pääsisin istumaan tuon päälle” tai ”voi kun saisin tuon jötkäleen suuhuni”. Usein nainen vain tuijottaa ruutuaan etsien kuvasta outoja pilkkuja tai paiseita, kauhistellen ja punastuen miettiessä karvoja hampaiden välissä." ; "En tiedä yhtään naista, jota munakuvat kiihottaisivat – päin vastoin! Suurimman mokan miehet tekevät silloin kun muutaman viikon kestäneen tekstailun jälkeen potentiaalinen heila lähettää seisovasta nautintonakistaan kuvan naiselle."

Välimäki myös tuo esiin kasan erilaisia lainauksia jotka demonstroivat juuri sitä miten miehet tuntuvat kokevan munakuvat aivan asiallisina. Otan näistä lauseista esiin ne jotka ovat mielestäni argumentaatioltaan sosiaalisia ja vastavuoroisuusajatuksen mukaisia. "Jos haluan nähdä tytön alasti, lähetän hänelle munakuvan. Toivon että hän lähettää minulle kuvan itsestään takaisin." ... ”Kun näen kauniin naisen, lähetän hänelle munakuvan koska minulla ei ole hajuakaan mitä voisin sanoa hänelle.” ... ”Koen melkeimpä kaikki naisten ruumiinosat kiihottavina, joten miksi hän ei kokisi munaani kiihottavana?” ... "Eikö nainen ilahtuisi ajatuksesta, kuinka kovaksi hän minut tekee?" Tämä aikalailla demonstroi miten vihjeettömiä miehet ovat. Limaisesta pervosta ja seksuaalisesta häiritsijästä saa helposti kuvan ilkeänä ja itsekkäänä. Mutta he eivät ainakaan perustele asiaa itselleen näin.

Itse olen miettinyt asiaa siltä psykologiselta kannalta että tilastollisella tasolla miehet ovat usein visuaalisempia kuin naiset. Kenties kikkelikuvan lähettäjän ei pitäisikään miettiä naista miehen kanssa identtisenä? Kenties vika olisi jo tässä. Media on vastaanottajan kannalta väärä.

Välimäki sen sijaan hakee jonkinlaista samanlaisuudenhakemista kuviin. Hän lähestyy naisena asiaa evoluutio mielessään. "Pohdiskelin alkukantaisia, evoluution jättämiä tekijöitä, jotka saavat meidät lähettelemään alastonkuvia. Naiset nimittäin ottavat usein kuvia takamuksistaan sekä tisuleistaan kertoen miehille olevansa hedelmällisiä. Tässä on jotain järkeä, eikö? Näin ollen esimerkiksi miesten käsivarsista otetut kuvat kertoisi naiselle miehen olevan voimakas sekä turvallinen kumppani suvun jatkamiseen. Jormalla ei pitkälle pötkitä, joten miesten on turha rakentaa itsetuntoaan sen ympärille." Onkin mielenkiintoista miettiä asiaa evolutiivisesti. Tässä saattaa tulla mieleen monia piirteitä ; Evolutiivisesti tiedetään että miehet eivät jonota spermapankkiin koska miesten lisääntyminen on menneisyydessä liittynyt alastomien naisten vartaloiden näkemiseen. Toisaalta kun miettii omia seksuaalisia kokemuksia, seksin aikana tulee konkreettisesti yleensä nähtyä rintoja ja kasvoja - kenties jopa takamuksia asennosta riippuen - kuin itse sukuelimiä. Näin ollen ei ole mikään ihme jos miesten - ja miksipä samoista syistä naistenkin - visuaaliset preferenssit eivät keskity sukuelinten näkemiseen. (Toki on sitäkin mahdollista nähdä lähietäisyydeltä, asentokysymys. Näissä asennoissa lisääntyminen voi tosin olla kovasti estynyttä.)

Raiskauskulttuuria (tai "eihän heitä edes voi raiskata")

Törmäsin tänään keskusteluun stand-up -koomikko Louis C.K.sta. Se lähti liikkeelle siitä, miten hän oli sanonut, että "If someone makes a racial or sexist joke, say, with total seriousness, "I don't get it, can you explain it". Then watch them crash & burn." Huomautus on tietenkin hyvä. Se siirtyi siihen, että lausunto on ironinen siinä mielessä että samainen koomikko on nostanut kohuntaa sen vuoksi että hän on tehnyt seksistisiä raiskausvitsejä. Ja miksi ihmiset nauravatkin hänen raiskausvitseilleen.

Kysymys on kiinnostava. Se tosin meni siihen että pitäisi kertoa vain vitseistä jotka koskevat omaan viiteryhmään. Paitsi että se ei pätenyt jos lesbot eivät saisi kertoa vitsejä heteroseksuaaleista. Ja niin edespäin.

Mukaan tuli tietenkin myös asiaankuuluva lausunto raiskauskulttuurista. Miten tuollaiset vitsit ovat asiattomia koska ... "yleisössä saattaa olla joku joka on raiskannut ja joka ei käsitä että tämä on väärin". Väittäisin, että ongelmana ei ole se että oikein kukaan pitäisi raiskausta hyvänä. Päin vastoin. Ongelmana on usein se, että ihmiset selittävät miksi se ei ollut oikea raiskaus. Ihmiset käsittävät että raiskaus on väärin. Mutta väärä pukeutuminen, se että naiset fantasioivat usein raiskauksista, se että ollaan naimisissa tämän tyypin kanssa. Se, että humalassa tehtiin jotain. Olisivat jotain jotka tekisivät teosta "oikeasti ei-raiskauksen". Tämä voidaan toki jossain määrin liittää raiskauskulttuurikeskusteluun siinä mielessä että niitä pidetään jotenkin vähemmän pahana. Tämä vähättely on hyvin lähellä teon rikollisuuden mitätöimistä.

Mutta tosiasiassa raiskauskulttuuri näkyy vahviten juuri siinä että tietyt raiskauskset eivät ole edes mahdollisia. Ja tässä mielessä miesten asema on, kenties yllättäen, huonompi kuin naisilla. Toki esimerkiksi nykyisessä "macho-maahanmuuttokriittisessä" keskustelussa on teemana että suvakkinaisia uhataan raiskaamisesta ja suvakkimiehille puhutaan turpaanvetämisestä. Ja tässä mielessä raiskauksen mahdollisuus on naisiin kohdistuvassa diskurssissa vahvempi. Mutta ongelmana onkin se, että miehen raiskaaminen olisi homoseksuaalia. Ja se, että miestä ei itse asiassa tosiasiassa monen mukaan edes voitaisi raiskata.

Ihan oikea meemikuva,
jonka sanomaa moni mies ja nainen
oli tukemassa. Vahvin tietämäni
"aidon ja vahvan" raiskauskulttuurin
ilmeneminen nykykulttuurissa on
yleensä juuri tämän tyylistä.
Tästä ei jostain syystä
kuitenkaan puhuta oikein
missään yhteydessä silloin,
kun feministit puhuvat aiheenaan
raiskauskulttuuri. Jos feminismi on
tasa-arvoa, eikä vain naisasiaa, niin
miksi ihmeessä näin on?

Jos minulta kysytään olemassaolevasta raiskaamisesta, niin otan esiin demonstraation. Demonstraation siitä että kulttuurissamme on suuntauksia joissa on vahva raiskauskulttuurin sävytys. Se on niin kova että jopa pedofilia tai siihen sävyttynyt raiskaus on aivan asiallinen asia. Tämä koskee tietenkin opettajien tekemää seksuaalista väkivaltaa. Mies joka panee esiteinityttöä on tietenkin sellainen että aggressiivisempi feministi on samaa mieltä kunnon makkaraa syövän perussuomalaisen tosimiehen kanssa. (Eli "munat-poikki pedofiililta" -fantasioinnein.) Mutta jos opettaja on nainen, etenkin yleisesti attraktiiviseksi koettu nainen, tilanne muuttuu. ; Ajatuksena on että jokainen poika tai mies haluaa seksiä aina kaikkien kanssa, joten heidän autonomisuuteensa ei voisi puuttua. (Etenkin "koska erektioargumentti".)

Lestadiolaispaniikista ja omantunnontestistä

Jani Kaaro kirjoitti raportin lestadiolaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista. Kun erästä lestadiolaista oli syytetty insestipohjaisesta seksuaalisesta häirinnästä, lähteeksi paljastui jokin hieman muu "Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista."

Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.

Syytöksissä uskonnollisella vakaumuksellakin on osansa "Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen." ... "Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää."

Kaaron tekstissä on tiettyjä puutteita.

Siitä löytyy kannanottoja niinkin erikoisesta ja yllättävästä paikasta kuin "Kotimaan" puolelta. Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."

Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse.

Tästä huolimatta

Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että "lestat vaan teippaa pesukoneen lasin öhö öhö" - luovat ennakkokäsitystä ihmisistä jotka ovat outoja. Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
1: Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.

Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.

Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.

Samoin olen pitkään ja usein moittinut ns. lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.

Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi.

Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.

Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään.)

Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."

Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut. Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista. Ja mitä voimakkaampi pettymys ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".

Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.

Komorbiditeetti

Nykyajan arvokeskustelu, etenkin esimerkiksi homoseksuaalejen avioliiton kaltaiset konseptit ovat muuttuneet juridisiksi kysymyksiksi. Tämä on hyvin erikoinen asia. Koska laki ja etiikka ovat lähinnä löyhästi linkittyneitä. Voidaan toki nähdä että demokratiassa lait jossain määrin heijastelevat sitä mitä pidetään ja ei pidetä eettisenä. Mutta tiukassa mielessä voidaan nähdä että esimerkiksi tupakan ja viinan kohdalla kysymys ei ole siitä onko eettistä juoda viinaa vaan siitä onko ihmisellä tästä huolimatta oikeus juoda viinaa.

Tämä yhteys arvokeskustelun ja juridiikan välillä on vahva ja jossain määrin huvittava. Sillä siinä missä papit sentään joko valehtelevat, esittävät, vihjaavat tai todella yrittävät, edustaa etiikkaa, juristi taas edustaa lähinnä systematisoitua byrokratiaa. Jos vitsien paha pappi on kaksinaismoralisti, on vitsien kiero juristi erinomainen juristi.

Tästä yhteydestä voidaan ottaa hauska esimerkki. Timo "elämän koulu" Lehtonen sotii jo hävittyä sotaa ja ruoskii kuollutta hevosta. Eli puhuu homojen avioliitosta. Hän korostaa että homot saavat jo mennä naimisiin (naisen kanssa). Ja että laki kohtelee kaikkia samalla tavalla. Hän tiivistää että hänestä on epäeettistä että homot eivät mene naimisiin. Ja nostaa tässä esille pedofiilit. Hän siis käyttää kahta homojen avioliittolakia vastustavaa kliseisintä konventiota. Käytetty argumentti on erikoinen. Mutta ei sillä että se olisi luova tai uusi. Vaan sillä että se on virheellinen, mutta silti todella toistettu.

Sen peruslähtökohta on triviaalilla tavalla tosi.
1: On nimittäin teknisesti totta että homoseksuaalit miehet voivat mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Tässä mielessä laki on sama kaikille. Avioliittolaki ei siis ole siinä mielessä syrjivä. Samassa mielessä kuin rotusegregaatio ei olisi syrjivä koska siinäkin jokainen saa mennä naimisiin kenen tahansa oman rotuisensa kanssa.
2: Toisaalta korostetaan homoseksuaalisuuden ja pedofilian välistä yhteyttä. Molemmat nähdään ilmeisesti perversioina ja jos kannattaa yhtä niin pitää kannattaa myös toista. Homoseksuaalisuus olisi siis jotenkin oleellisesti samanlainen pedofilian ja insestin kanssa.

Lehtosen juttu on toisaalta siinä mielessä kiinnostava ja oleellinen että se alleviivaa jotain hyvin tärkeää. Kun puhutaan siitä miksi heterot menevät naimisiin on se jotenkin perusteltava. Jos heterot menevät naimisiin mutta vaikka homot eivät, on tämä ero jotenkin perusteltava. Ja kuten pedofiliaesimerkki demonstroi, sillä on jotain tämänlaisia perusteita. Heteroliittojen kannattajakin joutuu selittämään miksi se ei ole analoginen parafilioiden kanssa.

Homoseksuaalit joutuvat tietenkin kertomaan jotain vastaavaa ja tämä on epäanalogisuuden demonstroimista. Tämä hieman pehmentää lähestymistavan kahta tärkeintä ongelmaa:
1: Kun puhutaan homoseksuaalejen avioliitosta on omituista siirtää aihe jonnekin ihan toiseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus on tavattu että puhutaan tästä aiheesat. Filosofiassa tunnetaan red herring -niminen päättelyvirhe, jossa virhe on siinä että lakataan puhumasta aiheesta ja puhutaan jostain muusta. Strategisessa mielessä tempun ydinmehu on juuri siinä että kun puhutaan jostain epämiellyttävästä joka tuottaa tuloksia josta ei pidä niin osa kokee että on näppärää siirtää keskustelu johonkin toiseen aiheeseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus ja se saavatko he mennä naimisiin on todella omituista vaatia että puhutaan mummojen eläkerahoista tai zoofiliasta. Suurin osa lienee sitä mieltä että pedofilia on paha. Itse asiassa Oinosen koira-analogia toimii jos ja vain jos "pian mennään naimisiin koirien kanssa" on ärsyttävä. Jos pitää zoofiliasta niin rinnastus olisi vain statement of fact. Ollakseen argumentti, zoofilian pitäisi olla karsea vaihtoehto. Ja se onkin.
2: Slippery Slope -argumentointitapa, jota Lehtonen soveltaa, on siitä ikävä että se on enemmän pelottelu kuin argumentointitapa. Toki joskus voidaan nähdä että tilanteet eskaloituvat vähä vähältä. Joskus asian välillä on syy-yhteys. Slippery slope ei perustukaan niinkään siihen että siinä olisi looginen ristiriita, vaan siitä että se harvemmin on argumentti. Yhteys joko on tai ei ole ja käytetty argumentti ei niinkään todista että yhteys on kuin väittää sellaisen olevan olemassa. Se ei ole argumentatiivisesti sisällyksekäs mutta se vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin kuin se olisi. Ja tämä tekee siitä huonon tempun.

Tämä painotus on tarpeen. Sillä  jos puhutaan siitä että homot saavat avioliiton ei tarvitse argumentoida miksi homoseksuaalisuus on erilaista kuin pedofilia. Sillä se on keskustelun kannalta turhaa. Kuten olen analysoinut, logiikan kannalta väite siitä että "jos kannattaa homoseksuaalisuutta olisi pakote kannattamaan myös pedofiliaa jne" on non sequitur. Eli päättelyvirhe joka perustuu siihen että johtopäätös ei olekaan se mitä sen väitetään olevan. (Mikä on eri asia kuin suora looginen ristiriita. Tämä demonstroi sitä miten ristiriidan puute ei tee argumenttivirheetöntä tai edes huonosti perusteltua, kuten jokainen "kehäpäätelmän" tunteva tietää.)

Mutta kuten demonstroin voi silti olla jossain määrin tarpeen argumentoida miksi homoseksuaaleissa on jotain sellaista mitä vaikka zoofiileissä ei ole. Ja tässä on hyvä katsoa juridiikkaa. Sillä kun aiheena on homoseksuaalejen avioliittolaki, voidaan löytää oleellisia epäanalogioita. Ja koska aihe on juridiikkaa, niistä tulee tätä kautta oleellisempia kuin se että mitä mieltä itse kunkin uskonto on siitä onko asia eettistä vai syntiä.

Perimmiltään kyseessä on se että ketkä katsotaan todellisiksi itsemäärääviksi kansalaisiksi.
1: Nykyaikana lain mukaan lapsilla on hyvin vähän autenttista tai millään tavalla sisällöllistä päätäntävaltaa. Heidän vanhempansa saavat päättää mitä he syövät, mihin uskontoon heidät laitetaan. He eivät saa äänestää, he eivät saa juoda alkoholia jne. Avioliittoon meneminen on siis osa tätä yleistä "täysivaltaisen kansalaisuuden teemaa". Ja homoseksuaalien avioliiton kohdalla ei kyseenalaisteta tätä doktriinia. Se on merkittävä niin tupakasta seksin katsomiseen internetissä. Joten kyseessä on nyky-yhteiskunnan eräs vahvimmista arvokannanotoista. Tämä tekee epäanalogiasta juridisesti aivan käsittämättömän merkityksellisen.
2: Jos mietitään zoofiliaa, siinäkin itse asiassa on kyse siitä että eläintä ei koeta mielekkääksi omavaltaiseksi päättäjäksi. Juridisessa mielessä lapsi ja eläin ovat tässä kohden samanlaisia.
3: Toisaalta on koko parafilian käsite. Homoseksuaalisuus, kuten sadomasokismikin, ovat aikaisemmin määritelty parafilioiksi. Mutta nykyään näin ei tehdä. Parafilia on jotain joka on kenties määrittelykysymys. Mutta juridisessa mielessä ero on valtavan suuri. Homoseksuaalisuuden ja esimerkiksi pedofilian välillä on tätä kautta käsittämättömän suuri juridinen ero. Ja jossain mielessä voidaan ajatella että juridiikka on "demokraattisen arvokeskustelun arvokannanottokasa". (Jonka perusteella osa on esittänyt että Suomen laki olisi jotenkin kristillinen. "Suomi on kristitty maa" ei sanoisi muutoin oikein mitään merkityksellistä...) Parafilia on kenties metaeettisesti ontto ja mielivaltainen (itsekin edustan kantaa jossa perversio erotetaan seksuaalisesta suuntauksesta sillä että jälkimmäisellä on riittävän vahva lobbauskoneisto). Juridisella ja yhteiskunnallisella tasolla se on kuitenkin äärimmäisen vahva ja oleellinen epäanalogia.

Bonuskorttina on syytä ottaa komorbiditeetti.

Otin esiin komorbiditeetin siltä kannalta että se on merkittävä jos mietitään yhteyksiä erilaisten negatiivisten asioiden välillä. Zoofilian ja pedofilian kohdalla on syytä huomata että niissä on eräs hyvin omituinen lisäero jota homoseksuaalien kohdalla ei ole huomattu. Nimittäin korrelaatioita muihin mielenterveyden häiriöihin. Pedofiili on tavallisemmin myös jotain muuta kuin pelkästään pedofiili. Toisin sanoen pedofilialla on komorbiditeetti.

Tämä yhteys antaa vihjeen siitä että siihen liittyy eihaluttuja lieveilmiöitä. Jotka taas oikeuttavat juuri sitä red herringin ja slippery slopen tyylisten argumenttien käyttämistä. Homojen kohdalla on turhaa puhua siitä että pian ne raiskaavat kaikki meidän lapset. (Homoseksuaali päivähoidossa synnyttää tämänlaista pelottelua. Samoin kuin jokainen heteroseksuaali mies leikkimässä ei omien lasten kanssa herättää pedofiiliantureita melko lailla tyhjästä.) Tämä alleviivaa sitä että se on jotenkin oleellisemmin "mielenterveydellinen probleema". Homoseksuaalisuutta kohdellaan kuin sillä olisi vahva komorbiditeetti ja siksi siitä odotetusti seuraisi jotain. Tämä on logiikan kannalta mahdollista mutta tosiasiat eivät tue sitä. Itse asiassa tämä on oleellinen, sillä pedofilialla on jotain hyvin erilaista kuin homoseksuaalisuudella.

Tämä toki tekee asiaan lisää sillä jo aikaisemmin valitsemallani linjalla. Jos katsotaan täysvaltaista itsemääräämistä niin meidän yhteiskunnassamme uskonnollinen vakaumus, edes tyhmä sellainen, ei vie itsemääräämisoikeutta. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla voi käydä hyvinkin toisin. Mielenterveyspuolen ongelmissa ihmisen vapaa kansalaisuus otetaan mielellään haltuun. Otetaan esimerkiksi haltuun ja estetään tappamasta itseä.
1: Miksi on luotu kristillinen yhteiskunta jossa ei-kristitty de facto monin paikoin savustetaan niin ikävään tilanteeseen että ainut konkreettinen vaihtoehto on itsemurha ja sitten otetaan heidät talteen jotta he eivät voi tappaa itseään? Missä on kristittyjen sadismin yläraja? Kidutettu ei saa kidutusta loppumaan edes itsemurhalla...

Toki tämän eettinen oikeutus voidaan kyseenalaistaa. (Kuten tuossa juuri aiemmin teinkin.) Mutta kun puhutaan lainsäädännöstä - ja homoseksuaalien avioliittolaissahan on kyse goddamit juridiikasta, systemaattisest byrokratiasta - tämänlaiset erot ovat oleellisia kriteeriattribuutteja. Kysymys ei lain kannalta ole yhtään samanlaisesta asiasta joten kyseessä on, paitsi epäanalogia, niin nimenomaan oleellinen epäanalogia.

Yhteenveto

Parhaimmillaan slippery slope todistaa että jos kannatat homojen avioliittolakia ei ole välttämättä ristiriitaa siihen että voisit kannattaa myös pedofiliaa tai monen ihmisen avioliittoa. Mutta tämä "ei välttämättä ole ristiriitaa" ei ole kiinnostava - itse asiassa se on looginen päättelyvirhe - jos sitä esitetään muodossa "jos kannatat asiaa A on väistämätön seuraus että kannatat myös asiaa B tai oled idiootti". Tämä ei ole kiinnostava keskusteluaihe.

