Jostakusta voi tuntua typerältä viitata kahteen keskenään täysin erilaiseen miekkailutyyppiin, josta kumpaakaan ei osaa. Ja väittää että tästä saa jotain syvää miekkailun ymmärtämisessä kolmannessa jota osaa vähän enemmän. Uskallan tässä kohden olla erimielinen. Ei ole tavatonta että eri lajeissa on yhteisiä asioita, yhtenä syynä on tietysti se että ihmisellä on samanlainen ruumiinrakenne, esimerkiksi polvinivel ja raajojen määrä. Soveltamisessa on toki oltava tarkkana. (Ja siksi tämä kappale on aloituksena.)
Tällä viikolla tutustuin kahteen aivan erilaiseen uuteen asiaan, jotka mielestäni antavat mahdollisuuden tiivistää feintin idea siististi. Se on ymmärrettävissä juuri systeemin kautta. Feint ei ole tyhjiössä. Ytimessä on esimerkiksi Liechtenauerin esittämä ajatus siitä että toinen saadaan avaamaan "opening", eli maali sillä että tämä luulee että on jotain johon on reagoitava.
Clements kirjoittaa vähän tunnetusta miekkailumestari Pietro Montesta, jonka rakensi tyylin harhauttamisen ympärille. Monte oli elämänsä aikana todellinen renessanssimies, joka teki kaikenlaista soturintaidosta ja teologiasta tieteentekoon. Monte panosti suuren määrän työstään feintin ympärille. Hänen ideansa voidaan tiivistää siihen että liikutaan koko ajan, ja lyödään sarjoja. Feint oli yleinen osa sarjoja. Montella niiden ideana oli yksinkertaisesti saada toinen reagoimaan siihen kuin se olisi hyökkäys. Koska tämä aikaansaa liikettä sulkemaan yhden hyökkäyslinjan, syntyy samalla avautuva hyökkäyslinja toiselle puolelle. Tämä sääntö on tietysti miekkailussa sääntönä melkoinen "universaali". Eli jos siirrät miekkaa vasemmalle, avaat linjaa oikealle.
Feint on yksinkertaisesti provokaatio. Kun niitä käytetään paljon, joutuu toinen osapuoli arvailemaan toimintaa paljon. Systeemi muuttuu niiden kautta yllätyksellisemmäksi.
Guy Windsorin (minulle juuri ostettu) "The Duellist's Companion" sisältää Ridolfo Capo Ferron rapiirikamppailun periaatteiden esittelyä. Kirja tuo esiin valaisevan asian koko feintin luonteesta. Harhauttaminen on tavallaan "huono hyökkäys". Heikkouksissa on kaksi osaa:
1: Jos harhautus tehdään toisen ulottumattomissa, se voidaan ignoroida. Jos joku huitoo miekalla 10 metrin päässä, huitoopa hän miten tahansa, se ei voi osua. Ja miekka joka ohittaa sentin ohittaa myös. Kysymys on tätä kautta vain etäisyyden arviointikyvystä. Kaukana olevaan reagointi on turhaa.
2: Jos harhautus taas tehdään ulottuvilla, se on harhauttajan tekemä teko, aktio, joka sitoo hänen ajankäyttöään. Se on aikaa jona ei tehdä aitoa vaaraa. Sinä aikana toinen sen sijaan voi tehdä jotain. Feintaaja haluaa että hän tuhlaa aikansa reagoimalla ja päätymällä tilanteeseen jonka feintaaja haluaa. Mutta ovela toimii toisin, ei mene leikkiin. Capo Ferron systeemi - joka myös perustuu kokoaikaiseen liikkeeseen - tiivistää tilanteen siihen että "jos toinen hyökkää, se on aktio, lyö" ja "jos toinen on paikallaan hän tuhlaa aktionsa, lyö". Harhautuksen huono puoli on siinä että se ei ole hyökkäys. Se antaa toiselle aikaa lyödä itseä sellaisella hetkellä kun itse ei lyö toista.
Feintit siis ovat roskaa että keskeisiä. Tämä saattaa kuulostaa joltain jota kuulee pseudotieteilijöiden seminaarissa. Mutta molemmissa on takana vinha totuus. Windsor tiivisti tämän kahtiajaon fiksusti (s. 159). Hän erottaa Capo Ferron miekkailulle kaksi osaa. Perustana on "Art" ja "Use". Hän sanoo tältä pohjalta että (aloittaen Artista) ... "feints are not perfect as they rely on your opponent being fooled; however in the realm of the use, people often are fooled, so feints work".
Tämä sopii varmasti sopii jollakin tavalla kaikkeen itsepuolustukseen. Feint joka epäonnistuu, joka ei saa toita reagoimaan, on askel kohti tappiota. Toisaalta hyökkäys jota toinen luulee feintiksi jää reagoimatta ja tämä on askel kohti hänen tappiotaan. Ja onnistunut feint saa toisen reagoimaan ja tämä johtaa vastahyökkäykseen joka on mitä luultavimmin toisen tappio. Ja jos toinen luulee että olet mennyt feintiin, mutta feintaat tämän ... Kysymys on pohjimmiltaan siitä kuka on ovelampi kuin toinen ei.
Mukana on tietysti sellainen jännä asia, että suuri osa feintiin reagoimisesta on myös vaistomaista. Freeplayharjoituksissa ja livetappeluissa käy helposti niin että jos toinen näyttää lyövän, tähän reagoidaan automaattisesti. Ihmisen refleksimielen mukaan on paljon parempi torjua turhaan kuin jättää oikein torjumatta. (Mikä onkin tavallaan ymmärrettävää.) Tätä ragointia tulee helposti etenkin jos keskittyminen vähänkin herpaantuu. Kysymys on tätä kautta olennaisesti myös tarkkaavuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti