Sanomisen, kirjoittamisen, lukemisen ja analyysin konteksti

"toistan itseäni, mutta unohdat välillä, ettei Räsänen ole filosofi vaan poliitikko, hänen kannanottonsa ei ollut filosofinen tai teologinen analyysi, vaan poliittinen manifesti tai pikemmin poliittinen käännös. Siis arkipäivän politiikkaa, joka pohjautuu täysin kiroamaasi käytännöllisyyteen."
(Pimeä Ateria)

Ylläoleva kommentti ei ole esillä pilkan vuoksi. Kritisoin sitä, ja näytän että väitteen toistaminen ei ole taikonut siitä parempaa. Erimielisyyteni ei tarkoita että en ymmärtäisi moittivaa näkemystä. Tiedän mistä se johtuu ja ymmärrän että moni todellakin eityperä ihminen ajattelee juuri samalla tavalla.

Sillä lausunnossa on mukana yksi hyvin yleinen tapa katsoa filosofiaa ; Moni pitää filosofiaa jonain todellisuudesta irrallisena mietintänä. Sen rooli on siis hieman kuten matematiikassa laskettavan integraalin ; Siihen törmää käytännössä vain matematiikan kirjoissa. Markus Kajo laskikin leikkiä siitä miten matematiikanopettajien rooli on kouluttaa ihmisiä jotta maailmaan saadaan lisää matematiikanopettajia. Matematiikka ei tässä kuvassa ole tietenkään jotain joka olisi kovin käytännöllistä.

Sitten on kuitenkin niitä ihmisiä jotka laskevat koko ajan kaikenlaista. "Kaunis mieli" -elokuvan John Nash oli yksi tämänlainen. Elokuvassa hän mallinsi kyyhkysten ja jalkapallopelien matematiikkaa. Ihan huvikseen. Tällöin matematiikka on tietyllä tavalla elämäntapa. Aikidon perustaja Morihei Ueshiba selitti "When ever I move that is Aikido" ~ jokainen hänen liikkeensä ja askeleensa on aikidoa. Kyeessä oli elämäntapa. John Nashin aikido oli matematiikka. Matematiikkaa voi käyttää, koska esimerkiksi pulujen määrä on numero. Niiden liikesuuntaa tiettynä hetkenä voidaan arvioida suuntana ja nopeutena.

Tämäkin blogi on elämäntapablogi. Kun aiheena on filosofia, onkin selvää että se on lähtöisin kaduilta ja se myös kuuluu kaduille. Sokrates ei käynyt argumentaatiotaan missään homeisessa akateemisessa laitoksessa. Sen sijaan hän selvitti ja paljasti sitä, miten ihmiset seurasivat manipulointia, kaunopuheisuuskikkailuja eivätkä logiikkaa. Kun hän sai ihmiset kiinni ajattelun ristiriitaisuuksista, hän ajatteli että ihmisetkin voisivat oppia ja kasvaa. Sokrates siinä ohessa. Tämä ei ole ihmeellistä tai mahdotonta, koska filosofian ydin, perustelu, on kaikkialla. Ihmiset perustelevat asioita mielivallasta manipuloivan vetoamisen kautta kunnollisiin argumentteihin. Ihmisen vakuuttamista on kaikessa, mainonnasta lähtien. Kaikki tämä on hieman kuten Nashille ne pulut joihin voi soveltaa matematiikkaa.

Tässä mielessä minun aikidoni on filosofia. Varma tapa tästä on huomata se, että kun keskustelee minun kanssa, saattaa päätyä viikon sisällä sivuhuomautukseksi jotain blogitekstiä jostain ihan toisesta aiheesta. Sillä keskustelut ihmisten kanssa ovat minulle, paitsi hauska tapa viettää aikaa, myös "niiden pulujen lähde".

Sillä kaikkeen missä on "näin eikä muuten" voi soveltaa filosofiaa. Suomalainen filosofien lehti "niin&näin" onkin minusta mainion niminen. Sillä jos "niin" ja "näin" ovat mukana, kyseessä on filosofia. Tätä kautta en jätä filosofiaa akateemisiin mietintöihin. Eikä tämä ole mitään amatöörin harhautumista pakkomiellemaailmaan:
1: Esimerkiksi Jamie Whyte on kirjoittaut lukuisia kirjoja joissa hän analysoi filosofian avulla yhteiskunnassa olevia argumentteja. On syntynyt sellaisia kirjoja kuin "Crimes Against Logic", "Bad Thoughts" ja "A Load of Blair". Osansa saavat poliitokot, papit, arvokeskustelut, taidekriitikot ja monet muut tahot. Ne näyttävät että politiikassa käytetään logiikanvastaisia perusteluja. Se, mitä tämä sitten tarkoittaa onkin monisyisempi asia.
2: Vakavasti otettavaa filosofista analyysiä on tehty myös "Nalle Puh" -kirjasta. Tämä on painettu krjaan "Nalle Puh ja Tao". Jotta asiat tulisivat tarkemmin selville, korotan että Nalle Puh on satukirja ja analyysin tekijä tietää tämän. Minäkin tiedän että Nalle Puh ei ole faktuaalinen, mutta pidän kirjaa silti osuvana ja hyvinkin filosofiaa opettavaisena. A. A.Milne ei ole tarkoittanut kirjaansa filosofiseksi argumentaatioketjuksi vaan lapsensa huvitukseksi. Analyysi puree silti. And for me this is facinating!

Joku voisi nähdä että poliitikot ovat tyhmiä. Joku toinen voi nähdä että yleisöön vetoaa epäoleellinen. Kolmas voisi nähdä että logiikka ja tiede ovat epäkäytännöllisiä, jotain jota ei voi soveltaa politiikassa tai elämässä. Osa voi selittää että demokratia perustuu mielipiteiden monenlaiseen kirjoon, virheiden hyväksymiseen, eikä siihen että ollaan oikeassa. Nämä voivat olla argumentteja sitä vastaan että "Whyten havainnoilla on mitään konkreettista väliä". Ne ovat kuitenkin filosofisesti oikein tehtyjä argumenttianalyysejä. Virheargumenttien paikat ja rakenteet on nostettu esiin nimiä ja kohtia myöten. Myös syyt sille miksi argumentaatiotapa on argumenttivirhe on usein selitetty varsin tyhjentävästi.

Tästä päästäänkin siihen että tekemisellä on aina rajoitteensa. Kirjoitin tästä hieman aiemmin, esimerkkeinäni oli uskonnollisuus-rationaalisuus -mietinnät ja politiikan perustelu vs. poliitikkojen psykologisointi. "Voidaan rakentaa vaikka nelikenttä, jossa on "traumaattinen poliitikko - eitraumaattinen poliitikko" vaakarivissä ja "hyväksi maalle - huonoksi maalle" pystyrivissä. Näin saadaan monenlaisia kombinaatioita. Maan kannalta oleellista on tietysti katsoa sitä pystyriviä. Mutta jos olet menemässä poliitikon avustajaksi, tai toimit hänen terapeuttinaan, on pystyviiva se johon kannattaa oikeasti katsoa." On hyvä huomata, että metodisella tasolla analyysi on vain hyvin tai huonosti tehty ; Siinä on valittu analyysintekoväline, jota on käytetty oikein ja koherentisti. Sen lisäksi sillä on sovellusalue.
1: Neuroottisuus ja pelkotilat voivat muuttua joksikin muuksi kuin terapiantekovälineiksi ; Minäkin pelkään natseja, joten olen tietysti natsikammoinen joten natsien vastustukseni on psykologisesti ymmärrettävää. Mutta entä sitten? Jos olisin poliitikko, tämä muuttuisi kuin taikaiskusta olennaiseksi seikaksi, joka pyyhkisi syrjään argumenttini natsismin vaikutuksista yhteiskuntaan? Jos eläisimme filosofien maailmassa, niin ei tietenkään. Käytännössä vaikutus olisi helvetinmoinen.

Toisin sanoen kannatan sitä että monenlaisia metodeja käytetään. Olen hyvin suvaitsevainen sen suhteen, että kunhan käyttää filosofisia työkaluja ja näkökulmia eheästi, niin lopputulos on jossain määrin hyvä. Sen sijaan nipotan ankarasti niistä sovellusalueista. Siksi päädynkin tekemään sellaisia asioita kuin selittämään miten "Raamatun" avulla voidaan hienosti tutkia Jahven ominaisuuksia - kirjantulkintatasolla. Mutta jos halutaan tutkia sitä, mitä Jumala todella on, on noustava kirjan yläpuolelle ja katsottava miten hyvin kirjasta kaivetut ominaisuudet vastaavat sitä Jumalaa joka todella on tai ei ole olemassa. (Ja kyllä! tämäkin kysymys on selvitettävä ennen kuin menee väittämään että oma ratkaisu on hyvin perusteltu!)

En ole yhtä käytännöllinen kuin Sokrates. En ole yksinkertaisesti riittävän sosiaalinen tähän. Mutta minusta ei ole mukavaa, että minulle vihjataan että minä en saisi kirjoittaa jostain tietystäö aiheesta tietystä näkökulmasta. Jos menetelmä on hyvä, enkä väitä erikseen ääneen että sen tulkinnan johtopäätökset ovat jotain, en väitä niin. Kritiikin ei tulisi olla sensuristista, kieltää että aihevalinta on huono. Vaan kritiikin tulisi olla metodista. Paljastaa esimerkiksi argumentaatiovirheitä peruseluketjusta. Ja osoittaa että käytetty metodi ei salli soveltamista siinä kontekstissa missä sitä käytän kunkin blogauksen kohdalla.

Eli minulle esi saa sanoa "et saa kirjoittaa tuota aiheesta ja tuosta näkökulmasta". Ne kertovat vain että "et saa olla kiinnostunut loogisuudesta tai epäloogisuudesta". Minähän saatana viekään saan. Jos nipotan actionelokuvien tiedevirheistä, olen kenties munapäinen skientisti. Mutta jos teen ne tiedevirheanalyysit oikein, niin saan olla kiinnostunut tälläisestä nipottamisesta. Ja jokainen voi laittaa tästä omat johtopäätökset siihen tarvitseeko actionelokuvagenren oikeasti muuttaa asiaa vai ei.
1: Autan lukijaa. Tuskinpa tarvitsee elokuvia muuttaa. Sen analyysin saa tehdä silti, jos ei muuten niin ihan pelkästään koko tämänlaisen toiminnan geekiyden vuoksi. Kannustan kaikkia nörttejä tämänlaiseen toimintaan. Ja jokainen joka moittii teitä munapäiksi ja maailmankuviltaan rajoittuneiksi on sensuuristi, joka kieltää tämän tietyn näkökulman ilmituomisen! Lyökää humanistien ylivalta ja heidän hegemoninen diskurssinsa elokuvantulkinnan jalossa alassa! Huutakaamme kaikki Freedoom!!!! (Mutta älkäämme juosko samalla hidastetusti, emmekä avaruudessa jossa ne perhanan äänet eivät kuulu!)

Sen sijaan minulle saa sanoa vaikkapa että että "Kirjoitelmasi oli perseestä koska käytit epälogiikkaa [kohta jossa argumenttivirhe sidottuna argumenttivirheeseen], jollaista syntyy kun aivot etääntyvät niin kauaksi todellisuudesta että ovat siihen kytköksissä enää vain LSD -molekyylien kautta" tai "Saatanan tunari! Tulkintasi ylittää ne rajat jotka tuo menetelmä perustellusti sallii [koska X]! [Mielellään viite metodin kannalta oleelliseen juttuu]" Ne ovat riittävän perusteltuja ja riittävän hyvätapaisia jotta ne menisivät minulle läpi.

Uskon että järkevä ihminen osaa miettiä missä määrin soveltaa. Sokrateskin kannusti omaan ajatteluun, ei siihen että vain kopsataan ja toimitaan ; Kun blogini otsikkotekstikin muistuttaa sloganissaan että kyseessä on filosofiablogi, on selvää että täällä on filosofiaa. Kaikessa. Mutta samalla kun toivon että ihmiset ajattelevat omilla aivoillaan, annan heille luonnollisesti myös luvan arvata väärin. Jos he ajattelevat että tarkoitan jotain mitä en tarkoittanut, ja heillä on hyvä syy tähän, niin sitten asiasta väännetään. ~ Toivoisin kuitenkin että minulla olisi jotain sananvaltaa siihen mitä itse sanon ja tarkoitan ja mitä en ja mitä mieltä olen. (Ihan vaan sen takia että no, I am the [hopefully] fucking [and definetly] author of my own work.) Siinä mitkä intressini ovat, voidaan keskustella jo paljon enemmän. (Jos kykenette huomaamaan että manipuloin ja saatte tästä kiinni, niin onneksi olkoot! Tämä on mahdollista tehdä!) Se, miten oikeassa tai perusteltu olen on sitten ala jossa minulla ei ole enää niin paljoa valtaa. (Erimielisyystialnteessa tiede jyrää minun mielipiteeni lokaojaan.) Tässä kohden tilanne on toinen.

