perjantai 26. helmikuuta 2010

Self -Claimed "(Grand)Masters".

Swordfighting -blogi on ollut kiinnostava miekkailuaiheinen blogi, jonka ainut heikkous on ollut hidas päivittyminen. Sen pitäjä on kuitenkin vetänyt kirjoituksensa netistä, koska niitä on käytetty väärin. On ollut henkilöitä joilla ei ole ollut materiaalia jonka pohjalta opettaa, eikä näkemystä jolla tehdä sellaista itse. Niinpä he ovat kopioineet materiaalia ja ottaneet oppilaita. He ovat myöntäneet tasoja ja asteita oppilaille - vaikka heidän omia taitojaan ei ole koeteltu missään. Näin he ovat olleet oppilaita jotka ovat pitäneet oppilaita. Sensuuri iski, kun pitäjä ei halunnut tarjota heille ilmaista oppimateriaalia.

Mielestäni ratkaisu on eettinen ja oikea, joskin se silti ärsyttää. Hyvää materiaalia tuottavia ihmisiä on liian vähän. Mutta toisaalta osaamaton opettaja on helposti vastuuton, hän ei tunne riskejä joita harjoittelussa voi käydä ja treenaamisen turvallisuuskin voi tätä kautta kyseenalaistua. (Toimimisesta ei välttämättä muuten olisi niin väliä, ainakaan etiikan kannalta. Tulisi huonoilla ja toimimattomillakin liikkeillä kuitenkin liikuntaa joka edistää terveyttä.)

Tämän takana on tietysti ollut egon puleeraus. Sellainen jossa ei treenata vuosia ja tulla hyväksi, vaan sitä mallia johon ihmiset ovat herkkiä. Kyseessä on vilpillinen oikotie. Toki ymmärrän miksi oikotie viehättää. Taitojen hankkiminen on vaikeaa ja hidasta. Esimerkiksi minä en ole "kovin kummoinen". Eli olen "muutaman tempun poni", jolla on lähinnä jotain mahdollisesti ihmisiä kiinnostavia tietoja aiheesta, ja kärsivällisyyttä nakuttaa niitä ylös. Tämän olen tietysti nähnyt mainitsemisen arvoiseksi blogikuvauksissa asti. Olen amatööri, opiskelija jolla on opiskelijoita. Mutta tässä on sentään "jotain rehellisyyden makua". En pidä kursseja, vaikka kirjoitankin "jotain omaa materiaalia" siitä mitä matkan varrella on jäänyt mieleen.

Tämä liittyy mielestäni olennaisesti brassailuun. Tämän kohtaaminen on yllättävän yleistä. Tietyissä piireissä puheella saa helposti kovanaaman maineen. Kohtaamisissa mitataan tyypillisesti asennetta. Olen nähnyt kuinka rehentelijä on esitellyt lyömistaitojaan samalla kun toinen on väistänyt ja hakenut paikan ja jättänyt jatkamatta, sarjana. Rehentelijän reagointi tähän aikidokaan oli että tämän ei tarvitse pelätä. Aikidokan ei tarvinnut sanoa mitään. Tilanne oli täysin hänen hallinnassaan, toimiva vastatekniikka olisi onnistunut halutessa samalla vaivalla, se vain jätettiin tekemättä.

Laajemmin katsoen ilmiö on itsepuolustuksen kohdalla muutoinkin ongelmallista. Moni haluaa olla mestari, ja vain harva on. Ja liian harva osaa erottaa mestarin, vaikka siihen tunnistamiseen ei mestarita tarvitakaan. (Ei tarvitse olla lehmä tietääkseen että maito on hapanta.) Esimerkiksi esimerkkini aikidoka hallitsi tilaa taitavammin kuin minä, mutta osasin silti nähdä mitä siinä tapahtui vaikka en saisikaan omia kinttujani kävelemään yhtä tilanteeseen sopivasti.

2 kommenttia:

Paholaisen Asianajaja kirjoitti...

Tämä bloggaus inspiroi tutustumaan jälleen kerran siihen miten huuhaavoimia myydään martial arts-maailmassa. Nämä "Energy knockout" ja "No Touch Kiai" tyypit ovat nähtävissä youtubessa.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Hyvin näytit koonneen..