Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 31. tammikuuta 2019

Moralismin määrittelyn alustamista

Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.

Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.

Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.

Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.

Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.

Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.

Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;

Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.

Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.

Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.

Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.

Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.

Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.

Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.

Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.

Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)

Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sosiaalinen itsemurha

Itsemurha esitetään yleisesti itsekkäänä aktiona. Tämä on ymmärrettävää. Itsemurhan vahvimmat puolustukset tulevat autonomisuudesta. Siitä että ihmisillä on oikeus määrätä se miten he elävät oman elämänsä.

Tämä ajatus on nähty kristillisessä kulttuurissa vieraana. Siinä ajatellaan että Jumalalla ja vain Jumalalla on lupa päättää elämästä ja kuolemasta. Tätä ajatusta vastaan on sitten ajettu kymmenen käskyn "Älä tapa!" -käsky. Että se että suomalainen apologiawiki kertoo Jumalan määräämän kanaanilaisten kansanmurhan. "Jumala on ainoa, joka voi ottaa huomioon kaikki syyt ja seuraukset, jolloin Hän tietää, milloin ihmisen on hyvä kuolla. Kanaanilaislasten kuoleminen oli siis hyvä asia, koska se perustui hyvää tahtovan Jumalan päätökseen." Toisin sanoen kaikki kansanmurhat eivät ole kategorisesti pahoja kansanmurhia. Ja tämä alleviivaa itsemurhaa yksityisenä asiana. Se on tietenkin jotain joka voidaan aina nimetä pejoratiivisesti egoismiksi tai itsekkyydeksi. Yleensä turmelus onkin vapautta joka ei miellytä itseä ja omaa ideologiaa. Ja tätä kautta maailmankuvallisuus tulee mukaan ja teeskentelee että vapaus ei olisi enää mitään aitoa vapautta. (Itse taas näen että kaikki vapaus ei kenties ole tavoittelemien arvoista. Mutta on se huonokin vapaus silti määritelmällisesti vapautta.)

Tässä mielessä onkin aika selvää että suurin osa itsemurhaa vastustavista argumenteista ovat sellaisia, että ne eivät vetoa individualisteihin. Joka tietenkin alleviivaa sitä että itsemurha on induvidualistinen aktio. ; Länsimaisessa kulttuurissa on hyvin vierasta harjoittaa seppuku -henkisiä vahvasti sosiaalisia itsemurhia jossa kunnia ja kasvojen menetys yhteisön edessä on oleellinen osa itsemurhan oikeuttamista. Muissa kulttuureissa tämä vaihtoehto on kuitenkin aika selvästi olemassa.

Itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että itemurhassa on eräs alatyyppi. Eutanasia. Eutanasiahan on teknisesti ottaen autettu itsemurha joka tehdään hyvin tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Eutanasiassa ajatellaan usein olevan ikään kuin eettisesti vahvimmat oikeutukset tehdä itsemurha. Sillä elämä ei lyhene oleellisen paljoa. Ja menetetyn elämän laatu on hyvin huonoa. Saattohoitokaan ei ole nappiratkaisu ja lääketiede ei kykene ratkaisemaan kaikkia tähän liittyviä ongelmia.

Eutanasian kohdalla on jännittävää miten kuitenkin pelotteluissa ei usein korosteta tätä mallia. Sen sijaan kauhupuheissa ovat usein mummelit jotka kokevat olevansa rasite yhteisölleen. Toisin sanoen tässä nähdään että eutanasia koskettaa erityisesti sellaisia ihmisiä joilla olisi sosiaaliset syyt tehdä itsemurha. Ja tämä sosiaalinen itsemurha nähdään erityisen pahana asiana. Tämä alleviivaa sitä että itsemurhan itsekkyys ei itse asiassa olekaan kovin relevantti argumentti. Koska sosiaalinen itsemurhahan se sitä vastenmielisintä itsemurhaamista olisi. Itsekkäissä itsemurhissa on tätä kautta jotain parempaa.

Asia on tietenkin tässä kohden ymmärrettävissä sitä kautta että jos itsemurhan oikeutus on sosiaalinen, yhteisöllä on sanottavaa siihen että haluaako se todella tämän kyseisen ihmisen kuolemaa ja onko tämä relevantilla tavalla rasite. Jos syyt ovat individualistisia, ei toisilla ihmisillä helposti ole mitään puututtavaa asiaan.

Kenties on jopa niin että itsemurhassa ja sen vastustamisessa on usein kysymys siitä keiden egoismi painaa. Jos itsemurhaa haluava ei halua elää ja hän päättää kuolla vaikka se aiheuttaa tuskaa läheisille hän tekee itsekkään teon. Hankkii jotain haluamaansa itselleen muiden kustannuksella. Toisaalta on aika itsekästä myös vaatia jotakuta muuta elämään puolestaan siksi että itsemurha tuottaisi itselle tuskaa. Tai että oma ideologia määrää että asia ei ollenkaan olisi heidän päätettävissään.

Minun ideologiani taas sanoo että ihmisillä ja uskonnoilla ei ole mitään päätäntävaltaa itsemurha-asiassa. Ja itse asiassa; Vaikka Jumala olisi olemassakin niin jos hän on antanut meille vapaan tahdon ja elämän, niin sitten hänelläkään ei ole mitään sanottavaa asiaan. Tai jos on niin ei ole palvonnan arvoinen Jumala. Ja sellaisen kritisoiminen vaikka Helvettiin joutumisen uhallakin on nähtävissä kapinana moraalitonta paskiaista kohtaan joka sekoittaa vallan, auktoriteetin ja kykynsä tehdä asioita siihen että nämä asiat myös olisivat hyviä.

tiistai 8. elokuuta 2017

Mitä tarkoittanee kristillinen roolipelaaminen?

Kävin Ropeconissa kuuntelemassa kristillisistä roolipeleistä. Tilaisuutta ei mainostettu erityisesti kristityille suunnattuna. Mutta sitä se oli. Toki muunlaisetkin saivat olla. (Ja yleisön mielipidesuuntauksia jopa tiedusteltiin aluksi.) Keskustelu oli luterilaisen papin pitämä. Koponen ei ole mikään hihhuli joten pidin aihetta sellaisena että sitä voi olla kiinnostavaa kuunnella. Ja olihan se sitäkin.

Kokonaiskuvana aiheen käsittely herätti pari ajatusta ja ennen kaikkea runsaasti hämmennystä. Nämä teemat näyttävät koostuvan suuresta osasta uskonnollista keskustelua muutoinkin joten kenties kysymys on oireellisemmasta piirteestä jonka parantaminen on osa laajempaa yhteiskuntaelämäämme tämän aiheen piirissä..

Aluksi haluttiin irtautua saatanapaniikista, joka oli ajankohtainen aiheen parissa parikymmentä vuotta sitten. Tähän suhtauduttiin kuitenkin aihe irrelevantisoimalla. Toisin sanoen tästä osiosta käsiin jäi se, että saatanapaniikki selvästi vaikuttaa paljon kristittyihin koska heidän täytyy pitkän ajan jälkeen täytyy aina reagoida roolipeliaiheeseen anteeksipyydellen. Toisaalta prosessissa myös selvästi alleviivattiin sitä miten saatanapaniikkiin osallistuneet kristityt olivat "vihjeettömiä ja vilpittömiä". Tätä kautta haluttiin osoittaa syvää armeliaisuutta siihen mukaan tulleille kristityille. Vaikka asiaa ikään kuin reaktiivisesti pyydetään anteeksi niin silti halutaan vähätellä saatanapaniikin merkitystä ja vaikutusten vakavuuksia; Toiminta nähtiin vilpittömänä ja harmittomana ja iät ja ajat sitten tapahtuneena. Tästä syntyy varsin ambivalentti suhtautuminen. Itse olen vahvemmin seurauseetikko ja päästelinkin suustani tilaisuudessa ääniä jotka alleviivasivat sitä että saatanapaniikkiin osallistuneet ovat yhä elossa, eivätkä he ole niitä jotka anteeksipyytelevät. Mutta minun suhtautumiseni saatanapaniikkiin onkin sen suuntainen että mikään  mikä ajaa itseäni vakavasti kohti itsemurhan yrittämistä ei ole mitään harmitonta vilpittömyystelyä. (Ryhmän pitäjä taas itse asiassa tunnustautui että hän oli kuunnellut varoituksia kun koulun opettaja oli tullut keskustelemaan aiheesta huolipuheella ja oli jättänyt roolipelejen pelaamisen. Tämä kertoo ihmisen hyvyyden mukautumisesta sosiaalisen paineen alla aika paljon.)

