Kortit pois : Tanssi yli hautojen.

YLE uutisoi juutalaisen keskitysleiriltä selvinneen ja hänen lastensa ja lastenlastensa kanssa tehneestä projektissa. Siinä tanssitaan "I Will Survive" -hitin tahtiin Auschwitzin ja Dachaun leireillä sekä juutalaisghetossa. Tämä sai melko paljon reagointeja. Esimerkiksi eräs ystäväni paheksui tätä videota voimakkaasti : Hän vertasi sitä hautausmaalla tanssimiseen jota hän pitää epähienona. Minun mielestäni teko oli kuitenkin varsin kaunis, siinä iloitaan vaikeuksista selviämisestä. Se, että moni on kuollut matkan varrella ei tarkoita sitä että tämä halventaisi heitä : Sehän vain korostaa sitä miten onnekas tämä selvinnyt on. Onnekkuus on aihe iloitsemiseen. Samalla voidaan riehakkaasti näyttää pitkää nenää natseille, jotka olivat keskitysleirien aikana kovaa poikaa, mutta jotka nyt ovat häpeäleimattu vahvemmin kuin suunnilleen kukaan koskaan.
1: Kyyninen optimisti ei voi olla näkemättä tässä vaikeudet voittavaa iloa. Muut ovat kuolleita, joka tekee maailmasta ruman ja iloitsemisesta vaikean. Monet ovatkin masentuneet ja holokaustista selvinneille kauheudet ovat seuranneet mukana. He ovat tavallaan jääneet rypemään menneisyyteen kykenemättä päästämään siitä irti. Siksi tanssiminen voi olla hyvinkin onnellisuuden- ja voimannäyte, joka korostaa sitä että natsit eivät voittaneet pätlkän vertaan - he eivät onnistuneet edes viemään elämäniloa.

Tämä projekti toi mieleen toisenkin dekonstruktion, jossa rienaavalta vaikuttava asia paljastuukin joksikin aivan muuksi.

Tämä on vanha suomalainen ikivihreä - siis aikansa suosittu kappale ennen kuin sana "hitti" korvasi sen. Kappale on Tapio Rautavaaran "Korttipakka". Sen sanat löytyvät internetistä. Siinähän sotilas joka pelaa korttia kirkossa paljastuukin joksikin aivan muuksi. Sotaoikeudessa sotilas selittää, miten hän löytää kortteihin teologisia yhteyksiä, kuten "Kun näen kolmosen, ajattelen Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä"

Sotilas paljastuukin tätä kautta kristilliseksi. Vaikka kortinpeluu olikin yleisesti katsoen sota -aikana tulkittu rahvanomaiseksi huviksi joka maistui vahvasti synniltä. Jos pelasit kirkossa korttia, se olisi suunnilleen sama kuin jos pelaisi nykykirkossa "hevonpaskabingoa". Tosin aikaisemmin jumalanpilkkaan suhtauduttiin tuohon aikaan paljon vakavammin kuin nykymaailmassa.

Sekä tanssi haudoilla että kortinpeluu ovat tätä kautta rienaavia symboleja. Kuitenkin niiden tekeminen ei välttämättä tarkoita sitä että rienaisi. Niissä voi olla kaunis sisältö.

Jos täytätte mun lasini.

Vanhassa Tapio Rautavaaran laulussa "Rosvo -Roope" sanotaan "Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, joll ei oo vertoa." Minä taas laulan "Jos täytätte mun lasini en ala laulamaan." Toiminta on kääntynyt päälaelleen, kukaan ei nykyään halua kuulla yksilöitten surullisia tarinoita baarissa.

Moni uskoo että uskonnoissa on tehty vähän samanlainen täyskäännös: Uskonto ei ole yhtään sama vaan kääntynyt vanhaksi peilikuvakseen. Helvetti, tulikivi, syntisyyden muistuttaminen ja kirkon toiminta moraalisena ohjaajana ja etiikan suunnannäyttäjänä on vaihtunut siihen miten on kivaa, mukavaa ja hyvää elämää olla uskossa.

Usein uskovaiset ja ateistit ovat hyvinkin erimielisiä monista asioista. Tässä on kuitenkin jotain joka näyttää yhdistävän yllättävän paljon. Uskonnon rappioon uskotaan hyvin laajasti. Otan pari esimerkkiä:
1: Jehovan Todistajien "Vartiotorni" (1 kesäkuuta 2010) sisältää laajan teeman "Mitä on tapahtunut synnille". Sen sisällä kauhistellaan sitä miten "Vanhat peruskäsitteet synti, katumus ja sovitus on hylätty, ja suosittua on terapeuttinen puhe itsetunnosta ja itsen rakastamisesta." Syytteen alla on monikulttuurinen yhteiskunta, jossa emmitään ottamaan kantaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ja että omia näkemyksiä ei tule tuputtaa. Muun uskotaan olevan poliittisesti epäkorrektia. Vartiotornin mukaan tämä on uskonnon hukkaamista ja rivien välistä voi lukea moitetta sensuurista. "Synnintunto on hävinnyt". Lehti tekee jopa seuraavanlaisen rinnastuksen siitä mitä nykyajan ihminen ajattelee: "Sellaiset ihmiset kuin Adolf Hitler ja Josif Stalin ovat saattaneet tehdä syntiä, mutta me muut olemme olosuhteiden uhreja."
2: Suomessa tavallisempaa kristinuskon linjausta seuraava Tuplis lausuu saman asian seuraavasti: "Kirkon tehtävä on näyttää yhteen tiettyyn suuntaan ja toimia suunnannäyttäjänä eikä seurailla lampaan lailla trendejä." Tämä lampaan lailla seurailu on hänestä "kerettiläistä".
3: Täsmälleen saman mielipiteen saa Arhi Kuittisen puolelta: "Saarnojen raaka syntipenkki vaihdettiin nöyrää kansalaista ja kirkon palveluksia käyttävää jäsentä ylistävään armoistuimeen - kun huomattiin yhteiskunnan lipuvan kirkon syyllistävän vallan ulottumattomiin katkerien piispojen näpeistä."

