Melkoisen usein fallibilismia kritisoidaan siitä, että sen esittämää falsifiointiperiaatetta ei voida kumota havainnoilla, ja jos hyväksymme että vain asia jota voi kumota voidaan hyväksyä, se tarkoittaa että falsifiointikriteeri olisi huono. Tätä kautta olisi syytä kieltää koko falsifioinnin käsite sisäisesti epäkoherenttina.
Tässä on kuitenkin takana vaatimus skientistisen universaalista totuusmittarista. Eli se nojaa taustaoletukselle siitä että tieteellisesti hyväksytty päättely tarkoittaisi ainutta samaa kuin ainut sallittu päättelemisen muoto. Tässä oletetaan että tieteellisen todistamisen ulkopuolella olisi vain typeryyttä. On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi tätä ajattelutapaa yhdistetään juuri Popperiin ja hänen fallibilismiinsa. Hän itse käytti hyvin samantapaista argumentaatiota Loogista positivismia vastaan. Loogiset positivistit esittivät että metafyysiset ongelmat ovat irrelevantteja. Niistä piti päästä eroon. He olivat tässä suhteessa "ääriskientistejä".
Tätä kautta kaikki olennaiset kysymykset ovat pulmia, jotka ratkaistaan kielipelin sisältä, ratkaisu olisi objektiivinen vain tämän systeemin sisällä. Tämä erottelu oli loogisilla positivisteilla, jonka keulakuvana oli Wittgenstein, erityisen olennaista. Hänestä metafyysiset kysymykset, ongelmat olivat eräänlaista mielen laiskuutta : Niiden kysyminen ja niihin vastaaminen johtuvat siitä että käytetään väärää ratkaisupeliä. Esimerkiksi kysymys sielusta on Wittgensteinistä kielen tasollinen sekaisinmeno, siitä puhuttaessa ei saisi pelata samankaltaista peliä kuin mitä vaikka gravitaation ja putoavien kappaleiden kanssa tehdään. Näiden kysyminen ei ole kovin järkevää. Niistä olisi syytä vaieta.
Popperista oli kuitenkin olemassa oikeita ongelmia, joita voitaisiin käsitellä muunakin kuin pelkkänä kontekstiriippuvaisena kielipelinä. Hän oli sitä mieltä että jos filosofia olisi sellaista kuin Wittgenstein et co. esitti, hän ei olisi siitä edes kiinnostunut. Tätä kautta metafysiikan vaatiminen tietysti astui mukaan kuvioihin. On selvää että tästä syntyy skismaa.
1: Eräs Popperin kohtaaminen Wittgensteinin kanssa "livenä" on kuvattu melko värikkäästi David Edmondsin ja John Eidinowin kirjassa "Wittgensteinin hiilihanko", joka kertoo lyhyestä episodista. (Tietenkään tämä tietty kohtaaminen ei ollut ratkaisevan oleellinen, mutta kokonaisuutena kirja heijastelee tätä taustalla olevaa laajempaa kärhämää varsin hyvin.)
Tietenkin pelkkä haluaminen on halpaa. Ja huono filosofi voi joutua kortistoon. Popperilla oli kuitenkin harvinaisen vahvoja perusteluja kannalleen.
Kuten filosofian ystävät tietävät, looginen positivismi on niitä harvoja ajattelujärjestelmiä, joka on käytännössä lopettanut itsensä. Se on hylätty ja heitetty roskakoriin Yhtenä syynä oli muun muassa induktion ongelma, joka osoitti että luonnonlaki on aina eräänlainen metafyysinen leikki. Popperin "Tutkimuksen logiikka" sisältää esityksen metafyysisestä hypystä: Luonnonlaki nojaa induktioon jossa äärellisestä määrästä yksittäistapauksista johdetaan yleinen, ääretöntä pistejoukkoa käsittelevä, laki. Tätä kautta ei koskaan voida todistaa itse induktiota, todistamisessa on aina mukana arvausta. Ja tämän vuoksi induktioiden kanssa räknätessä keskiöön tulikin ottaa virheiden osoittaminen.
1: On aivan eri asia vaatia miljoonaa testiä. Kun ääretön isketään pöytään, on selvää että verifiointi on aika heikoilla.
Induktion oikeutus on metafyysinen hyppy. Popper ei siis kieltänyt induktiota, koska falsifioitava teoriakin on sellainen. Vaan sen sijaan esitti että miten tämän ongelman kanssa syntyvä tiedon ja kumoamisen epäsymmetrian kanssa voidaan tulla toimeen.
1: Epäsymmetria näkyy vaikka Humen induktion ongelmassa. Kuuluisaa kanaesimerkkiä käyttämällä: Kun yksi vastaesimerkki, kanan pään kirveellä katkaiseva isäntä, voi kumota induktion siitä että isäntä tuo aina ruokaa, mutta mikään määrä sopivia jyväntuonteja ei tarkoita että seuraavana päivänä ei tule kirvestä, on keskityttävä korroboraatioon, kriittisissä ja potentiaalisesti teorian kumoavista kokeista selviämiseen. (Toki tämä on hieman mutkikkaampi, mutta idea tulee kuitenkin esille.)