Tässäkin on se konteksti, joka ratkaisee. Konteksti, joka oli sanana tämän jutun teema, se pääasia. Jossa aihevalinnat matematiikasta aikidon kautta Nalle Puhiin olivat vain esimerkkejä. Kenties populaareja, provokatiivisia, kiinnostavia tai muuta vastaavaa. Mutta aiheet ovat minulle enimmäkseen niitä puluja ; Nash oli kiinnostunut matematiikasta, ei puluista. Pulut olivat vain käteviä kun ja vain koska ne olivat läsnä sopivasti.

---

Älkää ottako tätä blogia liian vakavasti. Vaan sillai sopivan vakavasti.

Tikku (Master Splinter).

Populaarikulttuurissa on usein vanha taistelulajin mestari. Hänellä on ikää ja hän halutessaan myllyttää nuoria. Tästä malliesimerkki on tietysti "Turtlesien" Tikku. Hän on rauhallinen ja opettaa teini -ikäisiä mutanttininjakilpikonnia sotimaan erilaisilla aseilla. Tälläisiä vanhoja ja vetreitä mestareita onkin paljon. Ja on ihan mahdollista olla hyväkuntoinen nuorimies joka "get his ass kicked by seventy year old girl".

Monissa lajeissa teknistä taitoa itse asiassa korostetaankin. Esimerkiksi Hiroshi Ozawan "Kendo -definitive guide" kertoo miten voimalla on eniten merkitystä silloin kun tekniikka on huono. Tekninen ylivoima päihittää raa -an voiman. Ja mitä parempi tekniikka sitä vähemmän tarvitsee voimaa. Tämä on tietyssä määrin totta. Ja tämä itse asiassa pätee kaikkiin lajeihin.

Kuitenkin Bruce Lee on antanut tähän oleellisen lisämuistutuksen. "Vähemmän voimaa" ei ole sama asia kuin "ei voimaa lainkaan". Ja itse asiassa itsepuolustuksessa vaaditaan yllättävän kovaa kuntoa.

Hän kertoi että hän ei haluaisi 70 -vuotiaana taistella pari-kolmekymppisiä vastaan. Tekninen osaaminen olisi huipussaan, mutta ruumis ei. ; Monissa tekniikoissa vaaditaan myös voimaa tehdä tiettyjä asioita. (Kihdissä, heikentyneellä tasapainoaistilla ja ilman lihaksistoa ei tehdä mitään puolivolttisarjoja sanoo jo järkikin.) Ja itse asiassa kun kisoissa pärjääviä itsepuolustuksen harjoittajia katsotaan, he eivät ole säännönmukaisesti kahdeksankymppisiä. They are in their prime. Ja rautaisessa kunnossa. Tyypillistä on itse asiassa se, että he ovat sen verran vanhoja että ovat ehtineet harjoitella hyvän aikaa. Mutta ovat niin nuoria että heidän ruumiinsa ei ole alkanut hajota.

Se, minkä ikäisiä he ovat riippuu tietysti myös harjoitetusta lajista. Fyysisissä lajeissa joissa keskiössä on oma voima ja "runnunsietokyky" on helposti nuorempia. Ja toisissa lajeissa pärjätään hyvinkin vanhana. Jossain on kuitenkin aina raja. Sillä itsepuolustuslajien harjoittajatkin tulevat vanhoiksi. Heidän liikkeensä hidastuvat. He saavat dementiaa. Itsepuolustuslajien harrastajat "eivät aina vain kuole seisovilteen". He voivat rapistua.

Toki on muistettava että lajia harrastava vanhus on varmasti paremmassa kunnossa kuin jos hän ei harrasta sitä. Sama koskee tietysti nuoriakin. Liikkuvat nuoret ovat paremmassa kunnossa. Ja liikkuva vanhus voi todellakin päihittää nyhjäävät nuoret. Kysymys on siinä että aivan kuten nyhjäävät nuoret usein päihittävät nyhjäävät vanhukset, myös liikkuvat nuoret päihittävät liikkuvat vanhukset.
1: Tästä minulla on itse asiassa hieman surumielissävytteinen esimerkki taikatemppujen maailmasta. Näin taannoin Solmu Mäkelän. Hän oli yhä varsin hyvä taikuri, mutta oli hän "nuorempaan minäänsä" verraten jo köppäkyntinen. Toki hän taikoi paljon ja taas paljon paremmin kuin vaikkapa minä. Ja toki hän kiersi tähän liittyviä ongelmia, joihin hän oli keksinyt ratkaisun. Mutta silti.

Vanhuus on otettu huomioon. Esimerkiksi tai-chissa on versioita joista yhtä opetellaan nuorena ja toista vanhana. Juuri siksi että vanhuus vaatii erilaista systeemiä koska aivan kaikkeen ei enää taivu. Ja sitä toimii vähintään hitaammin.

Eikä tässä ole hävettävää. Sillä itsepuolustuslajien kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä "aktuaalista tuhokykyä". Sen sijaan tekninen taito ja pelisilmä, sekä opettamiskyky voivat pysyä ja kehittyä ihmisillä kauan. Siksi onkin tavallaan hyvin järkevää että Teini-ikäisissä mutanttininjakilpikonnissa nuoret kilpikonnat pieksevät ja tekevät varsinaista taistelutyötä jokapäiväisesti - Sillä heidän kyvykkyytensä mitataan siinä mitä he saavat aikaan ja miten pitkään he voivat jatkaa tätä. Tikulta, opettajalta taas vaaditaan jotain aivan muuta. Mahtavat tekniset taidot ja kyvyt jakaa tämä eteenpäin. Ja koska Tikulla ei ole (vielä) dementiaa, hän voi hoitaa tämän roolin erinomaisesti. Roolit ovat siis tavallaan aivan kohdallaan. Jos tikku sairastuisi dementiaan, hän olisi täysin kilpikonnien hoivan alla. Tällöin se, että kilpikonnat opettaisivat entistä opettajaansa olisi silti mahdollinen. On tavallaan kuvaavaa että Tikku (ja splinter) viittaa säröön, joka syntyy vaikkapa sauvasta tai muusta vastaavasta "kunnommasta aseesta".

Jotta en pilkkaisi vahingossakaan vanhuksia, laitan esiin videon aikidon perustajasta, Morihei Ueshibasta. Hän on kuvassa vanha pappa. Kova sälli. Mutta olisi silti mielenkiintoista nähdä minkälainen hän oli "in his prime".

Tekniikkakasasta systeemi.

Yleisesti ottaen treenataan erilaisia yksittäisiä tekniikoita. Nämä kuitenkin liittyvät yhteen. Tästä yksi esimerkki voisi olla vaikkapa se, miten Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum" opettaa pitkään miekkaan yhden tekniikkasovelluksen ratsastusosiossa. Jos joku katsoo että hänellä ei ole hevosta, joten se ei kiinnosta, ikään kuin menettäisi hevosettoman taistelun kohdalta jotain olennaista. Tätä kautta tekniikat nivoutuvat ikään kuin "viitteinä".

Usein niitä yhdistää myös jokin sisäinen logiikka. Esimerkiksi aikidossa haetaan tasapainon järkyttämistä tietyllä logiikalla. Ja tämän logiikan sisällä vain on lukuisia ja taas lukuisia yksittäisiä tekniikoita. Laajempi periaate kattaa kasan yksittäisiä juttuja, joten yksittäiset tekniikat ikään kuin ovat yksittäistapauksia jotka avaavat ymmärrystä tästä laajemmasta osaamisesta. ("Tekniikkaponi" ja "aito osaaja" ovat eri asioita, joskin jo tekniikkaponin asema vaatii yllättävän määrän harjoittelua..)

Erikoinen mutta esimerkin kannalta arki -ihmisenkin tajuttava ja tätä kautta asiaa valaiseva logiikka löytyy vanhasta "I.33" -manuaalista, jossa munkit opettavat swashbucklingia.

Kirjan tekniikoilla on hyvin erikoinen rakenne. Koko kirjan kattaa muutama perustoimintatapa jonka yksittäisiä sovelluksia kaikki kirjassa on. Hyvä puoli on se, että niitä on vain muutamia. Huono puoli on se, että ne voivat paikoin olla varsin mutkikkaita oppia, kun niissä on erikoisia miekanpyörityksiä.

Kaikki tekniikat ovat tiettyjä liikeratoja. Toinen yhdistävä teema on se, että kaikissa toinen houkutellaan lyömään - siinä hengessä että "Tässä on minun miekka ja kilpi." Toisen lähelle mennään niin että tämä saadaan reagoimaan ja sitten tähän isketään ovela vastatekniikka. Toinen siis ikään kuin pakotetaan lyömään ja tähän reagoidaan.

Kirjassa tekniikat rakentavat lisäksi toisen ideaalin, jota voisi kutsua sanalla "suppenevan tyylin". Kirjan ideana on se, että alkutiloja on hyvin monenlaisia. Eri lähtöasennosta toinen voi tehdä vain tiettyjä asioita. Nämä tuntien voidaan aina tehdä jotain. Kirjan ratkaisu on se, että toinen saadaan vastatekniikoilla pakotettua hyvin rajattuun lopputilaan, josta heidät voidaan voittaa tekemällä tietyt asiat. Eli ikään kuin opetellaan miten "tuossa tilassa voitan". Ja sitten opetellaan muutama perustekniikka jolla (likimain mikä tahansa) toisen lähtötilasta mahdollinen toiminta saadaan ohjattua tuohon tilaan jossa tilanne osataan hoitaa. ~ Hyvin ankarasti karkeistaen : Jos osataan voittaa yhdellä tavalla, tämä riittää ja muu osaaminen on sitä että tilanne saadaan ajettua siihen.

Ehkä tämä tieto saa katsomaan yksittäisiäkin tekniikoita aivan uudella silmällä:

Dojutsu ja "lethal weapon".

Itsepuolustuslajeihin suhtautumisen voi karkeasti sanoen jakaa kahtia. On niitä jotka katsovat että sieltä löydetään itsensä ja kasvatetaan luonnetta. Ja toiset katsovat että siellä opitaan väkivaltaa. Itse asiassa tämä jako ei ole vain itsepuolustuksen ulkopuolisten kanta. Niitä molempia kannatetaan myös harrastajien puolella.

Tämä yllä oleva jako löytyy Japanistakin - ja siellä se on melko vahva.

Sieltä peräisin olevat itsepuolustuslajit jaetaan karkeasti do -lajeihin, joissa kasvetaan ihmisenä. Ja jutsu -lajeihin joissa on keskitytty siihen että opitaan konkreettinen taito jolla voidaan tehdä halutessa erilaisia asioita todellisessa maailmassa. Do -lajien suosio kasvoi kun Japani modernisoitui. Vanha sodankäynnin taito muuttui turhaksi. Moni tyyli syntyi muuta kautta. Esimerkiksi budo -lajien nimi sisältää sanan "do" jotta tiedetään että se on tälläistä. Myös aikido ja kendo ovat tälläisiä. Näistä on olemassa myös versioita jotka keskittyvät suoraan kykyyn tuottaa toimintaa. On kenjutsua, aikijutsua. Ja jopa bujutsu löytyy.

Itse haluaisin pistää tämän jaon "osittain" keinotekoiseksi. Tosiasiassa moni ihminen ei mene harrastamaan kendoa koska siellä kasvaa ihmisenä. Päin vastoin, löytyy paljonkin sellaisia jotka haluavat taistella (turvallisesti). He vetoavat toki puhetasolla myös henkiseen kasvuun - kun sillä täytyy perustella harrastus. Kysymys on suunnilleen samasta, kuin siitä kun jos teini selittää liikaa pelaamistaan sorminäppäryyden kehittymisellä. Toki tässä voi tulla näppärämmäksi, mutta tosiasiassa pelataan pelaamisen eikä itsekehityksen vuoksi. Julkinen salaisuus on, että itsepuolustusta mennään harrastamaan myös sen vuoksi että voidaan itsepuolustautua.

Toisaalta myös jutsulajit ovat nykyajan kulttuurissa hyvin "do" -maisia. Esimerkiksi ninjutsussa korostetaan henkisiäkin arvoja ja itsekasvatus on siellä tärkeässä roolissa. Ninjoihin on helppo liittää myös myyttejä ja mystiikkaa, ja tämä karismakin innostaa joitakuita harjoittelemaan.

Lisäksi etiikkaan pakottaa jo Suomen lakikin.