Tästä syntyi kuitenkin varsin kiinnostava kokonaiskuva. Ja itse asiassa on melko selvää mitä kautta ajatus saatanapaniikista ikiaikaisena asiana joka vainoaa kristittyjä koska he reaktiivisesti anteeksipyytelevät asioita johtuu. Kun luennoija kuvasi kristinuskon ja vallan suhdetta hän lähestyi sitä kirkon kautta. Tätä kautta hän kuvasi hienosti sitä miten instituutio virallisena instituutiona käyttää valtaa ja minkälaisia suhtautumistapoja ihmisillä voi olla tähän aiheeseen. Tämä kuvaus oli sinällään mallikas. Mutta se unohti sen mistä hän itsekin kertoi ; Uskonnollista valtaa ei pidä katsoman pelkän kirkkoinstituutin kautta. Tai siten että "kirkon ulkopuolella toimivat vain fundamentalistit". Sillä tosiasiassa evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet "harmittomasti huolestuvat" ja tämä sosiaalinen valta ei ole mitään fundamentalistien pöhistelyä. Seurakuntatoimintaa usein kuvataan jonain jossa kristillisyys kohtaa elämän ja elämäntavan. Ja tämä positio on yhteisöllisyyttä ja muuta vastaavaa jota kirkkolaiset usein kannattavat syvästi. Siksi ällistyttää miten tässä kontekstissa se jätettiin mainitsematta ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Tai sillä ei olisi merkitystä. Merkitystä oli vain sillä että kirkon jäsenet "yleensä" kuuluvat niihin lievempiin vallan ja kirkkoinstituution suhteita korostaviin. (Mutta eivät aina nekään. Ateistiryhmissä ei ole harvinaista törmätä pastoreihin jotka ovat leipäpappeutensa syrjässä kiinni kirkossa mutta jotka edustavat niitä tiukempia fraktioita. Ja arvaa mitä kirkkolaiset tekevät tämänlaiselle käytökselle silloinkaan kun se on julkista? Eivät yhtään mitään. Kirkko on tässä kenties enimmäkseen passiivinen mutta apua sieltä saa nollan verran. Mitä nyt joku pastori tulee hymistelemään sinua itsemurhaan ajaneiden ihmisten moraalisesta vilpittömyydestä ja siitä miten ihmisten traumoista selviämiselle on selvästi asetettava jokin aikaraja jonka jälkeen niistä valittaminen mitätöityy.)

Samassa yhteydessä voi paistaa tietysti myös "budjettisokeus". Roolipelien ja kirkon suhdetta korostettiin toteamalla että kirkolla on roolipelikerhoja. Joka on tietenkin totta. Samalla hän kuitenkin huomautteli että ateistisia roolipelikerhoja ei ole. Onkin aika selvää että vapaa-ajattelijoiden budjetilla tuskin sellaista saataisiin irti. Ja jos suomalaiset pistettäisiin ahkerasti yhteisöveron kautta tukemaan samalla rahamäärällä ateistejen toimintaa niin kaikenlaisia kerhoja voisi putkahdella. Toisaalta tätä lausumaa heikensi sekin että kristillisistä peleistä kuulevia oli hyvin vähän ja luennoitsijan asennekin tuntui olevan vahvasti se että kristityt roolipelaajat ovat tietyllä tavalla vahvasti marginaalista vähemmistöä. Ja tätä kautta joku voisi sanoa että jossain mielessä ropecon on hyvinkin "yksi hemmetin iso hämmentävän ateistinen roolipelikerho".
1: Toki teknisesti sekulaari ilmapiiri joka ei ole kiinnostunut uskonnosta yleensä ei ole samaa kuin ateistinen. Mutta käytännössä kykenen kyllä ymmärtämään miksi mikäkin asia koetaan milläkin tavalla. Vähemmistönä sitä huomaa jatkuvasti olevansa tilanteessa jossa enemmistö määrää pelisäännöt ja kysymys ei ole pelkästään siitä mitä sanotaan ääneen ja mikä heijastuu ääneen sanotuissa arvolauselmissa. On melko ymmärrettävää jos kristitty jota kiinnotsavat tietyt aiheet ja kysymykset kokevat että pelit ja systeemit rakennetaan painotuksin jotka ovat heille vieraita. Samaa kokemusta voi hakea halutessaan vaikka uskonnottoman arjesta monissa sosiaalisissa konteksteissa nykyään. Se, että nämä eivät "teknisesti" ole kristillisiä ei auta. Ei vaikka kuinka monesti näissä korostetaankin henkeä joissa uskonnoilla ei mukamas ole edes mitään tekemistä käytänteiden ja asenneverkostojen kanssa. Kristitty joka ei ole tämänlaista marginaaliasemaa kokenut voi tietenkin leikkiä vihjeetöntä koska asia on täysin heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella. He elävät maailmassa jossa äänekäs erimielisyys on samaa kuin tallaaaminen. He ovat mielipiteenilmaisun kohdalla vetämässä "militantti ateisti" -linjamaa ja ovat täysin sokeita hienovaraisemmille vallankäytön muodoille koska asia on heille usein ilmaan kirjoitetuissa dogmeissa eikä käytänteissä.
2: Ja se saatanapanikointikin on jäänyt historiaan kun "huolipuhe" on käytännössä samoilla tyypeillä suuntautunut joko ateisteihin tai maahanmuuttajiin tällä hetkellä. Näiden tuomitseminen on käytännössä samanlaista mutta tätä ei anteeksipyydellä. Ilmeisesti siksi että siitä ei ole mennyt tarpeeksi aikaa. Itsekin muistan ajan jolloin kristittyjen ensimmäinen reaktio saatanapaniikkiin oli koko ilmiön olemassaolon kyseenalaistaminen. Nyt kaikki tietävät että se tapahtui. Mutta siitä onkin niin kauan aikaa että jokin oleellinen "asialla on väliä" -päiväys on kadonnut. Kirkkolaisilla tuntuu olevan erikoinen tapa odottaa "olemattomien ja tuntemattomien" ongelmailmiöiden kanssa denialismissa siihen asti että moraalipaniikki on ohi ja sitä voidaan lähestyä edellisen sukupolven historiantutkimuksen kautta. Asioiden huomaamiseen tuppaa menemään 10-20 vuotta. Sama ilmiö oli muuten kreationisminkin kanssa. On tavallaan egopullistelevaa muistaa miten on ollut sitä joukkoa joka on tarkastellut suomalaista kreationismia silloin kun kirkon tutkimuskeskus mietti onko aihetta syytä tutkia kun ei sitä ole suomessa kuitenkaan. Nyt meillä on kreationistinen presidenttiehdokas. Joka on ilmeisesti saanut sitä laadukasta ev.lut -uskonnonopetusta joka suojelee tuollaiselta humpuukilta.

Kolmas huomio oli siinä miten "kristillisyys" on aiheessa vaikea käsite. Monet kristilliset roolipelit ovat aika heikosti sellaisia. Systeemi menee helposti siihen mistä vähän avauduinkin tilaisuudessa; Olen pelannut "jeesusroolipeliä" jossa oli Juudas Iskariot jolla oli jalkajousi. Toisin sanoen roolipeli on klassista fantasiahötöä fantasiaklisein niin että miljöötä on minimaalisesti muutettu ja hahmoja on nimetty hieman erilaisilla tavoilla. Tämä on "vain jokseenkin kristillisehköä" pelaamista.

Vaikka evankeliointi tuomittiin ja korostettiin niin siitä huolimatta näytti että kristillisyydestä muutoin käytettiin mahdollisimman laajaa kuvausta; Kristillisyydestä otettiin esiin pelintekijöitä jotka ovat kristittyjä. Riippumatta siitä mitä heidän pelinsä sisältävät. (Jos tietokonepelien kohdalla tehtäisiin sama niin robottikauhusurvivalhorrorpeli "Five Nights at Freddy's" olisi kristillinen peli.) Toisaalta kristilliseksi tulkittiin myös "kätyrin osa" -peli jonka ytimeen laitetaan se, että kätyri voi vapautua kun hän saa riittävästi vilpitöntä rakkautta. Tosin pelissä unohtuu että pelimoottori sallii aika erikoisia ratkaisuja. Itse olen pelannut "Kätyrin osaa" twistillä jossa on uskottava ja toteltava kuuliaista Jumalaa joka komentaa indoktrinointitoimintaan ja muuhun aktiviteettiin jossa sorretaan ihmisiä henkisesti. Se, että kätyrit saatiin tottelemaan herännäisten parissa aika normaalia käytöstä alleviivaa sitä että kenties tässä kuitenkin sävytetään peliä hieman laajalla pensselillä. "Kätyrin osa" ei ole kristillinen tai ei-kristillinen peli. Sen voi säätää molemmiksi.