Toki ei ole merkittävää keskustella siitä mikä muutenkin pätee. Jos ennen lakia ja lain muutoksen jälkeen laki on jotain jonka määrittelemiä asioita sovelletaan kaikkiin ja tämä sama pysyy lain muutoksen jälkeen, (homoseksuaalit saavat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa), on typerää viitata siihen kun keskustelun aiheena on se muutetaanko asiaa vai ei. Kun ennen ja jälkeen lain muutoksen laki koskee kaikkia ei lainmuutos muuta tätä asiaa. Joten miksi käyttää sitä argumenttina joka perustelee miksi yksi mutta ei toinen? Ei miksikään!
1: Lainmuutoksen jälkeen heteroseksuaalit saavat mennä naimisiin myös oman sukupuolensa edustajan kanssa, heilläkin on samat oikeudet, joskin heidän tämä uusi oikeutensa on heidän kannaltaan yhtä triviaali kuin se että homoseksuaali saa nykyään mennä naimisiin eri sukupuolta edustavan kanssa. Tässä valossa voi miettiä että miksi homot eivät arvosta tai välitä siitä että homot saavat nykyään mennä naimisiin. Sen jälkeen voi ymmärtää miksi on sangen omituista että Lehtosen teemana oli että "ihmiset eivät ymmärrä" että homot saavat jo nyt ennen lainmuutoksen toimeenpanoa, mennä naimisiin... Lehtonen on tässä aika vihjeetön ja hän itse ei näytä ymmärtävän asiaa kovin syvällisesti. Homot eivät kyseenalaista sitä että he saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevien kanssa joten on outoa että Lehtonen ottaa asian esille "väärinkäsityksenä". Kuka tässä on väärinkäsittänyt mitään? Hän itse ei nähtävästi ymmärrä että homoseksuaalit haluavat avioon samaa sukupuolta olevan kanssa ja tämä on se ainut kulma jolla avioliitto heitä kiinnostaa. Lehtosta vaivaakin niin syvä vihjeettömyys yhdessä juridiseen saivarteluun että asennetta voisi kutsua "ällö mega autismiksi", paitsi että se loukkaisi autisteja kaikkialla maailmassa. Sillä autistia ja Lehtosta erottaa se, että autistit voivat olla älyllisyydessään kunnioitettavia ihmisiä.

Koska heteroseksuaalien laki on sallittu, on heidän tehtävä jotain samaa kuin mitä olen tässä tehnyt. Kertoa perusteita miksi yhdet mutta ei toiset. Jos pitää homoseksuaalien avioliittoa pahana asiana, se olisi syytä perustella. Tämä voi olla mahdollista. Mutta ei tämäntapaisilla argumenteilla mitä siihen on käytetty.

Mites olisi "Lakialoite yksityishenkilöiden poikkeuksellisen vahvojen voimankäyttötilanteiden oikeuttamisesta"?

Muistan kun törmäsin kerran junassa vanhempaan naiseen, joka selitti miten ennen lehdissä levitettiin väkivallantekijöiden ja raiskaajien tiedot. Hän huvitteli - siis oikeasti huvittuneena - jopa sillä miten otsikoissa oli ollut "Karhu pani Oravaa" -tyylisiä otsikoita. (Sukunimet eläinten nimiä.) Hän oli mainio ihminen. Sittemmin journalistit ovat päättäneet että väkivaltarikollisia ja pedofiileja ei usein tuoda nimellä ja naamalla julkisuuteen. Tällä yritetään välttää lynkkaamismentaliteettia. Eli tavoitteena on ennaltaehkäistä tulevia väkivaltarikoksia. Nykyään suosiota ovat kuitenkin saaneet paikat/julkaisut joissa tämäntapaisia tietoja jaetaan. Sitä myydään tiedostamisen nimellä. Mutta pelottavinta näissä on oikeastaan se, että kun näiden julkaisuja ei ole virallistettu ja valvottu, voi journalistisen tarkkuuden kanssa olla vähän miten sattuu. Ja tällöin mukaan saattaa tulla ihmisiä jotka eivät ole oikeasti pedofiileja. Ja tämän riski on se minua huolestuttavin yksityiskohta.

Kauhistelun erikoisia puolia on tosin muuallakin. Viime päivinä on puhuttu siitä miten kolmeen lapsen raiskaukseen ja murhaan syyllistynyt on vapautumassa. Näissä keskusteluissa on noussut jopa esille "kaksoisstandardi". Kuitenkin näen että tässä ongelmana on se, mikä usein on näissä "kaksoistandardi" -keskusteluissa. Tosiasiassa syvin ongelma on se, että laki on sama kaikille. Kun taas normaali ihminen näkee että rangaistukset ovat vääränlaisia (yleensä liian lieviä) heidän omaan oikeustajuunsa nähden. Näin ollen "kaksoisstandardi" voi olla vaikka se, että saat pidemmän tuomion piratoimalla ahkerasti jonkun taiteilijan levyjä, kuin hakkaamalla tämän em. taiteilijan sairaalakuntoon. Asia tuntuu epäreilulta, mutta takana on kuitenkin konsistentti lainsäädäntö joka on sitten sama kaikille. Se, voiko "oikeustajutestejä" pitää vakavasti voi olla kahta mieltä. (Tai oikeasti, vain yhtä.) Se onko laki reilu on irrallinen siitä onko laki sisäisesti ehyt ja ristiriidaton. Ihmisille näin ei ole. Laki ilmeisesti on jonkinlainen ihanne jonka ajatellaan karkeasti ottaen säätävän sen mikä itsestä tuntuu reilulta. (Mitä tuohon uskomukseen voi sanoa. Good luck with that!)

Pedofiilit ovat rikollisia jotka todella kaivavat ihmisiä jostain oikein syvältä. Ja rehellisesti sanoen, I totally get that point. Monilla ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan hyvin heikko kyky erottaa moraalista vihaa koston oikeutuksesta. (En ole varma onko heidän "moraalinen kompassinsa" rikki vai luottavatko he liikaa "moraaliseen kompassiinsa" jotka ovatkin vain tunteilua ja kohkaamista.) Moni ajattelee että pedofiileihin kohdistuva moraalinen raivo olisi oikeudenmukaisuutta. Minä kykenen näkemään eron (tavallisten) raivontuntemusteni ja tekoon oikeuttavan (korkean) kynnyksen välillä. On tietysti ero lynkkaamisesta fantasioinnin ja lynkkauspartion välillä. Mutta kun asiasta keskustellaan ikään kuin vakavasti otettavana vaihtoehtona, on jokin oleellinen moraalinen kynnys monilla pelottavan alentunut. Ja minä pelkään jossain määrin heitä enemmän kuin pedofiileja. (Toki ehkä siksi että en ole lapsi eikä itselläni ole sellaisia.)

Lynkkaaja Hannu Kiuru -paradoksissa

Tässä kaikessa sotkussa tuntuu tapahtuvan virhe johon törmäsin Hannu Kiurulla hänen tuoreessa blogauksessaan. Hän blogasi asiasta joka on hyvin vanha. "Journal of Medical Ethics -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan vastasyntyneet eivät ole vielä "oikeita ihmisiä" eikä heillä ole "moraalista oikeutta elämään." ... "Artikkelin ovat kirjoittaneet Oxfordin yliopistoon kytköksissä olevat Alberto Giublini ja Francesca Minerva, joiden mukaan vanhemmilla pitäisi olla oikeus antaa lapsensa surmattavaksi, jos lapsi syntyy yllättäen vammaisena."
1: Itse asiassa kirjoitin aiheesta omaan blogiini vuonna 2012. Tein siitä logiikkapohjaisemman lähestymistavan, joka itse asiassa korosti sitä että "kysymys on premisseistä". Kiurun analyysiä lukiessa korostuu se, että hän esittää johtopäätöksiä eikä päättelyketjuja. Joka taas on oma pinnallisuuden määritelmäni. Asia on tärkeä siinä mielessä että artikkelia lukeva voi huomata että temppuna on abortin argumenttejen laajentaminen. Joten eetikko voi oikeasti tuon tuloksen pohjalta päätellä sellaisen erikoisen asian että jos jälkiabortti on pahasta niin se on argumentti myös aborttia vastaan. Tämä taas miellyttää monia kristittyjä aivan taatusti.

Hannu puhuu kristillisestä näkökulmasta, arvoiden johtopäätöstä omilla premisseillään. Tämä on hieman hassua mutta tavallista. Siihen on syytä antaa jonkin verran tilaa. On tosin hyvä tiedostaa että mistä on kysymys. Mutta arvokeskustelussa on kysymys hyvin usein nimenomaan erilaisista moraalilähtökohdista, joten asia ei ole virhe sanan vahvimmassa mielessä. Hieman hupsua se toki on. Kun sentään käsitellään tiettyä tutkimusta ja kaikkea. Osa meistä elää vielä todellisuudessa jossa kaipaillaan ajatusta jossa kritiikin kohteen tunteminen olisi kritisoinnin minimivaatimus. Tässä omalähtökohtakeskeisessä painotuksessa se ei ole välttämätöntä.

Kiuru puhuu ihmisarvosta "Kristinusko on aina pitänyt elämää pyhänä. Kyse on Jumalan antamasta lahjasta tai pikemminkin lainasta. Meille on annettu elämä elettäväksi alusta loppuun. Elämän pituus vaihtelee, mutta vain Jumalalla on oikeus päättää, milloin laina-aika on täysi. Hän on mitannut jokaiselle elämän pituuden, pannut määräajan, jota ihminen ei voi ylittää. Alittaa (ikävä) kyllä voi." Tämä on ironista, kun nostetaan huomioon Kiurun taannoinen tempaus minun kanssani. Mutta ironia ei ole tärkeää. Tärkeää on tiedostaa että Hannu Kiurulla on statement jonka mukaan ihmiselämä on pyhää. Kun kysymykset ovat "Mistä asiantuntijat mahtavat hakea oikeutuksensa määritellä, ketkä ovat oikeita ihmisiä? Mitä tarkoittaa moraalinen oikeus elämään?" hän puhuu absoluuttisesta ihmisarvosta. Siitä että moraalinen oikeus elämään on tavallaan siinä että on syntynyt. Että siinä ei ole ehtoja.

Mutta valitettavasti ilmoille nousee se, että tämä eettinen tutkimus on saanut tappouhkauksia. Tämä onkin totta ja osa kohukiemuraa. Hannu Kiurun suhtautuminen näihin tappouhkauksiin on jännittävä "En yhtään ihmettele tappouhkauksia. Asiantuntijaparat saisivat näin maistaa omaa lääkettään. Asennevamma kun on paljon pelottavampi vammautumisen muoto kuin kehitysvamma. Niille, jotka tekevät pahaa pienille ihmislapsille, pitäisi Jeesuksen mukaan laittaa myllynkivi kaulaan."  Ymmärrettävää. Ja tästä saadaan statement jonka mukaan ihmisen hengen riisto, lynkkaaminen, on joskus oikeutettua.

Valitettavasti tappouhkailu on lynkkaamisen legitimoinnissa oleellisessa osassa. Ja ihminen joka esittää että elämällä ei ole ehtoja, ei voi sanoa että teloittaminen, kuolemantuomio tai lynkkaaminen voivat olla koskaan oikeutettuja. (Koska niissä henki riistetään ehdoin.) Siksi ihminen joka elämän arvoa pyhittäen lähtee kirjoittamaan tappouhkailuja ja lynkkailemaan esittävät ultimaattumia ja statementia jonka mukaan elämän arvo on ansaittava joillain kriteeriattribuuteilla. Kuten "ei-pedofiili" ja "ei etiikan premissejä tavanomaisesta poiketen julkistava tutkija". (Hyvään kansalaisuuteen on sitten liitetty erilaisia instrumentalistisia attribuutteja aivan tavallisesti. Kysymys liittyy kuitenkin vain löyhästi ihmisen elämän arvoon. Tosin ilman ansaittua kansalaisuutta absoluuttisen arvokas elämä on helposti viheliäinen. Tähän kulmaan uskovaiset puuttuvat yllättävän harvoin. Kenties siksi että heistä moni näyttää komppaavan siihen liittyviä ajatuksia paljonkin.) Nuo ovat toki hyviä ja humaaneja ihanteita jokaisen noudatettavaksi. Mutta sävy on liian pitkälle menevä.

Tämä ei tietenkään yllätä. Kirjoitin hyvin kauan aikaa sitten tekstin jossa huomasin että vaikka abortissa ollaan "pro life" niin samooissa piireissä kuolemanrangaistusta kannatetaan. Ja tarkastelu huomasi itse asiassa että molemmat nähtiin rangaistuskontekstissa. Aborttia ei siis tavallaan kielletä elämän arvon takia sanan filosofisessa määritteissä. (Tai ainakaan oikeudenmukaisuusasiat eivät seuraa tätä koherentisti.) Lapsi on synnin palkka. Kun elää haureudessa pitää kärsiä seurauksista.

Näkisin että Hannu Kiuru -paradoksin reflektointi on edessä jokaisella lynkkausfantasioijalla. (Siis myös itselläni joskus, pakko tunnustaa. Mikä tuskin yllättää kovin montaa ihmistä. Olen niitä tyyppejä joiden emootiomaailmassa koulukiusaajia ei pidä ymmärtää vaan heidät täytyy yksinkertaisesti tappaa.) Jos elämä on niin arvokas ja pyhä asia, että sen puolustamiseksi ollaan valmiita tappamaan, ollaan varsin erikoisilla linjoilla. Ollaan, vaikka ideologia puoltaisi miten.

Tapettavat homot

"Helsingin Sanomissa" uutisoitiin erikoisesta tilanteesta. "Kalifornian osavaltiossa Yhdysvalloissa on käynnissä merkillinen oikeudellinen väittely, joka liittyy homojen ja lesbojen tappamista vaativaan kansanäänestyshankkeeseen. Oikeusoppineiden mukaan näyttää siltä, ettei osavaltion oikeusministerillä ole valtuuksia pysäyttää selvästi perustuslain vastaista hanketta alkuunsa." Homojen tappamista voisi pitää hyvinkin ei-kristillisenä. Kuitenkin kun USA:ssa on kuolemanrangaistus, on periaatteessa mahdollista keskustella siitä millä teoilla ja asenteilla ihminen on tämän kuolemanrangaistuksen alla.

Olipa tästä mitä mieltä tahansa niin asenne ei ole kovin kaukana siitä miten moni erittäin voimakkaasti itsensä kristityksi identifioivat ovat mieltä Suomessakin. Mieleen tulee ainakin seurakuntavaalikohu parin vuoden takaa. "Jyväskylässä poistettiin Seurakuntaväen ehdokaslistalta kirkkovaltuustoon pyrkivän Eero Talvion vastaukset, joiden mukaan "homot on hävitettävä kansasta". Jyväskylän seurakunta pyysi poistamaan kommentit.
– 3 Moos 18:12 ja 18:22, 3 Moos 20:13 jne. Homot on hävitettävä kansasta. Room 1:26-31. Ansaitsevat kuoleman, perusteli Talvio kantaansa kysymykseen rekisteröityjen parisuhteiden kirkollisesta siunaamisesta.
– Yksi toinen tilanne on ollut, missä ehdokas ja seurakunta kävivät keskustelua ja vastauksen perusteluista pieni osa poistettiin ennen vaalikoneen avaamista. Siinä oli käytetty varsin voimakasta kieltä, kertoo Kirkkohallituksen verkkoviestintäpäällikkö Sami Kallioinen."

Kristitty Sami Liedes edustaa tähän erikoista kantaa. Hän esitti tämän USA:n kohun yhteyteen, että "Minä en ymmärrä, miksi lakialoitteet pitäisi pystyä pysäyttämään tai puolueet kieltämään, oli sitten millainen natsipuolue tahansa. Esimerkiksi kohu Hollannin pedofiilipuolueesta oli minusta samanlainen. Luulisi, että nimenomaan lainsäädäntöteitse pitäisi saada ajaa mitä tahansa; oikea tapa torpata huono aloite on hylätä se, ei kieltää sen esittämistä." Hän edustaa jotakuinkin kantaa jota karkeasti jollain vähän lievemmällä aiheella kannatan. Asioita on käsiteltävä. Pedofiilejen lakialoitteet ovat lakialoitteita. Keskustelu on hyvä asia. Sitten asia voidaan lakaista kielletyksi. Ehdottaminen ei ole lailliseksi tekemistä. Se on vasta yritys tehdä lailliseksi.

Toisaalta voidaan ajatella että joitain asioita pitäisi torjua suoraan. YK:n ihmisoikeuskysymykset kuuluvat lähtökohtaisesti sivistysmaihin, joten suoraan niiden vastaisia lakeja pitäisi ehdottaa syvällä varovaisuudella. Ellei ole jotain aivan erityistä perustetta miksi laki pitäisi saada läpi tämänlaiset voisi kieltää automaattisesti. Kysymys tässä on esimerkiksi harmiperiaatteesta. ; Pedofiilit yrittävät oikeuttaa asiaansa selittämällä että siitä ei ole haittaa lapsille. He joutuvat debatoimaan tästä lujasti, sillä näkemys on loogiikan kannalta mahdollinen mutta tietojen perusteella äärimmäisen epäuskottava ja epätodennäköinen. Nähdäkseni murhaaminen on kuitenkin itsessään suoraan haitta, joten sen kanssa ei voi edes yrittää kikkailla.

Kuitenkin jos kysymys on ihmisten murhaamisesta, on pakko viitata johonkin muuhun kuin siihen että "tämänlaiset tuskin menevät läpi". Godwinin laki pakottaa tämänlaisissa tilanteissa muistuttamaan siitä että Hitlerin juutalaisvastaisuudella oli takanaan hyvinkin ns. "kansan tuki". Samoin Ruandan kansanmurhassa media lietsoi "torakoita vastaan" käytävää sotaa populistisesti. Demokratia ei ole yksinkertaisesti sitä mitä ajattelemme sen olevan.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kristittyjen parista löytyy tämänlaisia lausuntoja. Etenkin kun Liedes on muiden ohella ollut sitä mieltä että Suomen arvokeskustelun nykytila on hunningolla. Että ilmapiiri on niin kireä että kristittyjä sorsitaan ja lähes vainotaan. En voi olla näkemättä jonkinlaista kontrastia näiden ajatusten välille. Kristityillä onkin usein voimakas marttyyri-identiteetti ja heille on tärkeää olla vainottuja. Siksi on jokseenkin hämmentävää miten haasteellista heidän asenteistaan on saada mitään koherenttia kuvaa. Että mikä on sananvapauden ja demokratian vastustamista ja mikä on vainoa. Miksi ateistit ovat militantteja laittamalla busseihin mainoksia mutta tämänlaisia aloitteita ei pidä sensuroida vaan ne pitää esittää ja pistää demokratiakiertoon ja torpata.

Hulluja on tietenkin jokaiseen ideologiaan. Mutta selvästi ateistejen parista tulee nykyään hyvin harvoin tämänlaisia ideoita. Vaikka heitä kutsutaan militanteiksi, ei ole helppoa löytää sellaisia ehdotuksia joissa kristittyjen massamurhaamista tai muuta vainoa ehdoteltaisiin. Enemmän se on sellaista pikkumaista "emme halu laulaa suvivirttä" -henkistä puuhastelua. Kristityiltä tulee tämänlaisia lakialoitteita ja ehdotuksia julkisuuteen asti. Ja jopa useita kertoja.

Minä ihmettelen vain että kummat ovat kovemman ja vakavamman uhan alla. Kristityt vai ateistit.

Paskin. Työviikko. Ikinä

"Five Night's at Freddy's" on kauhugenren peli. Toki sitä vaivaa se ongelma että se ei periaatteessa ole kauhua kovin syvällisellä tavalla. Se kun nojaa lähinnä yhteen kauhuefektiin ; ns. jumpscare on oleellinen osa kauhugenreä. Ja sillä saa aina aikaan reaktion. Mutta se on kauhugenrelle samaa mitä pieruvitsit ovat komedialle. Peli on siis teknisesti klikkailupeli jossa on yksi halpa kauhutemppu joten sitä kutsutaan kauhuksi.

Paitsi että ei. Pelin ideana on selvästi myös kutkuttaa uncanny valleyta. Pelin hirviöt ovat mekaanisia robotteja jotka vaikuttavat elävän ja toimivan tavoitteellisesti. Peli leikkii elävän ja kuoleman välimaastossa. Ja tekee tämän hyvin monella tavalla. Söpöt ja neoteenisilla piirteillä varustetut robotit ovat maatuneet iljettäviksi. Mutta tavalla jossa alkuperäisestä muodosta on aavistus.

Ja kunnon kauhun lajityypin tapaan ytimessä on epätietoisuus jossa lähinnä vihjataan syvemmästä vaarasta mutta ei paljasteta lisää. Peli lisääkin kuvioihin paljon vihjeitä. Tarkkaavainen löytää seiniltä lehtileikkeitä jotka avaavat kokonaisuutta. ; Itse asiassa on järkyttävää miten minimalistinen itse peli on. Ytimessä on yksi valvontahuone, muutama kamera ja hyvin ovien sulkemista ja avaamista. Ja virran valvontaa. Ja kaiken tämän takana on hirvittävästi vaikeasti löydettävää tietoa joka ei vaikuta pelissä selviämiseen mitenkään. Tietoa ei siis kerätä pelitaitojen kehittämiseksi vaan siksi että ne avaavat tarinaa. Joka on sisällöltään epäselvä mutta kaiken kaikkiaan selvästi hyvin tarkasti mietitty.