Itseäni tässä kiinnostaa astetta enemmän se, miten moraali on nykykulttuurissa medikalisoitu. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhassa maailmassa syntiä kutsuttiin pahaksi. Sittemmin kulttuurissa on vaikuttanut erilaisia teemoja. Näistä osa maistuu suorastaan Nietzscheläiseltä - hyvä ja paha nähdään valtapelinä ja tätä pidetään pahana asiana. Siksi sen on korvannut psykokulttuuri, jossa psykologian termejä lainaten saadaan tuomita muita ihan vanhaan tapaan. Se, mikä oli ennen pahaa, on nyt sairaus. Syntiaikaan asian poistamista, tietynlaista käytös ja toimintamallia, perusteltiin suojelulla, nyt sairausaikaan sama tehdään parantamiseen vedoten. Sisällöt ovat hyvinkin samoja.
1: Toki jo Platon esitti että eettinen toiminta ja mielenterveys sopivat yhteen, mutta vasta nykymaailmassa toimitaan kuin ne olisivat sama asia. Itseäni on ihmetyttänyt etenkin "jutuissaan vasemmistolaissävytteinen kukkahattutäteily", jossa erilaisista asioista huolestutaan. Nämä aiheet ovat hyvin samanlaisia kuin ne, joita kristinuskon aikana pelättiin. Vaihtaisivat puheensa saman tien synniksi, niin huomaisivat sen miten sairaudeksi tuomitaan yhtä "tyhjästi" kuin syntiaikaankin. Olen toki vinoillut tästäkin aikaisemmin.

Joku uskova toki on yllä olevia vastaan ja muistuttaa että armokin on kristillinen normi. Minä kuitenkin olen pikemminkin muistuttamassa siitä miten terapeutit ovat ikään kuin napanneet vanhoja pappien tehtäviä. Synnintunto on sanana unohduttu. Asenteet ja arvomaailma sen sijaan ovat säilyneet yllättävän vahvasti samoina - ainoastaan termit on vaihdettu.
1: Hamilon "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" jopa näyttää konkreettisiin tapauksiin viitaten miten esimerkiksi kriisiterapiassa käytetään erilaisia symboleja, kuten kynttilöiden sytyttämisiä, tavoilla jotka on lainattu uskonnollisista rituaaleista, ei psykologiankirjoista.

Vanha armo on "hyvää itsetuntoa" ja "onnellisuutta". Uskontojakin on myyty kautta aikoin pelastustoivolla. Tässä kohden ero vanhan ja uuden välillä on toki astetta suurempi kuin "pahuuden" ja "sairauden" välillä. Fantasiat ovat toki "pienentyneet" tai ainakin tulleet konkreettisemmiksi. Olennaista on että samat asiat ovat toivottavia ja vastemielisiä. Toivottavuus vain tuo onnellisuutta ja tervettä mieltä eikä paratiisia. Ja pahuus onnettomuutta, rikkinäistä ja epätyydyttävää elämää eikä ikuista Helvetin piinaa.

Eli uskallan varsin hyvin sanoa että ne, jotka puhuvat synnintunnon katoamisesta, eivät näe käsitteitä kirjaimilta. "Tunto" on ennallaan, ja toimintatavat ja pyrinnöt hyvin samankaltaisia. Määritelmien kirjaimet ja niihin liitetyt tarinat ovat vain muuttaneet muotoa. Käytännön tasolla asioilla ei ole mitään eroa, kaikki ero on epäkonkreettista, tarinallista.

Kirkon ja terapeutin ero on siinä että kirkko täyttää minun lasini (joskin pienen) jos sinne menen. Jos terapeutti antaa minulle brandyä, voisin harkitakin sitä että vierailisin siellä. Mutta en silti kertoisi omaa elämäntarinaa jolle ei ole vertoa. Jätän ripin katolilaisille!

Toistaja.

Yleisesti kopiointi on ihan hyödyllistä. Esimerkiksi levykkeet ovat hyviä lähinnä siksi että niihin voidaan tallettaa, kopioida, tietoa. Luonnossa tapahtuu myös mimicry -ilmiö, jossa esimerkiksi kuoriainen näyttää kimalaiselta koska linnut varovat kimalaisten syömistä. Vaikka kärpäsellä ei ole pistintä, ulkonäkö riittää vakuuttamaan linnut siitä että niiltä saadaan pistoja palkinnoksi. Kuitenkaan kopiointi ei aina ole hyvä asia: Monesti matkiminen on plagioimista, mitä ei sitäkään pidetä hyvänä asiana. Tekijälle se voi toki olla käytännöllistä. Kopiointia kuitenkin pidetään yleisesti omalaatuisuuden vastakohtana.

Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.