Ja itse asiassa lajin harrastajan kannalta tärkein "oma jengi ja lupa kuulua siihen ja paikan ansaitseminen siellä" liittyy mukaan kuvioiohin aivan tavallisesti. Räyhäämiseen suhtaudutaan yleisesti pahasti: Esimerkin tästä saa lukaisemalla vaikkapa Bujinkan Shinden -Dojon periaatteet. Ne tiivistyvät loppuun ideaaleiksi "Tiedä että sinnikkyys on, ennenkaikkea, vain lyhytaikaista. Tiedä että ihmisen polku on oikeus. Unohda ahneuden, mukavuuden ja erottelun (riippuvaisuuden) sydän. Ymmärrä surun ja katkeruuden olevan luonnonlakeja, ja ota yksinkertaisesti hyötyä järkähtämättömän sydämen valaistumisesta. Vakaalla sydämellä, älä eksy uskollisuuden ja lapsen hurskauden polulta, ja tavoittele syvällisesti sekä kirjallisuutta ja taistelutaitoja. Dôjôn sääntönä on pitää yllä olevat 5 lakia." Ja lajejen kohdalla näitä ideaaleja myös noudatetaan. Esimerkiksi tuntemani kickboxing -kouluttaja on antanut porttikieltoja taitojen väärinkäytön vuoksi.

Taistelu itsessään ei tietenkään opeta ja kasvata luonnetta. Tästä itse asiassa päästään suurempaan asiaan. On harha luulla että sota ja taistelu automaattisesti kasvattaisi ihmistä. Usein ihminen toki ajattelee että sodassa ollut saisi jotain kompensaatiota ja olisi jotenkin vahvempi. Mutta todellisuus ei ole tässä kohdin kovin reilu. Joskus se, mikä ei tapa rampauttaa. (Sekä konkreettisella että henkisellä tasolla.)

Soturi ei välttämättä ole samaa kuin eettinen ihminen. (Joku voisi pitää näitä jopa toisensa poissulkevina, ja tämä johtuu siitä että he ymmärtävät mitä sota tarkoittaa ja yhdistävät tämän kaikkiin sen sisällä toimiviin.) Jos esimerkiksi olet elänyt sodassa, olet luultavammin rikkonut mielesi kuin kasvanut ihmisenä. Se, että opettelet rikkomaan toisen ei kasvata ihmisenä. Sen sijaan se, että et riko toisia ihmisiä vaikka voisit, kasvattaa. Tätä kautta itsepuolustus kasvattaa luonnetta koska tapaat erilaisia ihmisiä ja treenaatte yhdessä ja toisiin luottaen.

Eurooppalainen miekkailu ei taatusti ole "do" eikä "jutsu", koska se ei ole japanilainen. Ja se sopii tähän luokitteluun harvinaisen huonosti. Se nimittäin sisältää melkoisen julmia tekniikoita, muun muassa potkut joita vaikkapa Fioren kirjassa esitetään ovat hyvin usein "potkuja kasseille". Taidot on tehty sotaa varten. Kuitenkin siellä on erityisen pakko toimia vastuullisesti.

Usein harjoittelumiekoista nimittäin kysellään siitä "ovatko ne teräviä". Tämä on itse asiassa jotain josta kuulee lähes aina kun harrastuksesta kertoo. Terävyys liitetään siihen onko harrastus turvallinen. Sillä terävä miekka on "lethal weapon". Tässä kuitenkin unohtuu yksi asia. Myös pesäpallomaila on "lethal weapon". Kaikki tietävät että jos joku lyö sinua pesäpallomailan kaltaisella kappaleella, siitä seuraa pahoja. Tämän jälkeen on helppo tajuta että tylsytetty harjoitusmiekka on sekin "lethal weapon". Siksi Windsor korostikin ensimmäisellä tunnilla sitä, miten miekan käsittelyssä ja sillä harjoittelussa on korostettava turvallisuutta. Sitä että me kaikki olemme älykkäitä, vastuuntuntoisia ja muutenkin "aikuisia" ihmisiä. (Ja kyllä, ne miekat on tylsytetty, kiitos vain.)

Miekkailun harrastajan on tässä kohden pakko olla eettinen, mutta juttua tehdään silti myös taidon vuoksi.

Self -Claimed "(Grand)Masters".

Swordfighting -blogi on ollut kiinnostava miekkailuaiheinen blogi, jonka ainut heikkous on ollut hidas päivittyminen. Sen pitäjä on kuitenkin vetänyt kirjoituksensa netistä, koska niitä on käytetty väärin. On ollut henkilöitä joilla ei ole ollut materiaalia jonka pohjalta opettaa, eikä näkemystä jolla tehdä sellaista itse. Niinpä he ovat kopioineet materiaalia ja ottaneet oppilaita. He ovat myöntäneet tasoja ja asteita oppilaille - vaikka heidän omia taitojaan ei ole koeteltu missään. Näin he ovat olleet oppilaita jotka ovat pitäneet oppilaita. Sensuuri iski, kun pitäjä ei halunnut tarjota heille ilmaista oppimateriaalia.

Mielestäni ratkaisu on eettinen ja oikea, joskin se silti ärsyttää. Hyvää materiaalia tuottavia ihmisiä on liian vähän. Mutta toisaalta osaamaton opettaja on helposti vastuuton, hän ei tunne riskejä joita harjoittelussa voi käydä ja treenaamisen turvallisuuskin voi tätä kautta kyseenalaistua. (Toimimisesta ei välttämättä muuten olisi niin väliä, ainakaan etiikan kannalta. Tulisi huonoilla ja toimimattomillakin liikkeillä kuitenkin liikuntaa joka edistää terveyttä.)

Tämän takana on tietysti ollut egon puleeraus. Sellainen jossa ei treenata vuosia ja tulla hyväksi, vaan sitä mallia johon ihmiset ovat herkkiä. Kyseessä on vilpillinen oikotie. Toki ymmärrän miksi oikotie viehättää. Taitojen hankkiminen on vaikeaa ja hidasta. Esimerkiksi minä en ole "kovin kummoinen". Eli olen "muutaman tempun poni", jolla on lähinnä jotain mahdollisesti ihmisiä kiinnostavia tietoja aiheesta, ja kärsivällisyyttä nakuttaa niitä ylös. Tämän olen tietysti nähnyt mainitsemisen arvoiseksi blogikuvauksissa asti. Olen amatööri, opiskelija jolla on opiskelijoita. Mutta tässä on sentään "jotain rehellisyyden makua". En pidä kursseja, vaikka kirjoitankin "jotain omaa materiaalia" siitä mitä matkan varrella on jäänyt mieleen.

Tämä liittyy mielestäni olennaisesti brassailuun. Tämän kohtaaminen on yllättävän yleistä. Tietyissä piireissä puheella saa helposti kovanaaman maineen. Kohtaamisissa mitataan tyypillisesti asennetta. Olen nähnyt kuinka rehentelijä on esitellyt lyömistaitojaan samalla kun toinen on väistänyt ja hakenut paikan ja jättänyt jatkamatta, sarjana. Rehentelijän reagointi tähän aikidokaan oli että tämän ei tarvitse pelätä. Aikidokan ei tarvinnut sanoa mitään. Tilanne oli täysin hänen hallinnassaan, toimiva vastatekniikka olisi onnistunut halutessa samalla vaivalla, se vain jätettiin tekemättä.

Laajemmin katsoen ilmiö on itsepuolustuksen kohdalla muutoinkin ongelmallista. Moni haluaa olla mestari, ja vain harva on. Ja liian harva osaa erottaa mestarin, vaikka siihen tunnistamiseen ei mestarita tarvitakaan. (Ei tarvitse olla lehmä tietääkseen että maito on hapanta.) Esimerkiksi esimerkkini aikidoka hallitsi tilaa taitavammin kuin minä, mutta osasin silti nähdä mitä siinä tapahtui vaikka en saisikaan omia kinttujani kävelemään yhtä tilanteeseen sopivasti.

Elegantti systeemi.

"In this way, the martial athleticism and disciplined violence of the Renaissance Science of Defense can be learned from the historical sources as it once was-with brutal simplicity and systematic elegance."
(John Clements, "Our New "Rosetta Stone"")

Kun lukee aineistoa joka käsittelee eurooppalaista miekkailua, toistuu se, miten systeemin kerrotaan olevan hienostunut. Joko viittauksella "complete/ elegant / sophisticated system". Tässä tuntuu olevan vahva arvolataus. Toiset systeemit ovat hienostuneita ja toiset eivät.

Millä tavoin tämä jako tehdään? Tämä on itse asiassa (itsepuolustuslajien kannalta) merkittävä kysymys. Siihen viitataan usein, mutta sitä ei määritellä kunnolla. Sitä voidaan kuitenkin lähestyä tavoilla, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä. Ja ne voi ymmärtää kaduntallaajakin.
1: Ollakseen hienostunut, systeemin täytyy kattaa useita tilanteita. Se ei siis ole vain muutama kätevä temppu, vaan sisältää ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin.
2: Tekniikat eivät ole vain kaaoottinen selvitystapa, vaan ne sisältävät materiaalia joiden "sisäinen henki on sama". Tässä keskiöön nousee yleensä konsistentti suhtautuminen tasapainon hallintaan, sekä tapaan jolla hyökkäyslinjat avataan ja suljetaan. Esimerkiksi aikidossa haetaan toisen liikkeestä "avaimet ratkaisuun", ja siinä voidaan tasapainonhallinnalla viedä toinen maahan tai muuten saattaa vaarattomaksi. Toinen laji saattaa hakea saman lopputuloksen eri tavoilla, hakemalla keinot jolla lyödä suorempaan. Eli elegantissa systeemissä tekniikat ovat "samanhenkisiä", jolloin yhden oppiminen tukee toisien oppimista. Näin harjoittajasta tulee parempi, tekniikoista tulee sovellettavampia sen sijaan että ne olisivat vain satunnaisesti arvottu kokoelma toimivia tekniikoita.
3: Tekniikat kattavat useita etäisyyksiä ja niiden kautta saadaan hallintaan koko etäisyyksien kirjo. Toki lajit tyypillisesti pitävät jotain etäisyyttä "suosikkina", ja käyttävät muita etäisyyksiä kohtaan reagointeja joilla tälle suosikkiin päästään. Tätä kautta ne kattavat laajan määrän tilanteita.
4: Suorituksessa ei ole turhia liikkeitä. Systeemissä dynamiikka on sellainen että niissä jokainen liikkeeseen liittyvä asia tukee sitä kuuluisaa "perusideaa". Jos lyödessä pitää astua tietyllä tavalla, ja kättä täytyy kääntää, tässä kaikessa on hyvä syy. Samoin jos ei astuta, siihenkin on "hyvä syy". Tämän takana on itse asiassa systeemien nopeuskin. Moni ihminen ajattelee helposti, että toinen voittaa koska on niin nopea. Tämä ei kuitenkaan ole "fyysistä nopeutta" vaan enemmänkin sitä että ei ole turhia liikkeitä. Siinä missä ihminen tavallisesti lyö, vetää käden takaisin ja lyö uudestaan, ninjutsussa on paljon sellaisia temppuja, joilla sekä eteen meneminen että takaisin palaaminen on hyökkäyksiä. Miekkailussa tässä kohden tekniikoissa onkin usein samanaikaisesti väistö, torjunta että lyönti. Kolme asiaa yhdellä teolla, jolloin ei tarvitse olla nopea tehdäkseen paljon.
5: Laji tuottaa monta tapaa selvitä jostain tilanteesta. Epäelegantissa systeemissä on yhteen tilanteeseen vain yksi ratkaisu, vaikka se olisikin konsistentti koko muun systeemin kanssa. Elegantissa systeemissä samaan tilanteeseen tarjotaan erilaisiakin ratkaisuja. Tällöin systeemi ei ole enää vain kokoelma tekniikoita, vaan ideat oppimalla niitä osaa itse asiassa "vaikeasti laskemattavia määriä".
6: Ratkaisutapa haetaan tekniikoista ja oikeista toimintatavoista, sen sijaan että ne olisivat "sitä normaalia tappelijantaitoa", joka on vain kokemuksen kautta opittua epäsystemaattista pelisilmää. Taitoa ei siis ole hankittu pelkästään tappelemalla. Tosin tässä mukaan tulee myös taito, koska hyvissä tekniikoissa on monta elementtiä joiden sattumalta yhdistäminen olisi epätodennäköistä. Tappelemalla tappelemaan oppiminen on hitaampaa. Mutta pelisilmää siinä tietysti tulee koko ajan. Elegantti systeemi vaatii tietysti käytössä jotain pelisilmää, mutta elegantti systeemi ei rakennu pelkästään sen varaan.

