On melko yleistä ajatella että ihmisen kohtaamisessa ei olisi tavoiteltavaa käyttää lokerointeja. Esimerkiksi Jukka Hankamäki edustaa kantaa jossa identiteetin ulkoapäin määritteleminen tekee tälle ikään kuin vankilan. Toinen laitetaan omatekemään häkkiin ja ihminen itse jää syrjään.
Tästä seuraakin helposti monenlaisia asioita. Esimerkiksi ihmiset voidaan luokitella hyvinkin kevyesti, jolloin syntyy stereotypioita. Eli analogisuus stereotypian kanssa tarkoittaa että muutkin ominaisuudet ovat todennäköisesti samanlaisia. Tätä kautta käsittelemme monia ihmisiä, ennakkoluulojemme kautta.
Tätä tehdäänkin aika usein. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoitti "Duodecim" -lehdessä (10/2007) seuraavasti: "Näen, että sairaan tai vammaisen suuri ongelma on se, että toisten silmissä hänen persoonallisuutensa katoaa hänen sairautensa sisälle. Vaikka vamma tai sairaus saattaakin tehdä elämästä joiltain osin terveen elämästä poikkeavaa ja tarkemmin säädeltyä, ihmisen persoonallisuus ja kyvyt ovat kuitenkin lähes aina sairauden ulkopuolella, ja niiden tulisi olla se, mitä me ihmisessä katsomme."
Tässä hän tarkoittaa sitä että vammainen lokeroidaan vammaiseksi ja muu jätetään katsomatta. Tämän vuoksi ei ole yllättävää että monet tahot vastustavat lokerointeja. Jos olet vammainen olet ensisijassa vammainen ja toissijaisesti jotain muuta. Tätä kautta on ymmärrettävää, miksi ei_yleisesti_pidettyjen_tai_arvostettujen luokitelmien edustajat eivät pidä lokeroinnista.
Esimerkiksi Hankamäki on kohdannut ensisijassa homoseksuaalisuutensa tai näkemyksensä maahanmuuttajiin. Muu heijastetaan usein näiden kahden ominaisuuden kautta ajateltuun stereotypiaan. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee tietysti se, että nämä stereotypiat ovat keskenään ristiriitaisia ja jännitteisiä. Ei siksi ole ihme että hän vastustaa lokerointeja.
Isompi ongelma on kuitenkin lokeroimattomuus. Sillä siitä seuraa yleensä ignoraatio, eristäminen. Kohtaamisessa on oltava jonkinlainen kaksisuuntainen arvo jotta se toteutuisi. Jos jokin asia jätetään määrittelemättä, se helposti ajetaan kauas. Kohtaaminen tapahtuukin tunnetun alueen sisällä, tuntemalla sympatiaa samanmielisyyttä kohtaan ja tästä ponnistetaan suvaitsevaisuuteen erimielisyyttä kohtaan. Ihminen tuntuu pelkäävän tunnistamatonta. Identiteetti on tehtävä selväksi. Se voi karkeimmillaan olla vain nimi.
1: Tätä käytetään hyväksi puhejudossa. Jos toista katsoo silmiin ja kertoo nimensä, vaikka keksityn sellaisen, pienenee todennäköisyys sille että tämä lyö tai ryöstää.
Ignoraatiota kautta on ymmärrettävä esimerkiksi vammaispoliittista taidetta tekevän taiteilijan, Jenni-Julia Wallinheimo-Heimosen kannanotto "Tukilinja" -lehdessä (1/2010). Häntä haastateltiin koska hän on juuri saanut Wimma -palkinnon. Hän puolusti lokerointia, mutta suuntaa enemmän sitä miten tämä lokerointi näyttää ulospäin: "Vammaispoliittisella taiteella tarkoitetaan suuntausta, joka syntyi vammaisten ihmisoikeusliikehdinnän rinnalle. Teoksia, joilla halutaan vaikuttaa vammaisten asemaan, ja kertoa miten haluamme tulla nähdyksi, kuulluiksi ja määritellyiksi".
Vammaisuus on ennen lokeroitu halveksittavasti: Vammainen on ensin määritelty sitä kautta mitä hän ei ole verrattuna muihin: Miten hän on "vähemmän kuin" -ihminen. Kyvytön (disability). Tai sitten hän huvittava kompura, jolle voidaan nauraa komedioissa. Tai sitten hän on ollut "mielenkiintoinen kuriositeetti" jota rikkaisto on käynyt ihmettelemässä sirkuksissa. Tämä on tietysti erittäin huono asia. Tälläinen määrittely ei taatusti ole sitä "miten vammainen haluaa tulla määritellyksi". Hän ei varmasti halua tälläistä identiteettiä.
Kuitenkin huolestuttava nykyajan hyssyttelymentaliteetti, jossa vammaisuudesta "ei ole hyvä puhua" on tehnyt siitä helposti määrittelemättömän tabun. Vammaisuus nähdään vaikenemisen ja säälin kautta. Tämä ei tuota aitoa kohtaamista. Ehkä identiteetin tulee olla näkyvä ja määritelty, ei tabu.
Kenties tämän identiteetin hakemisen ei kuitenkaan pitäisi olla yksisuuntaista: Jos vammainen vain määrittelee itsensä, tai jos ulkopuoli määrittelee hänet, on kyseessä tietysti valtapeli. Määrittelyjen kiistely kuuluu osana ideologista systeemiä. Tätä kautta Wallinheimo-Heimonen tietysti hakee poliittista vaikutusvaltaa yhteiskunnallisella tasolla. Hänen halunsa olla määritelty hakee sitä että vammaisilla olisi identiteetti muiden silmissä, sellainen jossa vammainen voisi itsensä hyväksyä.
Ehkä kaipaammekin tietyssä määrin lokeroita. Ne eivät ehkä kerro mitä olemme tai miksi olemme. Mutta ne kertovat minkälaisia olemme ja minne kuulumme. Kunhan häkit ovat riittävän suuret ja häkki yhdessä haetut, en näe tätä lokerointia "niin vakavana asiana".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti