Sukupuolitaistelu.

Kun puhutaan feminismistä, arkikielenkäytössä tulee heti mieleen vastakkainasettelu. Tasa -arvoa, jossa taistellaan naisten oikeuksista. Fiksuimmat osaavat sanoa että feminismi ei aja naisten ylivaltaa, eli ole sovinismin sovellus naisille, vaan että sen mielestä oikeuksien tulee olla tasa -arvoisia. Tässä mukaan tulevat puheet sukupuolikiintiöistä, ja siitä miten miehen euro on naisen kahdeksankymmentä senttiä ja miten naisen perhe on miehen elatusmaksu.

Oudoimmillaan tämä on tietysti seksuaaliaiheissa. Esimerkiksi meitä voidaan muistuttaa siitä miten nainen on voinut saada vaikutusvaltaa ottamalla mahtavan miehen seksuaalisiin pihteihinsä. Mies joutuu käyttämään tiettyjä välineitä, kuten aseita. Tästä herää kysymyksiä siitä onko naisen seksuaalisuus perusluonteeltaan miehet aseistariisuva. Nainen saa miehen heikoksi.

Näissä kaikissa on selvä kisan tuntu. Että "Naiset vs. Miehet".

Tällainen kahtiajako on keskustelussa tietysti aivan normaalia. Sillä kyseessä on tavallaan joko ideologinen tai poliittinen näytelmä.

Siinä maailmaa pyritään muuttamaan kohti omaa suosikkinäkemystä. Tässä keskitytään siihen miten tyypit saadaan hyväksymään asiat. Pätevät argumentit ovat tässä systeemissä hyödyllisiä, koska ihmiset seuraavat mielellään sellaista joka vaikuttaa fiksulta. Lausunto "Pyrin olemaan tasapuolinen ja reilu" on paitsi hieno keskusteluihanne, myös PR -kuvaa, mainos. Tai itse asiassa joskus se on vain PR -mainos (kun ihannetta ei noudateta) mutta koskaan se ei ole vain keskusteluihanne. Sen ääneen lausumiseen liittyy aina jonkinlaista vetovoimaa. Asian muutos taas on aina sidoksissa johonkin asiaan jota pitää muuttaa. Tässä suhteessa politiikka on pakosti hyvin esimoderni. Tämä ei yllätä, koska sehän on pohjimmiltaan "massojen ohjailua".

Esimoderni asenne voidaan napata vaikkapa luokkajaosta. Kuvitellaan herra ja orja, jotka ovat olemassa vain valtasuhteessa toisiinsa. Herra on herra vain koska on hänen alapuolellaan oleva orja. Ja orja on orja koska hänellä on herra jota totella. Orja on herran käytössä, joten "orjan tietoisuus palvelee herran tietoisuutta."
1: Tosin esimerkiksi Hegel käytti tässä lievempää sanaa "renki", ja antoi valtaa rengille : Hän antoi rengille roolin joka on mystiikassa annettu mediumille. Renki on mahtava koska hän kytkeytyy materiaaliseen todellisuuteen. Renki linkittää herran tahdon ja todellisuuden. Rengin tahtotila ja suostumus on siis hyvin ratkaisevaa.

Olennaista on ymmärtää että valta on hyvin jaettua, nollasummapelimäistä. Yhden valta on toiselta pois.

Moderni asenne taas voidaan napata Nietzscheltä. Hänellä orjuus ja herruus olivat kaiken ytimessä. Hänelle herra ei ollutkaan valtasuhteessa toiseen vaan valtasuhteessa itseensä. Hän luo itsensä sisältäkäsin. Itse asiassa yli -ihmisen koko energia menee omien viettien hallitsemiseen ja ohjailuun, joten toisten hallitseminen voi helposti häiritä tätä prosessia. Samoin orja on suhteessa itseensä. Toteuttaako hän itseään vai muuta. Tässä versiossa ei verotettavia tuloja lasketa, koska se on "ulkoinen mittari", jotain jolle aidon herran ei tarvitse alistua. Herra voi olla vaikka olisi itsensä Jeesus Kristuksen tienestit (ei verotettavaa tuloa). Tässä valtapeli ei ole nollasummapelimäistä. Yhden saaminen ei ole toiselta pois.