Näissä piirteissä vaikeutena on tietysti se, että joskus rajanveto on vaikeaa. Niiden avulla voidaan kuitenkin tietää että jokin on hyvä systeemi ja joku erityisen huono. Näin tarkastellen voidaan estää huonoihin ajautuminen. Kun lajia aloittaa, haluaa tietysti mennä hyvään systeemiin, jolloin harmaa alue ei ole kovin kiinnostavakaan. Jos rajanveto on vaikeaa, on hyvä astua sellaiselle alueelle, jossa rajanveto on sekä melko helppo tehdä että on sävyltään positiivinen.

Hieman samanlaista suhtautumistapaa voi tietysti soveltaa tieteenfilosofiaankin. Erimielisyyksiä ja hienosäätöjä on paljon. Jotain voidaan sanoa. Harmaasävyisyys ei tarkoita että ei yhtään tiedettäisi mistä puhutaan.

Kamppailutaiteen vaikea rajaaminen.

Kun puhutaan itsepuolustuksesta, määritelmiä käytetään huolettomasti. (Teen niin itsekin.) Sen määritteleminen on ongelmallista monestakin syystä.

Intentio.

Karkeasti erilaiset tappelulta vivahtavat huitomiset voidaan jakaa neljään tyyppiin:
1: Itsepuolustuslaji tarkoittaa lajia jossa keskitytään vain oman koskemattomuuden suojaamiseen.
2: Kamppailulajissa taas keskitytään kilpailuun.
3: Taistelulajissa tavoitteena on opetella miten vahingoittaa tai jopa tappaa vastustaja. Tämän takia esimerkiksi sotilaskoulutuksessa on aina kyse taistelulajeista.
4: Showtaistelua taas opetellaan esimerkiksi teatterin ja elokuvan tarpeita varten. Niissä näyttävyys korostuu, eikä ne usein edes toimisi käytännössä.

Tässä luokittelussa lajin luonne määritellään pääasiassa intention kautta, jote ne eivät itse asiassa kerro välttämättä paljoakaan varsinaisesta tekniikkavalikoimasta. Esimerkiksi aikido opettaa aihepiiri huomioon ottaen erityisen pehmeitä arvoja, mutta halutessa sen tekniikat ovat erittäin tehokkaita myös muussa käytössä. Tällöin vastuu tavallaan siirtyy opettajalta oppilaalle. Kyynikko voisi jopa sanoa että intentiomäärittely on vain poliittisesti korrekti esitys kyseisen lajin opettamasta ideologiasta. Tosiasiassa asia ei ole aivan niin paha, koska tämä "poliittisesti korrekti ideologia" kuitenkin painottaa opeteltavia tekniikoita. Jos itsepuolustuksessa toisen tasapainon horjuttamiseen ja kaatamiseen keskitytään, ei henkilö välttämättä osaa käyttää saamaansa etuasemaa hyväkseen samalla tasolla kuin joku taistelulajin harjoittaja.

Keskittymisen luonne

Lisävivahteita voidaan saada ottamalla käsittelyyn englannin kielen sana "martial art". Siinä on kaksi sanaa. Toiset lajit ovat enemmän "martial" ja toiset enemmän "art". "Martial" on sodankaltainen elementti, ja "art" taas viittaa että takana on jokin systeemi, jonka sisällä voidaan toimia luovasti ja taitavasti ja tehdä siitä jopa jotain henkiseltä vivahtavaa. Tällöin luokittelu voidaan tehdä myös itse lajin rakenteen, eli opetettujen tekniikoiden kautta. Tällöin lajit voidaan jakaa karkeasti kahteen pääluokkaan. Toki muitakin voidaan vetää:
1: Combat -sport, kamppailu -urheilu: Se ei ole yhtä henkistä. Sen rakenne keskittyy kilpailemiseen, joten siinä korostuu aggressiivinen toimintatapa, mutta toisaalta siinä ei välttämättä sen vuoksi käytetä "kaikista letaaleinta" tekniikka -arsenaalia. Tavoitteenahan on voittaa, ei tuhota vastustajaa.
2: Fighting -art : Lajissa on "henkisempi" luonne. Tässä on hyvä huomata, että pelkkä taistelu voi tehdä soturin (fighter) mutta ei vielä taiteilijaa (artist). Lajissa on siis jotain enemmän.

Tässä jaottelussa on tietenkin se erikoisuus, että se jättää ensimmäisen nelikon sisältämiä elementtejä ulos. Tosiasiassa molemmat luokitelman tyypit ovat "käytännössä" sitä mitä monet lajit ovat. Mutta kummassakaan näissä ei korostu itsepuolustuksen idea. Itse asiassa kamppailu -urheilu keskittyy enemmän tietyn säännön mukaan toimivan vastustajan kanssa kisaamiseen, joka ei välttämättä tarkoita sitä että laji olisi sovelluskelpoinen itsepuolustuksessa. (Toki usein näin ei ole.) Samoin taidetyyppisemmissä ja vähemmän kilpailuhenkisissä lajeissa itsepuolustuselementti voidaan jopa jättää kokonaan pois. Karatessakin esiintyy harrastusmuoto, joka on äärimmäisen art: Siinä tehdään pelkkää kataa - ilman että on edes vastakumppania. Tästä kisataan korkeallakin tasolla ja se vaatii tarkkaa osaamista.

Sovellusjärjesteömä, Tekniikoiden luonne.

Lajin sisältämiä tekniikoita voidaan luokitella sen mukaan onko niiden toteutustapa (1) aloitteen tekevää vai reaktiivista (2) Onko niiden luonne vaarattomaksi tekevä, maahan sitova vai onko niillä sovelluksena rakenteita rikkova tai tappava luonne. Usein ajatellaan että tämä on keskeistä, koska tietty "väkivaltaisuus" muuttaa olennaisesti lajin luonteen. Tämä on hieman hankala kohta, koska esimerkiksi kendoa pidetään hienostuneena lajina, mutta se nojaa perinteeseen jossa ei väkivaltaa säästetty. Samuraiperinteessä muun muassa irtopäillä oli oma roolinsa. Toisaalta nykykendossa tätä väkivaltaa ei ole mukana, ja erityisen korkean "vyötason" voi saada vaikka ei tappaisikaan ketään.

Lisäksi mukaan tulevat tietysti aseet. Suuri osa ajattelee että laji lakkaa olemasta "laji" heti jos siinä käytetään ampuma -aseita. Toisten mielestä taas jo lyömäaseet estävät asian. Kuitenkin nämä ovat harvinaisia kannanottoja. Ja esimerkiksi "japanilaisen jousiammunnan/miekkailun" taideluonnetta kiistänee tuskin kukaan. Samoin aikido, jossa on myös miekankäytön taitoa lasketaan usein "taiteeksi". Ninjutsu sen sijaan jakaa usein mielipiteitä, osittain siksi että se on Jutsu="taito", ei Do="tie", joka vihjaa juuri ideologian puuttumiseen. Osittain syynä voi olla se, että siinä käytetään paljon aseita. Aikido on kuitenkin leimallisesti keskittynyt aseettomaan itsepuolustukseen.

Järjestelmällisyys, arvot ja ideologian osuus.

Voidaan jatkokysellä. Esimerkiksi on luultavaa että kivikauden aikana ihmiset ovat jotenkin fiksusti osanneet käyttää teräviä keppejään myös toisten kanssa taistelussa. Heillä ei välttämättä ollut järjestelmällistä tekniikkakokoelmaa, mutta he kuitenkin olivat oppineet esimerkiksi harhauttamisen antaman edun ja osasivat lyödä kohtuu kovaa, mikä vaatii voiman lisäksi oikeanlaista tekniikkaa. Onko tälläinen luolamies lainkaan itsepuolustuslajin piiriin kuuluva, vain osaako hän vain tapella. Tämä tulee vartijan hommissa vastaan aina kun kohdataan pultsareita möyrinnän parissa. Heillä ei ole välttämättä mitään kunnon tekniikkaa, mutta heillä tuntuu aina olevan "jotain ihme kykyjä".
1: Kysymyshän on pohjimmiltaan sekä (1) sosiaalinen että (2) systematiivinen, eli onko lajin tekniikat järjestetty jonkun ylemmän pääsäännön mukaan ja onko sillä "perinne", eli systeemi jolla on useampia seuraajia ja joka siirtyy henkilöltä toiselle pääsääntöisesti samanlaisena. (Tosiasiassahan kaikissa lajeissa tyypit ovat kaikki hieman erilaisia asioita painottavia, mutta kuitenkin heillä on pääsääntöisesti samoja tekniikoita ja systeemikin on hyvin samansuuntainen.) Kysymys on siitä että jos luolamiehemme (tai pultsarimme) opettaa taitonsa vaikka jatkuvalla harjoituksella jollekulle, muuttuuko tilanne täysin?
2: Tässä ongelmana on tietenkin se, että se että pultsari osaa tapella ei tarkoita että hänellä olisi miteään metodologista taitoa systemaattiseen kamppailuun. Voi olla että he ovat "muutaman tempun poneja", jotka vain käyttävät vaihtelevasti "jotain". Tästä herää esiin jako jota voisi sanoa (parmman puutteessa) vaikka "soturi" ja "tappelija", jossa ensimmäinen osaa järjestelmällisen systeemin kun toinen vaan "osaa tapella". (Ulkopuolisen silmissä voi tietysti olla turhaa miettiä mitä on, koska "lätty lätisee" ja "läskit tummuu" molemmissa.)
3: Kolmas kysymys kohta koskeekin sitten itse ideologiaa. Sillä jokaisessa lajissa opetetaan jonkinlainen "fighting spirit", joka on erityinen suhtautumistapa tilanteeseen. Toki tässä on sekin, että jos sinun luonteesi on tietynlainen, ajaudut todennäköisesti sellaiseen lajiin joka sopii tähän sinun jo valmiiseen perusluonteeseesi, jolloin se vain vahvistaa, eikä varsinaisesti luo sitä. Joukko samanhenkisiä pultsareita painimassa yhdessä ei varmasti ole ihan tavaton näky. Heillä tuskin on kuitenkaan mitään tiettyä suhtautumistapaa, jonka hakemista he korostavat. "Lajejen" kanssa tilanne on tietysti aivan toinen. Itse asiassa ne keskittyvät hyvin paljon tähän asennepuoleen.
4: Neljäs kohta koskeekin sitten varsinaisia sotureita. Historian aikanahan on ollut ammattisotureita joilla on ollut kovan treenin vuoksi huippuun hiotut fyysiset ominaisuudet. Heillä on ollut riittävät taidot pärjäämiseen ja tähän on usein liittynyt ylenmääräinen brutaalius. Mutta ei aina. Esimerkiksi japanissa samurailla ja euroopassa ritareilla oli lisäksi asenne ja rooli. He olivat tätä kautta eräänlaisia "uskovais-taistelijoita" tai ainakin laajemmin "filosofi-sotureita". Tämä on keskiaikaisen miekkailun kohdalla olennainen kohta, koska jos tämä ideologia tekee lajista "taiteen", silloin ennen muinoin sama taito identtisenä on ollut taide. Ja toisaalta se on nykyisinkin, mutta se on luonteeltaan aivan erilainen. Siinä ei keskitytä ritariajan tapaan uskontoon, eikä siinä tavoitteena ole taistelukohteen tappaminen. Sen sijaan aateluus ei nykyään ole mikään vaatimus ja se voi olla rahvaankin taito, ja tappaminen on viimeinen asia, jota siinä halutaan. Tekniikat ovat kuitenkin mahdollisimman identtisiä.

Toisaalta psykologisesti ajatellen voidaan kysyä missä määrin kyse on vain siitä onko joko jaksanut määritellä asiat: Puolustus ja taistelu kun ei ole missään emotionaalisessa tai moraalisessa tyhjiössä. Sillä aina, kun ihmiselle kerrotaan että "kuinka" jokin tekniikka tehdään, on mukana myös "milloin tätä voi käyttää". Ja tässä on ihmisen mielessä vain kukonasken kysymykseen "miksi". Ja tästä rakentuu jonkinlainen moraali -ideologia. Tässä kohden olen kuitenkin painottunut siihen että ero on olemassa. Se on sama kuin "ruuan säätämisen" ja "kokkaamisen" välillä. Minun väännöksiä syö ja niillä pysyy elossa, mutta niitä ei voida verrata ammattisokerileipurin aikaansaannoksiin.