Ne kaikki yhdessä kertovat selvästi jotain. Ja ne ovat hyvin tarkalla pieteetillä kerrottuja. Mutta kokonaisuus jää silti hyvin arvoitukselliseksi. Tätä arvoituksellisuutta on sitten paikattu erilaisilla pelaajien teorioilla. Joita pelille onkin paljon. Tämä on oikeasti peli jossa on valtavaa debattia siitä tapahtuuko "Five Night's at Freddy's 2" ennen vai jälkeen ykkösosan tapahtumia.

Minulla on kokonaisuutta koskeva teoria jota en tiedä sellaisenaan löytyvän muualta. Olen tässä keskittynyt lähinnä siihen mikä useimmissa teorioissa on vaikeaa tai jätetty pois kuvioista. Nimittäin "The Bite of '87". Tämän selittäminen kuitenkin vaatii kannanottoa moniin skismaattisiin debatteihin. (Kuten siihen onko 2 -osa ennen vai jälkeen.) Joten on kenties tarpeellista kuvata ensin pelin maailmaa tarkemmin.

Juonireferointia.

Ykköspelissä olet yövahti nimeltä Mike Schmidt joka istuu valvontahuoneessa. Ravintolan nimi on "Freddy Fazbear's Pizza". Yöllä, eli työvuorosi aikana, ravintolassa ei ole ihmisiä eikä varkausyrityksiä. Kaikki uhka tulee ympäriinsä kävelevistä neljästä robotista. Jotka on alun perin tehty ilahduttamaan pizzerian lapsivieraita. Virallisen selityksen mukaan ilman tätä kuljeskelua robotit menisivät rikki. Tämä ei tietenkään tunnu vaaralliselta vaan tylsältä työltä.

Ainut kommunikaatiovälineesi ovat entisen vartijan antamat ohjeet jotka on nauhoitettu. Ne alkavatkin optimistisesti "Hello, hello? Uh, I wanted to record a message for you to help you get settled in on your first night. Um, I actually worked in that office before you. I'm finishing up my last week now, as a matter of fact. So, I know it can be a bit overwhelming, but I'm here to tell you there's nothing to worry about. Uh, you'll do fine. So, let's just focus on getting you through your first week. Okay?" Tai siis oikeastaan ainoastaan ne ohjeet jotka saat ennen kuin tämä vartija syödään elävältä. Se siitä optimismista. Neljännen päivän viesti kun pitää sisältään hyökkäysääniä ja kokonaisuudessaan seuraavasti "Hello, hello? Hey! Hey, wow, day 4. I knew you could do it. Uh, hey, listen, I may not be around to send you a message tomorrow. It's-It's been a bad night here for me. Um, I-I'm kinda glad that I recorded my messages for you uh, when I did. Uh, hey, do me a favor. Maybe sometime, uh, you could check inside those suits in the back room? I'm gonna to try to hold out until someone checks. Maybe it won’t be so bad. Uh, I-I-I-I always wondered what was in all those empty heads back there. You know... oh, no" jonka jälkeen mekaaninen huriseva ääni kertoo säröisti jotain jota moni arvelee lainaukseksi Paramhansa Yoganandan "Autobiography of a Yogi"sta. Ääni on vaikeasti kuultavaa eikä jokaista sanaa kuulu, mutta pidän tätä osuvana. Tauot ja säröt sopivat puuttuviin sanoihin. Kuvaavaa on että kohta kuvailee biomekaanista elämää, sitä miten teknologia voisi olla elossa. Sitten kaiken vaivan jälkeen saat potkut. Syiksi luokitellaan syitä kuten "tampering with the animatronics", "general unprofessionalism" ja "odor". Lisäksi hän saa toki palkan viikolta, yhteensä 120,50$. Tämä on jossain määrin kuvaavaa. Potkut tuntuvat kohtuuttomalta ottaen huomioon työn sisältö. Onkin hämmästyttävää miksi hän ylipäätään palaa tekemään työtään.

Tässä pelissä lehtileikkeet kertovat että pizzerian taustalla on ollut viisi kadonnutta lasta. Lehtileikkeet paljastavat että tekijä saatiin pian kiinni mutta ruumiit ovat hävinneet. Tämä on kakkososan tarjoamiin tietoihin yhdistettynä herättänyt paljon erilaisia teorioita siitä että oliko rikollisia yksi vai useampia (joihin viitataan osuvasti pink man&purple man) ja siitä onko kiinni saatu rikollinen aito syyllinen. Suosittu teoria on että ykköspelin robotit syövät puhelimella ohjeistaneen vartian koska hän on ollut osallisena näissä. Kun tämä kadonneiden ruumiiden salaisuus yhdistetään tietoon siitä että pizzerian asiakkaat ovat valittaneet siitä että robotit löyhkäävät kauhealta antaa melko turvallisen arvauksen siihen suuntaan että kadonneiden lasten ruumiit on sullottu robotteihin. Ja kenties näiden lasten haamut sitten vaikuttavat. Ei ole yllättävää että pizzerian taloudellinen tila on heikko ja uutiset korostavat miten pizzeria elää vaikeaa aikaa.

Ensimmäisenä päivänä hän myös kertoo siitä teorialleni tärkeästä seikasta, eli ns. vuoden 1987 puremasta. "So, just be aware, the characters do tend to wander a bit. Uh, they're left in some kind of free roaming mode at night. Uh...Something about their servos locking up if they get turned off for too long. Uh, they used to be allowed to walk around during the day too. But then there was The Bite of '87. Yeah. I-It's amazing that the human body can live without the frontal lobe, you know?"

Kakkospelissä on sitten toinen vartija, Jeremy Fizgerald, samassa työssä. Paikan nimi on sama, mutta huoneita on enemmän. Hän saa myös ohjeita samalla tavalla nauhoitteena entiseltä. Tämän puhelinäänen ääni on sama kuin ykkösosassa. Jeremy Fizgerald eroaa siten että hän näyttää jotain pelon merkkejä. Mutta toisaalta hän selvästi on palautteen mukaan ("Welcome to the family") muutoin kompetentimpi työntekijä. Ja hän pitää työtilansa paremmassa järjestyksessä Molemmissa peleissä pelataan hahmoa joista ei paljasteta mitään. Itse asiassa vartijoiden nimetkin selviävät palkkakuitista. Oman teoriani kannalta tärkeä "Bite 87" ei ole mainittu tässä osassa. Oma näkemykseni on se, että syynä on se, että peli tapahtuu vuonna 1987. (Palkkakuitti sanoo suoraan 11-12-1987) Ja pelin lopussa puhelinmies kertoo että Jeremy siirretään päivävuoroon ja että pian olisi tulossa syntymäpäiväjuhlat. On luultavaa että hän on osallisena tapahtumissa. Kakkospelissä on myös uudenlaisia robotteja. On vanhoja robotteja jotka näyttävät samalta kuin ykköspelin robotit. Ja hienoja ja teknisiä joihin on asennettu ohjelma joka tunnistaa seksuaalirikollisia. (Melko erikoinen detalji johon palaan myöhemmin.) Jos pelissä selviää bonuspäivän saa tietää että tämä pizzeria ollaan sulkemassa. Ja että nämä uudet robotit toimivat virheellisesti ja ne tuhotaan. Ja että vanhat robotit otetaan jälleen käyttöön.