Yllättävää kyllä filosofisen feminismin pääasia on olla jälkimmäistä. Kuitenkin käytännössä tilanne on niin että keskustelukulttuuri on enemmän ensimmäistä. Tämän vuoksi naiseus ja mieheys eivät olekaan mitään kisaamista. Toista sukupuolta ei saisi kohdella välineenä, vaan ne ovat olemassa samanaikaisesti.

Ihanteissa moderni minän identiteetti on itseriittoinen, mutta keskustelukulttuurissa tämän toteutuminen tai edes lähentyminen olisi tavatonta.

Tosiasiassa keskustelukulttuurissa käytännössä kukaan ei tavoittele Nietzscheläistä herruutta, vaan molemmat pyrkivät siihen että olisi jälleen orjat ja herrat esimoderniin tapaan. Jossa itse ollaan herroja. Tästä syntyy tietysti kinoja, koska jos tilanne ymmärretään nollasummapelinä, toisen hyvä on ehdottomasti itseltä pois. (by definition.)

Oma identiteetti sidotaan tällöin tavalla tai toisella muihin. Tällöin syntyy uhkakuvia. Esimerkiksi sovinistisiasta tai telaketjufeminististä. Tästä seuraa helposti se, että oma identiteetti sidotaan toiseen, jotka sitten yritetään kritisoida ojaan. Jos tälle syntyy antiteesi, on poterot kaivettu molemmilta puolilta. Tälläinen jännite voi kestää periaatteessa vaikka ikuisesti.
Yhtenä syynä tälle voi olla se, että vastakkainasettelusta on hyötyä. Se tarjoaa astinlaudan telaketjufeministeille että sovinisteille. Tätä ei ole vaikeaa perustella. Jos meillä on julkista kinaa, syntyy yleisö jonka suhteen ihmisillä on sananvaltaa. Kun ihminen on feministikriitikko, hän saa tästä statusta - ja tästä tulee hänen identiteettinsä rakennusaine.

Jos feministit lopettaisivat olemassaolonsa, ei minun terävälle kritiikilleni enää olisi tilaa. Ketään ei kiinnostaisi miten hienoja PR -stuntteja olen onnistunut tekemään. Ne voisivat olla loogisia koko ajan, mutta tunnetusti tylsä ei ole vaikuttavaa.

Jos aito identiteetti on sitä että ollaan feministien vastustaja tai sovinistikriitikko, on aktio itsetuhoinen. Korkein tavoite on tehdä omasta itsestään ja tekemisestään turhaa. Tätä kautta tilanteen ylläpito on jopa järkevää. Flamettamisella kuvioon saadaan pyroefektejä, jotka ehkä tekevät jutusta julkisessa puheessa kiinnostavaa. Mikään temppu ei siis ole liian likainen.

Kuitenkin osa vastakkainasettelusta voi olla perusteltua. Sillä identiteetti voi heijastua monella tavalla. Jos taistelupoterot ovat identiteetin heijastumia, eivät syvää identiteettiä. Tällöin kritiikin tarkoituksena on pohjimmiltaan poistaa vastakkainasettelu. Eli tasa -arvossa nähdään aitoja epäkohtia joiden poistaminen tekee miesten ja naisten elämästä parempaa. Tämä on modernin feminismin ihanne.

Mutta toisaalta kiistojen loppumiseen liittyy se ongelma että niin kauan kuin mukana on vastakkainasettelua, on debattia. Ja niin kauan kuin on debattia on vastakkainasettelua.

Selvää on se, että feminismin ihanne ei toteudu. Ehkä syynä on se, että se on pohjimmiltaan melko kliinistä. Se ei sisällä ohjeita konkreettiseen toimintaan. Tämä jättää vallan erilaisille ideologioille, joita se ei kykene vastustamaan. Ehkä tässä käykin niin että aito demokraattinen sananvapaus, jossa erilaiset sallitaan eikä vähemmistöä pakoteta muuttamaan itseään, lisää erimielisyyttä. Yksimielisyys syntyy jaetun normiston, kuten Suomen Lain, rajoissa. Kaikesta muusta tapellaan. Tämän vuoksi fasistiset järjestelmät kiehtovat. Ne tarjoavat harmoniaa ja yksimielisyyttä, ääneenkäydyn kinan puutetta. Erimielisyydestä taas seuraa helposti toiseutusta, jos se menee tuttuun tapaan "poteronkaivuumeiningiksi".