Myös kulttuuri -imperialismilla on tekemistä asian kanssa: Esimerkiksi rohkeaa "pyhässä sienipöllyssä" mylläämistä ääriaggressiivisesti voidaan pitää vahvasti uskonnollissävyisenä. (Käytän esimerkkiä vaikka oikeasti kärpässienien käyttö raivotilan aikaansaamisessa on historiallisesti kyseenalinen. Mutta esimerkki on liian kansantajuinen olematta käyttämättä.) Tällöin tälläisen "berserkin" erottaa "filosofi-soturista" vain kulttuurisidonnainen sosiaalinen asenne: Tätä ei pidetä hienostuneena. Kyseistä uskontoa seuraavat tuskin olisivat ajatelleet samoin. Olennaista on se, että eri kulttuureissa voidaan kehittää erilaiset vastaukset ja painottaa samoja eri asteilla. Mutta niillä on tapana olla jonkinlainen järjestys. Itse olen melko varma siitä että "berserkkejä" voidaan pitää tämän takia "filosofi-sotureina". Se, pitäisikö tämä konsepti sitten sallia yhteiskunnassa on aivan eri kysymys. Se on sama, kuin se että islam on kulttuuri ja uskonto ei tarkoita että erilaisia uskontoja kunnioittavassa Suomessa pitäisi saada kivityslakeja lakikirjaan.

Estetiikka.

Lisäksi voidaan puhua itse "taiteesta". Osan mielestä hommassa pitää olla estetiikkaa, joka seuraa siitä että tekniikat suoritetaan virheettömästi. Tällöin arvojen ja ideologian sijasta korostetaan esteettisyyden välttämättömyyttä. Tämä määritelmän osa on kenties kaikkein vaikein, koska siinä missä kauneus on usein katsojan silmässä, tässä kohden käy samoin. Ja erityisen kovasti se näyttää olevan tietysti itse lajin harrastajan silmässä (koska useimmiten ulkopuolisia "ei voisi vähempää kiinnostaa".) Ehkä erikoisin määritelmä "taiteelle" korosti esteettisyyttä ja sitä että laji nousee "täysin tieteellisen toimintaperiaatteen ja niiden sovellusten ja tehokkuuden ulkopuolelle". Toiminnallisuus jää irrelevantiksi (ja lisäksi tässä oli pohjalla tausta -asennetta jonka mukaan "skientistit on automaattisesti tunteettomia ja kylmiä". Minua ärsyttää yhä "se äänensävy".)

Tässä kohden on tietysti hyvä miettiä erityisesti esiintymistaiteiden ja kamppailulajien kohtaamista. Teatterimiekkailu tai teatterinyrkkeily tuskin antaa vakuuttavaa tai uskottavaa itsepuolustustaitoa. Ei ole kovin uskottavaa että "teatterihippaamisessa" olevat taidot tai jossain "pragmaattisessa vääntötaidossa" olisivat siirrettävissä toisiinsa, eli että hyvyys ensimmäisessä antaisi taidon jälkimmäisessä. Televisio, teatteri ja elokuvat ovat etupäässä viihdettä, joten niiden ei tarvitse välttämättä olla realistisia tai historiallisesti tarkkoja. (Tosin amatööri- ja ammattilaistasossa on eroja molemmissa.) En väitä että näitä ei voisi yhdistää. (Esimerkiksi "Collateral" -elokuvassa on lainattu ihan toimivia tekniikoita esimerkiksi siinä kohdassa, jossa Tom Cruisen näyttelemä mies vie gangsteri-uhittelijalta aseen ja ampuu sillä tämän ja tämän gangsteri-uhittelijan kaverin. Tosin tässä elokuvassa kuvakulmat ja leikkaus on tehty siten että monet olennaiset osat jäävät näyttämättä, joten niistä asian opettelu ei ole luontevaa. Sen sijaan ne jotka tietävät miten juttu tehdään, taatusti näkevät mitä siinä tehdään. Tämä on minusta hyvä.) Mutta se ei ole automaatio.

Misericord(ia)

Eurooppalainen miekkailu on enemmän "systeemi", jossa on mukana myös muita aseita, kuten esimerkiksi tikareita. Niitä pidetään tietysti arkielämässä ja elokuvaviihteessä "rosvojen aseena". Ja ne liitetään salamurhiin. Toki tikaria käytettiin myös tähän tarkoitukseen, muun muassa sen vuoksi että sen voi piilottaa vaatteisiin tai hihaan hieman paremmin kuin esimerkiksi hilparin tai kahden käden miekan. Ja sitä voi käyttää sujuvasti ahtaissakin tiloissa, toisin kuin vaikkapa keihästä. Sen vuoksi esimerkiksi Henry IV salamurhattiin vuonna 1610 tikarilla. Perinne oli tietysti tätä paljon vanhempi: Esimerkiksi Wenceslass III salamurhattiin tikarilla jo vuonna 1306.

Tikarit olivat kuitenkin myös muunlaisia taistelu -aseita. Ne olivat tilanteissa joissa ei ollut tilaa käyttää miekkaa tai muuta asetta. Tai valmistautumisaikaa ei ollut, eikä siksi ollut aikaa vetää miekkaa esille.

Kamppailusa tikarit olivat pääasiassa pistoon tarkoitettuja aseita, toki niissä oli usein myös leikkaava terä, mutta viiltäminen ei ollut niiden pääfunktio. Niiden kanssa käydyt taistelut olivat erityisen nopeita ja vaarallisia. Niiden seurauksena oli erityisen usein kaksi kuollutta. Tämän vuoksi Hans Talhoffer aloitti "Fechtbuchin" tikariosuuden sanoilla "Hier fangt an der Degen. Gott der wolle unser aller pflegen." Siinä pyydetään Jumalan suojelusta.

Tikareilla oli kaksi tapaa käyttää. Ne erosivat toisistaan melko paljon.

Ensimmäinen päätyyppi on käyttää tikaria pääaseena. Tällöin tikaria pidettiin "rystyasennossa" kädessä. Piikki ei tullutkaan miekan tapaan "peukalon puolelta" vaan "pikkusormen puolelta". Tähän erityisen tarkasti suunniteltiin tikarityyppi nimeltä rondel. Se oli jääpiikin muotoinen ja sen ideana oli se että sillä voitiin pistää haarniskan aukoista läpi.

Koska tikari on paljon lyhyempi kuin miekka, on muistettava että "etäisyyspeli" muuttuu. Koska tikari on sen verran lyhyt että jos yllät torjumaan sen omalla tikarillasi, olet niin lähellä että kyseessä on ranne -otteen mahdollistava etäisyys. Veitsillä etäisyys on myös pienempi.

Lyhyen kamppailuetäisyyden vuoksi erilaiset paininkaltaiset otteet ovat tikarin käytössä tärkeitä. Toki tikaritaistelussakin oli eräänlainen vastaiskuun rakentuvia tekniikoita, joissa "väistetään ja lyödään niin että se osuu samaan aikaan kuin toinen saisi iskunsa loppuun". Mutta usein neuvottiin että toisen ase täytyy saada pois pelistä, joko poistamalla se tai yksinkertaisesti tekemään se vaarattomaksi erilaisilla lukkotekniikoilla, jotka voitiin viedä jopa nivelen sijoiltaan vääntämiseen tai murtamiseen asti. Sekä olkapää, kyynärpää että ranne toimivat tässä yhteydessä. Moni tekniikka onkin itse asiassa tutunoloinen esimerkiksi itämaisen jiu-jitsun tai aikidon ystäville. Toki tikarilla tehtiin muutakin: esimerkiksi vasemmalla olevassa kuvassa ylhäältä tuleva isku torjutaan käsiotteella ja tikarilla tehdään piston sijasta kamppi. Fiore dei Liberin mukaan tikaria vastaan tuli keskittyä siihen että (1) tekee disarmin ja lyö heti perään (2) murtaa käsi (3) tehdä lukkoja tai (4) vastalukkoja ja (5) heittää vastustaja maahan.

Toinen merkittävä asia on se, että suurin osa tikaritekniikoista "lainattiin". Ne tulevat muiden aseiden kautta. Siksi moni aseettoman kamppailun tekniikka on veitsien kanssa melko samanlainen, ne tehdään vain veitsen kanssa. Tässä asiassa se muistuttaa paljon kali-escriman ajattelutapaa, jossa ideana on se, että samat liikkeet toimivat sekä aseen kanssa että ilman niitä. Koska miekkaa ei pidetä rystyasennossa, tikariin "miekan puolelta lainatut" tekniikat ovat tietenkin miekan pommelilla tehtäviä tekniikoita. Tosin kun nämä miekkailussa ovat "valmistelevia hyökkäyksiä", eli niillä horjutetaan toisen toiminnan eheys jotta ehditään tekemään varsinainen "lopettava isku", tikarin kanssa ne ovat tietenkin lopullisempia. Miekan perä naamassa tai kaulassa ei vielä lopeta kamppailua, mutta veitsi samassa paikassa tekee juuri sen.

Tietenkin tikaria käytettiin myös hevosen selästä, esimerkiksi Talhofferilla oli kuvia joissa tikaria käytettiin hevosen selästä siten että tartutaan toista hevosmiestä kädellä kaulan alueelta samalla kun tätä lyödään tikarilla.

Toinen, ajaltaan paljon edellistä tuoreempi, perinne taas on käyttää tikaria "apukäden" aseena. Tällöin sitä käytettiin kuin miekkaa, eli se ei ollut rystyasennossa. Tähän tarkoitukseen tikarit muotoiltiin uudestaan, ja niitä oli useinta malleja. Näiden päänimi oli main gauche. Ne ovat merirosvoelokuvien ystäville tuttuja. Tosin "merkkarit" tuppaavat pitämään näitä myös oikean käden aseina. Mutta roistot voivat tietysti säätää yksityiskohdista. Puukkoo kun puukkoo sanois pohojaalaanen. Että "tämä pää sisään" on riittävä ohje.

Vasemman käden perinteessä miekkaa ja tikaria käytettiin parina siten että miekka, tavallisesti rapiiri, oli oikeassa kädessä ja vasemmassa kädessä oli tikari. Tässä tikarissa oli usein väistiä paljonkin, toisin kuin esimerkiksi rondellissa, jonka väisti oli pieni tai olematon. Tämän vuoksi leveäväistimistä veistä kutsutaan torjutatikariksi, parrying dagger. Tikarin käyttö vasemman käden aseena on kuitenkin yllättävän nuori perinne, ja se voidaan nähdä bucklerperinteen korvaavana perinteenä. Buckelrperinne jatkui 1536 asti, jolloin Marozzo niminen miekkailumestari kirjoitti oppaan, jossa oli ohjeita tälle parille. Tikari vasemman käden aseena taas yleistyi vasta 1500 -luvun alusta. Yhteys ilmestymis-katoamiseen ei ole selvästikään sattumaa: Esimerkiksi Eduard Wagnerin koostama "Swords and Daggers - an illustrated handbook" esitteleekin tässä kohdassa vertailun jossa on helppo huomata että torjuntatikari oli väistimen leveydeltään hyvin lähellä bucklerin leveyttä. Se suojasi suunnilleen yhtä hyvin, mutta sillä oli se etu että jos miekka tiputettiin, tikarilla voi lyödä. Kilvellä lyömällä yhtä suuri teho oli vaikeasti saavutettavissa.

Tätä tikaria käytettiin siten, että:
1: Joko sillä torjuttiin ja siirrettiin syrjään toisen miekka jotta samanaikaisesti saatiin oma miekka lyötyä sisään. Tämän idea on luonteva tajuta, koska miekalla on pidempi etäisyys, joten sinun ei tarvitse olla yhtä lähellä osuaksesi ja toisaalta toinen tuo miekan terän tikarisi ulottuville. Tosin sama koskee tietysti myös toisin päin. Tilanne on tätä kautta vain "tavoitetila ja lopputulos".
2: Toinen vaihtoehto oli että toisen miekka siirrettiin syrjään omalla miekalla ja aukosta lyötiin tikarilla, joka vaatii helposti lisäaskeleen lähemmäs. Ongelmana on tietysti se, että toisellakin on tässä tilanteessa tikari vapaana, joten se on otettava huomioon.

---

Misericord oli tietynlainen tikari. Tämän nimi juontuu yllättävästä latinan sanasta misericordia, laupeus. Esimerkiksi Hyvän Paimenen sunnuntain latinalainen nimi on "misericordia Domini", eli vapaasti kääntäen "Herran laupeus". Tikarien kohdalla armeliaisuuteen viitataan sen takia, että haavoittunut vastustaja saatettiin lopettaa tikarilla kun taistelu oli ohi. Tämä nähtiin erityisen säälin osoituksena. Tämän vuoksi esimerkiksi Talhofferilla on kuva, jossa vastustajan kaulaa suojaava teräs otetaan pois ja tähän pistetään tikarilla coup de grâce. Tässä on takana tavallaan vinha perä, koska haavoittunut vihollinen säästettiin turhilta tuskilta ja kyseenalaisesti toimivilta välskärien parannustoiminnoilta. Eutanasia kuului kristilliseen ritariperinteeseen.

Reagointi ja pelisilmä

Tämä rakentuu aikaisemmin kirjoittamani päälle.