Sitten siihen varsinaiseen teoriaani.

Kuten ylläolevasta voi arvailla, kannatan näkemystä jossa kakkososa edeltää ykkösosaa ajallisesti. Jos ei muutoin niin sen vuoksi että kouluttava vartija ei vain kuulosta samalta vaan on sama henkilö. Tämä on hyvin yksinkertainen selitys sille miksi puhelinmies kuulostaa samanlaiselta vaikka hän onkin kuollut 1 -osassa. Samalla selittyy miksi juuri ne vähemmän tekniset robotit ovat ykkösosassa eivätkä ne teknisesti hienommat kakkososan. Ja talousvaikeudet selittävät sen miksi ykkösosassa on pienemmät tilat kuin kakkososassa. Tällöin aikajana on hyvin pakotetusti seuraava: Alussa oli pieni yhden robotin pizzeria jonka nimi oli "FredBear's Family Diner". Tämän aikana hirveä tapaus jossa "purple man" kaappaa lapsen. Omistaja vaihtui ja robotteja tuli lisää. "Freddy Fazbear's Pizza" nimellä uusi yritys saikin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siitä tuli suosittu ravintola. Tässä paikassa joku purki vanhan Freddyn ja pukeutui tähän ja kaappasi viisi lasta jotka katosivat. Rikoksesta kohistiin mutta firma pysyi pystyssä. Pizzeria laajentui uuteen paikkaan. Ne varustettiin seksuaalirikollisten tunnistusohjelmalla jotta aiempi tragedia voitaisiin välttää. Tässä paikassa pelataan pelin kakkososassa. Ja siellä tapahtui "The Bite of 87". Ja firma oli saavuttanut sen määrän katastrofeja että se joutui siirtymään uuteen paikkaan (jossa ollaan ykkösosassa) ja tässä vaiheessa oli miltei konkurssikypsä. Ja se suljettiinkin hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Hyvin suositun teorian mukaan puhelimella ohjeistava vartija olisi jotenkin sekaantunut lasten kaappaamiseen. Hän olisi "purple man". Tätä pidän melko uskottavana. Moni uskoo että Fizgerald olisi "The Bite 87"in uhri. Ja suositun teorian mukaan Mike Schmidt taas on myös osallistunut rikokseen, eli olisi "pink man".

Kaikki nämä teoriat ovat ymmärrettäviä mutta kokonaisuuden kannalta näen että vain ensimmäinen noista on oikein. Katson että on järkevämpää ajatella että ykköspelin vartija olisi nimenomaan "Bite 87:in uhri". Sillä Fizgeraldin sitoo puremaan vain aihetodisteet, se että hän on ollut paikalla. Peli ei paljasta että ketä robotti puri tai mikä roboteista puri. Mutta se paljastaa seuraukset. Ne ovat uskottavat jos uhri on nimenomaan aterioimaan tullut lapsi. Työntekijän kohdalla asiaa olisi kenties voitu piilotella.

Todisteet tästä liittyvät moneen osaseen.
1: Osittain minimipalkkaan, tai oikeastaan summaan joka saattaa olla alle minimipalkan. USA:ssa vartijat ovat alipalkattuja mutta alennusta näihin annetaan vammautumisen voksi. (Kakkososassa vartija saa täsmälleen minimipalkkaa. 30 työtuntia ja 100,50$. Pelin tekijä on ollut tässä kohden selvästi pedantti.)
2: Mutta vihjeet tähän suuntaan ei jää tähän. On nimittäin selitettävä "Golden Freddy". Peleissä on videoilla nähtävissä neljä robottia. Näiden lisäksi on kuitenkin extrakuolema. Kakkososassa se on itkevä nukke joka on liitoksissa siihen ensimmäiseen kaapattuun lapseen. Koska ykkösosa tapahtuu uudessa paikassa, se on jotenkin katkaissut sidoksen tähän nukkeen. Ykköspelissä on sen sijaan "Golden Freddy". Joka on suositun teorian mukaan hallusinaatio. Ja minun teoriani mukaan se myös on sitä.
3: On melko paljon viitteitä siitä että Bite 87 on nimenomaan karhurobotin, Freddyn, aikaansaannos. Syynä tässä on se että sen naamassa on itse asiassa nähtävissä rusehtava kädenjälki. Kuin joku olisi painanut sitä vasten verisen kätensä kauan kauan sitten. Tämä selittäisi miksi Schmidt hallusinoi nimenomaan karhusta joka hyökkää. Ja jonka robottia ei koskaan nähdä missään. Se on traumaattinen kokemus aiemmasta, silloin siistimmästä, karhusta.
4: Schmidt on myös peloton mutta ei kovin koherentti toimija. Hänen hallusinointinsa, alle minimipalkalla toimimisensa ja muut vihjaavat vahvasti että hän ei ole mikään kovantasoinen rikollinen joka kykenee seuraamaan lasten ravintolaketjua vuosia, tehdä useita rikoksia ja tehdä tämän kaiken jäämättä kiinni. Katsonkin että Fizgeralt on todennäköisemmin "pink man" kuin Schmidt. On vielä mahdollista että Fizgerald on syytön. Mutta on lähes varmaa että Schmidt on pureman uhri. Siksi hän ei kykene tekemään kunnolla edes vartijan hommiaan, on järjestelemätön, epäkoherentti, hallusinoiva ja täysin peloton. Koska hänellä on aivovamma etuotsalohkossa.
5: Viides asia on se, että lapsia on kadonnut viisi. Robotteja on neljä. Koska ruumiita ei ole löytynyt voi syitä olla monta. Kenties ne eivät ole kuolleita. No, olen itse melko varma että neljä onkin. Ne on todellakin sullottu robotteihin, joita ei ole koskaan siivottu, kuten pelin tarjoama informaatio kertookin. Kuolleet lapset kummittelevat roboteissa. Moni uskoo että "Golden Freddy" on se viides lapsi joka sitten iskee kummitusmuodossa. Näin luvut tietenkin saadaan täsmäämään. Mutta itse pidän tätä hallusinaationa, kuten melko suosittu teoria asiasta sanookin. ; Ja tästä päästäänkin pelin varsinaiseen teemaan. Peli on selvästi jonkinlainen tarina kostosta. Pelaaja voi ihmetellä miksi Schmidtiä kohdellaan epäreilusti työpaikassa. Mutta kenties robotit eivät oikeasti yleensä ole vaarallisia. Kenties ne ovat vaarallisia syistä. Robotit kostavat. Jos mietimme miksi he haluavat tappaa puhelinmiehen, on syynä tietenkin se että hän on "purple man" joka on vuosia toiminut pizzerian liepeillä. Miksi sitten purra lasta? Jos tämä on se viides lapsi joka on selvinnyt elossa mutta ei kerro kokemuksistaan. Samasta syystä robotit voivat haluta tuhota hänet ykkösosassa. Fizgerald olisi siis vaikeuksissa, kenties hän on saanut ystävänsä "purple manin" suositteluja ja saanut suhteillaan töitä. Ja tämän palautteen avulla häntä kehutaan työntekijänä. Kenties kummitukset muistavat eivätkä pidä seksuaalirikollisesta joka ei ole jäänyt kiinni eikä ole siksi rekistereissä. Kenties Fizgerald onkin "pink man".