Itse olisin kenties pitänyt luennon aika toisella tavalla. Olisin kenties korostanut vähemmän sitä miten kristityt pelaavat - ja hämmentävää kyllä vaikka luennoija tunnustikin että tosiasiassa suurin osa peleistä on äärimmäisen sekulaareja. Ei ateisteja useimmiten kiinnosta oikeasti miettiä sitä ovatko he ateistisia roolipelaajia. (Aiheiden sotkeminen innostaa lähinnä minun kaltaisia kaunakkoja.) Näkökulma tuntui painottuvan "kristityt pelaa keskenään" -henkiseksi. Kun tärkein olisi kuitenkin se, että miten kristittynä pelata toisten kanssa. Siis se, miten voi olla kristittynä pelaamassa roolipelejä selvästi maallistuneessa kontekstissa ilman että se ihan liikaa sotii omia vakaumuksia vastaan. (Hint: Ei ehkä kannata pelata minun kanssa "kätyrin osaa".) Ja toisaalta se miten pelauttaa kristittynä sellaisia pelejä jotka eivät liikaa häiritse omaa maailmankuvaa mutta joka ei kuitenkaan vaivaannuta maallistuneempia pelikavereita.

Kun esimerkiksi sukupuolisuuden ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla samassa ropeconissa pidettiin paneeli jossa näkökulma oli hyvinkin vahvasti painottunut tähän. Siinä keskusteltiin esimerkiksi miten miespelaaja joka pukee mekon pitää sisällään parodiaelementin niin että toisaalta pellet tekevät tätä ja toisaalta kun vakavasti ottava tekee tätä se helposti koetaan silti vitsinä. Ja miten jos miespelaaja ottaa naishahmolleen vahvoja piirteitä ihmiset ajattelevat helposti että "hän pelaa huonosti". Toisin kuin emansipationaariseksi koettu nainen joka pelaa mieshahmoa tai ottaa naishahmoonsa miehisiä aktiivisia piirteitä. Tämänkaltaiset kysymykset voisivat itselleni kiinnostaa enemmän tästä asiasta.

Nyt jäi käsiin vähän se, että ilmeisesti kristityt kokevat stigmaksi saatanapaniikin joka koetaan kauan aikaa sitten tapahtuneeksi harmittomaksi asiaksi. Ja että valta uskonnossa on vain institutionaalista ja tätä kauttakin on syytä etäytyä tästä likaisesta historiasta. Ja että kenties kristillisyys on tätä kautta stigmautunutta ja kristityt ovat saatanapaniikin tämän hetken uhreja. (Jotka esimerkiksi joutuvat kestämään niitä mielestäni ymmärrettäviä vastareaktioita joita saa kun ei ole niitä ihmisiä jotka lamautuvat ja pakenevat toiminnastaan ensimmäisen moralistin tullessa heiluttamaan etusormiaan ja jotka joutuvat tätä kautta kohtaamaan institutionaalista ja sosiaalista vallankäyttöä ja rankaisutoimia omakohtaisesti.) Ja että kenties tämän vuoksi kristityt keskittyvät siihen että pelaavat kristittyinä kristittyjen kesken. Vaikka eivät sitten oikeasti pelaakaan.

Ja että kun mietitään mikä tekee kristillisestä roolipelistä kristillisen, se voidaan nähdä pelintekijän maailmankuvan ilmenemänä niin että tekijän kristillisyys jotenkin automaattisesti vaikuttaa siihen että pelistä tulee kristillinen, se voi olla pelimekaniikan sisältö joka heijastaa arvoja, se voi olla pelinjohtaja joka säätää miljöön ja tapahtumat ja pelaaja itse hahmonsa kautta. Ja tätä kautta kysymys on kenties mutkikkaampi kuin voi uskoa.

torstai 4. toukokuuta 2017

C. S. Lewis rationaalisen kristinuskon höpöyden ytimessä

C. S. Lewis on esittänyt "Ehyt elämä" -kirjassaan että "Päivittäiset rukoukset ja uskonnollisten kirjojen lukeminen ja kirkossa käyminen ovat välttämättömiä seikkoja kristityn elämässä. Meitä on jatkuvasti muistutettava siitä, mitä uskomme. Ei tämä usko eikä mikään muukaan pysy automaattisesti elävänä mielessä. Sitä on ravittava. Jos tutkisit sata ihmistä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa kristinuskoon, ihmettelen, miten monta heistä on kääntynyt pois loogisten argumenttien perustuen? Eivätkö useimmat ihmiset yksinkertaisesti ajaudu pois?"

Tähän voidaan jopa viitata jonkinlaisena viisautena. Ja juuri sitä kautta että uskonnottomat ja ateistit ovat hölmöjä eivätkä irtaudu loogisen ja rationaalisen järken kautta kristinuskosta.; Merkittävää onkin että lausunnossa on tieto ja tutkimushalu korvattu asenteella. C. S. Lewis - kuten eivät häntä siteeraavat tyypitkään - suinkaan tee tätä tutkimusta ja kysy ateisteilta. He olettavat tietävänsä vastauksen ilman tutkimuksiakin. C. S. Lewis onkin tullut tunnetuksi siitä että hänhän tunsi joka ikisen ateistin omantunnon ilman tutkimuksiakin. Esitti esimerkiksi ttä jokainen ateisti tietää olevansa väärässä. Hieno mies.

Eikä se tähän jää. Jos nimittäin oletetaan että hänen lausuntonsa seurakuntaelämästä ja uskosta etääntymisestä on tosia niin on selvää että kristinusko ei ole ytimeltään järkevää tai rationaalista.

Jos kristinusko on rationaalinen ja looginen niin sittenhän
(1) kristityt osaisivat purkaa premisseistä johtopäätökseen niitä jumalatodistuksia virheettömästi kadulla. Mitä eivät tee. Olen kokeillut. Heillä on karkeistuksia joistain argumenteista mutta itse osaisi tehdä saman paremmin. Se että ensin korjaa sanomiset laadukkaiksi ja sitten kritisoi näitä parempia juttuja jotka ovat sentää sisäisesti ehyitä argumentteja niin on aika heikolla rationaalisuustaso vastapuolella. Rationaalisuus olisi tärkeää joten looginen rakenne ja logiikan ymmärtäminen ja niiden syvä miettiminen riippumatta siitä ovatko johtopäätökset itselle mieluisia vai ei olisivat tärkeitä. Logiikkavirheet katoaisivat ensimmäisenä jos rationaalisuus edellä mentäisiin.
(2) Ei tarvittaisi mitään seurakuntaelämää kun rationaalinen kristitty kuulisi rationaalisen argumentn kerran ja sitten osaisi sen vettä suitsait vaan koko loppuelämänsä. Ei seura ja seurakuntaelämä olisi tarpeen kun rationaalinen argumentti olisi tiedossa ja hallussa. Seurakuntaelämä ja rationaalisuus olisivat tarpeen vain kertaamisen kannalta. Toisaalta aika monet jumalatodistukset ovat itse asiassa klassisia, melko lyhyitä, määrältään varsin rajallisia ja muutenkin helposti opeteltavia. Jos ne ovat vahvoja jo yksikin niistä riittäisi. Tosin loput ajasta voitaisiin käyttää uusien argumenttien opetteluun. Mutta koska tätä harjoittelua ei seurakuntatoiminnassa yleensä tehdä, on selvää että kysynys ei ole logiikasta ja rationaalisuudesta.

Kenties siksi seuraukuntatoiminnassa ei osata historiantutkimuksen metodologiaa vaikka viitataan Historialliseen Jeesukseen vahvasti todistettuna konseptina. Koska kysymys ei koskaan ole siitä.; Vähän kuten tutkimus tässä C. S. Lewisin lausunnossa. Eihän sitä tarvitse tutkia ja tehdä kun tietää mukamas valmiiksi mitä toinen kuitenkin ajattelee ja mitä nämä eroamisen syyt oikeasti ovat.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Nörttien kiusaamisesta

Sanna Oksman kirjoitti siitä miten tällä hetkellä noin 30 -vuotiaita "lama-ajan lapsia" säälitään. Hänestä tämä on liioiteltua. "Siihen aikaan, kun me koimme lapsena laman ensimmäisen kerran niin me ei koettu lopultaan jäävämme mistään paitsi ellei kotona ollut vinosti asiat. Me emme lopultaan tienneet mistään muusta mitään. Miksi?" Hän antaa vastaukseksi "Meidän ensimmäinen kosketus tietokoneeseen tuli monelle vasta ylä-asteella eikä silloin selattu nettiä vaan tekstinkäsittelyohjelmia joita päntättiin niin tinkaan, että vaikka meistä osa olisikin saanut kokeilla netin käyttöä sen jankkaamisen jälkeen niin emme olisi osanneet sitä käyttää. En rehellisesti sanottuna muista edes oliko silloin olemassa nettiä vaikka olenkin vasta 30 vuotias." Tässä yhteydessä esiin nostetaan syrjäytyminen ja kiusaaminenkin. "Mitä minä ja ehkä sinä tehtiin lapsena ja teininä? Hengailtiin kavereiden kanssa niin hyvässä kuin pahassa, mutta me tolskattiin yhdessä asioita ilman, että nokat oli puhelimissa joissa on myös se netti. Kiusaamista oli silloin aikoinaankin kouluissa, mutta se oli omien vanhempien tulojen riippumattomuuksissa. Ennemmin haukuttiin toista, jos joku oli muissa maailmoissa eikä osallistunut juttelemaan ja leikkimään, oli rassukka. Aika ironista, kun ajattelee, että nykyisin kiusataan siitä, että jos sinulle ei ole sitä hienointa puhelinta jossa on netti ja mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun, nokka kiinni siinä toisessa maailmassa."

Olen tätä samaa ns. X -sukupolvea.

Ja uskallan sanoa että Oksmanilla on oikeansuuntaisia huomioita. Tässä kohden olen toki samaa mieltä siitä että "nörtit" ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana halveksituista nössiäisistä valtavirtakulttuuriksi, jopa ihailluiksi. Samoin on selvää että internet on ollut ehdottoman tärkeä tässä prosessissa. Sillä nörttien kannalta (1) internet mahdollisti yhteyden muihin samanhenkisiin (2) tietotekniikka ja internet oli nörteille sopiva kanava jo olemuksellisesti ja (3) työmarkkinat ja niihin liittyvä rahoitus on muuttunut niin että nörttimäisyys on myös kannattava tapa hankkia elantoa.

Itse olin "muissa maailmoissa" ja "outo" ja tätä kautta minuun suhtauduttiin hieman erikoisilla tavoilla. Usein myötämielisellä säälillä (joka ei hyvältä tuntunut) sekä kiusaamisella. On selvää että vanhassa maailmassa "urheilijapojat" edustivat jotain jolla oli sekä lihasta että arvovaltaa jotta he voivat tehdä väärin, rikkoa sääntöjä, joutumatta ongelmiin. Nörtit eivät olleet "kunnolla miehekkäitä poikia". Ja tätä kautta heitä tuli "opettaa ruotuun ja tavoille".

Mutta on erikoista huomata miten Oksman on ollut vihjeetön.

Itse olen aina ollut köyhässä perheessä. Tässä mielessä lama ei iskenyt perheeseemme aivan niin lujaa kuin voisi luulla. Itse asiassa pääsin seuraamaan sivusta useitakin romahduksia. (Olin musiikkiluokalla ja nämä ovat, kuten kaikki erikoisluokat, sellaisia että snobit ja elitistyjät haluavat laittaa jälkikasvuaan niihin. Preppaavat ja kaikkea.) Näissä tulotasojen romahtamisissa oli hauskaa se, miten niitä kokeneet selvästi pärjäsivät meidän perhettämme suuremmilla uusilla huonoilla tuloillaan huonommin kuin minä. Heille asia oli ihmeellinen. Minulle köyhyys oli normi.

Silloin nimenomaan kiusattiin esimerkiksi jos ei ollut varaa ostaa tietynlaisia vaatteita jne. Oli tärkeää näyttää varallisuutta ja muodikkuutta. Itselleni tämä ei painanut niin paljon. Mutta vanhempi sisareni on kertonut jopa siitä miten hän häpesi, joutui häpeämään että häntä häpäistiin tähän liittyvissä asioissa. Pinnallisuus ei silloin ollut nörttimäisiä gadgetteja - koska niitä ei ollut. Silloin "mukana hengailu" vaati kuitenkin helposti käsittämättömiä määriä proppausta.

Seurallisuuskin vaati helposti esimerkiksi sitä että oli varaa ties mihin rullalautoihin. (Jotka oli siihen aikaan tosi kalliita.) Että pääsit tilanteeseen jossa sinun "annettiin kokea kaikki itse" vaadittiin rahaa.

Kaikki se tekeminen oli minun nuoruudessani - kolmekymppinen itsekin olen - oli hemmetin kallista. Ja sitten jos olit köyhä ja leikit jollain hiton käpylehmillä tai tutustuit luontoon ja harrastit kävelyä, määrityit niihin jotka olivat "omissa maailmoissaan". Toki tämä ei ollut ilmiselvää niille joilla oli varaa. Lapsi joka ei ole joutunut miettimään rahaa ja omien toimiensa kulunkeja ei tietenkään ole tiedostanut mikä on vaatinut massia ja mikä ei. Ja kenties tämä vihjeettömyys on luonut ajatuksen että meno oli jotenkin reilua. Ei se ollut. Lasten tiedostamattomissa olevat talouskontekstit törmäsivät siihen, että tyyppi oli tylsä kun sillä ei ollut sitä tai tätä.

Jaetut kokemukset olivat samantyylisiä.


Jos internet on nyt sellainen että jollakulla on hieno uusi peli tai pokemonennätys, niin näistä muodostuu ns. jaettu yhteinen kokemuspiiri. Se on tärkeää jos haluaa keskustella muiden ihmisten kanssa. Minun nuoruudessani tämä vaati pääsyä suosittuihin televisio -ohjelmiin. Minulta sensuroitiin tosi paljon. "Turtlesit" esimerkiksi oli liian väkivaltaisia jotta minua tarvitsisi päästää tämänlaiseen yhteistä kokemusmaailmaa rakentavaan aineistoon. Ja kyllä moni mamma olikin huolestunut tämänlaisista. Sensuuri ei ollut ihan tavatonta.

Tässä mielessä tuotiin esiin paljon paheksuntaa - joka ironista kyllä muistuttaa kovasti Oksanan materiaaleja. Kun hän toisaalta valittaa-vertailee oloaan omiin lapsiinsa, hän yhtäällä huomauttaa että  että "vähemmän meitä tarvitsi suojella miltään kuin omiaan" niin toisaalta hän huomauttaa että huolta aiheuttaa nykyajan "mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun". Minun nuoruudessani pojat salakuljettivat "Jallu"- ja "Myrkky" -lehtiä pihamajoihin. Paheksunta ja suosio tuli pääsystä hyvin samanlaisiin juttuihin.

Näkisinkin asian hieman erikoisesti


Oksmanin tekstistä paistaa esiin se, että käytännöllisyys ja moralismi sekoittuvat toisiinsa erikoisilla tavoilla. Tavoilla joissa kokonaisuus muuttuu koherentiksi vasta kun olettaa taustalle jotain muuta.

Tämä implisiittinen koherentisoija on se, että Oksman esittää että tietynlainen koulukiusaaminen on ymmärrettävämpää ja hyväksyttävämpää ja normaalimpaa kuin jokin toinen. Toisaalla hän oikeuttaa tietynlaista toimintaa sillä että sillä saa kavereita. Tässä puhutaan siitä pragmaattisuudesta "Minä sanon joka päivä tänä päivänä molemmille isoille pojille, että elkää vasikoiko tai länkyttäkö turhista tai teidät heitetään ennen pitkää kaveri porukasta vaikka muuten olisitte huippuja tyyppejä." Toisaalta sitten ei voida päästää internetsivuille ja aineistoon jos se on samalla tavalla kätevää.

Ideaalina onkin se että pitäisi elää arjessa eikä "omissa maailmoissa". Omista maailmoista olisi hyvä palauttaa "todellisuuteen". Tai ainakin se on ymmärrettävää jos heitä siitä palautetaan kiusaamalla. Tämän arkikuvan noudattaminen on "kätevää" ja siitä poikkeava - vaikka siitä seuraisi identtisiä seurauksia kuten kaveripiirin suosiossa olemista - on "harhautunutta". Toisin sanoen kysymys on vanhakantaisesta moralismista ja siitä että halutaan tunkea ihmisiä tiettyyn muottiin.

Tässä taitaa olla takana pikemminkin vanha metafyysinen virhepäätelmä siitä että "virtuaalinen" ei olisi aitoa. Itse olen löytänyt tärkeimmät ja aidoimmat ihmiskokemukseni pääasiassa internetistä. Kun kirjastopoika - joka btw oli silloin yläasteen alussa lukenut kirjatolkulla tietomateriaalia enemmän kuin valtaosa ikätovereistaan on lukenut kolmekymmenvuotiaaksi mennessään - ei saa kavereita kuin internetistä, luullaan että siellä ei olla aitoja ihmisiä vaan vastassa on jotain virtuaalista ja epätotta tai ainakin perverssioä. (Vaikka itse kirjotetaan jotain blogia kuin se menisi johonkin ei-valhemaailmaan.)

Minua toki yritettiin palauttaa ties mihin todellisuuteen. Todellisuuteen joka tarkoittanee ulkoamääriteltyä miehekkyyttä jossa syvällisin asia on ruokaresepteistä keskustelu. Todellisuuteen joka ei ainakaan koostunut siitä että ymmärtää miten maailma toimii. Todellisuuteen joka ei perustu ainakaan tieteelliseen ymmärtämiseen ja näkemykseen siitä mitä asioiden takana on. Itselleni on yhä, näin 30 -vuotiaana, tarpeettoman pinnallista elää maailmassa jossa pitäisi ostaa auto ja tehdä muodikkaita ruokia. Minusta on sen sijaan luonnollista kokata usealla kattilalla samanaikaisesti ja pitää kauhomisprosessia estimoivana entropiatestinä.

Mutta minulta ei ehkä kuitenkaan kannata kysyä. Olen oikeasti niitä ihmisiä jotka elivät nörttien vallankumouskauden. Tämä tarkoittaa sitä että jos urheilijapojat saattoivatkin pestä tukkamme pöntössä jotta palaisimme sieltä "omista maailmoistamme" niin sitten ensi tilanteen tullen hankin etätyöohjelman, liitin sen muodikkaaseen tietokonepeliin ja annoin urheilijapojan ladata tämän koneelleen. Ihan sen vuoksi että voin lähettää urheilijapojan kotikoneen kovalevyn pornoaineiston pojan itsensä sähköpostista tämän omalle äidille! (Myöhemmin opettelin myös potkimaan ihmisiä perseelle urheilijapoikamaisemmin. Mutta tämä on toinen tarina. Sellainen jota on hauskaa kertoa kun katsoo sitä miten urheilijapojat tuppaavat olemaan itseen verrattuna rapakuntoisia kaljamahoja nykyään.)

torstai 18. elokuuta 2016

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)


Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

maanantai 1. elokuuta 2016

"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.

Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt
että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.)
Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein.
Ropecon pidettiin tänä vuonna Helsingin messukeskuksessa. Tämä oli monin paikoin toimiva ratkaisu. Olin tyytyväinen vähintään siitä, että nekotyttöjä oli tänä vuonna kiitettävä määrä. Dipolissa oikeisiin paikkoihin löytäminen oli monin paikoin vaikeampaa. Toisaalta Messukeskukseen ei liittynyt samanlaisia mahdollisuuksia kiinnostaviin boozereihin ja seksin näkemiseen. Messukeskuksen puheohjelmaan liittyi kuitenkin tänä vuonna tiettyjä haasteita. Minulla on ilmiselvästi hyvin tavanomainen maku, sillä ne esitykset joista olin kiinnostunut olivat yleisesti ottaen täynnä. Tästä seurasi se, että minulla oli tavanomaista enemmän aikaa tyhjänpäiväiseen hortoiluun. Perjantaina, varsin varhain, minulle sattui pieni epäonnistuminen joka tavallaan suuntasi tekemisiäni. Kannoin "ei-taisteluvalmiustyylillä selkätelineessä" yhtä tylsytettyä harjoitusmiekkaa. Se sattui olemaan viistosti selässä niin että miekan kärkiosa oli sopivasti juuri sillä korkeudella millä monilla on ahteri. Näin ollen kävelinkin erään nuoren naisihmisen ohi. (Minulla on pitkät jalat. Kävelen usein nopeammin kuin muut.) Ja näin miekkani harrasti seksuaalista häirintää.

Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".

Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.

Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.

Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.

Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen  "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.

Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)

Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Heimoarvoihin?

Nykyaikana puhutaan kovasti perhearvoista. Tässä on kuitenkin takana hyvin uusi perhekonsepti. Jossa on yksi heteroseksuaalinen mies, yksi vaimo ja heidän lapsensa. Perhe onkin rajattu yhteisöstä. Hyvin tiiviisti. Tämä rakenne synnyttää paljon moralismia ja sievistelyä. Tämän perhekonseptin idea on juuri toimia irrallisena kuplana suhteessa ympäristöön. Miehen tehtävä on suojella vaimoaan ja lapsiaan. Ja niin edespäin.

Perhe on aika vaikea konsepti. Siinä tuntuu pätevän ns. Anna Karenina -periaate ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla, mutta kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Perhe-elämän onnistuminen vaatii hirveästi normeja. Sillä perhesysteemi toimii jos ja vain jos nämä ehdot täyttyvät.

Perhearvot ovatkin siksi pääasiassa kieltoja. Ei saa tehdä niin tai näin. Ja tässä tilanteessa kyseessä on se, että normeja tarvitaan jotta systeemi toimii. Ja systeemin on toimittava, sillä systeemi on vallassa. Ja maailmankuva ja valtasuhde on sellainen, että jos systeemi kyseenalaistuu...

Ihmiset taas eivät kovin hyvin taivu joustamattomiin lokeroihin. Suuri osa heistä ei ole standardiin sopivia ihmisiä. Joten heille perhekonsepti sopii aika huonosti. Joku voi luonnostaan olla perheeseen sopiva ihminen ja heille perhe-elämä voi tuoda helposti onnen ja auvon. Mutta kaikki muut joutuvat sitten olemaan onnettomia omalla tavallaa. Ja on kysyttävä, että onko se oikein että he kärsivät sen vuoksi että jotkut harvat onnistuvat olemaan onnellisia silläs amalla tavallaan.

Kaiken kaikkiaan ei olekaan ihme, että perheissä on hirveästi haasteita ja vaikeuksia. Tämä näkyy siitä että jos avioerosta tehdään laillista ja mahdollista niin sitetn niitä avioeroja tulee aika paljon. Tämä viittaa siihen että hyvin moni on, kaikesta yrittämisestä huolimatta, onnettomia omalla tavallaan.

Riidat kuuluvat elämään, mutta perheessä nekin helposti esitetään perheen sisälle. Ja näin saattaa syntyä tilanne jossa on tarjolla lapsille mökötystä, riitelyä ja perheväkivaltaa. Tälläisessä konseptissa perhearvot näyttäytyvät enemmänkin ongelmana ; Suhteessa pysytään lasten vuoksi vaikka juuri näiden aikuisten ihmisten välinen dynamiikka on se joka perimmiltään eniten pilaa lasten elämää. Enemmän kuin mikään ero voi vahingoittaa.

Jos oltaisiin todella aidosti konservatiiveja niin tulisikin miettiä että olisiko perhe huonompi systeemi verrattuna heimoyhteisöön sosiaaliselta harmonialtaan. Tämä heimoihenteessa eläminen, erikoista kyllä, näyttää vastaavan monien äärimmäisen liberaalien ihmisten polkupyöräkommunistien kommuunielämistä. Moni tuntuu nauttivan tästäkin. Heimoajatuksen puolesta puhuu ainakin se, että ihminen on evolutiivisesti kehittynyt tämänlaisissa yhteisöissä kauan. Ydinperhemalli taas on melko uusi konsepti. Heimoyhteisössä on ainakin parempi todennäköisyys kasvaa rikkaalla tavalla kykeneväksi ihmiseksi ; Riittävä määrä erilaisia persoonallisuuksia luo heterogeenisen yhteisön. Yhteistyö monenlaisten ihmisten kanssa on pakote. Ydinperhemallissa on kaksi vanhempaa ja lapset saavat vanhempansa tuurilla ; Jos isä on vaikka aggressiiivinen ja äiti tunnekylmä, voi se olla aika puutteellinen kasvuympäristö.