Yleensä itsepuolustuskirjoissa tekniikat kuvataa mallilla "kun toinen tekee näin, tee noin". Tekniikkahan taas on minun määritelmissä mikä tahansa liike tai niiden sarja, jonka suorittaminen oikeassa tilanteessa johtaa siihen että toinen saadaan joko lyödyksi tai sellaiseen tilaan että hän ei muuten jatka aggressiota viemällä tämän esimerkiksi huonoon asentoon tai liikkumattomaksi.

Kun kaikki tekniikat ovat aina kuvatti siten kuin ne olisivat "kun vastustajasi tekee tuon", tämä voi herättää sellaisen käsityksen, että tekniikat olisivat aina vain reagointeja.

Esimerkiksi italialainen miekkailu näyttää siltä, että se korostaisi torjuntaa, ja saksalainen miekkailu olisi aggressiivista, koska se pyrkii siihen että se hyökkää ensin, ja jos toinen onnistuu tekemään aloitteen, se pyrkii muuttamaan tämän asetelmasuhteen. Tästä voisi luulla että italialainen miekkailu olisi vain torjumista ja reagointia. Ja tosiasiassa kamppailutilanne on aina sen verran mutkikas, että pelkkä reagointi johtaisi häviöön. Se on kuten torjunta, joka vain siirtää tilannetta eikä ratkaise sitä.

Itse asiassa siinä vaiheessa kun toinen jo tekee jotain, on myöhästä reagoida: Ihmisen reaktioaika on sen verran pitkä ja isku sen verran nopea, että yleensä pelkkä reagoiminen oikean tilanteen konkretisoituessa on käytännössä mahdotonta. Pelisilmä kuitenkin muuttaa tilannetta. Sillä kyse on enemmänkin siitä, että reagoi siihen mitä ajattelee toisten tekevän.

Tämä ei ole edes mitään korkeampaa metafysiikkaa: Ei tarvita ajatustenlukukykyä. Syitä on muutama:
1: Ensinnäkin toinen ei voi tehdä aivan minkälaisia tahansa hyökkäyksiä. Toisin sanoen on oikeasti vain muutama erilainen jotka ovat konkreettisesti mahdollisia. Reagointia voi valmistaa tälläiseen jo ennalta. Osa toiminnoista on sellaisia että vaikka ei tiedä mitä toinen on tekemässä, niin suurin osa hänen mahdollisista toiminnoista saadaan estettyä.
2: Toisekseen ihmiset usein näyttävät jotain merkkejä siitä, että he ovat hyökkäämässä tai tekemässä jotain. Yleinen on esimerkiksi se, että henkilö lyö sillä kädellä, jota hän pitää taaempana. Ja lisäksi ennen kuin he lyövät he tavallisesti ensin hieman vievät nyrkkiä taaksepäin (vaikka se on jo melko takana). Potkimiset huomaa yleensä sillä että he pitävät kantapäätä ilmassa ja niin edes päin. Miekkailussa taas on yleistä "pumppaaminen", eli ennen lyöntiä helposti ensin siirretään miekkaa "taaksepäin" ennen "eteenpäin" vientiä. Eli juuri sama ilmiö, mikä tapahtuu lyömisen kanssa. Samoin katse voi sanoa mitä joku aikoo. Tietenkin näitä kaikkia voidaan käyttää myös huijaamisessa. Mutta etenkin "tosielämässä" nämä ovat aika helppoja merkkejä joita voi opetella lukemaan. Näin saadaan hieman ajallista hyötyä. Tämä yleensä riittää.

Toisin sanoen tekniikkaoppaissa ei yleensä tarkoiteta että esimerkiksi karateka vain reagoisi ja odoittaisi että toinen lyö ensin. Tosin aikido on sen kaltainen laji, että siinä tämä reagointi on sääntö. Siinä kun ei kannateta aggression aloittamista.

Pelisilmä on kuitenkin jotain sellaista, jota ei oikein voi opetella kirjoista. Se on siis hieman kuten hommassa muutenkin: Kirjoista voidaan oppia joitain periaatteita, mutta esimerkiksi katojen kuvauksista yleensä näet vain sen mitä osaat katsoa: (1) Jos et tiedä tasapainon yksityiskohtia et osaa katsoa kuvista onko polvet miten taivutettuja ja ovatko ne "ristiin" vai "myötään" hartioiden ja käsien kanssa. (2) Jos et tiedä miten nivellukkotekniikkojen mekaniikka toimii, et osaa nähdä katassa tai tekniikassa sen nivellukkosovelluksia. (3) Tätä huomaamista katapohjaisissa lajeissa vaikeuttaa se, että useissa katassa jokainen liike tekee jotain, ja niistä voidaan soveltaa useita eri tapoja. Jos tiedät vain yhden tavan jolla yksittäinen liike toimii, et luultavasti edes mieti muita tapoja, koska "tiedät jo" mitä varten se liike on katassa, ja näet vain sen yhden sovelluksen etkä edes mieti tai keksi niitä muita. (4) Ja itse asiassa ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka ajattelevat että kata on vain tasapainoharjoittelua. Ne ovat ensisijassa järkeviä taistelussa sovellettavia liikkeitä tiviistettyyn liikesarjaan tiivistettynä. Tasapaino ja notkeusharjoittelu ovat sivutuotteita, eivät niiden varsinainen syy. Kirjoista liikesarjan tavaaminen voi tuottaa oikean näköistä liikehdintää, mutta ilman tietoa taustalla olevasta asiasta siitä ei ole mitään "kamppailullista hyötyä".

Yleensä ottaen joitain asioita voi oppia kirjoista, mutta nekin oppii helpommin ja nopeammin hyvän opettajan alaisuudessa. Esimerkiksi jos pitää takapuolta väärin (joka on itse asiassa erittäin yleinen virhe) itse ei asiaa kovin helposti huomaa, kun taas opettaja (1) näkee sen heti ja osaa sekä (2) huomauttaa että tekee väärin, että (3) kertoa miten se voidaan korjata ja (4) valistaa miksi asia on tärkeää. Ja pelisilmä tulee käytännössä vain treenaamalla eläviä ihmisiä vastaan ja heidän kanssaan. (Sitä tosin oppii myös hieman katsomalla aihetta koskevia videoita ja muuta vastaavaa toimintaa, mutta "1. person toiminnaksi" nekin nousevat vain treenaamisen kautta. Mutta niistä on hieman yllättäen kuitenkin hyötyä.) Sitä ennen voi toki tavata joitain knoppeja, jotta osaa keskittää huomion harjoittelusa oikeisiin asioihin. Syynä on usein se, että kirjoista oppii helposti vain mekaanista reagointia ilman pelisilmää.

Espanjalainen ympyrä.

Internetin ihmemaassa on hieno artikkeli aiheesta. "The spanish circle". Siitä saa valtavasti lisätietoa jos kiinnostaa. Itse pitäydyn sen sijaan pelkistyksen tiellä. (Eniten sen vuoksi että tämä koskee eniten ja keskeisimmin rapiiritaistelua. Tämän soveltamista ei kuitenkaan minusta saa jättää väliin.)

Miekkailussa tärkeä asia on espanjalainen ympyrä eli spanish circle, joka tunnetaan fiinisti myös nimellä La Destreza. Se on perusasia, että kenties samalla kaikista vaikein asia. Tämä tekee miekkailusta kokonaisvaltaisen alan, johon jokainen yksityiskohta liittyy jollain tasolla. Tähän liitettiin myös esoteerisia piirteitä, mutta en puutu niihin. (Jos pidät niistä, mene pois. Täältä et sitä löydä)

Siinä on keskeisenä se, että toimitaan tietyllä etäisyydellä. Kamppailun kaavan voisi tiivistää melko hienosti seuraavasti: "Walking in Circles and Fighting by Tangents". Kävellään ympyröissä ja hyökätään tangenteilta.

Asian selittäminen onnistuu kenties helpommin lainaamalla samaa ideaa muualta. (Jokainen kamppailulaji edustaa jollain tavalla samaa päämäärää ja kun tavoitteena on saada toimiva systeemi, on tiettyjä asioita aina otettava huomioon. Siksi "pyörää on keksitty uudestaan" eri puolilla maailmaa.) Otan avukseni Hiroyuki Aokin kirjan "Total Stick Fighting - Shintaido bojutsu". Siinä esitetään termi Irimi(入り身) Se on itämaisista kamppailulajeista peräisin oleva näkemys, paikasta, joka täyttää kaksi ehtoa:
1: Sinulla on etu siinä, että pääset hyökkäämään. Näin voit olla yllättävä ja tehokas. Kun käytössä on paljon mahdollisia tekniikoita, toimintaasi on vaikea ennakoida.
2: Olet itse turvassa mahdollisimman useilta hyökkäyksiltä. Tämä ajatus on tärkeä, koska mitä vähemmän eri tapoja vastustajalla on toimia, sitä ennustettavampi hän on.

Tavoitetilana irimi tarkoittaa sitä että sinä kykenet lyömään toista ja tämä ei voi tehdä sinulle oikeastaan juuri mitään ja sinulla on vaihtoehtoja joita voit tehdä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kykenet yhdistämään hyökkäysetäisyydelle "sisäänmenon" samalla kun "torjut" vihollisen hyökkäyksiä. (Merkittävää on että suurta osaa niistä voidaan kutsua "imaginäärisiksi hyökkäyksiksi", joita ei toteuteta.)

Kokonaisuutena kyseessä on etäisyyden ja mahdollisten hyökkäysten arvioinnista. Tässä vaikuttaa kaksi asiaa: Etäisyys ja asennon analyysi ja siihen liittyvät "mahdolliset hyökkäyssuunnat". Otan esimerkiksi lyömisen aseettomana - tätä ideaa voidaan soveltaa. Kun ihminen on jämäkästi maassa, hänen kätensä yltävät tiettyyn etäisyyteen asti. Kädet taipuvat taakse vain tiettyyn asti - päästäkseen tätä taaemmas on käytettävä jalkoja jne : Tämä tarkoittaa tasapainopisteen siirtämistä. Suoraan eteen voi lyödä tiettyyn etäisyyteen asti molemmilla käsillä (Kuvassa 1.). Kun taas ollaan vinottain kohdetta vasten, on mahdollista mennä (kuvassa 2. tapaan) toiselta (kuvassa siniseltä) kädeltä suojaan, jolloin odotettavissa on hyökkäyksiä vain toiselta (kuvassa vihreältä). Takana on myös alue jonne ei yllä kummallakaan. (Kuvassa 3.) Sinne voi toki potkia, mutta niitä ei laskettu tässä idealisoinnissa mukaan, koska idean esiintuominen vaatii hieman "pelkistämistä"; Toki taakse voidaan myös lyödä kääntämällä selkää tai kävelemällä - mutta tämä on sama asia kuin henkilön pakottaminen siihen että hän tekee juuri tietyllä tavalla. Tätä voidaan ennakoida. (Suuri määrä aikidon tekniikoista perustuu tähän.)

Toisaalta on toki huomattava, että kohdassa 2 vihreä käsi suojaa paremmin kuin kohdassa 1. Tämän tajuaminen on merkittävää. Monissa lajeissa, kuten savatessa, ollaan tämän suojaavan vaikutuksen johdosta sivuttain ; Ruumis on edestä suurin maalikin, joten sivuttaisella asennolla on tiettyjä etuja, jotka on luonnollisesti otettava huomioon.

Toinen merkittävä huomio on, että esimerkiksi miekalla ei voi lyödä miten vaan. Otin esimerkiksi asennon, jossa miekka on yläviistossa. On täysin selvää, että tiettyjä hyökkäyksiä ei yhtä helposti saa toimimaan. Tämä auttaa tilanteen arvioinnissa. Aidossa ja kompleksisemmassa arvioinnissa ja miekkailussa tietysti otetaan huomioon myös se, minne voidaan hyökätä askeleella. (Tässä onnistumisessa kenties tärkein asia on liikkuminen, oikea jalkatyö. Toinen merkittävä tekijä on tietysti se, että ottaa itse tilanteeseen sopivan asennon.) Äärimmäisen hienona apuvälineenä on tuossa vieressä olevassa Girard Thibaultin piirros.

Ämpäripää.

-"Larppaatko sinä?"
-"'Keskiaikaista miekkailua', onko se sitä missä on niitä johtoja?"


Edellisen kaltaiset kysymykset ovat melko yleisiä, kun selviää että henkilö harjoittaa keskiaikaista miekkailua. Edellä olevat arvailut johtuvat siitä, että harrastus on melko harvinainen, kun taas larppaaminen sekä urheilumiekkailu ovat näkyvämpiä ja suositumpia. Tiedon puute johtaa siihen, että aina välistä tekee mieli vihjata siihen, että 1300 -luvulla ei ollut sähköä ja että minulla, kuten kaikki näkevät, ei ole ämpäriä päässä. Esittelen tässä hieman erilaisia miekkailuun viittaavia tai siihen usein liitettyjä asioita, ja erittelen niitä hieman. Selviää mitä puuhailuni on ja ennen kaikkea se, mitä se ei ole. Erottelu on toki hieman karkea, eikä korosta erilaisia liukuvarajaisuuksia muuta kuin maininnan verran, mutta siinä kuitenkin nousevat esiin tärkeimmät erilaiset lähestymistavat.

1: Miekkailu itsepuolustustaitona:
___1.1: Itämaiset miekkailutaidot, joita ovat muun muassa
_____1.1.1: Taijiquan(太极拳)-miekkailu, eli arkisemmin "Tai-Chi" tai "Taiji" jonka juuret ovat kiinassa. Lajissa harjoitteet tehdään pehmeästi ja hitaasti. Taito on kuitenkin tehokas ja "käytössä" laji on itse asiassa nopea. Lajia voidaan käyttää myös puhtaasti henkisenä, "meditatiivisena voimisteluna, jossa voimistelutikun korvaa miekka". Taijimiekka voi olla puinen tai metallinen. Se on melko pitkä ja suora. Sen terä on kahdelta puolelta teroitettu. Väistimet ovat melko lyhyet ja miekka on tyypillisesti vain yhden käden käyttöön tarkoitettu.
_____1.1.2: Kendo(剣道), joka on japanilaista miekkailua. Siinä korostuvat oikeat osumispaikat. Lajissa käytetään tekniikkaharjoituksissa puista miekkaa, bokkenia. Myös bambunsäleistä tehty shinai on käytössä, etenkin kun harjoitellaan varsinaista miekkailua ilman että suoritetaan juuri ennalta määrättyä tekniikkaharjoitusta. Lajissa on kontaktia, ja "pehmennetyllä välineistöllä" taataan turvallisuus.
_____1.1.3: Iaido(居合道) eli iaijutsu tai battojutsu joka on japanilainen miekkailutaito, joka keskittyy miekan vetämisen tekniikkaan. Lajissa harjoitetaan paljon myös oikeaa viiltotekniikkaa, tameshigiri -harjoitteissa kasteltuja bambumattoja viilletään palasiksi: Tämä taas on terävälläkin miekalla erittäin vaikeaa, jos tekniikka ei ole kunnossa. Iaidossa käytetään korkealla tasolla teräksistä katanaa, joka on pitkä japanilainen miekka, jonka terä on kaareva ja se on teroitettu vain yhdeltä reunaltaan.
_____1.1.4: Miekkailua on myös monissa muissa lajeissa. Esimerkiksi ninjutsussa(忍術) harjoitellaan erilaisia aseita, ja mukana on myös miekka. Samoin Kung Fussa(功夫) ja Aikidossa(合気道) on miekkalilutekniikoita. Miekka on siis osana todella montaa pääasiassa aseettomaan kamppailuun keskittyvää perinnettä
___1.2: Eurooppalainen miekkailu, joka on euroopassa kehittyneitä miekkailuperinteitä.
_____1.2.1: Historiallinen miekkailu, jossa harjoitetaan erilaisia historiallisia taistelutaitoja. Niiden sisältöä haetaan muun muassa vanhoista miekkailunopetuskirjoista - joita kirjoitettiin ahkerasti muun muassa gladiaattoreiden tai ritarien koulutukseen tai myöhemmin kaksintaisteluoppaiksi - sillä vaikka perinteen takana onkin ajatus siitä että Jumala suojeli oikeassa olevaa, eurooppalaiset ylhäisön miehet kunnioineen päättivät hieman avittaa Jumalaa tässä touhussa. Eurooppalaisen miekkailun vanhimmat jäänteet ovat hoplomakhia, joka oli peräti kreikkalaisten olympialaisten arvostettuna lajina. Roomassa miekkailuperinnettä harjoitettiin nimellä armatura, jossa korostettiin että rohkeus ja oikea tekniikka johtavat pitkälle. Kyseisille kamppailutaidoille ei ole katkeamatonta opettajien ketjua, eli "elävää traditiota", eli kyseessä ovat aina rekonstruktiot. Tämä ei tosin tarkoita sitä että laji eroaisi vähemmän alkuperästään kuin esimerkiksi kendo samuraiden perinteestä; Opettajathan kuitenkin pakosti hieman mukauttavat tekniikoita hieman itselleen ja ympäröivään kulttuuriin sopiviksi ja suorittavat tekniikoihin liittyvää ajatustyötä, joka toki voi johtaa systeemin hienostumiseen, mutta toisaalta tämä samalla muuttaa perinnettä. Nämä muutokset taas opetetaan useimmiten oppilaillekin.
______1.2.1.1: Keskiaikainen miekkailu taas painottuu keskiaikaisiin miekkailutekniikoihin ja rakentaa niiden varaan toimivan taisteluperinteen. Tämä voidaan jakaa melko siististi kahteen osaan : Italialaiseen ja saksalaiseen perinteeseen. Keskeisin väline on pitkä miekka, eli suora miekka, jossa terä on molemmin puolin. Aseessa on tyypilliseti pitkä väistin ja kahva on sen verran pitkä että kahden käden otteet ovat mahdollisia. Harjoittelussa voidaan käyttää sekä teräsaseita, että puumiekkoja, "wastereita".
_____1.2.2: Länsimainen urheilumiekkailu taas on sitä miekkailua, jossa on niitä johtoja ja jota näkee olympialaisissa. Välineinä ovat pistomiekat ; linjoja on kalpalle, floretille ja säilälle.
2: Miekkailu sivutuotteena: Tässä miekkailun tavoitteena on olla viihdettä tai sen kuuluu elävöittää tilannetta jotenkin.
___2.1: Historian elävöittäminen korostaa oikeaa asustusta ja ajanmukaisuutta. Toki osa historian elävöittämisestä sisältää myös tekniikkaharjoittelua, jolloin ero historialliseen miekkailuun on osin häilyvä. Ne voidaan kuitenkin erottaa sen mukaan, korostetaanko taistelulajiluonnetta vai historiallisuusluonnetta.
___2.2: Elokuvamiekkailu/näytelmämiekkailu (l'escrime artistique), jossa suoritetaan tietty, mahdollisimman näyttäävä, koreografia, joka on usein ennalta suunniteltu. Tosin tekniikat voivat olla myös ihan autenttisia kamppailulajien tekniikoita. Tämä on tosin melko harvinaista eikä välttämätöntä. Pääasiana on hyvä show, näyttävyys, joten tekniikat ovat usein toteutettu liioitellusti ja suurieleisesti, vaikka olisivatkin ihan toimivia. Kaikki harrastajat eivät harjoita tätä taitoa teatteria tai näyttelyä varten.
___2.3: Sabre à champagne taas on taito, jossa shampanjapullo avataan miekalla napauttamalla pullon kaulaa napakasti oikeaan kohtaan. Koska pulloissa on sauma kaulassa, oikeaan kohtaan suoritettuna kaula irtoaa siististi jättäen tasaisen reunan. Tämä on lähinnä miekkaan liittyvä kuriositeetti, tunnelmaa kohottava ohjelmanumero juhlissa tai vastaavaa.
3: Edellisten välimuodot:
___3.1: Bofferointi, joka on usein larppaamiseenkin liitettyä muovipehmusteisilla aseilla suoritettua kamppailua. Aseet ovat usein erilaisia, ne eivät välttämättä ole edes miekkoja. Pääasiassa on se, että vaahtomuovipäällyste maksimoi turvallisuuden, jolloin lajissa voidaan harjoittaa paljon "freeplaytä". Boffereilla suurin osa miekkojen tekniikoista ei toimi, ja se käytännössä onkin puhtasti kamppailun tunteeseen liittyvää kontaktia, kuin teknistä kisaamista. Bofferiin ei väistämättä liity larppaamista, vaikka tämäkin on yleistä. Käytännössä jos larpeissa on miekkailun tai taistelun simulointia yhtään eläytyvästi, se on juuri tätä. Kaikkia bofferoijia ei kuitenkaan kiinnosta leikkiä ritaria tai muuta roolia samalla.
___3.2: Rottinkimiekkailu, jossa henkilöt pukeutuvat raskaisiin suojuksiin, jopa haarniskoihin. Tämä mahdollistaa sen, että aseet voivat olla hieman boffereita vaarallisempia: Ne on tehty yhteen nivotuista rottingeista, eli käytännössä aseet ovat erilaisia hieman mutta ei paljon joustavia puuaseita. Laji on jo selvästi edellistä tekniikkapainotteisempaa, mutta se kuitenkin keskittyy enemmän itse "freeplayhyn". Joskus tämä liittyy myös historian elävöittämiseen. Aseet ovat kirjavia, rottinki voi edustaa sauvaa, keihästä, miekkaa ja jopa hilparin tyylisiä varsikirveitä.
___3.3: Stage combat, jossa keskitytään näyttävyyteen. Tämä on erittäin liukuva näytelmämiekkailun kanssa. Erona on tosin se, että joskus "gladiaattorit" harjoittelevat oikeita historiallisia tekniikoita - tai käyttävät pelkästään niitä. Pääasiana on kuitenkin hyvä show. Tätä on joskus vaikea erottaa historian elävöittämisestä.
___3.4: "Mensur" eli akateeminen miekkailu on ottelua joka suoritetaan rengaspanssariin, ja muihin vastaaviin suojuksiin puettuna. Kamppailut käydään terävillä säilillä. Ruumiilla iskemistä vältetään ja liikkuminen, eli kävely ja jalkatyö on kiellettyä. Tarkoituksena ei ole välttää itseen kohdistuvaa vahinkoa vaan ennemminkin kestää rökitystä.

Delfoin ninja.

"Tunne itsesi ja tunne vihollisesi; Et häviä sadassakaan taistelussa Jos et tunne vihollista mutta tunnet itsesi, sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa ja hävitä. Jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, olet tuomittu häviämään."
(Sun Tzu)

Ajoittaminen ja rytmi sekä toiminnan yleinen henki on keskeistä miekkailussa ja kaikessa muussakin itsepuolustuksessa. Ott Jud sanoi Warusseppäin suomentamana seuraavasti:

"Kaikessa painissa tulee olla kolme asiaa / ensimmäinen on taito / toinen on nopeus / kolmas on voiman oikea käyttö / Näistä huomaa että paras on / nopeus joka ei salli toisen tehdä vastatekniikkaa / seuraavaksi huomaa / että jokaisen heikomman kanssa tulee painia ajoituksella 'ensin' (vor) / samanvoimaisen kanssa tulee painia 'kanssa/samanaikaan' (indes) / ja jokaisen vahvemman kanssa tulee painia 'jälkeen' (nach) / ja kaikessa 'ensin'-painissa toimii parhaiten nopeus / ja kaikenssa 'kanssa'-painissa toimii vaaka (tasapaino) / ja kaikessa 'jälkeen'-painissa toimii polven taittaminen"

Tässä korostetaan vihollisen voimakkuuden tuntemista ja siihen reagoimista järkevimmällä mahdollisella tavalla. Karatessa taas kamppailijalla on kaksi ajoitusvaihtoehtoa.

1: sen no sen, aloitteen ottaminen ennen vastustajan hyökkäystä.
2: go no sen, aloitteen ottaminen vastustajan hyökkäyksen jälkeen. Tämä voi olla taktinen ratkaisu, joka voi tulla kyseeseen myös muulloin kuin silloin, kun on jouduttu hyökkäyksen kohteeksi.

Ulkopuolisen voi olla vaikea sanoa, kumpaa versiota jokin toiminta on, koska taitavat karatekat tekevät suoritteet aikomuksien mukaan. Kun puolustaudutaan vihollisen suunnittelemalta hyökkäykseltä, kyseessä on go no sen, mutta jos se tehdään oikein, vastahyökkäys on saatu loppuun jo ennen kuin vihollinen on saanut oman iskunsa suoritettua, jolloin se näyttää ulkopuolisesta samalta kuin sen no sen.

Funakoshin mukaan "Karate ni sente nashi" , eli likimain että "karatessa ei ole ensimmäistä hyökkäystä". Tämä voidaan tulkita siten, että karaten henki olisi kuin aikidon henki, jossa korostetaan puolustuksellista luonnetta. Tässä näkemyksessä tavoite on itsepuolustusta ylevämpi. Jos kumpikaan ei hyökkää ensin, kamppailua ei edes tapahdu. Toisen tulkinnan mukaan on kohtalokasta odottaa että toinen suorittaa hyökkäyksensä ennen puolustukseen asettautumista. Tässä tulkinnassa karateka ei koskaan aloita kamppailua, mutta puolustautuu heti kun toinen on sen henkisesti aloittanut. Tällöin karateka vain aloittaa puolustautumisen jo ennen kuin tämä tavoite on ulkopuolisen silmiin realisoitunut.

Jälkimmäinen ajattelutapa on lähellä samuraikäsitteitä. ~ Katsujinken tarkoitti "elämää säilyttävää miekkaa" ja setsuninken "elämän riistävää miekkaa". Taito joka keskittyy itsepuolustukseen, tähtää pohjimmiltaan elämän säilyttämiseen. Taito joka perustuu hyökkäämiseen perustuu pohjimmiltaan elämän tuhoamiseen.

Strategiassa, johon kuuluu myös se, minkälainen aloite otetaan, on otettava huomioon myös kolme eri tyyliä jota painottaa. Kaikissa on huonot puolensa. Ja niiden ymmärtäminen on tärkeää. Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" -kirjassa korostetaan näkemystä, jonka mukaan vastustaja voitetaan nimenomaan estämällä tämän vahvat alueet. Edut voidaan tiivistää kolmeen pääkohtaan:
1: Nopeus. Suorituksen kokonaisnopeus riippuu monista tekijöistä. Tärkeimmät ovat jo aikaisemmin käsittelemäni reagoinnin aloittamisen lisäksi ajattelunopeus, reaktionopeus ja tekniikoiden suoritusnopeudesta. Reaktio ja suoritusnopeus ovat siitä erikoisia, että niiden kohdalla taitava kamppailija voi antaa vapaaehtoisesti viholliselle aloitteen, koska hän voi saada vastahyökkäyksen loppuun ennen kuin toinen saa oman hyökkäyksensä suoritettua. Nopeita vastustajia vastaan kannattaa yleensä turvautua häiritsemiseen koko ajan niin, että hän ei voi suorittaa hyökkäyksiään. Yksinkertaisimmat konstit tähän ovat kokoaikainen ahdistaminen ja liikkuminen, koska liikkuvaan kohteeseen on vaikeaa kohdistaa hyökkäyksiä. Myös voiman käyttö toimii, koska osumien saaminen hidastaa huomattavasti. On myös tärkeää huomata, että nopeus vaatii paljon energiaa, väsytysstreategia tulee siksi kysymykseen.
2: Teknisyys. Tekninen etuvoima ajetaan alas voimalla. Kun voimakas henkilö ajaa ja ahdistaa teknisesti taitavaa paineella, tämän yli vain jyrätään. Tämä on tärkeää, koska tekniset hienoudet vaativat usein aikaa ja ajattelua. Kun henkilöllä ei ole aikaa keksiä ovelia vastaliikkeitä, eikä aikaa toteuttaa niitä, ei taidoista ole hirveästi hyötyä.
3: Voima. Vahvempaa vastustajaa vastaan kamppaillaan ennen kaikkea välttämällä lähietäisyyttä. Voimakkaasti jyräävä on myös herkempi tasapainoon kohdistuville hyökkäyksille. (Hänessä on paljon inertiaa.) Kun omat hyökkäykset asetetaan nimenomaan vahvemman vihollisen aloitteisiin, ja vältetään hyökkäysten alle jäämistä (nopeudella), saadaan vahvaan kohteeseen paljon vahinkoa. On tärkeää huomata, että voiman käyttö tyypillisesti hidastaa henkilöä, hänhän joutuu siirtämään suurempaa määrää massastaan ja kohdistaa suurempia voimia eri suuntiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nopea hyökkäyslinjan siirtely ei ole mahdollista. (Mikä taas antaa taktiselle toimillalle aikaa ja mahdollisuuksia.) On myös huomattava, että voiman käyttäminen väsyttää.

Yleisesti ottaen voidaan ajatella että idea tiivistyy Jalamon kirjassaan esittämään Yiniin(陰) ja Yangiin(陽) perustuvaan ajatteluun. Tässä on korostettu sitä, kuinka on toimittava toisin kuin vastustaja, jos tämä hyökkää suoraviivaisesti, on väisteltävä ja torjuttava pyöreästi. Jos toinen sortuu monimutkaisuuteen, on käytettävä suoraviivaista taktiikkaa. Jos toinen vetää, on työnnettävä. Tai kuten Liechtenauerin miekkailustrategioissa opetettiin "käytä voimaa heikkoa kohtaa kohden ja myötää voiman alta".

Voidaan siis sanoa, että ei ole voittamatonta strategiaa. Jokaisessa asiassa on heikkoutensa ja etunsa. Oma toiminta on suhteutettava toisen toimintaan, aloittipa vai reagoiko. Kamppailu on siksi ikään kuin kivi-paperi-sakset -peliä. Tosin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa toisen valitsemaa strategiaa on joskus vaikeampi arvata. (Tosin moni valitsee kiven. Siksi ovela aloittaakin paperilla. Ja jos tietää toisen ovelaksi, kannattaakin pelata sakset. Voitat joko tuurilla tai sillä että olet askeleen toisen edellä.) Ja tietenkin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa vaihtoehdot ovat periaatteessa yhtä hyvin saavutettavissa kun taas kamppailussa joissain asioissa vain on parempi. Ja kivi-paperi-saksista poiketen kamppailussa osa näistä asioista näkyvät jo ulospäinkin.

Valitettavasti kyseessä on taito-, ei voimalaji.

"Empivä Ce'Nedra tarttui valtavankokoiseen kahvaan kaksin käsin. Kun Mandorallen irrotti otteensa terästä, kärki vajosi kuitenkin välittömästi maahan. Miten Ce'Nedra yrittikin, hän ei jaksanut edes nostaa suunnattoman suurta miekkaa"
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)

Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.

Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)

Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)

Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.

Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.

Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)

Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.

Ritarit vs. Samurait ja Kulttuurirelativismi.

Kulttuurirelativismi on antropologien käyttämä periaate, jonka mukaan kutakin kulttuuria tulee ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. Siinä ihmisiä ja heidän kulttuuriaan ymmärretään sitä kautta, että heidän oletetaan olevan täysjärkisiä ihmisiä. (Tätä ei tietenkään tule sekoittaa moraalirelativismiin, jonka mukaan moraali on mielipidekysymys, vaikka tämä väärinjako onkin erittäin yleinen.)

Länsimainen ja itämainen taistelu eroavat toisistaan; Jo pinnallisesti, ilman mantereiden metallien määrän analysointiakin, tarkastellen katana on kaarevateräinen ja nopea kun taas eurooppalainen pitkämiekka on väistimellinen, suora ja hieman painavampi. Syynä tähän on sopeutuminen juuri tietynlaisiin taisteluolosuhteisiin ja mentaliteettiin. Eurooppalainen miekka on suora nimenomaan siksi, että purkkiin pääseminen viiltävällä liikkeellä on "ns. rajoitettua". Täytyy pistää ja tähän suora terä kelpaa paremmin. Japanissa suojaukset taas suojasivat lähinnä huolimattomilta iskuilta. Koska he arvostivat liikkuvuutta. Siksi heillä on kaarevat, nopeisiin viiltoihin soveltuvat miekat. Molemmat taistelutyylit ovat osin samanlaisia, ja ympäristöstä huolimatta niissä on tiettyjä eroja, kuten kaarevuus. Eroavaisuus ei vielä kuitenkaan tarkoita että toinen olisi järjetön ja toinen tätä kautta oikeampi ja parempi.

Tämä on ollut antropologisesti järkevää. Fyysikko Murray Gell - Mann käsittelee kirjassaan "Kvarkki ja Jaguaari" sitä, kuinka ihmisten järkevyyden odottaminen on ollut viisasta. Hänen mukaansa etnobotanistit ovat esimerkiksi koulukunta joka hyödyttää lääketiedettä siten, että se tutustuu shamaanien lääkekasveihin ja tutkii sitten mitkä niistä toimivat. Gell-Mann kuitenkin korosti myös sitä, että kaikki shamanistinen tieto ei ole hyödyllistä, vaikka osa onkin. Hänen mukaansa niistä on hyötyä vain jos ne on tiedemaailmasta erilleen selvitetty kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä. Sellaisia, kuten "paraneeko haava kun sen päälle laitetaan tälläinen haude". Sen sijaan muut kysymysmenettelyt eivät tehosta tiedonetsintää, eli painota arvailuamme. Esimerkiksi on tavallista että shamaani parantaa samanlaisuuden periaatteella, jossa esimerkiksi keltatautia parannetaan jollain keltaisella, vastakkaisuuden periaatteella, jossa kaksi asiaa katsotaan vastakkaisiksi ja niitä käytetään toisiaan vastaan esimerkiksi jos tauti aiheuttaa paiseita, etsitään kasvi jossa on kuoppia pinnassaan. Tai jossa kasvin muodon yhteys taudin ajateltuun syyhyn katsotaan selitykseksi. Nämä ovat tavallisia, mutta toimimattomia menettelyjä, jotka luultavasti antavat kansan silmissä uskottavuutta mm. homeopatiassa.

Vastaavasti voimme miettiä, onko eurooppalaisessa miekkailussa tavanomainen tervehdys tai se että kendokan miekan yli kävely on epäkunnioittavaa välttämättä järkevää. Koska emme tietenkään aina tiedä eroa suoraan, eli tiedä esimerkiksi sitä onko katanan terä ylöspäin pitäminen telineessä rakenteellisesti säilyttävämpi, vai onko kyseessä perinne ja tapa ilman sen järkevämpää syytä, näitä asioita tulee myös tutkia. Se ei muutu järkeväksi tavaksi vain sen takia että se on jonkun tapa. (Samoin kuin etnobotanistikaan ei voi vain ottaa jokaikistä shamaanin esittämää lääkettä suoraan aitona uutena parannuskeinona. Vaikka monet luontaislääkinnän kannattajista toisin ajattelevatkin.)

Eli toisin sanoen meidän on otettava huomioon että tutkittavat ihmiset ja kulttuurit ovat paitsi rationaalisia myös irrationaalisia. Tämä on ihan rationaalinen yleistys, koska länsimaalaisetkin ihmiset ovat sekä rationaalisia että epärationaalisia. Voidaan siksi sanoa että "kulttuurirelativismin" määrittelyn voisi soveltaa siihen, että ihmiset kaikkialla ovat "sekä rationaalisia että epärationaalisia". (Näin ympäripyöreä määrittely sen vuoksi että en halua ottaa kantaa siihen onko eri kansalaisuuksien älykkyydessä joitain eroja. Tämä ei ole välttämätöntä. Ja vaikka se olisi tottakin, sillä on merkitystä vain jos siitä ei tehdä kehäpäättelyä, jossa ensin kaikki kulttuurit määritellään yhtä älykkäiksi ja tältä pohjalta päätellään niin.)

Tästä päästäänkin sujuvasti budolajeihin. Ki -voimaan viittaaminen joko suoraan tai epäsuoraan on niissä ihan tavallista. Silti ainakin jotkut taistelutaitojen mestarit osaavat myös oikeasti esittää toimivia kamppailumetodeja. Kriittisyys on kuitenkin tarpeen, koska jotkin kamppailumenetelmät sisältävät toimimattomia huuhaalemenettejä enemmän kuin toiset eivät. Kaikkea huuhaata ei kuitenkaan välttämättä tule lytätä. Ne voivat olla harmittomia ja luonteeltaan sellaisia että niillä ei tavoitella kaupallista etua. Eikä niihin uskomista vaadita.
Siksi minulla ei ole mitään esimerkiksi Guy Windsorin shamanistisia näkemyksiä vastaan. (Itse asiassa kunhan opiskelupaine vähenee, ajattelin aloittaa swordschoolissa harjoittelun.) Hän itse on kertonut avoimesti uskovansa tiettyjen harjotteiden henkisempään pohjaan, mutta ei kiellä että niille ei saisi keksiä muita, esimerkiksi ateistisia, selityksiä tai että niihin pitäisi edes uskoa. Keinoja käytetään pohjimmiltaan vain koska ne toimivat, olipa syy mikä tahansa

Toisin sanoen avomielisyys on tärkeä asia. Aikidon perustaja "O-sensei" Ueshiba harjoiteli useita eri kamppailulajeja ennen kuin kehitti niistä omansa. Tämä tutustuminen on tärkeää, koska siten ihminen saa perspektiiviä; Hän saa vähintään arvokasta tietoa siitä minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia muilla lajeilla on, ja mitä heikkouksia omalla systeemillä on suhteessa niihin. - Ja näitä tietoja voi aina käyttää edukseen vaikka ei lajista muutoin vakuuttuisikaan. Ja hyvät periaatteet voi lisäksi ottaa omaan käyttöön. Mutta mitä tahansa ei voida ottaa. Toimimattomat periaatteet eivät ole vain taikauskoa. Ne ovat lisäksi vaarallisia niille jotka niihin luottavat. Eli skeptikon kielellä: "Pitää olla avomielinen, mutta ei niin avomielinen että aivot valuvat korvista."