Projektin epäonnistuminen.

Minun on ollut yleisesti hieman hankala suhtautua uskovaisiin ihmisiin. Koska tälläisissä tapauksissa käy helposti niin että ennakkoluuloista tulee toimintatapa, olen tämän asiantilan tiedostaen pyrkinyt rikkomaan omaa jäätäni. Ja lisäksi pyrkimyksenäni on muutenkin aikaansaada positiivista hämmennystä.

Tämän vuoksi olen yrittänyt ottaa kontakteja esimerkiksi Helsingissä lappuja jakaviin uskovaisiin. Koska uskonto on herkkä aihe, olen yrittänyt kommunikoida sen ulkopuolelta. Hyvänä groundbreakingina on ollut esimerkiksi se, minkälaiselta tuntuu tehdä tuollaista työtä, ja miten ohikulkijoiden ignoraatioon suhtautuu.

Tätä kautta on monesti tuntunut että sitä juttelee ihan ihmisten kanssa. Kaiken kaikkiaan kohtaamiset ovat olleet melko positiivisia. Toki uskontokin on vilahtanut, mutta vain osana toimijan omaa identiteettiä, ilman siirtopaineita. On ollut jopa ihan leppoisaa.

Tänään minulla oli turhaa luppoaikaa, piti odottaa junaa. Samanaikaisesti huomasin että esillä on ryhmä uskovaisia. Katselin touhua vähän aikaa.

Ryhmässä oli parrakas setä, joka rikkoi "hyviä tapoja", ja esimerkiksi juoksi ei sanoneen tyttösen perässä. Välillä hän hihitteli ja matka jatkui. Joku voisi sanoa tätä tunkeiluksi, mutta minusta tämä, sinänsä ylilyönti, menee kuitenkin innokkuuden piiriin ja on tätä kautta ihan OK.

Kannaltani olennaista oli, että heillä oli kitara, jota he eivät soittaneet tarkkailuni aikana. Toki olen aiemminkin harkinnut kitaran pyytämistä.

Ajattelin että olisi hyvä groundbreak iskeä soittamaan. Musiikin luulisi olevan universaali inhimillinen avain. Ajattelin soittaa Bachia, koska minulla oli siihen koskien muistissa kitaralle tehtyjä sovelluksia, jotka opettelin musiikkiopistossa ollessani. Olisi vaihtelua kolmen soinnun kappaleisiin, joita tiedän sillä soitetun. Ja samalla tulee tietysti virekin tarkistettua.

Kun kysyin voiko soittaa, oli reagointi melko erikoista. Saapumiseni oli "kiinnostavaa", ja minua kohdeltiin ystävällisin ilmein. Mutta heti kun asia selvisi, reagointi oli kitaran omistajan ignoraatio. En siis saanut kylmää kyytiä, en edes ollut olemassa.

Ryhmässä ollut turkki päällä ollut nainen sen sijaan pisti esiin mentaalista ruuvipuristinta. Vaikka hän ei edes ollut kitaran omistaja. Hänen elekielensä mm. turkkinsa päälle nosteluineen oli sävyltään melko aggressiivista, ja tietyt eleet vihjasivat ylenkatseeseen.

Toki ymmärrän että voi kieltäytyä. En minäkään anna ihmisten sorhata miten vaan. Mutta kieltäytymisen voisi tehdä kiellettävän ihmisyys huomioon ottaen. Kysymyksistä jäi jäljelle se fiilis että en voi tietää onko kappale jonka haluaisin soittaa saatanallista musiikkia, kun en ole uskossa.

Kun itse toin joka toisessa lauseessa jollain tavalla esiin sen, että kunnioitan heidän vakaumustaan, heitä kiinnosti vain se että olen ulkopuolinen ja että siksi minun asioilleni ei tarvita osoittaa kunnioitusta. Potentiaalinen käännynnäinen on tärkeä, kaikki muu on sivutuotetta.

Minulla oli arvoa vain potentiaalisena käännynnäisenä. Ja jotenkin jäi olo, että tyyppi olisi voinut lainata kitaraa, mutta minä olin vääräuskoinen ja siksi minusta voisi tarttua jotain saastaista demonista voimaa kitaroihin. Systeemi ei lähtenyt hyvin.

Suunnitelmani ei toiminut. Jotenkin nyt tuntuu että ennakkoluulot ovat fakta. Selvää on, että kohtaaminen ei lähentänyt minua uskoon.

Käsittääkseni julistamistilanteeseen pitäisi valita ryhmää hyvin edustava joukko. Jopa ihanteellinen yksilö, harvinaisen hyvin ei keskiarvoa vaan ideaalia noudattava. Näin tehdään tavallisesti PR -toiminnassa. Nyt näytti siltä että ryhmän hihittelevä ja ryntäilevä mies oli ryhmässä ainut potentiaalisesti inhimillinen.

Toki uskonnoissa on tietysti tärkeää myös se itsensä toteuttaminen. Tämä on uskovaisten kohdalla siitä olennainen juttu, että jutteluissani muiden julistajien kanssa, niissä positiivisissa, on ollut selvää että yhteisö ei ole silmissä mutta mielessä. Ryhmän puolesta ja asiasta tehdään työtä. Toki tässä on myös ylpeyden siementä: Julistaja on oman ryhmänsä silmissä aulis, ahkera ja ihannoitava. Parempi ihminen. Sellaisille kaltaiseni "ulkopuolinen" voi tietysti näyttäytyä epäpyhänä saastaisena epäkosherina haramina. Kun en ole ryhmää johon tehdä vaikutus sulavalla käytöksellä, enkä potentiaalinen käännynnäinen, on käytös ikään kuin sallittua. Sehän on miltei kuin Saatanaa pilkkaisi!

Mutta jos ensisijalle laitetaan oma vakaumus, halu ja into, se tarkoittaa samalla sitä että toiminnan tehokkuus asetetaan alemmalle asemalle kuin uskovaisten omat fiilikset. Siksi ei ole ihme että epäonnistumisiakin tapahtuu. Kun käännytystyön tekeminen itsessään on tärkeää oman itsen toteuttamista, ei tuloksella - joka taatusti liittyy siihen miten ystävällisesti ihmisiä kohtelee - jää sivuseikaksi, ainakin joskus.

Yksi syy on varmasti se, että kyseessä oli isompi ryhmä. Aina kun olen jutellut yksinäisten toimijoiden kanssa, kohtaamiset ovat olleet erisävyisiä. Ryhmäpaine ryhmässä jossa on tiukka "puhdasoppisuus" on tunnetusti jännittävä ilmiö, joka ei saa ihmisissä heidän parastaan esiin.

Pakko myöntää, että vaikka olenkin kyyninen, niin yllätyin ja petyin.