Toki tässä on ongelmana se, että heimoidyllistä puhuttaessa puhutaan yleensä ideaalista. Ja heimon upeutta korostavat ja esimerkiksi heimojen elämää kuvaavat dokumentaristit haluavat tuoda oman sanomansa. Tai vähintään heimolaiset itse kertovat omia arvojaan. Ja nämä taas ovat samanlaisia valikoimia ja tarinoita kuin ne perheidylliä kuvaavat ihannepuheet. ; Tämä ei kuitenkaan tee heimoyhteisöstä huonommin perusteltua kuin perheyhteisöä..

torstai 26. toukokuuta 2016

Maailman huonoin stalkeri

Sosiaalinen media tarjoaa ihmisille loputtomia nautintoja. Eräs suurimmista nautinnoista muistuttaa kerrostalokyttäämistä. Paitsi, että sosiaalisessa mediassa huomio saadaan huomattavasti tarkemmin seurattavien elämään.

Ihmiset vuotavat itsestään hirvittävästi dataa, informaatiota, tietoa. Tästä voi vetää päätelmiä niin deduktiivisesti kuin induktiivisesti. Usein päättelyä ei edes tarvita. Kun käydään syömässä on tarjolla selfie ja kun ruoka ulostetaan, tästä annetaan jakoon belfie. ; Kaiken lisäksi kaiken tämän voi tehdä aivan julkisesti. Sen kun ilmoittautuu kaverilistalle. Sen jälkeen näkee kaiken. Voi seurata jokaisen kommentin.

Tämä on vähän kuin stalkeroimista. Mutta sellaisen huonon stalkerin stalkeroimista. Sellaisen joka virittää kameroita tai menee pusikkoon väijymään. Sellaisen stalkerin joka menee seurattavan ikkunan taakse. Painaa naamansa julkisesti ikkunaan ja heiluttaa sisälle taloon. Kaikki näkevät. Tuollainen stalkeri on aika huono. Mutta pirun ahdistava. Ja sellaisia olemme kaikki. Tai ainakin monet.

Tämän huomion jälkeen en uskalla enää pyytää ketään facebook -kaveriksi.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Miten toimia zombieapokalypsissä?

"Walking Dead" -sarja on kohtuullisen yhteiskunnallinen. Mutta sen sisarsarja "Fear the Walking Dead" on tätä alleviivaavammin.

Se myös ottaa jonkin verran enemmän kantaa esimerkiksi zombienpuremiin. Sarjojen kiinnostava puolihan on siinä, että siinä on hitaita zombieita. Ja zombieapokalypseissä on syytä tietää että leviämisnopeus on hyvin tärkeä. Ja kysymys on siitä miten zombiet kasvavat yli kriittisen massan. Sillä mitä useampia zombieita on, sitä useampi ihminen muuttuu zombieksi. Hitailla zombieilla joiden puremaan kuolee pitkällisesti kuten "Walking Deadissa" tämä luku on suuri. Kriittinen massa on helpompi saavuttaa jos zombiet ovat nopeita ja muuntumien zombieksi tapahtuu nopeasti. Sarjoissa tämä onkin selitetty siten että tosiasiassa kukaan ei kuole zombievirukseen. Se on vähän kuin HIV. Sen kuolettavuus on tavallaan nolla vaikka se toisaalta onkin merkittävä. Jokainen on jo viruksen kantaja joka muuttuu zombieksi oli kuolinsyy sitten mitä tahansa. Ja tätä kautta epidemian laajuus on mahdollinen. "Fear The Walking Dead" esittääkin suoraan että ihmiset eivät kuole zombienpuremaan. Olisikin omituista jos kaikki virusta kantavat kuolisivat saatuaan virusta puremasta. Sen sijaan puremassa on bakteereita jotka infrastruktuurin romahtamisen jälkeisessä maailmassa ovat tappavia. Näin ollen zombienpurema on hieman kuten Walking Deadin vankilassa levinnyt epidemia. Joku epäili että zombievirus oli muuttunut ilmalevitteiseksi. Mutta kyseessä oli ihan vaan jokin muu tauti.

Ja koska kaikki ovat kantajia, selitys leviämiseen haetaan muualta. "Fear The Walking Dead" puhuu rokotuskampanjoista ja tämä vihjaa että tämä olisi epidemian alkulähde. Jonkinlainen manipuloitu salaliittoinen Big Pharma.

Muutoinkin "Fear The Walking Dead" on paranoidi. Siinä on vielä paljon ihmisiä. Ja heitä jätetään melko paljon heitteelle. Tämä on mielestäni hyvin kiinnotavaa sillä sarja rakentaa paljon konflikteja sen varaan, että pelastetaanko joitain ihmisiä vai ei. Tässä kohden ongelma vertautuukin hyvin maahanmuuttokeskusteluun ja siihen minkälainen maahanmuuttokriittinen on parhaimmillaan (ei ironisesti ilmaistuna). ; Ei ole väliä onko kyseessä Amerikan Kansalainen vai Meksikaani. Periaate on sama ; Kun ihminen ottaa vaikka veneeseensä tuntemattomia, hän tekee eettisesti humaanin teon. Kuitenkin samalla nämä tuntemattomat ovat riski. He voivat esimerkiksi yrittää ottaa valtaansa veneen. Kenties avutonta teeskennellään jotta saadaan ryöstettyä vene, sen ruoka, lääkkeet ja polttoaine. Ja vaikka riski tälle olisi pieni, niin kysymys on siitä että tämä riski on niin vakava että sitä ei oikein voi ottaa.

Siksi olisikin hyvä että sarjaa katsova maahanmuuttokriittinen näkee että miksi ne ihmiset jotka haluavat ottaa maahan pakolaisia tekevät mitä tekevät. Samalla tietenkin voi antaa ymmärrystä niille jotka leikkaavat köydet poikki avuttomien ihmisten pelastusveneistä ja tuomitsevat heidät tätä kautta käytännössä kuolemaan.

Itse asiassa riskienotto jossa ryhmään ei oteta uusia onkin toimiva ja turvallinen strategia. Aina siihen asti, kunnes tilanne tulee siihen tilanteeseen jossa on toimittava ryhmissä. Kun oma itseään varovaisesti suojellut ja tätä kautta pieni ryhmä kohtaa suuremman ryhmän, se on pulassa. Ja siinä vaiheessa on turhaa lähteä kelaamaan aikaa takaisinpäin ja miettiä että jos oltaisiin otettu mukaan lisää ihmisiä niin sitten meillä olisi kiitollisuudenvelassa olevia ihmisiä ja isompi joukko. Sellainen joka voisi tämän skisman voittaa. Kun nyt taas ei. Varsinaisessa "Walking Deadissa" tämä onkin ymmärretty. Sarja on viime aikoina muuttunut yhä enemmän yhteiskuntaa rakentavammaksi. Ja melko pelottava uusi pahiskin on sellainen, että se on saavuttanut mahtinsa sillä että se sitouttaa alleen hirveän määrän ihmisiä. Ei siis jätä heitä avuttomaksi, vaan komentamalla heitä voimalla ja keräämällä veroja.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Utilitarismin sisäisiä ongelmia

Utilitarismi on oppi joka on hyvin lähellä hedonismia. Jeremy Benthamin mukaan moraalisuus arvioidaan seurauseettisesti siten miten paljon se tuottaa onnellisuutta. Onnellisuus ja mielihyvä tuppaavat olemaan ainakin intuitiivisesti toisiinsa sidottuja. Näin ollen siitä tulee helposti egoistista. Kuitenkin samanaikaisesti Benthamin näkemys on äärimmäisen altruistinen. Se jopa vaatii yksilöiden uhraamista. Utilitarismissa kun haetaan mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monille. Tämä sosiaalisuus on vaikeaa yhdistää hedonismiin.

Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.

Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

NYT ja kupla otsassa

NYT -lehdessä oli kerrottu suomessa tehdystä tutkimuksesta. Siinä aiheena oli facebookystävien kautta tehty suhdeverkostoanalyysi. "Itkosen ja Jan-Erik Lönnqvistin Helsingin yliopistossa tekemässä tutkimuksessa kartoitettiin Facebook-käyttäjien kaveripiirejä ja niissä esiintyviä arvoja." Menetelmä on hyvä painaa muistiin "Vastaajan liberaaliutta tai konservatiivisuutta mitattiin niin sanottuun Schwartzin arvoteoriaan pohjaavalla kysymyspatterilla. Schwartzin teoriassa henkilökohtaiset arvot nähdään elämää ohjaavina tavoitteina, jotka poikkeavat esimerkiksi asenteista ja mielipiteistä." Keskustelua herättänein asia oli tietenkin lopputulos "Tutkimuksen keskeisin tulos oli siis se, että liberaalisti ja vasemmistolaisesti ajattelevilla oli suurin taipimus päätyä samoihin kaveriporukoihin toistensa kanssa kuin konservatiiveilla."

Tilanne on kiinnostava. Sillä tämänlainen tilanne vaatii jotain erikoista. Ei voi olla niin että konservatiivi olisi useammin tekemisissä liberaalin kanssa kuin liberaali konservatiivin. Sillä suhteet ovat symmetrisiä. Tämänlainen jakaumaero voi johtua monesta asiasta. Ja vaatii esimerkiksi sitä että konservatiivien ja liberaalien lukumäärät ovat jotenkin oleellisen erilaisia. Tai sitten konservatiivien sisällä on skismoja joita liberaaleilla puuttuu. Itkonen ainakin näyttää kannattavan tätä teoriaa; "Itkosen tulkinnan mukaan yksi syy voi olla se, että konservatiivisesti ajattelevia on niin erilaisia, ettei pelkkä konservatiivinen ajattelu välttämättä yhdistä heitä. ”Jos toinen on vaikka äärikonservatiivinen ortodoksijuutalainen ja toinen äärikonservatiivinen kristitty, ei heidän ajattelunsa ole silti todennäköisesti samanlaista.” Liberaalit taas saattavat jakaa samantyylisiä arvoja enemmän ja olla ”samalla tavalla liberaaleja” toistensa kanssa."

Toisin sanoen punavihreä hyväveliverkosto johtuu siitä että konservatiivit olisivat vääräoppisten konservatiivien suhteen änkyröitä. Näin tietenkin voisi käydä niin että tosiasiassa tutkimus kertoo että konservatiivit ovat niin kuplassa että liberaaliverkostot sosiaalisesti kaveeraavat keskenään.

Mutta tosiasiassa tässä unohtuu se että tutkimusmenetelmä itsessään voidaan nähdä joksikin joka luo tätä liberaalien sisäistä koheesiota. Ja se tekee tämän olemalla hyvin nurkkakuntainen ; Näin ollen tutkimusmenetelmässä on jaoteltu ihmisiä nurkkakuntaisella tavalla. Vastaus löytyy itse asiasssa kyselymetodista. Kysymyspatterissa "asennetta eikä mielipidettä" tavoittelee esimerkiksi seuraava kysymys;

"Kysymyspatterissa arvoja tiedusteltiin muun muassa seuraavanlaisilla väittämillä:
Hänestä on tärkeää olla rikas. Hän haluaa, että hänellä on paljon rahaa ja kalliita tavaroita.
Hänestä on tärkeätä, että kaikkia maailman ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti. Hän katsoo, että kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet elämässä."

Tutkimusmenetelmä toisin sanoen ei tunnusta muunlaista liberaaliutta kuin vasemmistolaisesti asennoituvaa liberaaliutta. Talousliberalismi nimittyy konservatiivisuudeksi. Toisin sanoen kun liberaalius määritellän tavalla joka on "hyvin punavihreä" syntyy kupla joka näyttää sisäänpäinlämpiäväksi ihan vain sillä että konservatiivius määrittyy kasaksi erilaisia fragmentteja joilla on hyvin vähän jos ollenkaan tekemistä toistensa kanssa...

lauantai 30. tammikuuta 2016

Pieni ajatus ; Seenzoned

Sosiaalinen media on tuonut uuden ilmiön. Sitä kutsutaan seenzoneksi. Se johtuu siitä että monissa yksityisviestittelypuolissa kuvataan tilanteita eri tavalla. Kun lähetät viestin, näet kolme pistettä tai "typing" sanan tai jotain jos toinen on kirjoittamassa siihen. Lisäksi näet itse vastaamisen.

Sen lisäksi se että viesti on luettu eli nähty luo uuden leiman. Viestin jälkeen tulee leima "seen". Joskus näihin ei tule vastauksia. Se omituinen tunne mitä saa kun viesti on nähty mutta siihen ei reagoida on omituinen. Ja sitä kutsutaan seenzoneksi.

Sosiaalisen median luonteen vuoksi se rinnastuu helposti kiusalliseen hiljaisuuteen johon törmätään nimenomaan puhutussa keskusteluissa. Viestintä onkin monin paikoin etääntynyt kirjeestä. Vietittely on yhä tekstimuotoista mutta se on lähentynyt puhetta.

Kuitenkin moni käyttää sosiaalista mediaa tavalla jossa kirjevertaus on hyvä muistaa. Joku voi kommentoida parin päivän viiveelläkin. Tässä mielessä ongelmana onkin kenties se, että vastaajalle viestintä vertautuu enemmän kirjeeseen kuin puheeseen. Ja viestiin vastausta odottavalle se vertautuu puheeseen. Ja hiljaisuus näissä konteksteissa tulkitaan hyvin eri tavalla.

Jossain mielessä rukous näyttää toimivan seenzoning -logiikalla. Kirkko kiistää rukouksen olevan ihmeautomaatti. Se on sitä että mitään ei ehkä tapahdu mutta saat kuitenkin tunteen siitä että viestisi on nähty.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Hämmentävä sosiaalinen räjähdys

Minulla on viime aikoina tapahtunut eräänlainen sosiaalinen räjähdys. Tarkalleen ottaen olen viettänyt ihmisten kanssa aikaa muutamia kymmeniä tunteja. Tämä on hyvin poikkeuksellista ; On aivan tavallista että minulla käy vieraita 1-2 kertaa vuodessa. Ja käyn tämän päälle ulkona jonkin 3-4 kertaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä sosiaalista aktiviteettia per kaksi kuukautta.

Nyt olen toisin sanoen käyttänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana sosiaalista aikaa enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ja tämä ei ole ollut sellaista aikaa jossa yhdistävänä elementtinä on jokin toiminta ; Esimerkiksi kun miekkailen on siellä muita. Ja periaatteessa olen siellä ystävällinen tai sellaiseen pyrkivä. Ja tämä on jonkinlaista sosiaalisuutta.

Yhtenä syynä on varmasti se, että olen sen verran kehittynyt että nykyään toleranssini halaamisille ja muulle koskettamiselle on parantunut huomattavasti. Ja näin ollen tilanne on toiminut Annan kanssa ; Olemme toki tunteneet jo 24 vuoden ajalta, ja välimme ovat olleet aina hyvät. Mutta aiemmin olen ollut varautuneempi joten tämänlaisia ei ole tapahtunut. ; Toisaalta työttömäksi jääminen pakotti pysähtymään. Ennen olin kipittänyt eteenpäin kun ei ole voinut pysähtyä. Työttömänä oli pakko opetella aivan uusia taitoja. Sellaisia joita en ollut koskaan tarvinnut. (Parasta tietenkin on se, että tämä tyhjänpanttina oleminenkin on nyt ohi. Opin kuitenkin sen että voin pysähtyä eikä minun ole pakko kipittää.)

Hän on kuunnellut minun juttujani melkomoisia määriä. Ja kuitenkin hän harrastaa peilaamista (mirroring), joka vihjaa siihen että hän on mukavuusalueellaan. (Peilaaminen ei tarkoita sitä että ilmeillään peilin edessä, vaan jossa toisen elehdintä "otetaan matkintaan" ja sitä mukaillaan.) Edes minun sisareni eivät peilaa minua. On oikeastaan hämmentävää että joku haluaa ottaa osaa dialogiin kanssani. (Etenkin kun joskus menee pahasti monologien puolelle.)

Minusta piristävintä tässä on ollut se, että kotona ei olla mustasukkaisia. Ja tässä ei ole mitään "funny businessia". Joidenkin ihmisten kanssa joudun laskemaan viestejä ja päiviä. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaisi jokin seksuaalinen jännite, ei vaadita tasapainoilua. Kaikki on hirveän vapaata.

Emme juuri koskaan molemmat maksa omia syömisiämme, mutta maksamme ristiin niin että perässä ei pysy. Ja näin mitään velkasuhteita ei synny. (Asiaa vaikeuttaa sekin että syön hänen ruokiaan.) En minä oikeasti ole tämänlainen. Tai siis nyt olen.

maanantai 4. tammikuuta 2016

WiFi.

Ennen asiat olivat yksinkertaisia. Vakavan ihmissuhteen tunnukseksi riitti se, että antoi avaimet asuntoon. Nykyisin kaikessa on erikoisia väliasteita jotka toisaalta tekevät asioista eksaktimpia. Ei vain olla tai ei olla yhdessä. On kaikkia "significant other" -termejä. Ollaan ties mitä "friends with benefits" tai "friend zonettuja". Ja käytännössä aivan arkisempienkin yövieraiden kohdalla on aste-eroja. Esimerkiksi ; Antaako heille wifi -salasana vai ei?

Rasistien tyhmyydestä

Vähän aikaa sitten esille nousi liikehdintää ja uutisotsikoita joka korostaa sitä että rasismi korreloi matalan älykkyysosamäärän kanssa. Tätä yhteyttä tutkimukset tukevatkin. "... we found that lower general intelligence (g) in childhood predicts greater racism in adulthood, and this effect was largely mediated via conservative ideology. A secondary analysis of a U.S. data set confirmed a predictive effect of poor abstract-reasoning skills on antihomosexual prejudice, a relation partially mediated by both authoritarianism and low levels of intergroup contact. All analyses controlled for education and socioeconomic status. Our results suggest that cognitive abilities play a critical, albeit underappreciated, role in prejudice." Samoin havaittiin että tosiasiassa jos puhutaan siitä että punaviherhipsterit elävät "kuplassa" niin tosiasiassa nimenomaan rasistit tutkitusti elävät kuplassa. Riippumatta siitä keitä tuntevat. "Findings taken from numerous research projects strongly indicate that prejudice, racism and intolerance are more likely to be present in individuals with greater cognitive rigidity, less cognitive flexibility and lower integrative complexity." Asia ei toki ole kovin uusi. Aihe on saanut aiempinakin vuosina myös medianäkyvyyttä.

On mielenkiintoista huomata, että tällä on yhteys "think less" -konservativismiin. Ja sille voidaan nähdä liitos vähän aikaa sitten virinneeseen keskusteluun jossa korostettiin, että poliittinen suuntautuminen olisi linkittynyt genetiikkaan. ; Uutisen sisältö on toki sellainen että ne ihmiset jotka mielellään kertovat rotujen ja älykkyyden välisestä suhteesta jättävät sen kertomatta. Samoin konservatiivit ovat mielellään korostaneet sitä että konservatiivien ja liberaalien välillä olisi jopa jonkinlainen geneettinen ero.

Olen itsekin itse asiassa tuonut esiin sitä (pun intended), että omalla temperamenttityypilläni on varmasti vaikutusta siihen miten olen konservatiivi. Olen perusolemukseltani säikky joten olen helpommin varautunut kaikkiin ihmisiin. Myös muunmaalaisiin ihmisiin. Toisaalta haluan mallintaa asioita joka tarkoittaa sitä että mielelläni "karsin muuttujia" enkä välitä siitä että tämä heikentää tulkintojen varmuutta koska "kyseessä ovat estimaatit". (Sanamagialla pääsee pitkälle. Tässä on toki takana se, että estimaatti on tilastollinen ja sen rajat on ymmärrettävä. Suurin osa ihmisistä ymmärtää korkeintaan keskiarvot eivätkä heidän mielensä ota luonnolliseksi osaksi hajontoja. Ja tätä kautta sanamagia ei ehkä ole se joka iskee omalle kohdalleni yhtä vahvasti kuin monelle muulle.) Koska ajatuksena on nojata kokemusvaraiseen tietoon ja sitä kautta saataviin induktioiohin, ja riskienottokyky on pelkurimaisella ihmisellä varmisteleva, on konservativismi ikään kuin luonteva asenteena.
1: Toki olen monilta mielipiteiltäni "suvakkien puolella". Minulla on paljon liberaaleiksi tulkittavia mielipiteitä koska suuri osa konservatiiveista eivät ole vain muutosvastarintaisia vaan taantumuksellisia. Heillä on itse asiassa hyvin vasemmistolaisuudelta haiskahtava utopia. Jota tuetaan jonkinlaisella nostalgialla menneisyyteen. Sellaisiin vanhoihin hyviin aikoihin jolloin ei itse edes ole oltu elossa.

Mutta otin tämän aiheen esille aivan erityisestä syystä. Se on kätevä keino demonstroida miltä Dunning-Kruger -efekti näyttää. Usein moitin ja pilkkaan ihmisiä jotka esittävät vahvasti synonymisoituja tai analogian sävyttämiä argumentteja. Tai jotka antavat minulle kritiikkiä joka on huomioitu itse tekstissä. Käsittelen heitä epäkohteliaasti ja tätä pidetään samana kuin kuplassa eläminen. (Minkä ironisuus on selvää kun muistaa alkuun laitetun.) Sain tähän tämän aiheen parista täydellisen esimerkin.

Tekniikka&Talous viittasi myös tähän rasismi-tyhmyys -korrelaattiin. Artikkeli tarttui kuitenin vahvemmin sosiaaliseen puoleen ja avarakatseisuuteen. (Itse en ole niin avarakatseinen. Arvotan liikaa voidakseni tehdä tätä. Valitan koska niin monella asialla on merkitystä. Ja nimenomaan hierarkista merkitystä jossa jotkut asiat ovat hyvin tai huonosti. Tämä on sitä varovaisuus-konservatiivisuutta.) "Tuore kanadalainen tutkimus iskee suomalaisittainkin tulenarkaan aiheeseen ja vihjaa, että älykkäät ihmiset ovat avarakatseisempia kuin vähemmän älykkäät." ... "Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin. Miksi? Hodsonin mukaan kyse on siitä, että konservatiiviset arvot tarjoavat "rakenteen ja järjestyksen", joka auttaa selviämään arjessa." ... "Hodsonin mukaan tämä tukee aiemmissa tutkimuksissa tehtyjä havaintoja, joiden mukaan yhteydet oman viiteryhmän ulkopuolelle ovat älyllisesti haastavampia kuin seurustelu oman porukan kanssa."

On mielenkiintoista huomata, että artikkeli korosti että pitää varoa tyypittelemistä. (Joka tapahtuu jos katsoo vain yli- ja aliedustuksia ja keskiarvoja. Eikä mieti hajontoja ja todennäköisyyksiä samalla.) "Virginian yliopiston psykologian tutkija Brian Nosek arvelee, että Hodson on oikeilla jäljillä. - Todellisuus on monimutkainen ja sotkuinen, Nosek sanoi. - Ideologiat auttavat eroon sotkuisuudesta ja tarjoavat helpomman ratkaisun. Siksi ei ole yllättävää, että yksinkertaistetut ideologiat houkuttelevat ihmisiä, joiden kognitiivinen kapasiteetti on vähäisempi." ... "Professori Hodson muistutti myös siitä, että hänen tutkimustuloksensa eivät tarkoita sitä, että kaikki konservatiivit ovat tyhmiä ja liberaalit fiksuja. - On on olemassa lukemattomia esimerkkejä hyvin terävistä konservatiiveista ja ei-niin-terävistä liberaaleista sekä monia esimerkkejä hyvin suvaitsemattomista liberaaleista, hän sanoi."

Silti kommenteista ensimmäisestä löytyy Timo Vainion kommentti, peräti ensimmäisenä juttuun näkyvänä kommenttina ; "Ihmiset, jotka haluavat suomeen 10000 pakolaista viikossa, ovat neroja. Ne jotka eivät halua, ovat idiootteja sekä rasisteja." Hän on minun uusin Dunning-Kruger -efektin demonstranttini. Hän vahvistaa Hodsonin ja Nosekin teesiä pelkästään sanomalla ääneen tuonlaatuisia - hänestä itsestään varmasti sarkastisen älyllisen poliittisen epäkorrektin humoristisen hauskan ja todellisuustajuisen - kommenttinsa. Tuohon yhteen lauseeseen mahtuu paljon. Hänen sisälukutaitonsa on heikko kun hän luo olkiukkoja jotka on torjuttu jo leipätekstissä. Hän luo typistämisiä joissa asenteellisuus ja sarkasmi peittää argumentaation aukot. Hän luo yksniittisen yleistyksen ja tekee niistä "arkijärjellä"  totuuden. jne.