Kaiken kaikkiaan luonnonlakeja ei voitukaan verifioida. Tästä voidaan palata falsifioinnin falsifiointiin. Mukana olikin metafyysisiä oletuksia.
Popperiin ei voida soveltaa metafysiikan mukaan tuomisen ongelmaa samalla tavalla. Syy on se, että fallibilismi ei ole samaan tapaan "metafysiikan kieltävää". Koska hän ei ole "yhden tavan mies" samaan tapaan kuin loogiset positivistit, ei tässä systeemissä ole ongelmaa siitä että siinä tehdään joitain metafyysisiä oletuksia.
Hänen tärkein näkemyksensä tässä kohden on juuri se, että on ongelmia, eikä vain pulmia. Joten ongelman olemassaolo on tuskin kovin ongelmallista hänen näkemykselleen.
Tätä kautta falsifiointiperiaatteen falsifioitumattomuuden soveltaminen syytteenä toimii hyvin huonosti. Popperin kriteeri koskee tiedettä, mutta hän ei ole missään vaiheessa väittänyt että falsifiointiperiaate olisi tiedettä. Popperista se on tieteenfilosofiaa. Tätä kautta falsifiontiperiaatteen syyttäminen falsifioimattomuudesta on varsin huono argumentti. Ja se hyväksytään vain (1) ennakkoluulojen vuoksi, eli tieteenfilosofit nähdään skientisteinä, jotka kieltävät ongelmat (2) sitä kautta että kriitikko itse ajattelee positivistissävyisesti että jos tieteelle on kriteeri, sen ulkopuolella ei voi olla mitään järkevää.
Silti olen kuullut jopa vihjeitä siitä että Popper olisi ollut dogmaatikko, kun hän oli falsifiointiperiaatteen falsifioimattomuudesta kuultuaan luokassa, moitti lähinnä kysymystä huonoksi. Hän oli heittänyt melko kevyesti kyselijälle siitä miten hän opettaa filosofiaa jotta kysymykset olisivat järkevämpiä. Syynä ei ole se että argumentti olisi ollut niin hyvä että parempaa vastausta ei olisi. Itse asiassa se on niin huono, että ihmettelen jos Popper näki siinä mitään sellaista arvoa että se olisi riittävän arvokas vastattavaksi. Kun lukee Popperin jaottelut eri maailmoihin, joista yksi on tieteen maailma, ja muistaa hänen suhteensa pulmiin ja ongelmiin, on selvää että Popper tunsi vastauksen tähän ongelmaan, oli itse asiassa hieronut sitä esiin jo ennen kuin hän sai nenäkkäitä oppilaita.
Nenäkäs kysymys osoitti vain että Popperkriitikko oli jättänyt Popperinsa ymmärtämättä.
Samoin Popperia syytetään ulosrajaajaksi. Tässä on toki sen verran perää että hänen näkemyksensä siitä mikä on tiedettä on varsin tiukka. Itse asiassa se on niin tiukka että käytännössä kaikki muut ovat löyhempiä. Voidaan melko turvallisesti sanoa että jos teoria täyttää falsifiointiteorian vaatimukset siinä määrin missä se on ylipäätään mahdollista, se mitä luultavimmin täyttää muutkin vaatimukset.
Kuitenkin fallibilismi kokonaisuutena on yllättävän suvaitsevaa. Se sallii paljon luonnontieteen ulkopuolista argumentaatiota. Popperhan tarkoitti kriteerinsä vain luonnontieteen tunnistamiseksi. On tavallaan hieman kornia syyttää sitä että jos joku tekee "philosophy of science", että se on juuri sitä. Syynä voi tietysti olla se, että tieteenfilosofiaan on kautta historian laitettu maailmankuvaselityksiä, joissa on syleilty koko sallitun argumentaation maailmaa. Eli epätieteellinen on automaattisesti rajattu myös huonoksi logiikaksi ja irrationaalisuudeksi.
Minusta kuitenkin esimerkiksi matematiikka ja logiikka ovat hyviä, vaikka niillä itsellään ei ole mitään tekemistä empirian kanssa. Selvästi sallin luonnontieteen ulkopuoliset järjestelmät. Mutta tämä on tietysti aivan eri asia kuin sanoisin että matematiikka ja logiikka olisivat luonnontieteellisesti todistettuja. (Tosin tehokkuutensa tämän apuvälineenä ne ovat todistaneet.)
Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että kakku ja sen resepti voivat olla erilaisia asioita, eli luonnontieteenfilosofian ei tarvitse olla luonnontiedettä. Samoin vasara ja taottu kypärä ovat eri asioita, eli luonnontieteen käyttämä logiikka ei välttämättä vaadi luonnontieteellistä koettelua. Kunhan ei olla loogisia positivisteja. Mutta se on jo kuollut hevonen. Sen vaatimusmaailma elää enää korkeintaan arki -ihmisten näkemyksissä siitä mitä tiede on. (Tosin se on siellä ollakseenkin liian mutkikasta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti